Parisuhde

Millä ihmeen logiikalla mies kieltäytyy hoitamasta omaa lastaan? Ymmärtääköhän hän mitä on nyt tekemässä?

Liika stressi tekee todella isoa hallaa ihmismielelle. Vaikka en tilanteesta tai ihmisestä mitään tiedä, kuulostaa siltä että sillä miehellä on liian stressin aiheuttamana joku iso kriisi, ehkä jopa masennusta, ja ainoana pakokeinona nähdään itsensä eristäminen muista. Stressaantunut tai masentunut mieli ei aina tee niitä loogisimpia päätöksiä.

Musta tuntuu että avun hakemisen kynnys on todella sukupuolittunut ja aivan liian suuri osa ammattiapua tarvitsevista miehistä eivät apua hae, oli kyse sitten ympäristön paineesta (”tosimiehet ei terapiassa käy”) tai jostain muusta. Jos jotain apua hakevat, niin sitten sitä apua haetaan esim. pullosta, ja siksi miehet ovat alkoholismitilastoissa yliedustettuina :sad001.

Mut joo, turha lähteä keittiöpsykologiaa harrastamaan kun en tosiaan tiedä taustoista mitään. Todella raskas ja kamala tilanne, Anskupa. Kaikkea hyvää ja voimia sulle! :Heartred Toivottavasti myös mies saa apua omaan tilanteeseensa ja ymmärtää oman roolinsa ja vastuunsa, vähintäänkin sen verran että se helpottaa edes jotenkin sun elämää.
 
Oi ei anskupa, olen todella pahoillani tilanteestasi! Tosi kurja juttu! :sad001 toivottavasti saat apuja ja tukea läheisiltäsi ja ehkä neuvolastakin voisi kysyä ulkopuolista keskusteluapua tässä tilanteessa..? Varmasti vaikeita päätöksiä edessä, mutta luota itseesi ja sydämeesi :Heartred Voimia!
 
Voi ei mikä tilanne Anskupa! [emoji173] Paljon voimia sinulle! Päätökset, oli ne mitä tahansa on varmasti vaikeita. Tärkeintä on että pystyt jatkamaan elämääsi niiden päätösten kanssa joita teet. Toivottavasti pystyt puhumaan mietteitäsi ääneen hyvän ystävän, perheen tai vaikka terkkarin kanssa. Itse olen kokenut että kun vaikeita asioita voi ääneen puhua niin ne omat ajatuksetkin jotenkin selkeytyy ja niiden vaikeiden päätösten teko on edes hitusen helpompaa.
 
Pitäisi oikeasti jättää tämän asian vatvominen, mutta minkäs luonteelleen voi. Seuraa pohdinta aiheesta perhe ja raha.

Parisuhteessa olemiseen verrattuna sinkkuuteen on edullista, ruoka maksaa enemmän (pakkaukset isoja, suurempi hävikki pilalle menemisen myötä), asuminen on kalliimpaa kun kukaan ei ole kuluja jakamassa (sähkö, vesi, vakuutukset, vuokra). On totta että lapset tuovat elämään lisää kuluja, toisaalta rahaa ei kulu niin paljoa kun ei ole vapaa-aikaa juosta kalliissa tapahtumissa ja harrastuksissa, elintavat usein myös siistiytyvät perheen myötä. Lapsilisistä on iloa, samoin jos jaksaa etsiä tarpeelliset tavarat kirppiksiltä. Toinen lapsi on helpompi kulutuksen suhteen, kun se perii ekan lapsen tavarat. Toisen lapsen tulo ei myöskään muuta perheen vapaa-ajantottumuksia niin paljon kuin eka.

Lapsiperheen eroaminen on sen sijaan kallista, ja vaivalloista. Perheestä lähtevälle jää maksettavaksi elatusmaksut, joiden suuruus määräytyy paitsi lapsien iän, myös lähtijän ja perheeseenjäävän tulojen mukaan. Usein tässä on tulonsiirto lähivanhemmalle. Elatusmaksuja voi pienentää luonapitovähennyksen avulla, eli että lähtijä hoitaa vaikkapa 15pv kuukaudessa lapsia. Tämä tietysti tarkoittaa että molemmilla pitää olla sängyt, vaatteet ja lelut ja tilaa lapselle. Yksinhuoltajalle tulevat sosiaaliedut maksetaan kuitenkin vain lähivanhemmalle. Tilannetta ei helpota se, että kumpikin vanhempi jää hoitotilanteissa yksin. Vilkkaaseen sosiaaliseen elämään tottuneelle voi olla katkeraa kalkkia istua kotona illat sen jälkeen kun lapset on saatu nukkumaan. Kun ei ole kaveria, niin arjen pienetkin asiat ovat hankalia. Kuinka käydä suihkussa tai vessassa, tai viedä roskat? Entä jos lähikaupasta pitäisi saada maitopurkki, puenko koko karavaanin reissua varten?

Kirjoitukseni tarkoitus on saada oikeasti pohtimaan lapsien ja eroamisen taloudellisia vaikutuksia. Minusta eroaminen taloudellisista syitä ei ole perusteltua. Jos puoliso on keskenkasvuinen kakara, josta on enemmän riesaa kuin iloa, niin sitten tietysti ero on ilo.
 
Muokattu viimeksi:
Voimia Anskupa! Toivottavasti saat rauhassa mietittyä tilannetta ja tehtyä ratkaisun, mikä se sitten ikinä onkaan :Heartred tsemmpiä tilanteeseen!
 
Kiitos kaikille tsempeista. Olemme miehen kanssa päässeet puhumaan tilanteesta ja tulevaisuudesta. Mies on lähtenyt perumaan puheitaan ja toivoo, että me jatkettaisiin yhdessä ja saataisiin toinen lapsi. Mitään päätöksiä ei olla vielä tehty. Meidän täytyy vielä jatkaa puhumista ja sopimista.
Pää on vähän sekaisin kun ajattelee koko ajan mikä olisi parasta kaikille ja miten meidän pitäisi toimia, mutta uskon että asiat vielä saadaan järjestymään.
 
Ihana kuulla Anskupa, että tunnelin päässä on jotain valoa nähtävillä. Toivottavasti keskusteluyhteytenne säilyy ja saatte asiat puhuttua nyt ja tulevaisuudessa.
 
Sanoin eilen illalla miehelle ennen nukkumaan menoa, että on ihanaa kun meille tulee vauva ja mies vastasi että niin on :Heartred muutenki tuo äijä on ihan ihana, se sano heti kun plussasin, etten saa enää tyhjätä kissojen hiekkalaatikkoa ja sanoo aina välillä että elähän kulta rehki liikoja. Rakastan tota niiiiin paljon! :Heartred
 
Voi Anskupa! Toivottavasti saatte asiat puhuttua halki, vaikka ei itse (enkä siis itse ole) ole uskovainen voi seurakunnalta hakea parisuhde ”terapiaa”, jos ei taloudellinen tilanne taivu terapiaan.

Meillä on siis sellainen tilanne että plussasin eilen täysin puskista. Meillä on siis yksi lapsi entuudestaan ja toisesta on puhuttu mutta mies ei ole sitä vielä halunnut. Noin pari kuukautta sitten tein itsekin päätöksen että katsotaan kakkosta joskus vuoden päästä koska työtilanteeni on vähän kimurantti.. noh toisin kävi.

Täysin omituisilla päivillä raskaaksi, keskeytetystä yhdynnästä ja viimeisen vuorokauden olen ollut enemmän ja vähemmän shokissa. Mies ei oikeastaan halua vielä puhua edes asiasta ja tiedän ettei hän (nyt ainakaan vielä) tätä lasta halua. Ja siis sympatiseeraan miestäni siinä suhteessa että hän ei viimeisen parin vuoden keskustelujen aikana ole missään vaiheessa halunnut toista lasta ja tämä kävi nyt niin vahingossa kuin vahingossa voi käydä. Jos tämä tuli itselle täysin puskista niin miehelle tämä oli vielä isompi pommi. ( ensimmäinen siis tehtiin ihan rakkaudella ja hän tuottaa valtavasti iloa meille molemmille). Joten... parisuhde on nyt aikamoisessa myrskyssä.

Pahoittelut pitkästä sepustuksesta. Olen itsekkin vähän sekaisin vielä tästä kaikesta. :)
 
Eiköhän se elämä järjesty Tirlitan! Kun lapsi on sinulle toivottu, niin sitten saa muut siihen ajatukseen vain lämmitä. Voihan se alkuun miestä järkyttää, sillä monelle miehelle vasta lapsi nro 2. on se aikuiseksi kasvamisen paikka - en kyllä osaa sanoa miksi. Ehkä sitten tajuaa, että oikeasti on otettava oma aikuisen paikka isänä?
 
Nyt vasta aloin lueskella tätä ketjua ja olen jännityksellä seurannut Anskupan tilannetta, ihanaa että siihen tuli positiivinen käänne!
Itsellä kans vähän hölmöt fiilikset, kun toista on haluttu/yritetty pari vuotta ja sitten kun näytän hailuran testin niin mies on vähän pöllähtänyt ja jotenki ei meinaa uskoa tai puhuu että ei se vissiin vielä varmaa ole jne. No digitestin jälkeen alkoi uskoa, ja mainitsi jo jotain isommasta autosta. Mutta jotenkin jännä olo kun olen jo vuoden verran miettinyt että haluaakohan mies toista kuitenkaan, ollut vaan sellanen fiilis. Eikä jotenkin ole yhtä innoissaan kuin silloin esikoisesta, mutta ehkä tämä on taas jotain mun ylianalysointia.
 
Meil mies on enemmän melkeen innoissaan ku minä.. On jo pohtinut nimiä ja sano et tyttö ois kätevämpi ku esikoinenki on tyttö. Ja sit se lähetteli mul on töihin yks päivä kuvia esikoisen synnytyksestä ja teksti "kohta mennään taas" :)
 
Mä itkin jo kakkosen kanssa synnärillä ollessani, että ei se voi olla viimeinen kerta siellä. Mutta mies on ollut aina hitaammin lämpiävää sorttia.

Esikoista "alettiin tehdä" 5kk seurustelun jälkeen. Mun työkuvioihin oli tulossa muutoksia, molemmat tunsi löytäneensä Sen Oikean ja ikää oli molemmilla yli 30. Eli järkiperusteitakin perheen perustamiseen löytyi :wink

Homma lähti liikkeelle hyvässä hengessä, mutta tärppi jo 3. kierrossa tuli aika puskista, eikä mies oikein osannut koko raskauden aikana olla tukena. Plussasta kuullessaan myhäili tyytyväisenä, mutta muuten koin kyllä olevani niin yksin siinä projektissa, että hormonihöyryissäni harkitsin eroakin useaan otteeseen. Miehellä ei ollut mitään kokemusta lapsista ja vielä vähemmän vauvoista (tai sekopäisistä naisista), niin ihmekös tuo ettei osannut olla.

Esikoisen ollessa 5kk totesin ei-niin-onnistuneelta reissulta kotiuduttamme, että onhan tää rankkaa, mutta silti haluaisin kaverin pojalle. Miehen vastauksen sisältö oli, että ehkä toisesta vielä just ja just selvitään, mutta ei missään nimessä useammasta. Toka raskaus saikin alkunsa samana vkl:na ja siinä raskaudessa se osaskin sit olla jo vähän enemmän mukana ja kyseli aina välillä sikiön kokoarviota. Toisen syntyessä vain 5 viikkoa etuajassa vauva-arki pikkuruisen kanssa olikin sit jo tuttua ja tuoreessa muistissa. Siitä huolimatta mies pysyi kannassaan perhekoosta.

Ja kyllä mäkin myönnän, että kaksi pientä karvan verran yli vuoden ikäerolla olevaa lasta oli rankkaa. Ei sitä siinä hetkessä ehtinyt väsymykseltä tajutakaan. Kun arki alkoi tasoittua ja nuorempikin nukkua lähes kokonaisia öitä, alkoi itsellä vauvakuume nousta uudestaan pintaan. Mies oli kuitenkin ehdoton kannassaan ja mä yritin haudata ajatuksiani. Lopulta haave kolmannesta kuitenkin kasvoi lähes fyysiseksi kivuksi ja kaipaukseksi ja oli koko ajan läsnä. Silloin esitin miehelle kirjallisesti perustelujen kera, miksi meillä "pitäisi" olla kolme lasta ja kerroin myös, että harkitsen hakeutumista ammattiauttajan pakeille, jotta saisin apua haaveesta luopumisen käsittelyyn ilman katkeroitumista. Kerroin myös asettavani meidän parisuhteen lapsimäärän edelle; mulle on tärkeintä, että me neljä ollaan onnellisia, kuin että meitä olisi viisi ja osa olisi onnettomia.

Aikaa kului ja välillä kokeilin tikulla jäätä. Viime talvena mies yllättäen totesikin poikia katsellessaan, että ehkä me vielä yhdestä selvittäisiin. Ja se puolittainen lupaus helpotti mun kuumeilua huomattavasti. Jopa niin, että välillä itsekin kyseenalaistin koko toiveen. Joskus parisen kk sitten kysyin taas pariakin vauvaa työpäivän aikana sylissä pidettyäni, että koska me tehdään se kolmas, ja sain vastaukseksi: "Pitäis kai pian."

Ja nyt ollaan tässä. Eilen odotettiin yhdessä testin valmistumista ja viivan piirtyessä molemmilta pääsi epäuskoinen naurahdus, mutta hyvässä hengessä. Onhan tää ihan käsittämätöntä, ja nyt tuntuu, että tällä kertaa molemmilla odotukset odotusta ja tulokasta kohtaan ovat samalla viivalla.
 
Me puhuttiin miehen kans kakkosen jälkeen, et kolmannen toivoisin ja mies antoi "suostumuksen". Samalla päätettiin, ettei yritetä verenmaku suussa, vaikka tokihan mä kiertojani seurasin. Tjottailu kesti sen 2,5 vuotta, kunnes tuli tää tärppi vähän yllätyksenä. Menkkoja mä odottelin ja miehelle ennen ekaa positiivista testiä sanoin varoituksena et menkat on nyt useamman päivän myöhässä. Yllätys oli iloinen molemmille ja mies jo ehti pohtia, et josko sieltä tulisi pikkusisko :) Ja samalla et tarvittais isompi koti. Kehotin siinä kohtaa menemään maltilla koska ollaan näinkin alussa.

Mä oon testäjä tehnyt useampia ikäänkuin varmistukseksi ja osan miehelle esittänyt, osan pitänyt omana tietona.
 
Meillä on alta vuosi yhteistä eloa alla, mutta siitä huolimatta vauvahaave tuntui ja tuntuu molemmista erittäin hyvältä. Ennestään meillä on minun neljä vuotias tyttöni, jonka kanssa mieheni pärjää mielettömän hyvin! Loppukesästä alettiin vauvaa toivomaan ja vihdoin tärppäsi. Mies usein silittelee makkaroitani ja jaksaa hieroa jumissa olevia hartioitani migreenin estämiseksi päivittäin. Hän myös mietti jo plussauspäivänä, minkälainen pyssy pitää sitten aikanaan lapselle hankkia :D Tahtoisi myös kovasti päästä äidilleen uutisen kertomaan :)
 
Meillä mies innostu kun sanoin et menkat on myöhässä et pitäs tehä testi, positiivisen testin jälkee ollu ihan into piukeena. Soitti äitilleen jo uutisen ja tuolle pojalle kokoajan sanoo että kohta sulla on kaveri. :D Tää tuli vähän yllärinä ja ite on vähän vielä pyörällä päästään et mitäs nyt.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top