Pettymys pieniin (?) asioihin puolisossa

[Olive]

Olen pallotellut tätä aikani pään sisällä, ja miettinyt pitäisikö avata tästä keskustelu.

Ollaan oltu puolison kanssa 6 vuotta, 2v kihloissa ja ollaan asuttu lähes alusta asti yhdessä. Esikoinen syntyi viime vuonna, ei lapsia aiemmista suhteista. Ollaan 30v kumpikin.

Ensimmäiset pari vuotta olivat vähän tuulisia, mulla oli traumoja edellisestä suhteesta ja miehellä vaikea lapsuus. Ongelmista kuitenkin päästiin onneksi eroon, mutta toki edelleen välillä erimielisyyksiä, väärinymmärryksiä ja riitoja tulee, pääasiassa sen takia että joko ei osata puhua tai ei ymmärretä toista. 90% ajasta kuitenkin kaikki hyvin.

Mies rakastaa lastamme yli kaiken, ja on hyvä isä. Meillä on yhteinen kiva talo, jota olemme yhdessä rempanneet ja rempataan edelleen. Sinänsä siis kaikki on ihan hyvin, ei isompia ongelmia, turvallinen suhde ja luottamus kunnossa. Perheenä asioiden tekeminen on ihanaa.

Mutta sitten välillä silti tulee sellaisia ajatuksia että oispa mun mies x ja y, muutamista eri syistä.

Hänen on tosi vaikea näyttää tunteitaan ja antaa sellaista ”perus” läheisyyttä (ei ole saanut mallia kotona). Lasta kyllä halailee ja pussailee, mutta itse saa välillä kyllä vaatia/pyytää. Joskus on jaksoja kun on läheisempi, ja muutamia kertoja ollaan tästä juteltu ja koitettu löytää ratkaisuja. Mies kyllä pitää läheisyydestä, mutta on hitaasti lämpiävä niin sitten en oikein itse jaksa pitää liekkiä aina yllä, jos isompi vastuu siitä on minulla.

Toisekseen mua harmittaa kun meillä on aika vähän ketään yhteisiä kaveripariskuntia. Meidän ystävillä ei ole lapsia, toki olen raskausaikana tutustunut muutamaan äitiin tästä läheltä, ja yhdellä työkaverillani on samanikäinen lapsi, mutta harvemmin tulee mitään yhdessä perheinä tehtyä. Esim nyt vappuna tämä nousi itselle pinnalle, mulle vappu on tärkeä juhla (olen teekkari) ja olis ihana tehdä perheenä kaikkea. Puoliso kuitenkin lähti kaverin mökille aatoksi, mä menin yksin työpaikkani juhliin. Isovanhemmat hoiti lasta. Kyllä esim pääsiäinen ja joulu ollaan perheenä, ja mies tulee yleensä mun työpaikan juhliin/tapahtumiin mukaan. Ehkä pitäisi itse ottaa koppia suunnittelusta.

Välillä myös tuntuu ettei mies oikein välitä mun kavereista, joskus kommentoi/arvostelee heitä minulle ja se ei ole kivaa. Mies on välillä kärkäs mielipiteissään ja hänet on myös helppo ymmärtää väärin, koska tuo asian joskus värikkäästi esille, vaikka itse mielipide olisi asiallinen ja fiksu.

Mies on myös tällä hetkellä ehdottomasti sitä mieltä ettei halua lisää lapsia. Mä taas haluaisin toisen. Tätä asiaa ei vaan kumpikaan tiennyt etukäteen, kun ennen ekaa olin itsekin lähinnä asenteella, että ihan sama tuleeko lapsia ollenkaan. Lisäksi mies on nyt alkanut olemaan sitä mieltä, ettei me kihloista huolimatta mennä naimisiin. Raskausaikana suunniteltiin häitä, mutta päätettiin lykätä niitä. Nyt ei voi ottaa puheeksi, kun hänen mielestään ei tarvi mennä naimisiin. Mielenmuutos ihmetyttää, mutten ole saanut parempaa selitystä. Olen koittanut perustella myös juridisella turvalla lapsenkin kannalta, mutta ei.

Varmasti muitakin pieniä juttuja, mutta nämä nyt tuli mieleen. Tiedän, että periaatteessa nämä voi kuulostaa asioilta, joiden takia joku eroaisi. Miehellä on myös paljon stressiä työstä ja meidän taloudesta, joka varmasti vaikuttaa esimerkiksi hääasiaan ja myös läheisyyden vaikeuteen, stressaantuneena vetäytyy. Kuitenkin tosiaan pääasiallisesti kaikki on hyvin ja arki rullaa. Tuntuisi kamalalta erottaa meidän perhe tällaisen takia ja lapsi isästään. Lisäksi nyt ei edes voisi taloa laittaa myyntiin, kun puolet siitä on purettu rakenteisiin asti. Jäätäisiin massiivisesti miinukselle, eikä mulla ole varaa sellaiseen.

Ja siis joo, varmasti pitäisi puhua miehen kanssa myös näistä ajatuksista, se vaan on niin vaikeaa. Hän ottaa helposti kaiken hyökkäyksenä (saanut kuulla vanhemmiltaan paljon syyttelyä jne koko elämänsä), ja mä helposti puhun mitä sylki suuhun tuo, joten rakentava ja asiallinen keskustelu voi olla haastavaa näin isoista asioista, joissa on kyse siitä, millainen toinen on tai käyttäytyy.

Huomaan olevani kateellinen yhdestä työkaveristani, joka vaikuttaa olevan täydellinen aviomies ja isä. Tänäänkin he olivat molemmat tupsulakkeineen Ullanlinnanmäellä lastensa kanssa piknikille ystävien seurassa, ja kun heidän seurassa on niin näkee miten hyvä tiimi he ovat ja miten rakastavat toisiaan. Välillä tuntuu että me ollaan loppujen lopuksi miehen kanssa tosi erilaisia, ja mietin, yritänkö välillä edelleen mukautua siihen millainen mies on.

Ajatuksia?

 

[Aaltokukka]

Minusta avoliittoa ja siinä jatkamista voi verrata suoraa seuraavaan;
"Avioliitto on ainutlaatuinen kokemus, koska ihminen muuttuu koko ajan ja parin on sopeuduttava jatkuvasti siihen, millaisia he ovat minäkin hetkenä. Siri, briljantti, briljantti Sirini, sanoo, että on kahdenlaisia rakkaussuhteita: mekaanisia ja orgaanisia. Mekaaniset suhteet ovat toisteisia, ja niissä pari törmää jatkuvasti samoihin ongelmiin. Melko pian kone sakkaa. Orgaanisissa suhteissa molemmat muuttuvat jatkuvasti ja joskus asioiden täytyy muuttua, mutta avioliitto voi jatkua, Paul Auster sanoi lehdelle."

 

[Olive]

Lisään vielä, että rakastan lastani ehdottoman paljon ja hän on parasta mitä minulle on tapahtunut, enkä kadu häntä tippaakaan. Silti on hyvin satunnaisesti tullut mieleen ajatus, että mitä jos olisin vaikka jättänyt mieheni silloin, kun meillä oli iso kriisi vajaa 5 vuotta sitten ja olin todella lähellä jättää hänet. Millainen elämäni olisi?

Toisaalta sitten taas mies osaa yllättää kauniisti silloin tällöin, hänen rakkauden kielensä on enemmän yhteinen aika ja teot/lahjat. Välillä mietin, että onko osasyy näihin mun ajatuksiin alkavat ruuhkavuodet, ja lapsen tulo. Miehelle myös ollut iso juttu, kun arki on muuttunut ja ei voida antaa toisillemme jakamatonta huomiota. Tiedän että mies kokee, etten arvosta häntä tai hänen panostaan meidän elämään - on fakta, että ilman puolisoani meillä ei olisi tätä elintasoa ja ihanaa isoa omakotitaloa. Mutta toisaalta, ottaisin mieluummin vaikka pienemmän rivariasunnon ja parisuhteen, jossa ei tulisi näitä ajatuksia.

Mutta kuitenkin, ei tämä kaikki voi yksin mieheni ”syytä” olla ja olemme puhuneetkin mitä kumpikin voisimme tehdä, että meillä olisi enemmän arkiläheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kuitenkin, vaikka se oman käytöksen muutos varmasti myös näkyisi miehen käytöksessä positiivisesti, siinä vaikutuksen näkymisestä voi mennä hetki. Puhuimme kyllä, että kummankin täytyy lähteä tekemään muutoksia yhtä aikaa, mutta tuntuu, että kummallakin pallo tippuu turhan nopeasti (uusia rutiineja on vaikea luoda). Nyt olen ajatellut että itse otan missioksi kuukauden verran tehdä näitä ”muutoksia” omaan käytökseen, joiden tiedän keskustelun perusteella olevan miehelle tärkeitä. Tarkkailen lähteekö mies ottamaan koppia. Jos ei, otan asian puheeksi.

 

[Vargynja]

Voisikohan perhe-/pariterapia auttaa? Jos saisitte sen avulla setvittyä suhdetta painavia asioita ilman riitelyä. Se voisi auttaa molempia tekemään yhdessä töitä suhteen eteen. Tietenkin kiva, jos onnistutte ilman, mutta joskus ulkopuolinen tuo näkökulmaa ja helpottaa keskustelua. Tosi hienoa, että yritätte tehdä muutoksia ja nähdä kummankin näkökulman! Se voi jo auttaa paljon, kun yrittää ymmärtää myös toista.

 

[Olive]

Voisikohan perhe-/pariterapia auttaa? Jos saisitte sen avulla setvittyä suhdetta painavia asioita ilman riitelyä. Se voisi auttaa molempia tekemään yhdessä töitä suhteen eteen. Tietenkin kiva, jos onnistutte ilman, mutta joskus ulkopuolinen tuo näkökulmaa ja helpottaa keskustelua. Tosi hienoa, että yritätte tehdä muutoksia ja nähdä kummankin näkökulman! Se voi jo auttaa paljon, kun yrittää ymmärtää myös toista.

Varmasti voisi, mutta en usko että saan miestä sinne. Erolla uhkaamalla ehkä, mutta ei se ole reilua enkä sellaista halua tehdä. Miehellä huonot kokemuksen teini-aikaisista pakkoterapioista, kerran käynyt aikuisiällä kun oli jotenkin tosi pohjalla ja sain hänet sinne puhuttua, mutta kertaan sekin jäi vaikka oli siitä ihan hyvillä mielin.

 

[Aakkoset]

Omasta kokemuksesta voisin sanoa, että ilman omien traumojen pitkäkestoista työskentelyä yksin, että ammattilaisen kanssa olisin varmasti eronnut puolisosta. Nykyään tunnistan omat triggeröintipisteeni ja osaan pysähtyä tilanteessa. Avoin keskustelu puolison kanssa myös asiasta ovat olleet ensiarvoisen tärkeitä. Me aina sanomme asiat heti ja suoraan kun tulevat pinnalle. Emme jää muhimaan asioita yksin, vaan pohdimme yhdessä asiasta kuin asiasta kuinka toimia.

Meillä on tapana pohtia viiden vuoden suunnitelmia, haaveita ja toiveita. Kumpikin tekee itseä koskevat tavoitteet, perheelle, parisuhteeseen, talouteen, ystävyyssuhteisiin, terveyteen ym. Ja tämän jälkeen pohditaan yhdessä löytyykö samankaltaisuuksia, mitä eroja ja aletaan rakentamaan yhteistä "suunnitelmaa". Teemme välillä välitsekkauksia missä edetään suunnitelmassa, sekä onko tullut muutoksia.

Yksi neuvo keskusteluissa on painottaa kuinka itse kokee asian ja miten se itselle näyttäytyy. Sekä pyytää toista kertomaan kuinka hän kokee asian. Tärkeää sopia ennakkoon, että annetaan toisen puhua rauhassa, että tämä ei ole kritiikkiä ketään kohtaan. Vaan omia ajatuksia, pohdintoja ja kokemuksia.

Läheisyyden kanssa voi aloittaa ihan pienestä, hipaisusta vaikka olkapäällä. Voitte yhdessä tätä harjoitella ja pikkuhiljaa alkaa lisäämään arkisia kosketuksia.

Tsemppiä teille, toivottavasti saatte puhuttua asiat läpi ja löydätte teille sopivan ratkaisun

 

[Olive]

Omasta kokemuksesta voisin sanoa, että ilman omien traumojen pitkäkestoista työskentelyä yksin, että ammattilaisen kanssa olisin varmasti eronnut puolisosta. Nykyään tunnistan omat triggeröintipisteeni ja osaan pysähtyä tilanteessa. Avoin keskustelu puolison kanssa myös asiasta ovat olleet ensiarvoisen tärkeitä. Me aina sanomme asiat heti ja suoraan kun tulevat pinnalle. Emme jää muhimaan asioita yksin, vaan pohdimme yhdessä asiasta kuin asiasta kuinka toimia.

Meillä on tapana pohtia viiden vuoden suunnitelmia, haaveita ja toiveita. Kumpikin tekee itseä koskevat tavoitteet, perheelle, parisuhteeseen, talouteen, ystävyyssuhteisiin, terveyteen ym. Ja tämän jälkeen pohditaan yhdessä löytyykö samankaltaisuuksia, mitä eroja ja aletaan rakentamaan yhteistä "suunnitelmaa". Teemme välillä välitsekkauksia missä edetään suunnitelmassa, sekä onko tullut muutoksia.

Yksi neuvo keskusteluissa on painottaa kuinka itse kokee asian ja miten se itselle näyttäytyy. Sekä pyytää toista kertomaan kuinka hän kokee asian. Tärkeää sopia ennakkoon, että annetaan toisen puhua rauhassa, että tämä ei ole kritiikkiä ketään kohtaan. Vaan omia ajatuksia, pohdintoja ja kokemuksia.

Läheisyyden kanssa voi aloittaa ihan pienestä, hipaisusta vaikka olkapäällä. Voitte yhdessä tätä harjoitella ja pikkuhiljaa alkaa lisäämään arkisia kosketuksia.

Tsemppiä teille, toivottavasti saatte puhuttua asiat läpi ja löydätte teille sopivan ratkaisun

Olen itse yrittänyt opetella tuota, että sanon heti. Puolisokin välillä sanoo heti, mutta joskus jää hautomaan.

Kuulostaa tosi hienolta toi teidän 5v suunnitelmien teko! Välillä musta tuntuu ettei miestä oikein kiinnosta mun työuralliset asiat, kun harvemmin kyselee töistä, mutta en usko että kyse ei olis siitä etteikö kiinnostais, vaan vain siitä että ehkä miehille tyypilliseen tapaan ei kysele liikoja ja odottaa että otan puheeksi jos on jotain joka vaivaa.

Mä olen parhaani mukaan jo pari vuotta ottanut tuota ”musta tuntuu” mallia keskusteluissa, ja painottanut miehelle että en syyllistä häntä henkilökohtaisesti tai kritisoi. Miehellä vaan tuppaa välillä olemaan tosi herkillä se puolustuskantaan meno. Aina muutamia kertoja vuodesta miehelle tulee itselle sellainen hetki et haluaa ja jaksaa puhua syvällisemmin suhteen asioista, pohtia yhdessä asioita joilla voitaisiin parantaa kummankin ”oloa” suhteessa ja silloin ottaa avoimesti vastaan mun tunteita ja ajatuksia ottamatta sitä kritiikkinä.

Tuota arkiläheisyyttä itse yritän ylläpitää tuolla tavoin, mutta miehelle se on tosi vaikeaa ja on sen itsekin sanonut ettei tunnu luontevalta/tule automaattisesti. Lapselle onneksi antaa läheisyyttä helposti, halailee ja pussailee poskelle, se on tietty hyvä. Ja siis ei muakaan työnnä pois, mutta ei ehkä aina niin hyvin lähde mukaan haleihin/pusuihin kun haluaisin.

 

[Pilkki24]

Miulle tuli mieleen, että mitä jos koittaisit rakastaa häntä omana rasittavana itsenään. Itse olen tämän taidon oppinut nykyisen mieheni kanssa. Hän on omalla tavallaan ärsyttävämpi kuin kukaan aiemmista, mutta rakastan häntä enemmän kuin ketään aiemmin.

Ja niistä asioista mitä haluat tai mikä ärsyttää niin se puhuminen heti auttaa aika paljon. Ajan kanssa opitte luottamaan siihen, että vaikeistakin asioista heti puhuminen ratkaisee monta ongelmaa.
Miulle se oli aikaisemmin vähän vaikeaa ja vieläkin välillä jään hautomaan, kunnes paha olo purkautuu arvaamattomilla tavoilla. Mutta olen kyennyt parantamaan siinä paljon ja se on oikeasti auttanut!

Äläkä mieti mitä muilla on. Sinä näet vaan sen kulissin. Voi olla, että ovien takana se on paljon parempaa tai pahempaa. Sillä ei ole lopulta kuitenkaan merkitystä, sillä se ei ole sinun elämäsi.

Toivottavasti saat pidettyä perheesi kasassa ja löydätte toisenne uudelleen.

 

[Olive]

Miulle tuli mieleen, että mitä jos koittaisit rakastaa häntä omana rasittavana itsenään. Itse olen tämän taidon oppinut nykyisen mieheni kanssa. Hän on omalla tavallaan ärsyttävämpi kuin kukaan aiemmista, mutta rakastan häntä enemmän kuin ketään aiemmin.

Ja niistä asioista mitä haluat tai mikä ärsyttää niin se puhuminen heti auttaa aika paljon. Ajan kanssa opitte luottamaan siihen, että vaikeistakin asioista heti puhuminen ratkaisee monta ongelmaa.
Miulle se oli aikaisemmin vähän vaikeaa ja vieläkin välillä jään hautomaan, kunnes paha olo purkautuu arvaamattomilla tavoilla. Mutta olen kyennyt parantamaan siinä paljon ja se on oikeasti auttanut!

Äläkä mieti mitä muilla on. Sinä näet vaan sen kulissin. Voi olla, että ovien takana se on paljon parempaa tai pahempaa. Sillä ei ole lopulta kuitenkaan merkitystä, sillä se ei ole sinun elämäsi.

Toivottavasti saat pidettyä perheesi kasassa ja löydätte toisenne uudelleen.

Oon nyt koittanut ottaa tuon käyttöön että sanon heti kun harmittaa. Viime viikonloppuna toimi hyvin, ja mieskin vastasi hyvin ja asia oli nopeasti taputeltu.

Tänään sit taas ei niinkään. Vapaailta, ravintolaan syömään. Mies selaa puhelinta lähes koko ajan, sanon useamman kerran et ois kiva jutella jne sun kanssa, et ei oo kiva kun oot vaan puhelimella kun ollaan viettämässä kaksin iltaa. Välillä sit laitto viiveellä pois, mut sit vielä myöhemmin ”jatkoilla” vaan selaa puhelinta. Automatkalla kotiin sit mainitsin et tulee sellainen olo ettet halua viettää mun kanssa aikaa, kun on koko ajan puhelimella ja vaikea pistää se pois vaikka pyydän. Totes sit vaan siihen että ei jaksa lähteä tollaseen leikkiin mukaan. Vähän sit vielä mutisin vastaan ja loppumatkasta sanoin että molempien pitää voida kertoa tunteistaan avoimesti ja niistä pitää voida keskustella vaikka olis vaikeata. Tulee sellainen olo ettei mulla tai mun tunteilla ole väliä, eikä mua tarvi arvostaa. Ei sanonut mitään. Totesin vielä että ei kannata kuvitella että jotenkin unohdan tän asian ja annan olla, et ei se auta ettei asiasta suostu puhumaan.

Sit taas tästä tuli epätoivo että voiko tästä jotenkin nousta. Ei me olla aina oltu tällaisia. Tiedän et esim siitepölyallergia vie miehen jaksamisen matalaksi ja on paljon töitä jne, mut sit taas edeltävät illat kotona on mennyt tosi kivasti. Oon tehnyt asioita mistä tiedän et hälle tulee arvostettu olo. Sit tulee vaan sellanen fiilis että mä oon nyt ainoa joka koittaa tehdä tän eteen jotain, pitäiskö vaan antaa olla hetken näin ja olla yrittämättä liikaa kun selkeästi se ei auta.

Varmasti mies rakastaa ja välittää, mutta on nyt jossain oman egonsa vankina eikä pysty ”nöyrtymään”. Ei pitäis olla liikaa pyydetty välittävä, rakastava ja arvostava suhde…

 

[Pilkki24]

Oon nyt koittanut ottaa tuon käyttöön että sanon heti kun harmittaa. Viime viikonloppuna toimi hyvin, ja mieskin vastasi hyvin ja asia oli nopeasti taputeltu.

Tänään sit taas ei niinkään. Vapaailta, ravintolaan syömään. Mies selaa puhelinta lähes koko ajan, sanon useamman kerran et ois kiva jutella jne sun kanssa, et ei oo kiva kun oot vaan puhelimella kun ollaan viettämässä kaksin iltaa. Välillä sit laitto viiveellä pois, mut sit vielä myöhemmin ”jatkoilla” vaan selaa puhelinta. Automatkalla kotiin sit mainitsin et tulee sellainen olo ettet halua viettää mun kanssa aikaa, kun on koko ajan puhelimella ja vaikea pistää se pois vaikka pyydän. Totes sit vaan siihen että ei jaksa lähteä tollaseen leikkiin mukaan. Vähän sit vielä mutisin vastaan ja loppumatkasta sanoin että molempien pitää voida kertoa tunteistaan avoimesti ja niistä pitää voida keskustella vaikka olis vaikeata. Tulee sellainen olo ettei mulla tai mun tunteilla ole väliä, eikä mua tarvi arvostaa. Ei sanonut mitään. Totesin vielä että ei kannata kuvitella että jotenkin unohdan tän asian ja annan olla, et ei se auta ettei asiasta suostu puhumaan.

Sit taas tästä tuli epätoivo että voiko tästä jotenkin nousta. Ei me olla aina oltu tällaisia. Tiedän et esim siitepölyallergia vie miehen jaksamisen matalaksi ja on paljon töitä jne, mut sit taas edeltävät illat kotona on mennyt tosi kivasti. Oon tehnyt asioita mistä tiedän et hälle tulee arvostettu olo. Sit tulee vaan sellanen fiilis että mä oon nyt ainoa joka koittaa tehdä tän eteen jotain, pitäiskö vaan antaa olla hetken näin ja olla yrittämättä liikaa kun selkeästi se ei auta.

Varmasti mies rakastaa ja välittää, mutta on nyt jossain oman egonsa vankina eikä pysty ”nöyrtymään”. Ei pitäis olla liikaa pyydetty välittävä, rakastava ja arvostava suhde…

Ikävän kuuloista kyllä. Miulle oli itselleni aikanaan vaikeampi puhua asioista, mutta mies on opettanut siihen, että aina puhutaan eikä mennä riidoissa nukkumaan. Hän osaa tehdä sen hienosti muistuttamalla ettei ME pidetä mykkäkoulua tai sanoo, että ME puhutaan asiat halki. Tulee olo, että tässä ollaan samaa tiimiä eikä mene defenssit heti päälle. Ehkäpä onnistuisit tekemään jotain samaa miehesi kanssa.

Toivottavasti saisitte välinne kuntoon ja löytäisitte taas yhteyden.

 

[Olive]

Ikävän kuuloista kyllä. Miulle oli itselleni aikanaan vaikeampi puhua asioista, mutta mies on opettanut siihen, että aina puhutaan eikä mennä riidoissa nukkumaan. Hän osaa tehdä sen hienosti muistuttamalla ettei ME pidetä mykkäkoulua tai sanoo, että ME puhutaan asiat halki. Tulee olo, että tässä ollaan samaa tiimiä eikä mene defenssit heti päälle. Ehkäpä onnistuisit tekemään jotain samaa miehesi kanssa.

Toivottavasti saisitte välinne kuntoon ja löytäisitte taas yhteyden.

Yritetty on tuota me -tapaa, että me ei pidetä enää mykkäkouluja ja meidän on pakko oppia puhumaan vaikeistakin asioista etenkin nyt kun meillä on yhteinen lapsi. Ei auta

 

[Pilkki24]

Ei tuo teidän tilanne minusta toivottomalta kuulosta, mutta vaatisi sinulta kärsivällisyyttä ja toiselta vastuunottoa. Enempää ei minulla ainakaan ole antaa vinkkejä, mutta suosittelen kyllä ehdottomasti pariterapiaa.
Terapeutti osaisi ehkä antaa työkaluja teille ja ohjeet niiden käyttämiseen.
Voit sanoa miehellesi, että nyt ollaan siinä pisteessä, että on mentävä. Sanot, että haluat pitää teidän perheen ja parisuhteen kasassa ja koska et voi tällä tavalla hyvin niin nyt tarvitsee tehdä asioita ennenkuin alat pohtimaan luovuttamista.

 

[Olive]

Ei tuo teidän tilanne minusta toivottomalta kuulosta, mutta vaatisi sinulta kärsivällisyyttä ja toiselta vastuunottoa. Enempää ei minulla ainakaan ole antaa vinkkejä, mutta suosittelen kyllä ehdottomasti pariterapiaa.
Terapeutti osaisi ehkä antaa työkaluja teille ja ohjeet niiden käyttämiseen.
Voit sanoa miehellesi, että nyt ollaan siinä pisteessä, että on mentävä. Sanot, että haluat pitää teidän perheen ja parisuhteen kasassa ja koska et voi tällä tavalla hyvin niin nyt tarvitsee tehdä asioita ennenkuin alat pohtimaan luovuttamista.

Joo, olen kyllä miettinyt, että jossain kohtaa se on ainoa vaihtoehto. Luovuttaminen ja eroaminen tällä hetkellä tosi hankalaa, meillä puoli omakotitaloa remontissa ja mun vanhemmat takaamassa lainaa. Pitäis saada myyntikuntoon ennen kun vois miettiä myymistä, ja siis noin muutenkin tuntuis tosi pahalta erota jo lapsenkin takia (ja siis tottakai muutenkin)… Vaikka tottakai olen sitä mieltä että kaksi onnellista kotia on parempi kuin yksi onneton, mutta kyllä mietityttää miten käytännössä menisi.

Se on jännä kun tuntuu että puoliso on vähän ailahtelevainen, jonain hetkinä pystyy laskemaan suojamuurinsa ja olemaan haavoittuvainen, ja toisinaan sit on just tällainen. Esim maaliskuussa avasi hienosti keskustelun siitä miten voitaisiin kokea parempaa yhteyttä ja kunnioitusta/arvostusta puolin ja toisin, ja tehtiinkin suunnitelmia ym ja yritettiin toteuttaa, mutta kummallakin tippui pallo (etenkin hänellä) aika pian.

Oon koittanut tästä keskustelusta muistutella ja sit välillä hän sanoo et tarvii asioita x ja y tunteakseen arvostusta, mut sit jos sanon toisessa hetkessä et mä tarvisin asioita a ja b tunteakseni arvostusta ja silloin mun olis myös helpompi toteuttaa hänen tarpeitaan, niin saattaa sanoa että pärjääkin ilman x ja y. Tästä tulee olo, että hän ei halua nähdä vaivaa mun eteen.

Tiedän myös, että hän kokee oman taloudellisen taakkansa (kannattelee isolta osin meidän taloutta, vaikka toki itselläkin ihan hyvä palkka jne, mutta vanhempainvapaa teki loven) ja ajattelee että se on häneltä iso panostus jonka pitäisi tuoda mulle arvostetun olon. No, kumma kyllä noin abstrakti asia ei sitä tee, vaan tarvisin kohtaamista, tunteiden arvostamista ja kuuntelua. Ja kyllä, yritän parhaani mukaan arvostaa hänen taloudellista panosta.

Tiedän että hänen käytös on traumareaktio, joka on kyllä ”parantunut” vuosien saatossa pikkuhiljaa, mutta ei se oikein korjaannu jos sitä ei itse käsittele.

 

[Pilkki24]

Vaikka itsekin viihtyisin enemmän kotona niin kokisin kornina ajatella, että se mun taloudellinen panostukseni olisi huomiota toiselle ihmiselle. Huomioin miestäni sillä, että hän pääsee harrastuksiinsa miun työputken päätteeksi (olin itse ennen häntä kotona ja tiedän miten raskasta se lapsen kanssa olo voi henkisesti olla) ja kohdataan toisemme silloin, kun sille on aikaa. Meillä ei siis yhteistä aikaa ole juurikaan niin se puhelimen poislaitto iltapalalla voi olla viikon ainoa aika, kun saamme puhua kahdestaan ilman häiriötä.

Ymmärrän tietyllä tavalla mistä puhut, kun olen ollut myös parisuhteessa, jossa lahjat olivat suurta huomioimista, vaikka itse kaipasin ihan jotain muuta. Juurikin sitä yhteistä aikaa ja henkistä yhteyttä enkä niinkään matkoja ja kalliita lahjoja mieheltä, joka ei ole edes läsnä.

Onko teillä muuten yhteisiä keskusteluaiheita ja viihdyttekö yhdessä? Jos vaikka koittaisitte keskittyä johonkin teitä kiinnostavaan aiheeseen/aiheisiin enemmän kuin parisuhteesta puhumiseen ja se yhteinen sävel löytyisi ensin sitä kautta? Olisi ne kymmenen hyvää taustalla ettei tulisi sellainen olo, että kritisoitte vain toisianne. Jos kaipaat sitä huomioimista niin voisiko sitä kieroilla jollain kivalla tavalla, kun ei nuo kukot aina käskien laula. Juurikin siis sillä, että keksit häntä miellyttävän puheenaiheen mihin joutuu keskittymään ja se puhelin on pakko laittaa pois. Silloin ei tarvitse sanoa siitä puhelimesta, mutta saat mitä haluat. Ja jos se puhelin menee pois ja hän on läsnä niin ikäänkuin palkitset keskustelun jälkeen miehesi sanomalla, että onpa ihana viettää aikaa kanssasi ja siihen pusut päälle.

 

[Olive]

Vaikka itsekin viihtyisin enemmän kotona niin kokisin kornina ajatella, että se mun taloudellinen panostukseni olisi huomiota toiselle ihmiselle. Huomioin miestäni sillä, että hän pääsee harrastuksiinsa miun työputken päätteeksi (olin itse ennen häntä kotona ja tiedän miten raskasta se lapsen kanssa olo voi henkisesti olla) ja kohdataan toisemme silloin, kun sille on aikaa. Meillä ei siis yhteistä aikaa ole juurikaan niin se puhelimen poislaitto iltapalalla voi olla viikon ainoa aika, kun saamme puhua kahdestaan ilman häiriötä.

Ymmärrän tietyllä tavalla mistä puhut, kun olen ollut myös parisuhteessa, jossa lahjat olivat suurta huomioimista, vaikka itse kaipasin ihan jotain muuta. Juurikin sitä yhteistä aikaa ja henkistä yhteyttä enkä niinkään matkoja ja kalliita lahjoja mieheltä, joka ei ole edes läsnä.

Onko teillä muuten yhteisiä keskusteluaiheita ja viihdyttekö yhdessä? Jos vaikka koittaisitte keskittyä johonkin teitä kiinnostavaan aiheeseen/aiheisiin enemmän kuin parisuhteesta puhumiseen ja se yhteinen sävel löytyisi ensin sitä kautta? Olisi ne kymmenen hyvää taustalla ettei tulisi sellainen olo, että kritisoitte vain toisianne. Jos kaipaat sitä huomioimista niin voisiko sitä kieroilla jollain kivalla tavalla, kun ei nuo kukot aina käskien laula. Juurikin siis sillä, että keksit häntä miellyttävän puheenaiheen mihin joutuu keskittymään ja se puhelin on pakko laittaa pois. Silloin ei tarvitse sanoa siitä puhelimesta, mutta saat mitä haluat. Ja jos se puhelin menee pois ja hän on läsnä niin ikäänkuin palkitset keskustelun jälkeen miehesi sanomalla, että onpa ihana viettää aikaa kanssasi ja siihen pusut päälle.

Me tehtiin joskus kumpikin se rakkauden kieli -testi, ja hänellä ne on lahjat, yhteinen aika ja teot. Mulla taas on kosketus, sanat ja yhteinen aika. Musta tuntuu myös et hän on vaan niin kuormittunut töistä, tai että sitä työtä on niin paljon, että tarvii paljon aikaa nollaamiseen.

Meillä lapsi menee arkisin nukkumaan klo 19, joten meillä on iltaisin yhteistä/omaa aikaa 2-3h. Usein katsotaan sarjaa tai tehdään yhdessä jotain taloon liittyviä asioita, mutta toki ollaan myös kumpikin jonkin verran puhelimilla. Pyritään kyllä siihen että vaikka sarjan aikana keskitytään sen katsomiseen.

Mut sit nää ulkona syömiset on viime aikoina ollut tällasta, et ei vaan lähde. Tuntuu että on vaikea keksiä yhteisiä puheenaiheita lapsen ja töiden ulkopuolelta. Arkenakin tosi harvoin puhutaan muusta kun lapsesta, töistä ja talon rempasta. No, matkustelu on yksi kiinnostuksenkohde, ja juhannuksena lähdetään reissuun, mutta siitä reissusta puhuminenkin tuntuu nyt vähän työläältä.

Mulla on olemassa ne Kimpassa-keskustelukortit, mut tuntuu vähän hölmöltä katsoa niitä ja kysellä niistä. Pitäis etukäteen valmistautua Tätä oon miettinyt että onko tää tuhoontuomittu juttu kun ei oo kauheasti yhteisiä kiinnostuksenkohteita/harrastuksia.

 

[Pilkki24]

Me ollaan miun miehen kanssa aivan erilaisia. Silti me keskustellaan ihan hirveästi ja aivan kaikesta. Meillä on vaan eri tulokulma asioihin ja opitaan toisiltamme koko ajan. Ja siis, jos toinen ei tiedä jostain aiheesta niin toinen ikäänkuin alustaa toisen keskustelussa vaadittavalle tasolle, jonka jälkeen itse keskustelu aiheesta voi alkaa. Ja se aihe voi olla ihmiset, ilmiöt, tekniikka, talous, politiikka, lastenkasvatus, koulutus, työt, uskomukset, uskonnot, uutiset, salaliittoteoriat, treenaaminen, ruoka jnejne... siis ihan oikeasti ihan mikä vaan. Meidän yhdessäolo on kuin olemista sen parhaan kaverin kanssa.

Muttamutta... siis tuo toisen alustaminen siihen keskusteluun. Se on sitä, että kertoo vaikka lukeneensa mielenkiintoisen artikkelin ja tiivistää sen artikkelin, jotta toinen voi ottaa myös kantaa siihen ja vaikka kysellä tarkennuksia. Tällöin se toinen pääsee mukaan aiheeseen, vaikka ei ole lukenutkaan kyseistä artikkelia. Uskon, että tämä jää nykyään pois monilta, sillä ollaan totuttu siihen, että jaetaan puhelimella asioita nopeasti, jolloin ei tarvitse kertoa toiselle omin sanoin mitään tietoa. Sen taidon unohtuminen tulee sitten silmille tilanteessa, jossa pitäisi luoda keskustelua ihmisten välille, joilla ei olekaan yhteisiä kiinnostuksenkohteita mitkä olisivat luoneet sen pohjatiedon keskustelulle etukäteen.

 

[Olive]

Me ollaan miun miehen kanssa aivan erilaisia. Silti me keskustellaan ihan hirveästi ja aivan kaikesta. Meillä on vaan eri tulokulma asioihin ja opitaan toisiltamme koko ajan. Ja siis, jos toinen ei tiedä jostain aiheesta niin toinen ikäänkuin alustaa toisen keskustelussa vaadittavalle tasolle, jonka jälkeen itse keskustelu aiheesta voi alkaa. Ja se aihe voi olla ihmiset, ilmiöt, tekniikka, talous, politiikka, lastenkasvatus, koulutus, työt, uskomukset, uskonnot, uutiset, salaliittoteoriat, treenaaminen, ruoka jnejne... siis ihan oikeasti ihan mikä vaan. Meidän yhdessäolo on kuin olemista sen parhaan kaverin kanssa.

Muttamutta... siis tuo toisen alustaminen siihen keskusteluun. Se on sitä, että kertoo vaikka lukeneensa mielenkiintoisen artikkelin ja tiivistää sen artikkelin, jotta toinen voi ottaa myös kantaa siihen ja vaikka kysellä tarkennuksia. Tällöin se toinen pääsee mukaan aiheeseen, vaikka ei ole lukenutkaan kyseistä artikkelia. Uskon, että tämä jää nykyään pois monilta, sillä ollaan totuttu siihen, että jaetaan puhelimella asioita nopeasti, jolloin ei tarvitse kertoa toiselle omin sanoin mitään tietoa. Sen taidon unohtuminen tulee sitten silmille tilanteessa, jossa pitäisi luoda keskustelua ihmisten välille, joilla ei olekaan yhteisiä kiinnostuksenkohteita mitkä olisivat luoneet sen pohjatiedon keskustelulle etukäteen.

Mä haluaisin voida sanoa että ollaan toistemme parhaat ystävät mutta ei olla. Tuntuu että tosi monet asiat mistä mies voisi innostua puhumaan on sellaisia, mistä hänellä on vahvoja mielipiteitä enkä itse tykkää väitellä hänen kanssaan, vaikka olisinkin eri mieltä. Ne parit joita olen katsonut ihaillen, on varmaankin juurikin niitä toistensa parhaita ystäviä.

Ollaan oltu 6 vuotta yhdessä. Ekat 4 vuotta kävin itse arkisin 3-6krt viikossa tallilla, ja saatoin käydä koulun lisäksi töissä. Nyt nähdään enemmän ja yhteistä aikaa jotenkin epätyypillisesti pikkulapsiperheelle on enemmän arkisin. Jotain pitäis keksiä, mutta tuntuu ettei tässä oikein oo kunnon halua ja jaksamista kun vain toisella. Miehellä satunnaisesti, välillä ei tunnu kiinnostavan yhtään

 

[Pilkki24]

Mä haluaisin voida sanoa että ollaan toistemme parhaat ystävät mutta ei olla. Tuntuu että tosi monet asiat mistä mies voisi innostua puhumaan on sellaisia, mistä hänellä on vahvoja mielipiteitä enkä itse tykkää väitellä hänen kanssaan, vaikka olisinkin eri mieltä. Ne parit joita olen katsonut ihaillen, on varmaankin juurikin niitä toistensa parhaita ystäviä.

Ollaan oltu 6 vuotta yhdessä. Ekat 4 vuotta kävin itse arkisin 3-6krt viikossa tallilla, ja saatoin käydä koulun lisäksi töissä. Nyt nähdään enemmän ja yhteistä aikaa jotenkin epätyypillisesti pikkulapsiperheelle on enemmän arkisin. Jotain pitäis keksiä, mutta tuntuu ettei tässä oikein oo kunnon halua ja jaksamista kun vain toisella. Miehellä satunnaisesti, välillä ei tunnu kiinnostavan yhtään

Kokeile joskus sitä väittelyä, sekin on hauskaa, jos pysytään asiassa.
Mutta oikeasti.. Täällä voidaan koittaa antaa neuvoja tai tukea, mutta sie oot loppupeleissä se joka siinä parisuhteessa elää ja toimii ja teidän pitää itse löytää ne keinot, joilla teidän parisuhde voi hyvin.

En usko, että kenelläkään on täydellistä parisuhdetta ja vaikka meillä esimerkiksi on se keskusteluyhteys kunnossa niin kyllä täälläkin on omat ärsyttävät puolensa molemmissa ja käyty vaikeitakin asioita yhdessä läpi. Mekin ollaan vaan valittu toisemme uudelleen ja uudelleen niissä vaikeissa hetkissä ja silloinkin, kun toisen naama ketuttaa.

 

[Olive]

Kokeile joskus sitä väittelyä, sekin on hauskaa, jos pysytään asiassa.
Mutta oikeasti.. Täällä voidaan koittaa antaa neuvoja tai tukea, mutta sie oot loppupeleissä se joka siinä parisuhteessa elää ja toimii ja teidän pitää itse löytää ne keinot, joilla teidän parisuhde voi hyvin.

En usko, että kenelläkään on täydellistä parisuhdetta ja vaikka meillä esimerkiksi on se keskusteluyhteys kunnossa niin kyllä täälläkin on omat ärsyttävät puolensa molemmissa ja käyty vaikeitakin asioita yhdessä läpi. Mekin ollaan vaan valittu toisemme uudelleen ja uudelleen niissä vaikeissa hetkissä ja silloinkin, kun toisen naama ketuttaa.

Niinhän se on. Musta tuntuu että miestä hiertää nyt joku mutta ei tietenkään kerro mikä. Yhdessä hetkessä voi olla ihan normaali, toisessa kettuilee/äksyilee. Odottelen nyt pari päivää että voi ottaa tuon aiemman puheeksi, en aio vain haudata sitä maton alle. Ei se voi vaan olla niin, että ei voitaisi kertoa avoimesti omista fiiliksistä ja toinen ei validoisi näitä tunteita. Luotan siihen että me kyllä pystytään ratkomaan nämä ongelmat, mutta mä en ole ihan varma onko miehellä halua, kapasiteettia tai kykyä alkaa näitä ratkomaan, koska se vaatii omasta egosta irtipäästämistä ja traumojen synnyttämän käytösmallin korjaamista, ja se on varmasti tosi vaikeaa.

 

[Olive]

Ja siis kun se on niin outoa, kun välillä hän on tosi vastaanottavainen eikä puolustaudu jos kerron tunteistani vaan kuuntelee. Ja tosiaan itsekin tekee välillä aloitteita vaikeisiin keskusteluihin. Mutta sit välillä tuntuu ettei oo mitään kykyä tai halua.