Mä myönnän kyllä, että olen välillä vähän turhankin negatiivinen, mutta täytyy myöntää myös, etten mäkään tätä raskausaikaa rakasta. Kuvotusta on vieläkin välillä, mutta onneksi se ei ole kovin pahaa. Edelleen iltaa kohden olo pahenee. Mulla on myös ollut noita "kasvukipuja" ja ummetushan nyt on ihan taattu juttu. Mulla on nyt jo tullut se järkyttävä pullistunut olo eikä oikein mitään voi syödä tuntematta, että vatsa räjähtää. En muista, että tää olis viimeksi tullut näin aikaisin.
Oikeesti, miten jotkut voi hehkua läpi raskauden ja olla jossain hattaratunnelmissa tai tykätä siitä vatsasta? Mä en olis ikinä uskonut, että tää vatsa voi tuntua koko ajan. En olis ikinä uskonut, että sitä oikeasti tuntee itsensä jatkuvasti raskaaksi.
Olen jotenkin luopunut kokonaan ajatuksesta, että pääsisin liikkumaan - ja kohta ne pirun nivuskivut ja supistukset alkaa kuitenkin, niin meneepähän sitten kävelykyky kokonaan... Mä yritän jaksaa nyt sen voimalla, että kun tää muksu on ulkoistettu, niin hankin salikortin (mistä lyödään vetoa, että meillä ei kukaan nuku yhtään, kun vauva tulee enkä taas pääse kotoa yhtään mihinkään väsymyksen takia?) - multa hävis jo ekassa raskaudessa niin paljon lihasmassaa ja tuli tilalle tuollaista epämääräistä höttöä, että tän tokan raskauden jälkeen olen taatusti vaan yhtä lörpöttävää hetulaa.
Joo, ja silti, vaikka niin inhosin sitä ekaakin raskausaikaa ja synnytyskin meni miten sattuu, niin olin valmis tähän uudelleen. Että jotenkin masokisti/hulluhan tässä pitää olla.

Saakelin luonto ja hormonit, pakkoko niiden on pistää ihminen tähän tilaan?
