Ennen esikoisen syntymää oletin, että edessä on valvomista ja monesta luopumista. Olin väärässä. Töissä käynti oli ainoa mistä jouduin luopumaan. Muuten elämä jatkui normaalisti. Esikoinen oli helppo vauva. Lähinnä vain söi, kakkasi ja nukkui. Nukkui 7 tunnin yöunia syömättä jo 1 kk ikäisenä. Toki joskus heräili, jos harjoitteli liikkumista tai tuli hampaita. Viihtyi itsekseen sitterissä, lattialla, vaunuissa jne. Oli helppo käydä lounaalla, kahvilla, kylässä, kuntosalilla, juhlissa, ulkomaan matkoilla, illallisella, hotellilomalla... Ehdin elää ja harrastaa, ei ollut pulaa yhteisestä ajasta miehen kanssa.
Kuopus onkin ollut vaativampi vauva, ei nyt kuitenkaan kovin hankala. Kahden alle 2-vuotiaan kanssa en kuitenkaan pysty samalla lailla liikkumaan ja tekemään. Kyläilyt ja lounaat menee esikoisen vahtimiseen ja viihdyttämiseen. Esikoisen ulkoilu loppuu välillä lyhyeen, kun vauva herää ja pitää mennä sisään. Sohvalla imettäessäni en pysty osallistumaan esikoisen leikkeihin niin hyvin kuin haluaisin. Perheemme jakautuu usein kahteen osaan: mies ja taapero, minä ja vauva. Esikoinen puhuu vain isistä ja mummista, harvemmin äidistä.