Miltäs se vanhemmuus nyt sitten tuntuu?

SikaKissa

SikaKissa

Satasella mukana keskusteluissa
Miltä nyt tuntuu kun olet tullut äidiksi? Löytyikö niitä supervoimia ja telepaattisia kykyjä? Syntyikö sinun ja lapsesi välille näkymätön vahva side? Oletko aivan kuin uusi ihminen vai onko sinussa vain enemmän ihmistä?

Tajusin tuossa juuri että meidän pikkumies ei ole tainnu itkeä enää moneen päivään. Yöllä herätessään päästää yhen aika kipakan äyhkäisyn, jolla ilmottaa että "NÄLÄKÄ! RUOKAA! HETI!" muutoin harrastaa vain pientä kitinää kun vaippa on täys tai ruoka ei tule tarpeeksi nopeasti tai jos äiti on liian kauan pois näköpiiristä. Mä olen nykyään entistä vakuuttuneempi siitä etten ole äitimateriaalia. Kaikki tutut sanoo että heillä maito oikein suihkuaa kun vaan lasta erehtyy ajattelemaankaan ja mun taas täytyy tehdä kaikkeni että lapsen saa kylläiseksi enkä yleensä jaksa. Miellän vauvanhoidon vain yhdeksi velvollisuudeksi lisää enkä vieläkään koe mitään erityisiä hellyyden tunteita poikaani kohtaan. Tai siis tunteet on aivan samat kuin lemmikkieni kanssa. Ihanaa pitää sylissä ja silittää. Olen suhtautunut kissoihini ja koiraani kuin rakkaisiin lapsiin jo vuosia joten ihmislapsi ei sitten laumassa eroa muista. Extreme-valintatilanteet on sitten asia erikseen. Nyt olen tämän tunnustanut. Tunteellisemmaksi olen muuttunut. Aikaisemmin leijonakuningas on saanut silmät hieman kostumaan mutta nyt itken jo ihan kunnolla kun mufasa onkin kuollut.
Annan pojan nukkua sängyssä vieressäni jos vaikuttaa siltä ettei hän muuten nuku. Tällöin en itse kykene nukkumaan mutta koen sen kuuluvan asiaan ja minähän valvon vaikka kuinka pitkään jos lapsi siitä tulee tyytyväiseksi. Käytän väsymystä vain tekosyynä olla lähtemättä käymään äitini luona. Ystäväni sanoi minun näyttävän siltä kuin sanoisin "tuossa se nyt on sitten ja kyllähän minä sen hoidan" ja niin se taitaa olla. Minä en ole koskaan leikkinyt vauvanukeilla (jotka edelleen puistattaa) ja kotileikissäkin olin lapsena aina isä. Kaikenlaisia juttuja lukeneena olen tullut siihen tulokseen, että maito on mulla tiukassa siksi, että mä vaan en ole tarpeeksi äiti. Mutta vaikken ole tarpeeksi äiti niin mä olen silti erittäinkin riittävästi vanhempi ainakin omasta mielestäni. Olen valmis antamaan lapselle kaikkeni vaikkei meillä mitään yliluonnollisia yhteyksiä olekaan. Kaikki raskauskilot ovat jo karisseet mutta persaus jäi vielä entistäkin leveämmäksi. En ymmärrä miksi.
 
Täällä kans ihan hirveen levee takamus ja ainoat raskausarvetkin tuli reisiin....

Ja mulla kesti 2 kuukautta, ennen kuin pystyin tuntemaan rakkautta lastani kohtaan. Mikä tuntuu tosi väärältä, että eikös äitiyden pitäisi olla ultimaattisen universaali maailmoja syleilevä ja vuoret siirtävä voima mikä räjähtää päälle heti kun vauva on mahasta pihalla....

Rasite, taakka, velvollisuus. Siltä se aluksi tuntui. Ja itse koin olevani tosi tumpelo äiti. Otteet on vieläkin tosi jäykkiä ja kömpelöitä. Olisin kaivannut enemmän tukea ja ohjausta ihan käytännön hoitohommiin.Mutta pikkuhiljaa kun ollaan tutustuttu toisiimme sitä on tajunnut miten huippu tyyppi tuo on. Ja se on minusta tullut. Ja se on maailman rakkain.

Ja ps: musta on ihan hyvä sanoa näitä asioita ääneen. Kun jonkinlainen tabu kun tuntuu äitiyskin olevan, ja ainakin minua on helpottanut kuulla ettei se välttämättä olekaan niin ihanaa kaiken aikaa ja se on ihan sallittua tuntea monenlaisia tunteita niin itseään kuin lastaan kohtaan.
 
Muokattu viimeksi:
Mulle tunteiden kelaaminen on vaikeaa, mutta koin jo sairaalassa rakkautta vauvaan ja muut sanoivat että minulla oli varmat äidilliset otteet. Itsekään en koskaan vauvanukeilla ole leikkinyt. En pidä itseäni kovin äidillisenä. Kuitenkin tätä olen elämääni tarvinnut ja kaivannut ja nyt kun hän täällä on koen tämän hyvin raskaaksi. Siskolle sanoin että hänkin on vain hehkuttanut äitiyttä ja vauva aikaa. Sanoin että olisi voinut kertoa rankoistakin hetkistä. Odotan innolla että lapsi kasvaa ja osaisi jo kävellä omin jaloin. Hartiani ovat jo aivan hajalla ja imettäminen on kauhean sitovaa..ja nämä illat. Taas istun pojan alla. Syö tai nukkuu. Huoh.
 
Rakastan minäkin lastani kovasti mutta kai sitten odotin jotain suurta ja ihmeellistä, mitä ei ole tulossakaan. Rakastan minä lähisukuani kuten veljeäni ja vanhempiani ja näin ollen myös omaa jälkikasvuani yhtälailla tasaisesti ja kestävästi mutten erityisen hellästi tai lämpimästi. Poika on ihan mahtava tyyppi mutta jotenkin toivon minäkin että hän pian seisoisi omilla jaloillaan ja istuisi ihan itse sillä niska ja hartiat hajoaa pian mullakin kun poika vaan kasvaa ja kasvaa mutta omat lihakset ei tunnu vahvistuvan samaa tahtia. Luulen että minun äidinrakkauteni syttyy sitten kun pojan persoonallisuus kehittyy enemmän ja pääsemme tutustumaan paremmin.
 
Ymmärrettäviä tunteita. Joillakin se vain vie pidemmän aikaa tuntea suurta rakkautta lastaan kohtaan. Omalla kohdalla voisin sanoa, että rakkaus kyllä kasvaa ajan myötä vaikka se ei heti siltä tuntuisikaan. Kuopustani kohtaan olen tuntenut suurta rakkautta jo pitkään, mutta kyllä sekin muutaman viikon vei. Nyt kun hän hymyilee ja on vuorovaikutuksessa, en voi muuta kuin ihailla tyttöäni. Niin pieni ja rakas hän on.

Olin yllättynyt tunteistani esikoista kohtaan tultuani uudelleen äidiksi. Sairaalassa häntä ikävöin, mutta olen myös kokenut ikäviä tunteita, kun esikoinen mustasukkaisuuksissaan tuli läpsimään tyttöä imettäessäni. Onneksi myös esikoinen on tottunut tilanteeseen ja antaa pikkusiskolle haleja ja pusuja, osoittaa rakkauttaan näin. Molempia lapsiani rakastan yhtä lailla, enkä kummallekaan haluaisi ikinä tapahtuvan mitää pahaa.

Vanhemmuus on rankkaa. Uskon silti sen antavan enemmän kuin ottaa. Kasvattaa minua ihmisenä samalla ja tuo sisältöä elämään. Kyllä se siitä. Ei pidä olla liian ankara itselleen, sillä nämä asiat vaativat oman aikansa. Jokainen päivä ei voi aina olla hyvä, mutta hyvät hetket antavat voimaa selvitä huonommista.
 
En vielä oikeastaan ennen eilistä tuntenut voimakkaita äidillisiä tunteita. Viime yön poika vietti teholla ja sitä rakkauden ja hätäännyksen määrää en osaa kuvailla. Ehkä se oli se hetki, kun poika suurilla sinisillä silmillään katsoi suoraan silmiin ja nukahti sairaalan sänkyyn. Ajattelin, että kuolen, kun piti jättää hänet sinne yöksi. Nyt on kaikki hyvin ja tultiin just kotiin.

Ei siitä pidä tuntea huonoa omaatuntoa ellei tunne niinkuin olisi ajatellut tai ettei tunne mitään mystistä sidettä. Ollaan kuitenkin lapsillemme maailman parhaita äitejä.
 
Hui kirpsu! Onneksi nyt kaikki hyvin, mutta varmasti säikyttää. En osaa edes kuvitella.
 
Vanhemmuus tuntuu välillä tosi raskaalta, vauva itkee paljon enkä osaa auttaa. Miehen kanssa ollaan riidelty melkein koko vauva-aika kun kumpikaan ei saa nukuttua lähimainkaan tarpeeksi ja ahdistaa huoli vauvan olosta. Ensimmäiset 6vkoa olin aivan helvetin kipeä kun yhdestä repeämästä oli tikki lähtenyt ja se tulehtui. Ei siis puhettakaan auvoisasta vauva-ajasta. Onneksi tuo pieni rakas alkoi hymyilemään ja se saa aina mut hyvälle tuulelle vaikka saatan samalla itkeä tirauttaakin. Odotan myös että vauva kasvaisi, liikkuisi jotta mahavaivat jäis pois ja herran isä oppia sanomaan että mikä on! Välillä hävettää tosi paljon että kuinka huono äiti must tulikin kun en jaksa kuunnella sitä itkua..
 
Vauva2015 sanoi:
Vanhemmuus tuntuu välillä tosi raskaalta, vauva itkee paljon enkä osaa auttaa. Miehen kanssa ollaan riidelty melkein koko vauva-aika kun kumpikaan ei saa nukuttua lähimainkaan tarpeeksi ja ahdistaa huoli vauvan olosta. Ensimmäiset 6vkoa olin aivan helvetin kipeä kun yhdestä repeämästä oli tikki lähtenyt ja se tulehtui. Ei siis puhettakaan auvoisasta vauva-ajasta. Onneksi tuo pieni rakas alkoi hymyilemään ja se saa aina mut hyvälle tuulelle vaikka saatan samalla itkeä tirauttaakin. Odotan myös että vauva kasvaisi, liikkuisi jotta mahavaivat jäis pois ja herran isä oppia sanomaan että mikä on! Välillä hävettää tosi paljon että kuinka huono äiti must tulikin kun en jaksa kuunnella sitä itkua..
Click to expand...

Et sä ole huono äiti, jos et jaksa kuunnella itkua. Eihän sitä kukaan jaksa!

Tuntuu, että vauva-ajasta luodaan turhan vaaleanpunainen kuva. Eihän se sitä aina ole vaan verta, hikeä ja kyyneleitä. Joillakin onnellisilla raskausaika on kiva, mikään ei satu, synnytys on mahtava kokemus ja synnyttyään vauva vaan nukkuu ja syö. Sitten on me, joilla jotku asiat tai kaikki menee vaikeamman kaavan kautta. Kyllä mun mielestä on silloin on oikeutettu sanomaan, että vauva-aika on itseasiassa aika hanurista. Ei se meistä huonompia tee.
 
Mulla on tosi usein sellanen olo etten jaksa noita lapsia. En jaksa kuunnella sitä jatkuvaa kitinää enkä sitä ettei ne koskaan oo tyytyväisiä samaan aikaan. Kokeiltiin ennen joulua esikoisen (n 1,5v) kanssa yhtä osapäivähoitoratkaisua, joka oli täysi katastrofi. Laps säikähti hylkäämistä niin paljon ettei ole kohta kuukauteen suostunut nukkumaan päiväunia (vaan nukahtelee randomisti lyhyillä autoreissuilla eli on kuitenkin väsynyt ja tarvii päikyt) ja iltanukutuksesta on tullut jokailtainen monen tunnin paniikkihuutokonsertti. Se syö niiiiin voimia. Aiemmin musta tuntui että uusi vauva tuli jotenkin ylimääräiseksi meidän perheeseen mutta nyt myös esikoinen ärsyttää päivä päivältä enemmän. En tee muuta kuin huudan ja rähjään lapsille (kyllä, myös tälle kaksikuiselle) päivät pitkät ja haaveilen karkaamisesta. Luulin et miehen joululoma auttais uupumukseen mut koko loma ollaankin vaan riidelty ja kaikki riidat jää sopimatta kun ei ikinä ehditä käymään yhtään kokonaista keskustelua rauhassa.
Oon niin varma et ei musta olis koskaan pitänyt tulla äitiä, ja myönnettäköön nyt että molemmat saikin alkunsa epäonnistuneesta ehkäisystä. Pelkään myös et vauva-arki tuhoaa meidän aiemmin niin toimivan parisuhteen. Mut ei kai tässä oo vaihtoehtoja, rämmitään tunnista toiseen, päivästä toiseen ja vuodesta toiseen kunnes lopulta nää osaa puhua ja harkita tekojaan ja niistä voi olla aidosti seuraa niin, että niihin voi alkaa luomaan jotain aitoa kontaktia. Murkkuikävuodet tulee olemaan ihan piece of cake näiden vauvavuosien jälkeen.
 
Mutta siis haluisin kyllä vähän positiivistaa ajatteluani, joten te, joilla arjessa on myös valoa: kertokaa mistä ne kuuluisat arjen ilot tulee? Mitä hyviä hetkiä tässä pitäis nähdä? Mitä ihmettä ihmiset tarkottaa sanoessaan että "nauti nyt kun ne on pieniä kun ne kasvaa niin vauhdilla" - mitä nautinnollista vauva-arjessa on?
 
Mun "kurjuudessa" ne ehdottomat valopilkut on ne lyhyet hetket kun vauva on tyytyväinen ja hymyilee hampaatonta hymyään sekä jokeltaa. Lisäksi tapaan tuijotella häntä kun on unten mailla, näyttää niin rauhalliselta ja ihanalta ja tunnen pakahtuvani rakkauteen. Sen tunteen kun vaan saisin kaivettua esiin silloin kun huuto jatkuu ja jatkuu.
 
Meidän kuopus on ns. helppo vauva eli ei turhia itkeskele, mutta tänään kun hetken itkeskeli niin siinä tuli itku itsellekin, koska en tiennyt mikä on. Usein harmittaa kun esikoinenkaan ei osaa pienuutensa johdosta kertoa mikä hänellä on. Silloin kun vauva hymyilee, nauraa, oppii uutta tai esikoinen hassuttelee tai kun lapset nukkuu, heitä voi ihailla. Yrittää löytää pienistä asioista iloa. Nämä ovat nitä hyviä hetkiä. Itsellekin tulee päiviä kun vaan rähjään kaikille, mutta se johtuu väsymyksestä ja menee kyllä ohi. Suosittelen halaamaan ja pussaamaan miestä, se saa jaksamaan, näin ainakin meillä. Pitää myös pyytää anteeksi, vaikka sen joutuisikin tekemään monesti päivässä.
 
Kumpaakin lasta heti syntymän jälkeen rinnalleni nostettaessa olen hetkellisesti tuntenut lapset vieraaksi. Minulla ei ylipäätään ole äitiyden ja vanhemmuuden tunteet hetkessä pyyhkäisseet yli vaan ns syvempi tunneside on ajan kanssa tullut. Ja suhteessani lapsiin välillä koen katsovani ulkoapäin elämääni. Tilanteissa joissa lasteni hyvinvointi voisi olla uhattuna huomaan kuinka tärkeitä he ovatkaan. Ja se ajoittainen huoli maailman pahuudesta on saanut minut toteamaan, että lasten hankkiminen on hyvinkin itsekästä.

Valopilkku; 2,5-vuotias esikoiseni soitti musiikkikirjaa vauvalle samalla itse tanssien. Molemat viihtyivät 20min ja ilmeisesti esikoiselle isoveljenä oleminen on tärkeää.
 
Meillä on myös "hetkittäin" rankkaa näiden kahden pienen kanssa. Päivittäin palaa käämit "muutaman kerran" isoveljeen jommalla kummalla ja sit toinen tulee vähän rauhoittamaan tilannetta. Kyllä uhmaikä on perseestä!
Myös ajanpuute ja väsymys painaa päälle. Vaikka isukki on nyt kotona lomilla niin tuntuu ettei aika riitä mihinkään. Huoh oikein pelottaa kun ukko lähtee reissuhommiin varmaan jo kuukauden sisällä :sad001
Monta yötä olen nukkunut tosi huonosti vauvan vieressä ja mun kroppa alkaa olla niin paskana huonoista nukkumisasennoista että päivälläkin tulee käsien tärinää, puutumista ja selkä jumahtelee. Ykskin yö heräsin polarin rannekkeen mukaan noin 12 kertaa, enkä varmasti siks että vauva olis hereillä vaan koska mun on niin paha olla mitenkään päin.
Vauva kohtaan tunteet on kyllä tosi vahvat. Ihan eri tavalla kuin esikon kanssa, sillo tunteet tuli vahvempina vasta kun keskinäistä kommunikointia oli enemmän. Nyt tuntuu vauvaa katsellessa etten edes malta odottaa sen kasvamista, miltä näyttää isompana, millainen luonne sillä on jne.
Vanhemmuuteen kuuluu myös negatiivisia tunteita eikä niitä pitäisi hävetä. Tuntuu hyvältä lukea ettei muillakaan aina ole helppoa ja tunteet vaihtelee lapsia kohtaan laidasta laitaan.
Mä olen kans miettinyt että mua ei ole luotu äidiksi. Mä en vaan osaa olla sellainen lasten kanssa kuin pitäisi olla. Varsinkaan kärsivällisyyttä ei löydy ja sellaista äitimäistä otetta että esim. syötäis päivällinen samassa pöydässä, tekisin kotiruokaa jota koko perhe söisi monta päivää, käyttäisin lapsia päiväkerhoissa, laulaisin lastenlauluja tai lukisin loruja, juttelisin lapselle sopivaa kieltä....jne. Joo EI. Meidän poika syö usein olkkarissa katsoen muumeja, mä vihaan ällösosiaalisia päiväkerhoja, inhoan lastenlauluja ja useimpia lastenohjelmia, useimpina päivinä en saa poikaa syömään MITÄÄN ja se on oppinut jo nyt multa sanat vittu, perkele ja paska. Että niinkin hyvä äiti olen. Olen hyvin kateellinen eräälle ystävälleni siitä miten hyvä äiti se on, mä en koskaan pystyis olemaan samanlainen. Niiden lapset ei ole koskaan kiroilleet, ne syö aina yhdessä ja se on meidänkin poikaa kohtaan niin pirun kärsivällinen ettei kukaan voi olla.
Että sellasta..
 
Mulla myös mies nyt lomalla vielä viikon. Välillä tulee jo tuska kun ajattelen että sitten on heti viikon reissussa. Hällä vielä semmonen työ että tällä hetkelläkin tekee etänä töitä. Huoh. Oon nyt saanut eilen levätä aion vaatia ensi viikolla kaksi päivää. Eilen poikakin oli helpompi. Tänään on itkenyt eikä mikään mikä ennen auttoi auta. Ollaan sitten vuoroteltu, tosin tissillä on roikkunut myös parin tunnin välein. Miettinyt kanssa että kuka tahansa muu osaisi varmasti tänkin paremmin. Kiva kun toi neljän kuukauden neuvola tulossa ja tarttis täyttää voimavara ja raskauden jälkeinen masennus lomakkeet..
 
Puhukaa noista tunteista neuvolassa, oikeasti. Pahinta mitä se voi aiheuttaa on, että saattaa saada apua. Muutamasta tekstistä tuli sellainen olo, että hyvinkin voi olla masennuksestakin kyse väsymyksen lisäksi.
 
Itse olen jo neuvolassa avautunut. Mummilta olen hoitoapua saanut mutta heti kun hän sulkee oven perässään..mieliala lopahtaa. Puhuttiin jo että tulee joku kerta yöksi. Puhuttiin myös siitä kun on sellainen olo että kyllähän mun pitää pärjätä ja jaksaa. Olen varmaan ainoa joka ei muka jksa. Nää katkonaiset yöt on mulle pahinta. Jaksaisin varmasti paremmin jos nukkuisin paremmin.
 
Mä ainakin tunnistan sen, että heti kun saa nukkua paremmat yöunet niin koko maailma näyttää paljon valoisammalta. Onneksi nuo vauvat yleensä alkaa jossain vaiheessa nukkumaan paremmin. Väsymyksestä huolimatta en odota yhtään, että vauva kasvaisi. Haluaisin maailman pysähtyvän hetkeksi tähän hetkeen, kun lapset on vielä pieniä. Esikoisen eskarin aloitus syksyllä ahdistaa jo nyt. En haluaisi millään höllätä napanuoraa..

Meidän esikoinen on viisi ja nämä kuluneet viisi vuotta ovat ehdottomasti olleet elämäni parasta aikaa. En väitä, etteikö välillä olisi tosi raskasta. Tottakai on. En usko, että on olemassa äitiä tai isää joka ei ikinä rähjäisi lapsille tai jota lasten kiukuttelu tai vauvan loputon itku ei yhtään raivostuttaisi. Ja jos on, niin sellaisen vois jo harvinaisuudessaan laittaa näytille.. Kyllä ainakin meidän pojat osaa kaivaa kaikkein pahimmat puolet meistä molemmista vanhemmista esille. Mulla on tosi lyhyt pinna lasten hölmöilyille ja väsyneenä vielä lyhyempi. Viidessä vuodessa on kuitenkin oppinut jo olemaan vähän armollisempi jo itselleenkin. Vaikeina päivinä palautan mieleen sen tyhjyyden mikä oli ennen esikoisen syntymää. Me ehdittiin kärsiä lapsettomuudesta neljä vuotta, joten edelleen on vaikeaa käsittää, miten meillä voi olla tällainen lapsikatras, kun ei pitänyt saada edes sitä yhtä.

Kaikkein parhaita hetkiä, niitä jaksamaan auttavia valopilkkuja on, kun ollaan koko perhe rauhassa yhdessä, eikä kukaan riitele. Lasten välittömyys ja vauvan iloinen jokeltelu. Veljesten yhteisten leikkien seuraaminen. Liikuttavinta on katsoa, miten rakastunut tuo mies on poikiin. Ne hetket, kun yhdessä nauretaan lasten puheille tai ihaillaan vauvan uusia taitoja. Kyllä mulle vauvan hymy on varma päivän pelastaja.
 
En tiedä johtuuko iästäni, mutta olen ottanut äityyden vastaan tosi rennosti, Odotukseni olivat pahempia kun todellisuus, sillä monet tuttavat varoittelivat miten hankalaa on olla pienen vauvan vanhempi. Harvemmin puhutaan niistä hyvistä asioista.

Rakkauteni lastani kohtaan on paljon suurempi kun osasin koskaan kuvitella. En ole koskaan ollut mikään vauva ihminen, mutta kohdallani tunneside syntyi saman tien.

Unettomuus on sellainen asia mitä stressasin aluksi enemmän. Poika nukkui tosi vähän joten kun ilta lähestyi alkoi jo ahdistaa. Nyt ajattelen sitä enemmän yövuorona jonka jälkeen jos väsyttää niin yritän ottaa päivisin iisisti. Olen sikäli onnekas että avomies hoitaa siivouksen ym. Itkuakaan en stressaa enää yhtä paljon, sillä se kuuluu vauva arkeen ja niin kauan kun vauva tietää että olet siinä lohduttamassa niin itku ei häntä tapa. Yhden asian jonka olen huomannut on että mitä paremmin jaksan jutella ja touhuta vauvan kanssa niin sen väsyneempi hän on ja nukkuu myös paremmin. Päivisin otetaan useasti päikkärit yhdessä vauvan kanssa. En vielä ole kokenut että olisin jäänyt mistään paitsi vauvan takia, sillä mieluiten vietän aikani hänen kanssa. Niin kauan kun ei tarvitse käydä töissä, niin jaksan tämän kyllä ja yritän parhaani.

Paljon voimia kaikille ja äälkää olko liian ankaria itsellenne,
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top