Miltäs se vanhemmuus nyt sitten tuntuu?

Mä tungen heti kun joku tulee kyläänkin vauvan niiden syliin ja itse keksin muuta tekemistä. Olin eilen tunnin pois ja hyvin oli isi pärjännyt. Oli jopa syöttänyt tuttipullosta maitoa meidän tuttipullosta kieltäytyjälle!!

Mun täytyy ottaa poika mukaani jopa kuoroharkkoihin kun kukaan muu ei häntä hoida. Onneksi siellä on kuitenkin parikymmentä tätiä kädet ojossa odottamassa ihanaa pikkumussukkaa ja mun kädet on vapaana koko kolme tuntia. Mä myös annan lapsen mielelläni kelle tahansa halukkaalle eli en koe omivani häntä. Mä tunnistan ittestäni myös tän uhriutumisen. Mutta isäntä kyllä vahvistaa näitä tuntemuksia aika kiitettävästi. Juurikin heillä pitkä leikkihetki keskeytyi ja olkkarista kuului huuto "tää vaippa pitäis varmaan vaihtaa!". Kun mä olen lähteny kotoa vaikka päiväksi kylpylään tai viikonlopuksi tallinnaan niin kyllä täällä on pärjätty ihan hyvin enkä yhtään ole sitä epäillyt mutta vähintään viitenä päivänä viikossa mulla ei oo täällä ketään keltä lastani omia. Paitsi öisin. Ja silloin sekä minä että lapsi nukutaan. Joten hyväksyn osani. Ja kiroilen mielessäni. Ainakaan ei tarvii elää puutteessa

Ikuisuuskysymys taitaa olla tuo pienten lasten vanhempien oma aika. Meillä on isä joutunut heräilemään myös vaikka käy töissä. Mä oon ollu niin loppu ja väsynyt. Satunnaisesti käy salilla, ei sillä muuta elämää tällä hetkellä ole, perhe on hänelle tärkein ja on tehnyt kaikkensa että mä oon selvinnyt tästä ajasta vaikeiden käänteiden kanssa. Taidan olla onnekas vaimo ja äiti. Mutta hymyllä ilmoitan että en tosiaankaan muista lapseni sosiaaliturvatunnusta

En muuten muista minäkään..

En mäkään. Esikoisen loppuosan taidan muistaa..tästä tokasta ei just nyt hajuakaan. :D

Muistan. Sitä tuli kerran hoettua kun ei vielä ollut sitä kelakorttia.

Meilläkun on ollut harva se viikko jotain labraa tai lääkäriä (ja synnärillä joka päivä) niin helpotti hommaa huomattavasti kun opetteli heti sotun ulkoa. eikä siinä ole kuin neljä kirjainta tai numeroa niin ei järin vaikeaa muistaa...

Kyllä mä muistan ja on vielä sen verto helppo muistaa että jäi kyllä ekalla kerralla mieleen. :D

Näillä on niin saman kaltaiset loppuosat että! tytön tultua pitäny aina valmiiks luntata päähän se oikea loppuosa :D

Moi, näköjään vähän aikaa kun olette viimeksi kirjoitelleet tähän ketjuun, mutta nyt osui aihe niin lähelle, että haluan niin sanotusti kantaa korteni kekoon.

Mun tyttö täyttää ens kuun alussa 9 kuukautta. Täytyy sanoa, että tällä hetkellä osaan joinain päivinä jopa nauttia arjesta. Mutta aluksi koin hyvin samanlaisia tunteita, kuin moni teistä on täällä kirjoittanut kokeneensa. Tuntui, että vauva tuli elämääni vaan taakaksi ja ylimääräiseksi velvollisuudeksi. Tuli aina kauhean huono omatunto, kun ajattelin näin.
Meillä on ollut pääsääntöisesti hyväntuulinen vauva tämän 9kk ajan, ei koliikkia, todella vähän vatsavaivoja jne.. Silti mulla tuntuu olevan todella lyhyt pinna siihen, kun vauva itkee. En vaan jaksa kuunnella sitä ääntä. Välillä mietin, onko mulla oikeutta menettää hermoni, kun joidenkin vauvoilla on esim. se koliikki ja ne huutaa paljon enemmän kuin mun vauva. Ja silti ne äidit jaksaa (totuuttahan en voi tietää että kuinka ne jaksaa vai jaksaako edes).

En malta odottaa, että tämä vauvavuosi olisi ohi. Palaan itse syksyllä takaisin opintojen pariin ja mies jää hoitovapaalle tytön kanssa. Odotan tätä myös siksi, että ehkä mies silloin viimein ymmärtää millaista mun arki on ollut viimeiset 8 kuukautta. Mies kiukuttelee, kun hänellä on väsy tai jos hän on kipeä ja tällöin menee makaamaan sänkyyn ja lepäämään. Minä kun olen ollut kipeä, niin se on ollut vauvanhoitoa samalla tavalla koko päivä, ei levosta puhettakaan. Tunnin nukuin sohvalla sen aikaa, kun mies oli tytön kanssa neuvolassa. Tämän 8,5 kuukauden aikana en ole kertaakaan saanut nukkua aamuani hiljaisuuden keskellä niin pitkään kuin haluan. Tästä seurauksena viimeisen viikon kestänyt jatkuva päänsärky vaikeuttaa jo elämää.

Sitten niitä hetkiä, joiden voimalla jaksan arkea paremmin. Ne hetket, kun tyttö ryömii jalkojeni juureen ja katsoo minua silmiin, ikään kuin sanoakseen "ota syliin". Ne hetket, kun tyttö nukahtaa syliin ilman kiukuttelua. Ne hetket, kun nauramme yhdessä vaippaa vaihtaessa tai jännällä lelulla leikkiessä. Jostain kummasta sitä aina saa kerättyä voimia huonompiin hetkiin..

Tälläistä tällä kertaa.

Hei KaisaH! Teillä ilmeisesti esikoinen kyseessä?

Olet käynyt aivan normaaleja ajatuksia läpi Vauva arki ei aina ole valitettavasti ihan niin auvoisaa, kuin sen saattaa luulla ennen vauvan tuloa olevan. Ihana myös kuulla että teidän tyttö on ollut suht hyväntuulinen/terve vauveli

Niinhän sitä sanotaan että esikoinen on harjoitus kappale. Meillä ainakin. Sen kanssa tulee kaikki tilanteet ihan uutena omalle kohdalle.

Esikoisen ollessa pieni, se olin pääsääntöisesti minä joka sitä vauvaa hoiti. Tottakai kun mies kävi töissä. Miehen tultua kotiin se kyllä oli hetken vauvan kanssa, liekitteli ja pelleili, mutta hädän tullessa vauva annettiin takaisin äidille. Tottakai kun sitä imetin. Esikolla oli myös vatsavaivaa niin kyllä se olin useinmiten minä joka sitä vauvaa yölläkin hyysäsi. Siinävaiheessa kun omat voimavarat ja viisaus loppu tuli esikoinen tuikattua isännälle ja taisinpa joskus sanoa että tee sille mitä tahansa että saat sen hiljaiseksi. Ja menkää ny jonnekkin muualle huoneisiin että mäkin saan joskus ees jonkun pätkän nukuttua!

Esikoisen tullessa vuoden minä läksin kuudeksi viikoksi töihin, jonka jälkeen jäin tekemään viikonloppu vuoroja isäntä oli esikoisen kanssa kotona. Siinävaiheessa isännälläkin silmät aukes oikeasti minkälaista on olla kotona lapsen kanssa.

Pystyn siis mielestäni aika hyvin samaistumaan tuohon kertomaasi. Niinkuin varmasti moni muukin! Suosittelen lämpimästi että puhut isännällesi suoraan ja aidosti siitä miltä sinusta nyt oikeasti tuntuu. Tai pyydät että saisinko käydä vaikka tunnin lenkillä ilman vauvaa, kun vauvalla on nyt semmoinen hyvä hetki et on syöny, juonu, nukkumassa tms. Nää on jo sen ikäisiä että kyllä nää hetken ilman äitiä pärjää isän (tai jonkun muunkin) seurassa.

Niinkuin mainitsinkin niin meillä isäntä oppi arvostamaan mun kotona oloa vasta sitten kun arjen pyörittäminen jäi isännän vastuulle. Toivotan sulle valtavasti voimia KaisaH

Meikä lähti viime viikonloppuna mammakaverin kanssa laivalle lepäämään. En vain enää jaksanut. Laivalla söin ja nukuin ilman kiirettä. Hyvä paikka ladata itseään, kun sieltä ei pääse pois. Ekana iltana mieheltä tuli anteeksipyyntö ettei ole tajunnut kuinka raskasta arki on. Onneksi ymmärsi, olin jo valmis eroamaan. Taustalla isän kuolema joulukuussa, muutto ja raskauden jälkeinen masennus. Suossa rämmitään edelleen ja pinna on välillä niin kireä, että hävettää mutta päivä kerrallaan.

Mulle vanhemmuus on ollut rankka kokemus mutta eteenpäin mennään. Nyt jo iloitsen pienistä asioista ja nautin jopa välillä vauva-arjesta. Välillä on paha mieli, kun pojan ekat 8kk meni kuin sumussa mutta eipä sille enää mitään voi.

Tsemppiä kaikille muillekkin!

Kaisah kyllä täällä moni samaistuu tuohon tilanteeseen! Minä myös.. Kaksi alle kolmevuotiasta, mies viikot reissutöissä ja mun pinna, mikä se sellainen on? Sitä ei taida olla enää.. Odotan edelleen milloin tää arki helpottuu. Mulla jatkuva vastuu lapsista ja öisin heräilen 1-10 kertaan, mies ei öihin oikeastaan ikinä osallistu ja vasta viime parin kuun aikana olen uskaltanut välillä pyytää omaa aikaa. Tosi harvoin kuitenkin. Käyn sit ystävän kanssa syömässä tai terassilla ja silloin lapsia ei ole olemassakaan

Ja kyllä. Minä toivon kahdenkeskeistä aikaa ukon kanssa ilman lapsia. Ihan sama mitä tehtäis kunhan lapset olis jossain muualla kun omassa sängyssä nukkumassa. Taitaa olla vaan aikamoista toive ajattelua. Anoppi kun ei molempia yhtaikaa jaksa katsoa ja omat vanhemmat asuu niin kaukana että en henno jättää tyttöä sinne moneksi yöksi veikkansa kanssa olemaan. Ehkä sit vuoden-parin päästä? Päiväks varmaan saatais molemmat eri paikkoihin, mutta...

Omppu meilläkin tainnut olla kaksi yötä peräti niin että ollaan ihan kahden oltu ilta ja yö, ei itseasiassa vain yksi kerta. Oltiin mökillä kahdestaan, se oli kyllä luksusta..ikävästi vaan juuuust silloin sattui mulle naisten päivät, se siitä sen kummemmasta läheisyydestä...

Kävin äsken lueskelemassa meidän vuoden takaisia tuskailuja olotilojen ym kanssa. Mihin tämä aika on mennyt?!

Katselin valokuvia parin viimeisen vuoden ajalta ja onpa aika hurahtanut! Elämä on mullistunut ihan valtavasti tultuani äidiksi. Nyt musta tuntuu, että olen vihdoin ja viimein löytänyt oman tapani olla äiti näille kahdelle pienelle ihmiselle. Kun vauvavuosikin on ohi, voin nyt huokaista helpotuksesta ettei koskaan enää ja olla iloinen kaikesta siitä mitä olen saanut ja kokenut äitiyden myötä. Äitiys on paras (ja rankin) matka, jolle olen lähtenyt. Olen onnellisempi ja kiitollisempi kuin koskaan elämässä Voi kunpa voisin pysäyttää ajan ja vain ihailla ihania lapsiani. Never grow up - it´s a trap.

Mekin ollaan tultu päätökseen että ei ikinä enää. Vauva aika oli kyllä niin rankkaa, olla toisessa ihan kiinni. tässä on kyllä opittu itsestä paljon ja tullaan vielä oppimaan. Alku oli rankkaa ja nyt olen tajunnut että ei tänä mitään rakettitiedettä ole. Alussa sitä oli vaan niin tietämätön ja pelkäsi tekevänsä väärin niin oli altis ulkopuolisten mielipiteille. Ennen en kokenut itseäni mitenkään äidilliseksi ja nyt tuntuisi riittävän rakkautta oman pojan lisäksi muillekin lapsille. Kaikkia ihania höpönassuja ja persoonia! ❤❤❤❤❤❤