Lokakuun lörpötykset

Mulla oli muutama päivä kuvotusta, mutta se on mennyt ohi. Myös rinnat oli alkuun hyvin arat, mutta nyt nekin tuntuu ihan normaaleilta. Mulla on ainoastaan menkkamaista kipua mahassa, öisiä kramppejakaan ei ole enää ollut pariin yöhön. Itselläkin hiipii koko ajan mieleen, että onko siellä enää mitään elävää. Turha sitä tietenkin on murehtia, mutta kyllä se eri luokan ahdistuksen luo, kun ikää on ja ensimmäistä kovasti odotettua toivottua pienokaista odotetaan.
 
Täällä myös on monet oireet väistyneet, enää jatkuvana alavatsan turvotus ja aamuinen pahoinvointi, joka tosin jatkuu koko päivän etomisena jos ei syö ja juo vettä säännöllisesti.:wacky: Eilen käytiin ultrassa ja siellä se pieni edelleen on ja kasvaa, ei siis kannata heti huolestua vaikka oireet hellittäisivätkin. :)
 
Tätä väsymyksen määrää, mitää ei viittis ja jaksais alkaa tekee, ottaa kyllä luonnon päälle :banghead:
Ja töissä se vasta ärsyttääki, jatkuvaa haukottelua ja vetämättömyyttä vaikka hyvin nukkunu:bored:
 
Täällä pelko kävi taas kerran toteen ja tuli keskeytynyt keskenmeno :sad001 joten minä poistun tästä ryhmästä ja toivotan teille kaikille sydämeni pohjasta onnea raskauteen ja että kaikki menee teillä muilla hyvin :Heartred
 
Minua ärsyttää, kun ei oo ketään kelle vois tästä jauhaa. Miehellä on jo 3 lasta ja hän on kiireinen muutenkin, en kehtaa häntä kokoaikaa häiritä miun jutuilla. Pikkusisko on sukulaisista ainoa, joka tietää, eikä hällekään ihan jatkuvaan kehtaa, kun opiskelee amk:ssa -varmasti tehtävää sen suhteen.

Töissä haluisin kertoa jo, kun ollaan tiivis porukka. Oon vaan puhunu "sitten joskus kun miusta tulee äiti". Tosin kerran meinasin jäädä jo kiinni ku jostain puhuttiin, käytin väärää sanamuotoa, minkä johdosta työkaveri kysyi olenko jo raskaana. Kielsin vielä :happy6
Yks entinen työkaveri tietää sen verran, että syyskuun lopussa oli menkat jo muutaman päivän myöhässä.. oli varma, että raskaana olen.

Olen siis vastikään muuttanut seudulle, josta en tunne ketään ennestään (paitsi miehen)
 
Mulla on samanlainen tunne, että tekisi mieli puhua raskaudesta ja kaikesta siihen liittyvästä, mutta ei ole ketään kenen kanssa, paitsi mies. Ja täytyy välillä antaa hänelle huilitaukoa näistä jutuista. :angelic:

Asun kans kaukana kaikista läheisistä ja ystävistä. En halua puhelimessa kertoa uutisia, joten pitää odottaa että nähdään. Varsinkin nyt kun vielä raskaus on niin alussa. Ehkä mä sit lopuille lähetän viimeistään ultrakuvan viestillä jos ei oo ollut mahdollista tavata :rolleyes:
 
Mä en puhu kuin miehelle, tosin ei mulla hirveän paljon ole itse raskaudesta puhuttavaa, mitä nyt taivastelen turvotusta, vatsakipuja jne. En ole tosiaan kertonut kenellekään muulle, enkä halua kertoakaan. Elämässä kun on nähnyt miten niin moni asia menee pieleen, niin kaikkein vähiten haluaisin selittää joka suuntaan, jos huonosti kävisi. Suojelen sillä lailla itseäni, koska jos saisin keskenmenon niin jokaiselle jolle kerrot raskaudesta, joudut myös kertomaan keskenmenosta/kohtukuolemasta. Itse kokisin sen todella raskaana asiana, helpompaa on käsitellä suru, jos sellainen tulee, ilman ulkopuolisia kyselijöitä. Itsekin asun kaukana läheisistä, mutta toivon, että mikäli raskaus jatkuu, että voisin jättää vielä joulunakin kertomatta ja kertoa vasta pääsiäisenä, silloinkin on vielä kolme kuukautta aikaa laskettuun aikaan. Mutta ihmiset on tietysti erilaisia ja ymmärrän hyvin, että on tarve puhua. Mulle tämä puhumattomuus on tapa on suojata itseäni, tosin kyllähän mä täällä foorumilla höpöttelen ja tämä varmasti tekeekin siitä puhumattomuudesta niin helppoa.
 
Mä en puhu kuin miehelle, tosin ei mulla hirveän paljon ole itse raskaudesta puhuttavaa, mitä nyt taivastelen turvotusta, vatsakipuja jne. En ole tosiaan kertonut kenellekään muulle, enkä halua kertoakaan. Elämässä kun on nähnyt miten niin moni asia menee pieleen, niin kaikkein vähiten haluaisin selittää joka suuntaan, jos huonosti kävisi. Suojelen sillä lailla itseäni, koska jos saisin keskenmenon niin jokaiselle jolle kerrot raskaudesta, joudut myös kertomaan keskenmenosta/kohtukuolemasta. Itse kokisin sen todella raskaana asiana, helpompaa on käsitellä suru, jos sellainen tulee, ilman ulkopuolisia kyselijöitä. Itsekin asun kaukana läheisistä, mutta toivon, että mikäli raskaus jatkuu, että voisin jättää vielä joulunakin kertomatta ja kertoa vasta pääsiäisenä, silloinkin on vielä kolme kuukautta aikaa laskettuun aikaan. Mutta ihmiset on tietysti erilaisia ja ymmärrän hyvin, että on tarve puhua. Mulle tämä puhumattomuus on tapa on suojata itseäni, tosin kyllähän mä täällä foorumilla höpöttelen ja tämä varmasti tekeekin siitä puhumattomuudesta niin helppoa.
Mä juur samasta syystä oon kertonu muutamalle kaverille ja sit perheille että jos kävis jotain niin sais tukea :) hauska kuin erilaisia ihmiset on et miten asiat kokee :) toki mun mahaki rupee kasvaa nii järkkyy vauhtii(ainakin aiemmista) et ei oo voinu olla ees kertomatta :D
 
Mulla on kyllä kans sellainen ajatus, että jos kävisi huonosti niin en halua ihan yksin kärsiä vaan saisin tukea läheisiltä. Mulle ei muutenkaan sovi asioiden salailu, kun oon innoissaan ite jostakin niin haluan jakaa sen.
 
Mä oon tästä raskaudesta kertonut äitille ja siskolle, olen kertonut kaikista keskenmenneistäkin, mä olen sellainen ihminen että haluan puhua asioista, niin hyvistä kun huonoistakin, käsittelen asiat puhumalla. Myös muutamalle hyvälle ystävälle ja lähimmille työkavereille. Olen keskenmenojen jälkeen aatellut että niissäkin on auttanut se ettei ole tarvinnut yksin surra. Ja kyllähän nämä ilotkin tuntuu isommilta kun ne jakaa muiden kanssa :love7
 
Mäkin oon kertonut jo monille ystäville ja perheelle sekä joillekin työkavereille. Oon sen tyyppinen ihminen, että kehittäisin kamalat kauhukuvat ja ahdistukset, jos vain omassa mielessäni pyörittelisin asioita. Vaikka toki miehelle voi myös puhua, mutta mulla on tarve puhua PALJON. :joyful: Nyt koen pystyväni paremmin iloitsemaan raskaudesta ja vaikka sattuisikin käymään huonosti niin haluan jakaa myös vastoinkäymiset läheisten kanssa.
 
Itselläkin nimenomaan tuo puhuminen on se keino "suojata" itseäni. Jos en puhuisi, kääntyisin sisäänpäin, sulkeutuisin ja masentuisin varmasti.
Toinen kova on hukuttaa kaikki työntekoon. Pikkusiskon kuoleman jälkeen 2pv vapaan jälkeen töihin normaalisti. Työkaverit tiesi, osa kyseli miten voin, osa oli hiljaa. Jos olisin jäänyt kotiin, olisin tullut hulluksi.


Iloisempia asioita; 2 viikon päästä päästään näkemään onko kyydissä ketään :smiley-angelic001
 
Huhhuh eilen tuli kutsuu nt-ultraan ja siihen ois nyt kaks viikkoa :eek: Ja kohta ois käytävä verikokeissa, mistä en niinkään välitä.... Apua kun alko tuntumaan jotenkin et aika menis nyt hirveetä kyytiä eteenpäin :grin Silloin kun ekan raskaustestin teki niin tuntu kaikki neuvolat sun muut niin kaukasilta asioilta ja aika mateli.
 
2 viikkoa ja pari päivää niin ensimmäinen kolmannes on ohi. Mulla on kans verikokeet ensiviikolla ja saan ensiviikolla varata aikaa nt ultraan sinne parin viikon päähän. Niin vaan sekin aika kului, vaikka tuntui ikuisuudelta.
 
Mäkin oon kertonut jo monille ystäville ja perheelle sekä joillekin työkavereille. Oon sen tyyppinen ihminen, että kehittäisin kamalat kauhukuvat ja ahdistukset, jos vain omassa mielessäni pyörittelisin asioita. Vaikka toki miehelle voi myös puhua, mutta mulla on tarve puhua PALJON. :joyful: Nyt koen pystyväni paremmin iloitsemaan raskaudesta ja vaikka sattuisikin käymään huonosti niin haluan jakaa myös vastoinkäymiset läheisten kanssa.

Mä olin edellisissä raskauksissa samaa mieltä. Mut nyt jotenkin olen käpertynyt sisään, ja en halua kertoa kellekkää..
 
Mä olin edellisissä raskauksissa samaa mieltä. Mut nyt jotenkin olen käpertynyt sisään, ja en halua kertoa kellekkää..

Mä olen kyllä tosi kova puhumaan ja puhun todella paljon miehen kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Tämä raskaus on mulle todella henkilökohtainen asia. Sitten kun lähipiirissä on ollut niin paljon surua ja itselläni tietysti myös, niin en halua läheisiäni kuormittaa yhtään lisää, jos tämä menee kesken, paljastuu tuulimunaksi tai monivammaiseksi. Olen nähnyt miten heikosti ihmiset nykyään kestää yhtään mitään vastoinkäymisiä ja toisten murheita, etten hirveän paljon näe niistä tukea saatavan. Esimerkiksi ns. työkaverit kuuluu tähän kategoriaan, ei mitään tarvetta kertoa heille ennen kuin on pakko. En tiedä saako kukaan kiinni mun ajatuksista, tämä raskaus on meillä niin paljon toivottu ja odotettu, ehkä siksi siihen liittyy niin paljon pelkoja. Usein mietin, että miksi ihmeessä tämä nyt meillä onnistuisi, kun niin monella käy huonosti? Ehkä siksikin haluan varjella tätä meidän pientä salaisuutta, nyt kun ollaan vielä niin alkumatkassa. Mulla alkaa tosissaan jännittämään ensi viikon varhaisultra, henkisesti jo valmistaudun siihen että sieltä tulee pettymys. Jos vaan olisi niitä raskausoireita, mutta kun ne vähäisetkin oireet on häipyneet, siksi toivoni alkaa hiipua.
 
Mä olen kyllä tosi kova puhumaan ja puhun todella paljon miehen kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Tämä raskaus on mulle todella henkilökohtainen asia. Sitten kun lähipiirissä on ollut niin paljon surua ja itselläni tietysti myös, niin en halua läheisiäni kuormittaa yhtään lisää, jos tämä menee kesken, paljastuu tuulimunaksi tai monivammaiseksi. Olen nähnyt miten heikosti ihmiset nykyään kestää yhtään mitään vastoinkäymisiä ja toisten murheita, etten hirveän paljon näe niistä tukea saatavan. Esimerkiksi ns. työkaverit kuuluu tähän kategoriaan, ei mitään tarvetta kertoa heille ennen kuin on pakko. En tiedä saako kukaan kiinni mun ajatuksista, tämä raskaus on meillä niin paljon toivottu ja odotettu, ehkä siksi siihen liittyy niin paljon pelkoja. Usein mietin, että miksi ihmeessä tämä nyt meillä onnistuisi, kun niin monella käy huonosti? Ehkä siksikin haluan varjella tätä meidän pientä salaisuutta, nyt kun ollaan vielä niin alkumatkassa. Mulla alkaa tosissaan jännittämään ensi viikon varhaisultra, henkisesti jo valmistaudun siihen että sieltä tulee pettymys. Jos vaan olisi niitä raskausoireita, mutta kun ne vähäisetkin oireet on häipyneet, siksi toivoni alkaa hiipua.

Moni ajatuksesi kuulostaa kovin tutulta..
 
Mä ymmärrän kyllä niitäkin jotka ei halua puhua, tai haluaa pitää salaisuuden pitkään, itsekin jossain kohtaa ajattelin näin kun oli paljon vastoin käymisiä, mut olen huomannut että itselleni ei sovi asioiden patoaminen sisälle.
 
Takaisin
Top