Mä en oo katunut missään vaiheessa, mutta käyn aina hormonien kanssa läpi paljon mielessäni, ja osasin tämän toisen raskauden kohdalla odottaa myllerrystä. Minulla palasi paniikki- ja ahdistushäiriö heti alkuraskaudessa ja mieli oli maassa, koska en pystynyt tekemään mitään normaalisti ahdistuksen ja paniikin takia. En kyennyt kohtaamaan mitään negatiivista töissä jne. Kävin psykologilla itkemässä kaiken ulos. Kuitenkin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen mieli tasaantui.
Omalla kohdalla tiedän tuon myllerryksen alkavan hormoneista, koska samaa kävin läpi mm. teini-ikäisenä ja esikoisraskaudessa sekä myös eri hormonaalisia ehkäisyjä testatessa. Muina aikoina kuin hormonimyllerryksissä olen optimistinen ja onnellinen, mutta nuo myllerrykset sekoittaa kyllä mielen ja tuntuu kuin valoa ei näkisi juuri missään.
Tiedän seuraavan myllerryksen olevan edessä synnytyksen jälkeen, kun hormonit romahtaa. Osaan kuitenkin nyt odottaa sitä ja tiedän sen olevan käsiteltävissä ja loppuvan viimeistään muutaman viikon jälkeen. Odotan positiivisin mielin sitä aikaa, ja toivon osaavani nauttia kaikesta kunnolla nyt, esikoisen kanssa se oli aika harmaata aikaa, vaikka myös ihanaa. Esikoisen kanssa olen kuitenkin oppinut käsittelemään kaikkea paremmin.
En siis tarkoita sanoa minkään johtuvan sinulla hormoneista, mutta itsellä ne on ihan selkeästi laukaiseva tekijä mielen "häiriöihin". Ja ei se ole epätavallista raskauden aikana tai sen jälkeen, kellä mitäkin nousee niinä poikkeusaikoina pintaan. Näen sen vähän samana kuin se, että joillain aktivoituu fyysiset sairaudet raskausaikana, joillain psyykkiset.
Itse en kadu raskauksia tai lapsiani, mutta ymmärrän kyllä mitä kautta mieli ajautuu niin ajattelemaan, etenkin jos on paljon vaikeita aikoja taustalla. Tai ehkä niitä ajatuksia säikähtää ja pelkää, jos ajautuu miettimään katumuksen mahdollisuutta. Minusta se kaikki kuuluu siihen vanhemmaksi tulemisen prosessiin. Itse muutuin paljon onnellisemmaksi ensimmäisen lapsen myötä, vaikka melkoisen myrskyn sai käydä läpi ensin, mutta ei se kai kenelläkään ole pelkästään helppoa ja ihanaa.
Tulikin tässä mieleen, että tämän raskauden alussa ahdistuksen noustessa pintaan mietin jossain vaiheessa, olisiko helpompaa jos raskaus menisikin kesken. Mutta tiesin, että olisin todella onneton, jos niin kävisi, ja vaikka sillä hetkellä olikin mieli maassa, tiesin raskauden ja toisen lapsen olevan se mitä toivon ja haluan, vaikka se musta pilvi siinä pään päällä pyörikin. Toisesta kolmannekseksesta asti olen ollut onnellinen ja odottavainen, tietenkin jännittäen kaikkia etappeja ja nyt lähestyvää synnytystä.
En yritä väkisin samaistua tilanteeseesi, mutta ehkä jotenkin yritän kertoa, että hormonit osaavat olla melkoinen kiusa, jos ne nostavat pintaan jotain itseään hankalampaa. Noilla viikoilla olet hormonitasojen "huipun" tuntumassa ja se sekoittaa helposti kehoa ja mieltä, mutta kuten fyysisetkin oireet lähtevät yleensä helpottamaan ekan kolmanneksen jälkeen, niin mielikin voi aivan hyvin tasaantua.
Voimia tilanteeseesi ja päätökseen, ei varmasti ole helppoa. Suosittelen myös puhumaan ja itkemään niin paljon kuin mahdollista.
Mun miehen kohdalla se tarkoittaa sitä että hän on yleensä kaikkeen varautunut. Mä en ite oo murehtimisessa kovin rakentava, mutta hyödyn siitä että puran sen mun miehelle ja hän auttaa mua varautumaan tai asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Mun mielestä siis mun mies on usein turhan negatiivinen, mutta oon myös hyötynyt siitä usein niin en enää ajattele tästäkään asiasta kovin mustavalkosesti.
Mutta onneksi olo tasoittui huomattavasti tokalle kolmannekselle päästessäni.