Kaika, mä taas nimenomaan suunnittelen elämääni kevään osalta siten, että loppuraskaus, synnytys, lapsivuodeaika ja koko ensimmäinen vuosi vauvan kanssa menevät ihan taatusti päin honkia. Ts. oon koko tän syksyn siirtänyt vapaaehtoishommissa ottamiani vastuita muille, etsinyt itselleni sijaisen jatkamaan oman uskontoni tuntien opettamista, mä siis toimin vielä tän vuoden loppuun ja tammikuun ajan uskontoni opettajana samassa kaupungissa asuville uskontokuntaan kuuluville lapsille, ja mä olen tehnyt tän työn siksi, että lapsia on sen verran vähän ettei kunta opetusta järjestä, eikä siis myöskään sijaista. Eli jos mä en sijaista hanki, opetus loppuu kokonaan. Lisäksi oon miettinyt arkikuviot siten, että esikoisen eskari tulee loppukevään hoidettua vaikka itse makaisin sairaalassa osastolla. En oo osallistumassa mihinkään rientoihin enkä menoihin koko ensi vuoden aikana, ja pyrin jatkuvasti raivaamaan enemmän ja enemmän tavaraa pois meiltä, leluja varastoon jne., jotta tänne ei edes voi syntyä niin pahaa kaaosta ettei siitä selviäisi mahdollisimman helposti, vaikka olisin kuinka zombie.
Toisaalta mua myös ahdistaa tietoisuus siitä, että oon sulkeutumassa yksin omaan kotiini ja kontaktit ulkomaailmaan jäävät mulla todella vähäisiksi/olemattomiksi, mutta mulla on jo yksi kokemus karmeasta vauvavuodesta. Esikoiseni oli vauva, joka huusi ympäri vuorokauden koko ensimmäisen vuoden. Ei itkenyt, vaan huusi. Silloin yritin hakea apua milloin mistäkin, enkä saanut sitä mistään - allergialääkäri kieltäytyi tekemästä testejä, koska iho-oireita ei ollut (nyt kun olen viisaampi, olisi testit pitänyt vaatia silti, maitoallergia selvisi 4 vuotta myöhemmin), neuvola tuki kertomalla, että "sellaisia lapset vaan on" ja kaikki sukulaiset ja kaverit käänsivät selkänsä, puhuivat kyllä selän takana keskenään että "voi voi, eihän tosta mitään tule", mutta kukaan ei auttanut yhtään, eivät vaikka pyysinkin apua. Ekan vuoden jälkeen alkoivat uniongelmat, unissa puhuminen ja käveleminen, kauhukohtaukset ja unihumalakohtaukset, näitä saattoi kaikkia olla joka yö tai sitten vain yhtä tai kahta oli 5-20 kertaa yössä. Edelleen "sellaisia jotkut lapset vaan on", mutta mun mielestä kukaan ei oikeasti edes kuunnellut tai uskonut mua. Tosiaan, vasta neljä vuotta myöhemmin selvisi, että lapsi kärsii paitsi maitoallergiasta, myös aistiyliherkkyydestä, joka altistaa unihäiriöille. Kun maito jäi ruokavaliosta pois, unihäiriöistä kauhukohtaukset loppuivat kokonaan ja unihumalakohtauksetkin ovat jääneet lähes kokonaan. Nyt neuvolassa vaan levitellään käsiä ja sanotaan, että eiväthän he voineet tietää - olisivat voineet, jos olisivat kuunnelleet ja suhtautuneet vakavasti muhun. Meidät jätettiin niin totaalisen yksin ja ilman apua, että nyt meidän ei tarvitse käydä edes toimintaterapiassa esikoisen kanssa, koska toimintaterapeutti sanoi suoraan, että itseasiassa me olemme tässä asiassa paljon häntä taitavampia, koska olemme joutuneet kehittämään oman "treeniohjelman" täysin omin voimin ja omista kokemuksista käsin, eikä toimintaterapeutti siis pysty meitä auttamaan eikä tukemaan enää mitenkään.
Tältä pohjalta mä siis valmistaudun tulevaan, koska kaikki voi todellakin mennä päin honkia, ja itseasiassa on erittäin todennäköistä, että jos/kun menee, apua ei heru mistään suunnalta. Toisaalta mulla ei onneks oo opintoja enää viimeisteltävänä, joten on aika paljon helpompaakin - esikoisen kohalla tohon soppaan piti vielä mahduttaa ne opinnotkin. Samanlaiset valmistautumiset mä tein toisenkin lapsen kohdalla, ja vaikka ne silloin osoittautukin tarpeettomiksi, teen samat valmistelut nytkin. Mä jään kotiin lasten kanssa tammikuun alusta, eli kotihoidon tuelle, josta sitten siirryn äitiyslomalle joskus helmikuussa, luultavasti niin myöhään kuin mahdollista, koska äitiyslomahan lyhenee sitten toisesta päästä saman verran kuin mitä sitä aikaistaa. Käytännön arjessa se nyt on ihan sama mitä termiä käyttää, mitään lomaa tässä ei todellakaan olla pitämässä. En tule lepäilemään enkä vetelemään päivätirsoja tai käymään elokuvissa tai tekemään muutenkaan mitään kivaa ja "käyttämään vapauttani", vaikka kaikki ohjekirjaset ja oppaat niin kehottaakin. Noi jo olemassa olevat lapset ei kuitenkaan ihan vielä selviä keskenään ilman valvontaa, ja varmaan pamahtais pari lastensuojeluilmoitusta perään jos keskenäni lähtisin leffaan ja jättäisin 2- ja 6-vuotiaat kotiin pärjäämään parhaan taitonsa mukaan.
