Nyt tulee viikon avautuminen. Pakko päästä tästä puhumaan jollekkin.
Mulla on käynyt klassiset tän raskauden kanssa. Oon tosi sisäänpäin kääntynyt tästä aiheesta. Mulla on tunne,että tää on mun ja mun miehen juttu,enkä jaksa/ halua kuunnellakkaa muiden juttuja omista raskauksista. Lähinnä siis tarkoitan lähipiiristä,en teitä, arvon foorumiaiset! :D Tää foorumi on ollut mulle tosi suuri apu,juurikin tiedon saannin kannalta ja myös vertaistukena.
Tässä siis esimerkki: Miehen siskolla on 3,5 vuotias lapsi. Hän on kasvattajana ja muutenkin persoonana ihan erilainen kuin,minä (ja mitä minä kasvatuksesta vielä edes tiedän,koska ensimmsitä tässä odotellaan)Hän on sellainen lässyn lässyn tyyppi. Kun hänen lapsensa lyö ja potkii ja puree,niin vastaus on vaan lässyttäen: älä viiti äitiä lyödä..joo tosi auktoriteettista! Mieheni kanssa puhuttu jo jonkuu aikaa,kun ollaan tätä meininkiä katsottu sivusta,että meillä tulee olemaan kyllä sitten lapsella rajat ja muutenkin vähän toisenlainen kasvatustyyli.
No nyt on tullut siltä sitten kommentteja,että hän rakastaa tätä meidän lasta jo kauheesti. Tää saa mun sapen kiehumaan! kivasti sanottu joo,mutta itse tässä odottelen,että saan luotua edes itse jonkinlaisen tunnesiteen saatikka rakkauden tätä lasta kohtaa..oma lapsi on oma ja tunteet ja tulee varmasti sitten kun hän syntyy. Tottakai olen nytkin jo huolissani ja huolehtivainen,että pikku tyypillä kaikki hyvin ja teen kaikkeni edistääkseni sen kehtystä ja terveyttä.En siis ole ameeba, jolla ei ole tunteita ollenkaan.
Toinen esimerkki: Kaverilla on kaksivuotias lapsi. Hän on alusta asti vaan pelotellut minua ja miestäni raskaudella, synnytyksellä ja sitten vauva- ajalla. Heittää ilmaan hintoja mitä mikäkin maksaa (liiotellen), kuinka kallista kaikki on, pelottelee nukkumisen vähäisyydestä, vauvan huudosta ja sairauksista. Viimeksi pelotteli siitä,että on vauva on kuollut kohtuun,koska tunnen liikkeet hentoisena vieläkin (minulla siis istukka edessä, ja neuvolassa ja lääkärissä sanottiin,että tämä tuntuma on siis ihan normaalia ja varmasti liikkeet alkaa tuntua herkemmin,kun lapsiveden määrä muuttuu ja kun lapsi kasvaa, ja kuitenkin ötäkkä jokapäivä liikkuu ja sen tunnen,sekä olen dopplerilla kuunnellut ääniä. Oletan siis,että kaikki on hyvin!)Siis mitään positiivista en ole häneltä vieläkään kuulut! Alkaa olla sellainen olo,että en halua häntä edes enää nähdä.
Tätä tunne myräkkää on vaan niin vaikea selittää. Välillä tuntuu,että musta ei ole edes äidiksi, välillä toivon,että voi kumpa ei oltaiskaan alettu edes yrittämään tätä lasta ja sitten välillä taas olen ihan onneni kukkuloilla,kun saamme terveen lapsen täydentämään meidän perhettä ja rakkautta!
Olenko yksin näiden negatiivisten tunteiden/ tunne mylläkän kanssa?