Oletko alkanut katumaan raskautta?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Kali
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Ainiin, mulla on vielä sekin outo mielipide että 'negatiivinen ajattelu' voi olla tosi hyödyllistä. 😅 Mun miehen kohdalla se tarkoittaa sitä että hän on yleensä kaikkeen varautunut. Mä en ite oo murehtimisessa kovin rakentava, mutta hyödyn siitä että puran sen mun miehelle ja hän auttaa mua varautumaan tai asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Mun mielestä siis mun mies on usein turhan negatiivinen, mutta oon myös hyötynyt siitä usein niin en enää ajattele tästäkään asiasta kovin mustavalkosesti.
 
Yksi iso juttu mikä lapsen myötä muuttuu on se, että oman maailman keskipiste siirtyy omasta navasta pois. Mulla se on myös tarkoittanut sitä etten ole "ehtinyt" olla masentunut. Jätin masennuslääkkeet pois ennen esikoisen yritystä, ja mulla on ollut aina sellainen sykli, että ilman lääkkeitä oireet kehittyneen niin vahvoiksi viimeistään 2v sisällä että maailma on ihan kaatunut. Nyt siitä on 3,5v eikä ole ollut niin vahvoja oireita ettenkö olisi päässyt niiden yli aika vaivattomastikin. Raskaana ja alussa imettäessä oli varmaan pahin, mutta olin päättänyt etten ihan helpolla ota siihen lääkkeitä. Sen jälkeen tämä lapsesta huolehtiminen onkin imassut mukaansa enkä ole päässyt niihin mulle tyypillisiin keloihin uppoutumaan, enkä siten ollut tilanteessa että olisin lääkkeitä edes harkinnut.

Äitiys kyllä kasvattaa luonnetta, mutta uskon että lähinnä positiiviseen suuntaan 💪
 
Mä oon lähinnä lääkkeistä puheen ollen miettinyt että tarviin jonkun masennuslääkkeen, mulla vuosia oli masennuslääke, mutta otettiin viime vuoden alussa pois kun meni psyykkisesti paremmin ekaa kertaa varmaan ikinä. Keskenmenot toki romutti sen ja nyt varsinkin tämä raskaus lopullisesti. En voi sanoa voivani mitenkään päin hyvin. Muutamia vuosia mennyt paremmin ilman masennusta tai ainakaan kovin vaikeaa masennusta ei oo ollut. Paitsi nyt taas, en edes saa päivisin mitään aikaiseksi. Mikään ei kiinnosta ei edes asiat joista ennen sain valtavasti iloa. Nyt vaan kun mies töissä päivät lipuu ohi kun jumitan kotona tekemättä mitään. Osa syy miksi varmaan kadun raskautta kun syytän tätä raskautta tietyllä tavalla tästä olotilasta.

Niin ja miehen kanssa eilen pitkään juteltiin, ja hän on kyllä sanonut olevansa kaikessa mukana 100% mutta en tiedä. Luotan ja uskon kyllä häntä, mutta tiedän myös että jossain vaiheessa jään yksin sen vauvan kanssa kun hänen pitää palata töihin.
 
Sit pitää myös muistaa, että joillekkin se lääkkeiden syömättä jättäminen aiheuttaa synnytyksen jälkeistä masennusta. Mulla tullut paniikki/alakuloa heti kun piti yksi lääke vähentää pois kokonaan.

Tän kolmosen kohdalla päätettiin ettei jätetä pois ja ensimmäistä kertaa en ole ollut kertaakaan masentunut ja se näkyy vauvassakin.

Lääkeasiossa on punnittava aina äidin ja lapsen etu. Itkin hysteerisesti loppuraskaudessa kun lääkettä yritettiin vähentää. Lääkäri sitten päätti, että lääke otetaan takaisin. Aiheuttaa usein vieroitusoireita vastasyntyneelle, mutta tää oli paras ratkaisu.

Yllättäen vauva syntyi tyynenä eikä kärsinyt vieroitusoireista ja ollut meidän rauhallisin ja tyytyväisin lapsi synnäriltä asti. Uskon että oma olotila vaikutti vauvaan jo kohdussa positiivisesti. ❤️

Jos lääkkeitä ei tarvitse niin sehän on loistavaa. Itsekkin olen siitä haaveillut, mutta haaveeksi jää.
 
Toivottavasti saat apua❤️

Oli mulla edellisen raskauden aikana säännöllisen epäsäännöllisesti ajatuksia että mitä olen mennyt tekemään. Synnärilläkin olin vähän shokissa kun lapsi rinnalla että apua, miten meidän käy! Nytkin yrittäessä kun mennyt jo paljon pidempään kuin esikoista koettaessa niin asenne vaihtelee. Jos menkat alkaa niin iskee ajatus että en ois halunnutkaan. Jos oireita ollut niin joko pilvilinnoissa miettinyt tulevaa tai sitten "mitä ihmettä ajattelin kun lähdin tähän uudestaan kun esikko jo 5v". Ja sit jos oireillut ja silti nega niin joko itkenyt silmät päästä tai huokaissut helpotuksesta että enhän mä oisi edes halunnu. Ja nää on vahvistunu tässä yrityksen aikana. Alkuun ei ollut muuta kuin pilvilinnaa ja pumpulia.

Musta tuntuu että nää on tavallaan defenssejä, joilla suojelee itseään ja ajatuksiaan. Sulla ehkä kroppa valmistautuu siihen että kesken menee ja kun ei menekään niin defenssit iskee tulille. Tavallaan mieli uskoo niin vahvasti keskenmenoon kun niin on ennenkin käynyt, että mieluummin hylkii ajatusta vanhemmuudesta ettei sattuisi niin lujaa.

Todella paljon tsemppiä❤️
 
Todettiin lääkärissä, kiirevastaanotolla että oon vakavasti masentunut. Sain lääkkeen jonka aloitinkin jo heti. En tiedä johtuuko nämä ajatukset masennuksesta, vai oonko masentunut osaksi raskauden takia? Ja siksi kadun kun vähän ehkä katkera olo jos tosiaan raskauden takia oon pitkästä aikaa vakavasti masentunut. Viimeksi oli tasan 10 vuotta sitten vuonna 2016 kun olin vakavasti masentunut. Näemmä jos vuosiluvussa numero 6 se on huono vuosi mulle. 😅
 
Todettiin lääkärissä, kiirevastaanotolla että oon vakavasti masentunut. Sain lääkkeen jonka aloitinkin jo heti. En tiedä johtuuko nämä ajatukset masennuksesta, vai oonko masentunut osaksi raskauden takia? Ja siksi kadun kun vähän ehkä katkera olo jos tosiaan raskauden takia oon pitkästä aikaa vakavasti masentunut. Viimeksi oli tasan 10 vuotta sitten vuonna 2016 kun olin vakavasti masentunut. Näemmä jos vuosiluvussa numero 6 se on huono vuosi mulle. 😅
Ihanaa kun pääsit näin nopeasti avun piiriin❤️ omalla kokemuksella haluaisin sanoa ennemmin että masennus puhuu. Vaikuttaa toki silti masennuksen tasoon ihan jo taustankin vuoksi kun on niin iso myllerrys. Mutta sitä tulee ihan hulluja ajatuksia päähän kun ui syvällä. Mä olen saanut "vain" keskivaikean masennusdiagnoosin ja kyllä näin jälkikäteen ihmettelee niitä ajatuksia mitä tuli kirjoitettua ylös. Eikä edes niitä hulluimpia kirjoittanut.
 
Ei käsittääkseni ole mitenkään ennenkuulumatonta, että (alku)raskauteen liittyvät hormonimyrskyt nostavat esiin kaikkea mielenterveysjännää. Itselläni on diagnosoitu keskivaikea masennus, ja eka kolmannes oli henkisesti tosi tuskallista. Ihan kuin viimeisen reilun vuoden psykoterapiassa aikaansaatu edistys olisi vaan yhtäkkiä pyyhkiytynyt pois 😬 Mutta onneksi olo tasoittui huomattavasti tokalle kolmannekselle päästessäni.
 
Mä en tiedä mitä tehdä, ei mulla kauaa oo aikaa tehdä päätöksiä tämän suhteen kun tänään jo 9+0 molempien ultrien mukaan. Jos tuo lääke ei ala parin viikon sisällä tehoamaan ja päässä asiat eeu ala pian selkeytymään niin en tiedä mitä tehdä.

Mies pelkää ilmeisesti että haluan keskeyttää kun puhui siitä mulle toissapäivänä kun juteltiin pari tuntia. Tai hän lähinnä puhui, mä itkin suurimmaksi osaksi sen pari tuntia. Pelkään niin paljon, että tämä onkin virhe. 2 viikkoa nyt tätä epäilystä tasan jatkunut tänään ja tuntuu että ajatukset enemmän ja enemmän kallistuu etten pysty tai halua tätä sittenkään.

Äidille myös jutellut tästä paljon ja luvannut olla mun tukena mitä ikinä päätänkään. Kaikki muut kelle jutellut vaan sanoneet että johtuu hormoneista ja kyllä se ohi menee. Ei kyllä ihan siltä tunnu... Että olisi ohi menemässä siis, kun ajatukset vaan tuntuu pahenevan.

Tuntuu myös syylliseltä että en mä tätä edes ansaitse kun niin ristiriitaiset ajatukset mulla.. Parempi olisi etten olisi edes onnistunut raskautumaan enään....
 
@Kali tosi paljon voimia vaikeaan päätökseen ❤️ tuollainen hormoneihin viittaaminen voi varmasti tuntua vähättelevältä, ihan kuin omat tunteet ja ajatukset eivät olisi oikeita. Toivon kuitenkin, ettet tee nyt mahdollisesti väliaikaisten tunteiden perusteella sellaista pysyvää päätöstä, jota katuisit myöhemmin. Kadut raskautta nyt, mutta katuisitko oikeasti omaa lasta? Et välttämättä. Toisaalta vain sinä voit tietää, mikä on sulle oikein. ❤️
 
Mä en oo katunut missään vaiheessa, mutta käyn aina hormonien kanssa läpi paljon mielessäni, ja osasin tämän toisen raskauden kohdalla odottaa myllerrystä. Minulla palasi paniikki- ja ahdistushäiriö heti alkuraskaudessa ja mieli oli maassa, koska en pystynyt tekemään mitään normaalisti ahdistuksen ja paniikin takia. En kyennyt kohtaamaan mitään negatiivista töissä jne. Kävin psykologilla itkemässä kaiken ulos. Kuitenkin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen mieli tasaantui.

Omalla kohdalla tiedän tuon myllerryksen alkavan hormoneista, koska samaa kävin läpi mm. teini-ikäisenä ja esikoisraskaudessa sekä myös eri hormonaalisia ehkäisyjä testatessa. Muina aikoina kuin hormonimyllerryksissä olen optimistinen ja onnellinen, mutta nuo myllerrykset sekoittaa kyllä mielen ja tuntuu kuin valoa ei näkisi juuri missään.

Tiedän seuraavan myllerryksen olevan edessä synnytyksen jälkeen, kun hormonit romahtaa. Osaan kuitenkin nyt odottaa sitä ja tiedän sen olevan käsiteltävissä ja loppuvan viimeistään muutaman viikon jälkeen. Odotan positiivisin mielin sitä aikaa, ja toivon osaavani nauttia kaikesta kunnolla nyt, esikoisen kanssa se oli aika harmaata aikaa, vaikka myös ihanaa. Esikoisen kanssa olen kuitenkin oppinut käsittelemään kaikkea paremmin.

En siis tarkoita sanoa minkään johtuvan sinulla hormoneista, mutta itsellä ne on ihan selkeästi laukaiseva tekijä mielen "häiriöihin". Ja ei se ole epätavallista raskauden aikana tai sen jälkeen, kellä mitäkin nousee niinä poikkeusaikoina pintaan. Näen sen vähän samana kuin se, että joillain aktivoituu fyysiset sairaudet raskausaikana, joillain psyykkiset.

Itse en kadu raskauksia tai lapsiani, mutta ymmärrän kyllä mitä kautta mieli ajautuu niin ajattelemaan, etenkin jos on paljon vaikeita aikoja taustalla. Tai ehkä niitä ajatuksia säikähtää ja pelkää, jos ajautuu miettimään katumuksen mahdollisuutta. Minusta se kaikki kuuluu siihen vanhemmaksi tulemisen prosessiin. Itse muutuin paljon onnellisemmaksi ensimmäisen lapsen myötä, vaikka melkoisen myrskyn sai käydä läpi ensin, mutta ei se kai kenelläkään ole pelkästään helppoa ja ihanaa.

Tulikin tässä mieleen, että tämän raskauden alussa ahdistuksen noustessa pintaan mietin jossain vaiheessa, olisiko helpompaa jos raskaus menisikin kesken. Mutta tiesin, että olisin todella onneton, jos niin kävisi, ja vaikka sillä hetkellä olikin mieli maassa, tiesin raskauden ja toisen lapsen olevan se mitä toivon ja haluan, vaikka se musta pilvi siinä pään päällä pyörikin. Toisesta kolmannekseksesta asti olen ollut onnellinen ja odottavainen, tietenkin jännittäen kaikkia etappeja ja nyt lähestyvää synnytystä.

En yritä väkisin samaistua tilanteeseesi, mutta ehkä jotenkin yritän kertoa, että hormonit osaavat olla melkoinen kiusa, jos ne nostavat pintaan jotain itseään hankalampaa. Noilla viikoilla olet hormonitasojen "huipun" tuntumassa ja se sekoittaa helposti kehoa ja mieltä, mutta kuten fyysisetkin oireet lähtevät yleensä helpottamaan ekan kolmanneksen jälkeen, niin mielikin voi aivan hyvin tasaantua. 🙂

Voimia tilanteeseesi ja päätökseen, ei varmasti ole helppoa. Suosittelen myös puhumaan ja itkemään niin paljon kuin mahdollista.
 
Muokattu viimeksi:
Takaisin
Top