Miten omat vanhemmat ovat ottaneet raskautesi?

Kun esikoista aloin odottaa, niin omat vanhempani olivat todella iloisia. Anoppi taisi vähän järkyttyä ensalkuun. Mutta sekin oli jo järkytys, että hänen nuorempi poikansa meni naimisiin. Häissäkin anoppi sanoi kovaan ääneen, ettei koskaan uskonut näkevänsä tätä päivää :p

Keskenmenosta ei juuri kukaan tiedä.

Nyt ollaan oltu vielä hiljaa tästä raskaudesta. Vähän varpaillaan ollaan vielä. Anoppi totesi kyllä esikon jälkeen, että hänelle riittäisi nyt lapsenlapset (vaikka niitä ei kaikkiaan olekaan kuin kolme...), mutta eipähän se anoppi näitä asioita päätä. Eikä kyllä näköjään ihmiset itsekään (ei tässä raskautua pitänyt!).

Mulla on kuitenkin kiva anoppi, vaikka olenkin joissakin asioissa aivan eri mieltä hänen kanssaan ja välillä anoppi voisi opetella miettimään ensin ja puhua vasta sitten :rolleyes:

Mutta huh huh joidenkin teidän sukulaisia. Ihan kammottavia reaktioita joillakin :wideyed:
 
Ensimmäisessä raskaudessani edellisessä suhteessa soitin äidilleni ja kerroin raskaudesta. Äitini huusi ahdistuneena että ET KAI SINÄKIN! siskoni ja veljeni olivat myös saamassa lapset omiin suhteisiinsa samaan aikaan. Koska olin viimeinen joka tuli silloin raskaaksi, äitini päätti etteiasia hänelle sovi ja todella manipuloivaan ja alistavaan sävyyn manasi minulle puhelimessa että en kai aijo pitää lasta, että ei se ole järkevää jne. Pikkusiskoni tai veljeni eivät tällaisia selityksiä saaneet. Enhän minä sitä sitten pitänyt.. nuori ja tyhmä olin. Tässä raskaudessa soitin äidilleni äitienpäivänä ja onnittelin. Äiti sitten kysyi että olet kuulemma raskaana. Oli fb.stä nähnyt muttei ollut onnitellut netin kautta tai puhelimen. Kerroin ettäolen raskaana ja äiti huokaisi että onneks olkoon vai mitä olet ajatellut asialle tehdä...? Huh huh.. äitini on psyykkisesti sairas. Yritän ihmistä kovasti ymmärtää. Näin meillä.
 
Minun äitini vain tokaisi kuulleensa siskoltani, että olen raskaana... Ei kuulunut onnitteluja tai miltä nyt tuntuu. Siskolleni hän oli kertonut ettei olisi halunnut meidän vielä tekevän lapsia (siskollani on 3-vuotias tytö), koska nuorin siskomme 12-vuotias asuu vilä kotona ja siinäkin on oma hommansa, murkku ikä kun on. Aikaa ei ole kuulemma lapsenlapsille. Mutta jos asia näin on niin voidaan me lapsia tehdä mutta eihän niitä sinne hoitoon tarvitse viedä :) enköhän minä lapsia sen takia ole tekemässä että saan niitä itse hoitaa :D toivottavasti muilla on uutiset otettu paremmin vastaan :)
 
Omituisia asenteita mun mielestä tollaset, että Ei ole aikaa/valmiutta olla isovanhempi ja että riittäisi jo nämä lapsenlapset. Say what?!
En ole ikinä kuullut kenenkään kertovan, että No me nyt Pekan kanssa aateltiin tämä lapsi tehdä, kun meidän molempien äidit tuntuu jo niin kypsiltä ja valmiilta mummiuteen.
Jessus..
 
Positiivisesti, mutta ei yli-innostuneesti, kun molemmilla jo lapsenlapsia. Toisaalta eivät ole olleet myöskään tunkeilemassakaan. Jollain kaverilla olivat ihan kyynelehtineet.
 
Hyvin ovat ottaneet :) Toki innoissaan, kun ensimmäinen lapsenlapsi heille tulossa yms. Äiti on kovasti neulonut vaikka mitä kivaa ja kumpikin kyselee säännöllisesti kuulumisia. Välit omiin vanhempiin on ehkä jopa parantunut raskauden myötä.
 
Nuorena äitinä vähän jännitti vanhemmille kertominen... Mutta onnekseni sekä minun että tulevan isän vanhemmat otti uutisen loistavasti kaikille siis samalla ensimmäinen lapsenlapsi :) oman äidin kanssa etenkin voinut jutella kaikesta mitä mieleen tulee ja kertonut siinä samalla omia tarinoitaan raskausajasta ja synnytyksestä ..

-20 vee ja esikoista odotellessa :Heartred
 
Me saatiin hieman ristiriitaisia tunteita kun kerrottiin.
Miehen äiti oli kaikkein eniten innoissaan, itkeä tihrustettiin sitten yhdessä onnesta :D Hän on edelleen se joka hössöttää kaikkein eniten :D
Oman äiti reaktio oli mielestäni törkeä, mutta hän on paikkaillut sitä myöhemmin. Äiti käy läpi jotain keski-iän kriisiä tällä hetkellä, viimeinen sisaruksistani pian pesästä ulos ja äiti rilluttelee kuin nuori, on hokenut jo vuodet, että vielä ei halua mummoksi. Kerrottaessa hoki sitten "kai tämä on vitsi" ja muuta vastaavaa. Tilanteen rauhoittuessa tajusi varmasti itsekin reaktionsa ja on ollut koko raskauden iso tuki! Soittelee miten voin ja jakaa omia kokemuksiaan. Innoissaan äiti sitten kuitenkin on :)
Miehen isälle kerrottaessa ei muuta odotettukkaan kuin onnittelut, on luonteeltaan juuri sellainen :D
Mun isä oli elämänsä onnellisin asiasta kerrottaessa. Hänellä alkaa jo ikä ja terveys painaa enemmän kuin muilla isovanhemmilla, joten tämä uutinen toi varmasti paljon iloa. Näin loppumetreillä kuitenkin harmittaa, että iskä on ehkä kerran soittanut ja kysellyt vointiani. Voisi mielestäni olla kiinnostuneempi, ei mulla riitä energia yhteydenpitoon jokaisen kanssa, enkä haluakaan olla koko ajan tuputtamassa "nyt voin näin".
Kaikille tämä on ensimmäinen lapsenlapsi ja onneksi on tommosta hössöttäjääkin joukossa (terveen merkeissä kuitenkin:D) niin saa onnellisena ajatella lapsen olevan oikeasti toivottu muidenkin mielestä.

Ekstrana laitan tähän, että paras kaverini on henkilö joka ei juurikaan pidä lapsista. Ei vain tule toimeen niiden kanssa. En ajatellut raskauden liikuttavan häntä kummemmin, mutta hän on mennyt ihan sekaisin onnesta :D Höpöttelee kuinka odottaa jo sitä, että saa tehdä tätä ja tuota lapsen kanssa ja on vaan niin onnellinen meidän puolesta. Ihana tapaus :Heartred
 
Noh, neljättä odotan... Isä ja äitipuoleni onnittelivat imnoissaan iloisesta uutisesta, samoin miehen vanhemmat.
Oma äitini ei onnitellut :/ kysyi vaan että mites näin kävi, pettikö ehkäsy :0 törkeetä mun mielestä! En osannut sanoa mitään. En kaiketi ole velvollinen selittämään... Surettaa oman äidin ilkeä asenne.
 
Ensimmäisestä kuultuaan äitini oli aika yllättynyt, mutta otti asian todella paljon paremmin kuin etukäteen kuvittelin. Elämäntilanteeni oli sellainen, että kieltämättä itseänikin vähän hirvitti. Lapsen isänkin kanssa oltiin vasta muutama kuukausi oltu yhdessä, tunnettu tosin vuosia. Lapsi oli joka tapauksessa erittäin toivottu ja hiukan ehkä suunniteltukin, tyyliin "tulee jos on tullakseen".

Toisesta raskaudesta oli pakko kertoa samalla, kun nöyränä pyysin apua (jälleen) hankalaan tilanteeseemme. Se uutinen ei sitten ollutkaan äidin mielestä niin kovin iloinen... No, keskenmeno todettiin aika pian sen jälkeen ja siitähän se riemu vasta repesi. "Kyllä näin oli tarkoituskin käydä", "ette kai nyt enää sitten vaan meinaa yrittää" ja "tajuathan sä, ettei teidän lähtökohdilla siitä lapsesta voi koskaan kasvaa normaalia". Siis MITÄÄHH?!!

Nyt olen kolmatta kertaa raskaana ja tästä en kyllä hiisku sanaakaan hyyyyvin pitkään aikaan. Onneksi ei äidin kanssa nähdä kovin usein, ja olen muutenkin niin tuhdissa kunnossa, ettei läskiä erota muista ulkonemista.

Olen alkanut, itse asiassa jo kauan sitten, havaita äidissäni alkavan dementoitumisen merkkejä, vaikka äiti ei ole vielä edes eläkeiässä. Äiti ei pysty keskittymään mihinkään toisen ihmisen kertomaan asiaan kovin pitkään vaan alkaa höpötellä omia juttujaan päälle, unohtelee asioita (mitä ei koskaan ennen tehnyt vaan muisti toistenkin asiat), eikä pysty ratkomaan yksinkertaisia asioita (esim. miten avaan hieman erilaisen sähköpostin liitetiedoston, käyttää kuitenkin työssään sähköpostia). Tämän piikkiin siis pistän osan äidin möläyttelystä, vaikka eipä sitä ihan mitä tahansa ihmisen tulisi jaksaa kuunnella...
 
Esikoista kun aloin odottamaan oli 14. Äitini otti asian yllättävän hyvin. Isäni ei puhunut kanssani muutamaan vuoteen. Nykyisestä raskaudesta kun kerroin isälle piti hän taas reilun kuukauden mykkäkoulua. Nyt suostuu jo puhumaan, kunhan ei puhuta raskaudesta. Äitini on ollut alusta asti aivan innoissaa ja mukana kaikessa, kun lasta muuten yksin odotan.
 
Mä olen kertonut raskaudestani vain veljelleni. Hän on innoissaan. LA on hänen 50 v syntymäpäivänään. Omille vanhemmille en ole asiasta kertonut vielä mitään. Äidin kanssa välit meni 15 vuotta sitten ja sen vuoksi isänkin kanssa yhteyttä pidetään harvakseltaan, jottei saa paskamyrskyä niskaansa. Mutsin mielestä tääkin olis luultavasti väärin tehty, kun en aiemminkaan ole mitään osannut tehdä oikein missään asiassa
 
Kerroin kesäkuun alussa mun äidille päivä Tallinnassa risteilyllä kun meinasi et haen yhden kaljan puoliksi veljeni kanssa, että oon raskaana. Ei innostunut asiasta, siitä meni viikko kun soitti sitten mulle että "ootteko ihan varmoja, se on iso vastuu, onko niko sun kanssa tässä täysillä mukana ettei jätä sua yksin, ootte liian nuoria, ootte tuntenu vasta niin vähän aikaa, niitä voi tehdä myöhemminkin" - eikä oo sen jälkeen kuulunu oikeestaan mitään puheluita tms. Postikortin lähetti mulle Meksikosta ja whatsAppis onnitteli synttäreiden johdosta, jos on niin lapsellinen niin olkoot. Meillä oli yritystä 2 vuotta takana, teki mieli mun äidille sanoa et ei toiset niin helposti raskaudu... Laitetaan sille tammikuussa tekstari ku muksu on syntyny..
 
Meille on tullut vähän vaihtelevia reaktioita, äitini tiesi että yritimme lasta ja pariin otteeseen olin maininnut että epäilin mahdollista raskautta, mutta en sitten ollutkaan raskaana. Nytkin kerroin ensin että mietiskelin olevani raskaana, äiti siihen vain että älä nyt liikaa innostu. Tein testin ja seuraavan kerran kun äiti soitteli hän aloitti puhumalla jostakin ihan merkityksettömästä asiasta ja melkein samaan hengenvetoon kysäisi/totesi "Niin, et sitten vieläkään ollut raskaana?" ... :rolleyes: Johon sitten totesin että no, kyllä tällä kertaa testi oli positiivinen. Siihen vaan totesi että no kiva sitten. Samanlainen reaktio tuli kaveriltanikin, kun hänelle kerroin että odotan, tuli vastaukseksi vaan "Ai oikeesti vai, en olis uskonut"... Isäni oli uutisesta kertoessani ensin hiljaa ja sitten kysyi että "Ihan tosiko?" ... Kun sanoin että totta se on, hän onnitteli.

Miehen äiti oli riemuissaan, onnitteli, toitotteli asian ihanuutta ja halaili. Miehen isä taas totesi kuivasti, lähes nyrpeänä vaan "jaa on poika jotain vihdoin aikaan saanut" .... :grin Hupaisa reaktio sinänsä että me ollaan kyllä varsin nuoria esikoisen odottajia, tässä ois varmaan vielä seuraavat 20 vuotta aikaa hankkia lapsia. Jäin mietiskelemään että kuin hedelmättöminä mein sukulaiset oikeen meitä on pitäneet :woot:
 
Minä kerroin vanhemmilleni raskaudesta vasta, kun se oli mennyt kesken. Jälkiviisaana voisi todeta, että aika turhaa se onnen salailu oli, kun heti ekana halusin kuitenkin soittaa äidilleni ikävät uutiset kuultuani... :smiley-ashamed008

Mutta asiaan: ensimmäinen reaktio oli kauhistelu. "Eihän teillä oo kunnon asuntoakaan" jne perus. Olisi todellakin pitänyt kertoa plussasta heti plussatessa, niin tuo osio olisi käsitelty silloin, kuollut alkio mahassa tuntui kauhealta kuunnella tuollaista, vaikka mitään oikeasti loukkaavaa tms. sieltä ei tullutkaan. :smiley-angry017 Seuraava reaktio eli jonkinlainen hyväksyntä tuli pian, ja siitä jäi fiilis että innoissaan he olisivat niistä iloisemmista uutisista vain olleet. Jäi tosin vähän jännittämään että odottavatko he nyt henkeä pidätellen uusia uutisia... kun uutta yritystä me ei ainakaan hetkeen aloiteta ja tästä en ole kertonut vielä.

Jos saa vähän luikerrella aiheesta sivupoluille, niin appiukon reaktio uutiseemme (hän sai siis kuulla iloisen uutisen vielä kun odotin) oli aikamoinen. "Jaa. No minä oon tottunu siihen." (ukkina oloon) Olisi voinut edes onnea toivottaa. :smiley-angry019 Sanomattakin varmaan selvää että myötätuntoa ei tihkunut yhtään sen enempää keskenmenostakaan kuullessaan...
 
Meillä aikanaan 16v sitten otettiin hyvällä raskaus uutinen vastaan ja seuraavakin vielä kun tyttösillä vuoden ikäero. Mutta nyt syksyllä tulin raskaaksi (meni kesken...) niin sitä sitten vasta ihmeteltiinkin, eikä mielestäni hyvällä vaan lähinnä "voi kauheeta" fiiliksellä... :sad001 Oma äitini lämpesi yllättävän pian kyllä sitten ajatukseen ja oli todella surullinen keskenmenosta. Appivanhemmille keskenmenosta kertoi mieheni, mutta kumpikaan heistä ei ole halaistua sanaa mulle asiasta puhunut, ei pahoitellut eikä mitään muutakaan! :smiley-angry019No uutta yritystä ny meneillään, siinäpähän sitten taas ihmettelevät jos uudestaan satunkin raskautumaan! laughing7
 
Ennen raskautta meille paasattiin siitä miten me ei tulla mahtumaan tähän asuntoon ja että pitäs ajatella asioita enemmän eteenpäin. Rivien välistä paistoi, että vähintään toisesta koirasta olis luovuttava, jos meinataan hankkia lapsi. Sitten kun raskausuutinen tuli, oli kummankin vanhemmat iloisia eikä ollutkaan enää mukisemista niin paljoa. Mietin vaan, miten meidän ydinperhe joskus mahtui yksiöön neljästään, jos nyt ei muka mahduta kaksioon missä koiratkin saa lapsesta eristettyä? Plääh. Mutta siis pääasiassa raskausuutisen myötä suhtautuminen on kokoajan myönteisempää, onneksi. -mamma-
 
Meillä kaikki otti uutisen hyvin :) tiesin kyllä että kaikki tulevat olemaan positiivisia kommentteja, tietysti jännitti silti kertoa. Miehen kanssa pohdittiin ett todella jännä kuinka innoissaan kummankin isät oli uutisista, eivät meinanneet pysyä housuissaan! :D
Äitien luultiin olevan enemmin innoissaan, mut kummatkin reagoivat melko "laimeesti", eivät edes suoraan onnitelleet. Isät tosiaan kyselevät kuulumisia vähän väliä kyllä äitienkin puolesta :D
Ensimmäinen lapsenlapsi siis kaikille tulossa :)

Miun paras ystävä vaan totesi ettei enää kohta aika riitä kaikille tärkeille lapsille (hänellä siis paljon kummilapsia, monella kaverilla lapsi jne.) :D
 
Takaisin
Top