Miten omat vanhemmat ovat ottaneet raskautesi?

Mun äiti oli todella onneissaan kuten odotinkin, eka lapsenlapsi hänelle. Miehen äiti oli sanonut kun mies kertoi hänelle, että hän oli vähän arvellutkin (aha :D) ja että ei sitten saa unohtaa ekaa lastaan (edellisestä liitosta). Miksi unohtaisi, ihmettelenpä vaan...
Oon nähnyt anopin nyt kerran sen jälkeen kun mieheni kertoi hänelle eikä hän sanonut mulle mitään. Oli kassillisen vauvanvaatteita saanut jostain ilmaiseksi niin ne nakkasi lähtiessämme mukaan. Olin vähän että aha.. Onneksi on oma äiti myötäelämässä ja tukena ja vilpittömän onnellinen ❤
 
Esikoisen kohdalla omat vanhempani saivat onnellisen hepulin ... Äitini sairasti tuolloin vakavasti ja kun itse olin saanut lapsettomuustuomion lääkärissä niin onnellisia kyyneliä vuodatettiin kaikki ... Anoppi ja appiukko suhtautu hieman maltillisemmin mut onnellisia hekin olivat. Nyt kakkosen ilmoitettua tulostaan soitin ensin omalle äidille ja isälle ja hirmu onnellisia isovanhempia siellä on, saavat kaksi lasten lasta tänä vuonna, meiltä yksi ja pikkuvelulta toinen soitellaan vähintään kerran viikossa. Appivanhemmat ovat kans onnellisia tulokkaasta.
 
Oma äitini totesi vain että onneks olkoon ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja alkoi jauhaa omia asioitaan, ei ilmeisesti jotenkin tajunnut asiaa heti kun nykyään on aivan innoissaan. Isäni meinasi niin sanotusti lähteä päästänsä kun oli niin onnellinen kuultuaan, olen ainoa toivo meidän perheessä kun veljeni on homo. Anoppi meni sanattomaksi, myöhemmin iloitsi kuitenkin. Appiukko onnitteli heti kauheasti ja on ollut mua kohtaan tosi suojeleva sen jälkeen. Myös miehen vanhemmille ensimmäinen lapsenlapsi :)
 
Meillä vanhemmat otti hyvin, ovat oikein innossaan tulevasta lapsenlapsesta vaikka onkin heille jo neljäs :) Miehen vanhemmat kans innossaan, appiukko ehkä jopa enempi, anoppi ei oo paljoa asiasta puhunut, mutta vaikuttaa kuitenkin olevan iloinen asiasta. Heille siis ensimmäinen lapsenlapsi
 
Siis mua niin ärsyttää, pakko nyt avautua! tää teksti ei nyt kyllä tänne osittain kuulu, mutta annan mennä kuitenki...

Esitietoja meistä: Esikoinen tulossa keväällä, ollaan seukattu n.2,5. Mieheni on minua 3,5v nuorempi. Vauva on minun puolella ensimmäinen lapsenlapsi ja mieheni puolella toinen.

Elikkäs mua tällä hetkellä raivostuttaa omat vanhemmat tai oikeestaan isä...aluks ku kerroin että oon nyt vihdoin ja viimeinen löytänyt miehen ja että seukataan, nopeesti tuli sitte se ensimmäinen esittely ja mun vanhemmat istu suunnilleen turpa kii koko ajan, että tosi kivat muistot noista kahveista ja ensimmäisestä tapaamisesta...mieheni vanhemmat taas olivat hirveen kiinnostuneita minusta ja muutenkin tunnelma oli lämmin.

noo sitte tuli eteen omakotitalon osto ja tuntu että mun vanhemmat ja taas varsinki isä oli jotenki vastaan koko touhua, aina kaikissa taloissa jtn vikaa/liikaa hintaa... mieheni vanhemmat kannusti ja oli tukena ja tarjoutu auttamaan rempassa ym. Ostettiin sitte remppaa vaativa talo ja mieheni isä oli kyllä kovasti auttamassa ja omat vanhempani myös ja silloin vanhempani vasta tutustuivat mieheeni ja nykyään juttelee kun näkee...Kuitenkin isäni monesti toisteli "seuraavan talon teette sitte ite, ei me enään tulla töihin ku ikä painaa päälle" (ovat siis iältään 52-55) nuo kommentit mua ärsytti sillon, ihan ku minä olisin ne pakottanu töihin. Ite ne välillä tunki nokkansa paikalle, vaikka sanoin että ei tartte tulla. Nyt kuitenki talo valmis, vieläkin kuulen välillä isän suusta " me ei sitte tulla enää remppaamaan" ja het mun tekis mieli räjähtää...

no kesällä sitte tuli plussa ja kovasti oli meille toivottu, eikä vahinko. Mieheni vanhemmat olivat todella innoissaan ja onnitteli. Minua pelotti kertoa omille vanhemmille ja tein sen puhelimessa, äiti onnitteli vaisusti, isä ei ole onnitellut vieläkään... aina kun näen anopin esim kaupassa,hän kyselee vointia, neuvolasta ja tarviiko hankkia mitään. Omat vanhempani eivät kysele vointia tai mitään muutakaan, äitini on kyllä kutonut vauvalle ja kuitenkin näyttää vähän olevan kiinnostunut. Tietenkin tämä kaikki voi johtua siitä, että en ole koskaan ollut läheinen omien vanhempieni kanssa tai esim jutellut äitini kanssa henk.koht asioita...odotin vain niin paljon enemmän tukea omilta vanhemmilta.

Tänään kävin vanhempieni kanssa katsomassa vaariani sairaalassa ja paikalla oli myös tätini miehensä kanssa. Tätini mies sitten kysyi onko äippäloma alkanut ja onkos jo suunnitteilla menoa/matkoja kun saa olla niin kauan pois töistä. Vastasin: kyllä varmasti jossain vaiheessa lähdetään miehen kanssa tuulettumaan, ennenkuin palaan työelämään(Mielestä ei ole paha lähteä vkonlopuksi lomalle jossain vaiheessa äippäloman lopussa). No isäni sitten sanoi: eihän se mikään loma ole, vaan työleiri! Kyllä lapsi pitää hoitaa kun sellasen hommaa. Lisäsi vielä, että minähän olen yhden hoidokin jo jättänyt ( meinasi koiraa joka jäi vanhemmilleni kun muutin kerrostaloon)...istuin vain hiljaa ja mietin, että eikö vauvaa voi viedä vanhemmilleni hoitoon?
Anoppi ja appi ovat jo monesti mainostaneet että vauva saa tulla aina kylään ja varsinkin hoitoon ja vaikka pidemmäksi aikaakin jos tarve...
 
No huh huh Nodde, kuulostaapa hankalalta tilanteelta. Toivottavasti ääni muuttuu vanhemmillasi kuhan tää pieni lapsukainen on syntynyt.
 
Nodde.

Mullon sama tilanne. Ne ihmiset jotka haluaa sulle pahaa näyttää välillä olevan omat vanhemmat. Tai no, eivät ainakaan vilpittömästi halua hyvääkään

Ite en veis hoitoon. En oo vieny kymmeneen vuotee. Enkä vie. Eikä niitä kiinnosta. Oikeesti. Surullista tämä on mutta totta.
 
Välillä tuntee ja fiilikset ihan sekavat:wtf: vaikee kuvitella että oma isä voi latoa tommosta päin naamaa... varmaan ne ajattelee että tää kaikki tapahtuu liian nopeesti ja että olis hyvä odottaa, mutta kerranhan täällä vaan eletään! Tänä vuonna mittarissa jo kuitenkin 26v :arghh:

toivottavasti tulee muutosta ku vauva syntyy...muuten taitaa viihtyä vaan toisessa mummolassa..
 
Siis vielä lisäys Nodde edellliseen tekstiini. Mun äitini siis lähetti sisareni kautta onnittelut kun kuuli että meille odotetaan vauvaa. Ei ole vaivautunut edes soittamaan asian tiimoilta. Vauvan laskettuun on aikaa reilu kuukausi :-). En mä edes odota muistamisia kun syntyy :-).
Ja kymmenen vuotias tosiaan ei paljoo mummoonsa nää eikä jaksa mua haitata, sitä kiinnostaa mummottaa miesystävänsä lapsenlapsia ni minkäs minä asialle voin. 10v siis pureskellu ja porannu asiaa, eli antaa tuollaisen ihmisen olla :-). Hän ei hyvää meille halua, kuulen kuinka hän puhuu paskaa meistä ilman syytä selän takana ihan koko ajan.
 
Kyllähän minä olen kerran yrittänyt äidiltä kysyä, mutta vastaus oli jtn epämääräistä " odotetaan nyt että se syntyy..." jos käytös muuttuu syntymän myötä niin kiva vauvalle, minä kyllä muistan koko tämän raskausajan... en enää edes jaksa vaivautua keskustelemaan heidän kanssaan vauvasta, puhutaan aina jostain muusta... onneksi on anoppi joka on kiinnostunut ja hänelle on helppo puhua:happy:
 
Meillä molempien vanhemmat otti uutisen iloisesti. :happy: Jälkeenpäin anoppi oli puolisoltani kysyny pettikö ehkäsy vai oliko iha suunniteltu... Mutta kaikki on kyllä onneksi ihan hengessä mukana ja aktiivisesti kyseleevät vointia.
Ihania ihmisiä! ♡
 
Siis voi kauheata ja ihanaa yhtä aikaa nää läheisten suhtautumiset joidenkin raskaus uutisiin. :( Tosi ikäviä suhtautumisia joidenkin kohdalla. Tsemppiä!

Meillä ekaan raskauteen kaikki suhtautuivat iloisesti. Paitsi mummoni hämmästyksestä kysyi oliko vahinko? (Olin silloin 19-vuotias, kun aloin odottaa ensimmäistäni). Lapsi oli suunniteltu ja toivottu silloisen poikaystäväni kans. Mummo oli kuitenkin iloinen uutisesta ja heti seuraavalla kerralla kun tapasimme mummoni, hän pyysi tyhmää kysymystään anteeksi ja sanoi että tietenkinhän lapsi oli suunniteltu :) Oli kait aika hämmästynyt, eikä osannut varautua mitä sanoisi. Tämä tietenkin syöpynyt mieleen tosi vahvasti, vaikka hän ei sitä varmaan tarkoittanutkaan.

Nyt minulle on tulossa toinen lapsi. Kihlatulleni siis ensimmäinen. Viikkoja 13+3 menossa nyt. Tämä raskaus nykyisen kihlattuni kanssa, ei ollut suunniteltu (ehkäisystä huolimatta pyrkii pienoinen maailmaan<3), mutta alku järkytyksestä selvittyämme ja läheisille kerrottuamme eli viikon 10 tienoilla, kaikki suhtautuivat uutiseen hyvin ja sanoivat että kaikki järjestyy kyllä ja aina me jotenki pärjätään. :) Äitini sanoi olevansa todella onnellinen. <3 Työllisyys ja rahatilanne meillä kihlatun kanssa alkoi huolestuttaa eniten, joten olimme jo hiukan itse miettineet raskauden keskeytystä tai toive ennemminki siitä ettei se nyt vaan olisikaan raskaus päällä. Raskauden keskeytyksen ajatuksena tyrmäsin itse heti ku positiivistä näytti raskaustesti. En itse pystyisi aborttiin, ellei olisi jostain erittäin painavasta syystä aivan pakko. (esim. lapsen vaikea sairaus tai mahdollinen keskenmeno tai kuolema kohdussa tms.) Miehelle kuulosti jotenkin helpommalta sanoa jotenki että: ei me voida lasta tehdä tässä tilanteessa. Tämäkin vielä kovasti mielessä ja pyörii ajatuksissa, että mites nyt kun se vaan on tullakseen se pienoinen.. En ole osannut vielä hänen kanssaan asiasta keskustella, jotenkin vaikea aihe minulle. Saatte toki antaa vinkkejä miten voisin asiasta aloittaa puheen? :) Eli vinkit erittäin tervetulleita. <3 Onneksi rakastamme kihlatun kanssa toisiamme ja olemme suunnitelleet häitäkin tälle kesälle, jotka nyt raskaaksi tulon myötä muuttuvat maistraattiin menemiseksi ja 2016 kesällä sitten jonkinmoinen valojen uusinta kirkossa ja juhlat (aika näyttää miten). <3 Ja olemme kyllä puhuneet yhteisten lasten hankinnasta aiemmin, mutta ei ollut tarkoitus tälle vuodelle tulla. :)
Rahallinen tilanne on huono ja taitaa tulla olemaankin pitkän aikaa, mutta aina sitä jotenki kait pärjää :) Positiivisella mielellä olen kuitenkin. Paljon olisi vielä kirjoitettavaa ja asioita mistä haluais mieltään purkaa, mutta häytynee pitää tauko ja jatkaa myöhemmin kirjoittelua. :)
 
Mun vanhemmat on ollut varovaisen onnellisia (johtuu siitä syksyisestä enkelitytöstä) Appivanhemmat ei vieläkään tiedä yhtään mitään...Tai no anoppi ei tiiä enkelitytöstäkään koska emme ole miehen kanssa niin paljoa tekemisissä hänen kanssaan (älkää kysykö kun miehen valinta ..) Tästä mies aikoi ohimennen mainita...jos kuulemma muistaa :D Noh..appiukolle ajateltiin kertua tässä nyt tulevana viikonloppuna kun on ollut reissuhommissa parikuukautta...Kyseessähän on 7. raskaus siis...Aikaisemmat ottanu ilolla vastaan ja ollut surussa mukana <3 ...Mutta mutta...kaverit ovat kauhistelleet...heidän mielestä meille riittäisi jo...Eiköhän se ole jokkaisen oma asia tekeekö lainkaan muksuja tai vaikka 11 jos haluaa...Sitä paitti..kenenkään ei tarvihe meijän muksuja hoitaa...sen homman hoidamme itse <3 ...Tietääpähän nyt sitten kuka on oikeesti kaveri ja kuka oikeestia ja aidosti välittää :D

Olipas sekava sepostus :P Mut no joo..pointti ainaki tuli selväksi :D
 
Mun vanhemmat ovat olleet todella iloisia ja äiti jo olikin vähän odotellut vauvauutisia. Vaikka ovat innoissaan ja iloisia niin eivät hössötä! Luojan kiitos, koska itse en jaksa sellaista. Muutenkin kaikki sukulaiset ja ystävät olleet vain ja ainoastaan iloisia meidän puolesta. Miehen puolelta myös kaikki ottaneet asian hyvin ja ilolla vastaan. :happy:
 
Oma äitini on ottanut ihan hyvin tämän raskauden, ja tieto raskaudesta myös edesautto sen, että saivat kumppanini kanssa sovittua erimielisyydet/riidat/tms, koska mä myös toivoin sitä, ihan vaan tän lapsen kannalta ja itseni kannalta, koska äiti on aina ollut elämäni tärkein ihminen ja kumppanini on myös mulle tärkeä. Olisi ollut hyvin vaikeaa elää näiden ihmisten keskellä, jos nämä kaksi (+"isäpuoli") eivät ikinä olisi voineet olla saman katon alla samaan aikaan.

Mullakaan ei kukaan oikeestaan hössötä tästä, ei sukulaiset, ei perheenjäsenet, ei ystävät, mikä on hyvä asia - en kestäis sellasta. :D
Suurin osa ollut vain iloisia ja onnellisia mun puolesta - yksi miespuolinen ystävä, joka on myös kumppanini kasvattiveli - on ollut tosi onnellinen siitä, että saan vihdoin oman lapsen. :P
Yksi serkku on toki sen lisäksi, että on onnellinen, niin myös viime vuoden puolella enemmän kertoessani tästä hänelle, ollut ehkä vähän kateellinen ja jotain vähän vihasen olosesti miulle sanoikin silloin, mitä en enää muista. Mutta en mä sitä edes pahalla ottanut, koska ymmärrän häntä. Hän on mun ikäiseni suurin piirtein, eikä ole suotu vielä esikoista hällekään ja on yrittänyt entisen ja nykysen kumppanin kanssa ja pelkää samoja asioita, kuin minäkin ennen tätä raskautta. Tiedän siis, ettei tarkoittanut pahalla tai mitään ja ollaan kuitenkin juteltu senkin jälkeen ja hän on itsekin selventänyt omia tuntemuksiaan ja ollaan edelleen hyvissä väleissä. Ja hän tosiaan on myös onnellinen puolestani.

Muutama semmonen ihminen löytyy myös, joka ei tajua, että puhun näistä raskausasioista yms, silloin kun itse haluan, enkä sillä tavoin, et multa tentataan tietoa. :wtf:
 
Takaisin
Top