Lapsi uhmaa enemmän äidin kuin isän kanssa

Lukemista ja kirjoittamista harjoitellaan silloin, kun lapsi ilmaisee siihen kiinnostuksensa. Tai viimeistään koulussa. Parhaat oppimistulokset syntyvät aidosta kiinnostuksesta ja jos sen jättää käyttämättä, tilaisuus menee ohi.

Lukutaidosta ei ole haittaa. Omat lapseni ovat oppineet varhain lukemaan ja kirjoittamaan eikä taidoista ole ollut harmia. Jos ei nyt oteta lukuun sitä, että ovat tehneet kavereille kutsukirjeitä kertomatta vanhemmille, mutta kaikki kaverit on otettu vastaan, kun kutsuttu kerran on. Ja pitäähän sitä kaverisuhteita tukea !
 
Meidän lapsi tuntuu innostuvan kaikista asioista. Hän ehdottaa rotaatiossa aiempia leikkejä "mä haluun kirjoittaa" (näppäimistöllä) ja mitä milloinkin haluaa. Ilmeisesti erityisesti innostuu niistä, mistä vanhempi innostuu. Haluaa toki myös asioita, joita ei aina voi saada.

Eläin on kiva ehdotus, mutta vaimoni on vuosien varrella useasti sanonut, että eläin tuo aivan liikaa työtä. Hän on myös äärimmäisen herkkä hajuille, nestepisaroille sukassa, äänille jne.

Vaimoni nukkuminen uudessa asunnossa on ymmärtääkseni sujunut nyt sen verran hyvin kuin hänellä nukkuminen toimii. Mutta käytännössä siirtymä sinne on toistaiseksi mielestäni lisännyt yhteisten hoitotilanteiden vaikeuksia eikä vähentänyt. Mutta aikaa on kulunut vasta vähän. Lapsi on ollut monta kertaa päiväaikaan jo vuokra-asunnossa (ei ole nukkunut siellä), ja minä itse kerran (vuorovaikutus siellä oli samanlaista kuin alkuperäisessä kodissa).

Laitamme edelleen lapsen alkuperäisessä kodissa nukkumaan "yhdessä" (lainausmerkeissä, koska tapahtuma ei ole rauhallinen tai järkevä). Vaimoni mielestä pitäisi yhdessä jahdata lasta ympäri asuntoa, jos lapsi ei halua nukkumaan tms., kun taas minä aina sanon, että voin mielelläni laittaa itse lapsen nukkumaan (ja se aina onnistuu rauhallisesti), mutta se yhdessä jahtaaminen ei käytännössä auta mitään, lapsi ei rauhoitu niin, enkä minä voi silloin käyttää mielestäni toimivia metodeja, kun vaimoni suuttuu. Vaimoni mielestä "ei voi olla tuollaista aktivoivaa enää", "ei enää musiikkia", "ei enää aloiteta uutta leikkiä", "taas annoit aivan ylimääräistä ajateltavaa, vaikka piti mennä nukkumaan" ja niin edelleen. Vaimolleni harvoin sopii mitä minä ehdotan tai teen, mutta toisaalta hän tiuskii myös minulle (ja valitettavasti myös lapselle), että miksei lapsi kiukuttele minulle, vaan aina hänelle. Tietysti minä haluaisin, että saisin ehdottaa vaimolleni miten lapsi minun mielestäni rauhoittuu nukkumaan ja niin edelleen. Mutta jos sitä yritän, niin vaimoni hermostuu ja sanoo, että metodini ovat pähkähulluja ja haitallisia. Silti hän saattaa lopulta tiuskia "laita sitten nukkumaan, minä en tätä sekoilua enää jaksa" (viitaten lapsen uhmaan, joka mielestäni voi olla esim. vain sitä, että ihan vielä ei väsytä, tai hän ei ole saanut turvallista tukea rauhoittumiselle).

Mielestäni jos jaetaan lapsenhoitovastuut esim. minulle iltapesu, vaimolleni iltapala, niin en voi sekunnin välein osallistua myös siihen iltapalaan. Eikä myöskään kovin hyvin toimi, jos menen toiseen huoneeseen, koska kohta lapsi haluaa minut takaisin, jolloin vaimoni antaa myös lapsen minut hakea. Ja menen. Ja sitten ollaan taas samassa solmussa, jossa on sovitusti vaimoni hoitoaika, mutta vaimoni mielestä teen todella pahasti, jos en sekunnissa ole auttamassa vaimoani. Auttaminen hänelle tarkoittaa sitä, että teen täsmälleen mitä hän odottaa, joka ei tietenkään aina ole se, joka minun kokemuksen mukaan on paras toimenpide. En tiedä kuulostaako tämä nyt ikävältä kuvaukselta vaimostani, mutta en siis ajattele, että hän olisi esimerkiksi ilkeä, vaan ajattelen, että hänelle on hyvin vaikeaa nähdä minkälaista olisi käytännössä vähän turvallisempi, rauhallisempi, armollisempi vanhemmuus ja puolisona oleminen, ja mielestäni kyse on mielenterveydellisestä asiasta. Johon on todella vaikeaa vaikuttaa, koska kaikki kyseenalaistaminen tarkoittaa vaimolleni sitä, että olen vielä enemmän epäkunnioittava, ja kyvytön auttamaan vaimoani, joka suuresti kärsii kuormittumisesta ja vaikeasta tilanteesta. Jos sanon (mielestäni rauhallisesti), että ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, niin vaimoni tiuskii "älä tule minulle toistelemaan tuollaista". Voihan se olla, että olen toiminut epäkunnioittavasti, jos en ole riittävästi auttanut vaimoani, kun hän on ollut lapsen kanssa kuormittunut, kun minulla olisi ollut energiaa vaimooni verrattuna. Mutta itse koen, että vaimoni on pohjaton kaivo. Mikään määrä ymmärrystä, apua ja tekoja ei riitä. Lapsen itku, tai vaimoni epäily lapsen pienestäkin hyvinvoinnin vaarantumisesta, romahduttaa vaimoni. Terapeuttien mukaan tämä on tyypillistä traumaperäistä oireilua, jonka mekanismit on tiedossa. Mutta koska vaimoni on jo käynyt 5-vuotisen terapian aiemmin, niin vaimoni mielestä hän on tehnyt jo osuutensa, että hän on jo traumansa selättänyt.
 
Muokattu viimeksi:
Eikö vaimosi voi mitenkään lähteä omaan asuntoonsa ennen iltatoimia? Tai vuoropäivinä sinä lähdet lenkille ja vaimo laittaa lapsen nukkumaan ja sinä vuorostaan yksin ilman vaimon läsnäoloa seuraavana päivänä?

Meillä on miehen kanssa hyvin erilaiset keinot laittaa lapsi nukkumaan. Minun tyylilläni lapsi syö iltapalan, käy pesulla, luetaan kirja ja lauletaan iltalaulu. Piste.
Miehen tyylillä alku menee samalla tavalla, mutta kirjan sijasta on keskustelua, kertomuksia ja kaikkea heidän yhteistä kivaa, jota minä en osaa. Uskoisin, että miehen tapa on tulevaisuuttakin ajatellen parempi, sillä yhteisissä keskusteluissa tulee usein sellaisia aiheita, jotka muuten jäisivät juttelematta. Siinä voi ottaa puheeksi vaikeitakin asioita. Välillä lapsi silti valitsee kirjan ja laulut. Meillä tämä erilaisuus ei ole tullut ongelmaksi, joten voimme hyvin olla kotona samaan aikaan puuttumatta toisen tekemiseen.

Lapsen perässä juokseminen on harvoin tarpeellista. Hippaleikki ja välittömän vaaran estäminen esimerkiksi liikenteessä ovat poikkeuksia.
 
On vaimoni lähtenyt välillä asuntoonsa siinä vaiheessa, kun menen lapsen kanssa iltapesulle. Lapsi toistaiseksi välillä itkee sitä, että äiti ei ole kotona. Kerran itki 45 minuuttia sitä. Kun tiesi, että kyse ei ole siitä, että äiti olisi töissä, vaan kuten oikeasti oli, erillään omaehtoisesti. Aiemmin aamulla, jos lapsi halusi nähdä äidin, mutta äiti nukkui edelleen, niin pahan itkun tapauksessa menimme herättämään äidin. Nyt sama pitää tehdä videopuhelulla. Itselläni on parempi olo, kun vaimoni on paikalla, ja on surullista, kun hän ei ole. Minulle vaikea yhdessäolo on kivempaa kuin erillään oleminen. Tietysti tapauskohtaisesti huono ilmapiiri voi olla lapselle pahempi kuin erillään oleminen, eli pitää ajatella lapsen parasta ja tulevaisuutta. Minun pitää harkita sitä, että menisin välillä pois kotoa iltapalan ja nukutuksen ajaksi (tai toiseen huoneeseen niin, että on sovittu, että ovea ei avata). Vaikka surullista se olisi, kun tähän asti olen aina osallistunut nukkumaanmenoon (vähintään sanomalla hyvää yötä, tai sitten laumalalla sängyssä ym.).

Niin virkistävää ja mukavaa kuulla kertomuksia siitä, miten muissa perheissä toimitaan. Koen kyllä tuollaisen toisen tekemiseen puuttumattomuuden vastakohdan joka päivä. Esimerkki tältä päivältä: menin lapsen kanssa iltapesuille siinä vaiheessa, kun vaimoni sitä pyysi. Kävimme saunassa lapsen kanssa. Tykkäsimme siitä tapamme mukaan, tulimme pois sieltä viipymättä siellä erityisen pitkään, ei ongelmaa. Sitten oli vaimoni vuoro hoitaa iltapala. Jäin itse saunaan. Lapsi oli heitellyt iltapalapöydässä sitten ruokaa. Vaimoni tuli vihaisesti tiuskimaan saunan ovelle, että mitä taas olitte aivan liian kauan saunassa, sen takia lapsi nyt heittelee ruokaa. Hän myös sanoi, että lapsen kanssa ei voi käydä saunassa ollenkaan iltapesun yhteydessä, koska se vie liikaa aikaa, nukkumaanmeno häiriintyy. Tämä on sellaista, että joko vaimoni syyttää minua silloin kun teen asioita (tai olen hänen mielestään passiivinen), tai sitten hän syyttää viimeistään jälkikäteen, että minä aiheutin lapselle jotain. Omasta mielestäni ei olisi mitään hätää. Itse en koe ongelmaksi antaa vapauksia, esim. vaimoni saa lennosta valita milloin hän tekee iltapesut, kun hän joskus haluaa ne tehdä, vaikka pääosin iltapesut on tavallisesti minun vastuulla. Vaimolleni kuitenkin on usein todella vaikeaa, jos hänen valmis näkemyksensä tapahtumien kulusta häiriintyy. Toisaalta monta kertaa on ollut täysin ok, että olemme käyneet lapsen kanssa saunassa. Toisen tekemisiin puuttumattomuuden sijaan koen määräilyä ja pompottelua.

Jos mietin mitä asetelmassa rakenteellisesti tapahtuu, niin käsittääkseni mikäli puoliso sattuu olemaan herkästi muutoksista kuormittuva, niin jossain määrin piirre on hyväksyttävä. Tällaista piirrettä ei saa millään konstilla kokonaan katoamaan. Mutta mihin asti tiuskimista pitää hyväksyä, ja kuinka suuri oma osuuteni on (esim. kuinka kauan iltapesuilla saisi kestää), en ole varma. Tässä ketjussa saamani vastaukset ovat kyllä joka tapauksessa minulle varsin tärkeitä. Ketju on minun aloittamani (eikä vaimoni pääse antamaan omaa näkökulmaansa tässä suoraan), mutta teiltä saamani perspektiivi on arvokasta – majakka pimeässä myrskyssä.
 
Minähän en siedä muutoksia juuri lainkaan! Ihan henkilökohtaisissa tottumuksissani on todella tarkkoja kaavoja. Syön joka päivä samaan aikaan, useimmiten vielä samaa ruokaa. Käytän samoja tai samanlaisia ruokailuvälineitä. Menen aivan tolaltani, jos aterimet ovat väärillä paikoilla tai oikeilla paikoilla väärinpäin. Joissakin tavaroissa olen edes vähän joustava, mutta joidenkin sijainti on kertakaikkiaan niin tarkka, että 5-10cm siirtyminen aiheuttaa sen, että en löydä sitä ja joudun pyytämään apua.

Oleellista on suhtautumistapa tähän joustamattomuuteen. Ei ole kenenkään vika, että olen joustamaton. Olen käynyt vuosien terapian enkä muuttunut yhtään joustavammaksi. Sen sijaan osaan suhtautua ominaisuuteeni lempeästi ja huumorilla. Mieheni ottaa myös nämä tilanteet huumorin kannalta. Minulla joustamattomuuden taustalla on aistiherkkyydet, toiminnanohjauksen vaikeudet ja hahmotushäiriöt. Rutiinit ovat auttamassa, että selviän arjesta. Koska kuitenkin hukkaan aina kaikki, mieheni on keksinyt mm teknisiä ratkaisuja, joiden avulla löydän mm avaimet, puhelimen, kellon. Tosin joku niistä pitää olla käsillä, että löydän kaksi muuta.

Voisin myös olla vihainen miehelle, lapselle ja koko maailmalle siitä, että joku tavara on 5cm sivussa omalta paikaltaan, mutta ei siitä mitään hyötyä ole.

Saunomisen ja iltapalan välinen yhteys ei välttämättä tai edes todennäköisesti ole kovin vahva. Sauna on yleensä rauhoittava elementti iltatoimien yhteydessä. Sen sijaan pinna kireällä iltapalaa tarjoava äiti voi olla häiriötekijä.

Oli tilanne mikä tahansa, oman pahan olon heijastaminen läheisiin ihmisiin ei ole oikein. Vaikka elämä monenlaisten ominaisuuksien kanssa voi olla hankalampaa kuin ihmisten keskimäärin, ei ole kenellekään hyväksi ryhtyä uhriksi. Kyllä minä ainakin monesti ajattelen, että olisi mukavaa olla joustava, mutta olen hyväksynyt, että en ole. Perheeni ei silti joudu kärsimään siitä, että usein on vähän vaikeaa. Heille tulee kyllä hyvä mieli siitä, kun pystyvät pelastamaan minut pulasta eli löytämään hukkaamiani tavaroita (ja minut kun olen eksyksissä kauppakeskuksessa tms) ja muistan myös kiittää avusta, kun yhdessä nauramme sattumuksille.
 
Tuo huumori kuulostaa todella mukavalta. Se varmaan rakentuu turvallisuuden tunteen, armollisuuden, lempeyden ja hyväksynnän päälle. Vaimoni turvallisuuden tunne, ja kapasiteetti jakaa turvallisuuden tunnetta, on järkkynyt todella pahasti, ja sitä on hyvin vaikea palauttaa. Olisipa kivaa, jos voisimme vaimoni kanssa yhdessä vaikka naurahtaa, jos lapsi on syönyt saippuakuplia. Vaikka se olisikin hypoteettisesti hieman myrkyllistä. Huumorin sijaan arjen on vallannut päättymätön suorittaminen, ikään kuin vihainen raati olisi koko ajan antamassa virhepisteitä siitä, jos lapselle tarjotaan jotain valmiin säännöstön ulkopuolelta. Samainen raati ei ota mitään huumorilla eikä anna positiivisia pisteitä mistään.

Tänään mietin aihetta "ei ole mitään hätää". Terapeuttimme sanoi, että niin sanominen voi olla väheksyvää, vaikka vilpittömästi olisi yrittänyt antaa tukea ja rauhoitella. Jos toinen vanhempi on hätääntynyt lapsen itkusta tai uhmasta, niin tällä vanhemmalla on silloin hätä. Hätä voi olla traumaperäistä, mutta hädän kokemus on todellinen riippumatta sen syntymekanismista. Toimiva tapa auttamiseen on validoida toisen hätä ja kysyä miten voin auttaa. Luulen, että olen osannut tuon jälkimmäisen toteuttaa. Olen mielestäni lukemattomia kertoja kysynyt näissä tilanteissa "mitä haluat, että teen" tai "haluatko, että nukutan/syötän/pesen". Se kysymys ei ole ikinä johtanut esim. ystävälliseen "tee vaan, käyn sillä aikaa vähän lepäämässä" -reaktioon, vaan valitettavasti suurin osa kerroista kerryttää lisää painolastia esim. reaktiolla "katso nyt, etkö ymmärrä ettei tästä tule mitään näin" tai "lapsi on jo täysin sekaisin kun ei edes yhteistä linjaa ole vanhemmilla" tai joku muu kaikki on pielessä -ajatus. Validoiminen on kyllä edelleen minulle ristiriitainen ja hankala asia. Olen useasti yrittänyt validoimistakin. Joskus vaimoni mielestä teen sen vain suorituksena enkä aidosti, joten se ei ole helppoa.

Lisäksi mielestäni lapsella ei ole mitään hätää. Ei, vaikka lapsi olisi päiväkodissa höpöttänyt nukkumisen sijaan, ja päikkärit olisivat jääneet väliin. Mielestäni tällaiset tilanteet ovat ratkaistavissa ilman ongelmia. Ristiriita syntyy mieleeni siitä, kun validointi "ymmärrän, että sinulla on paha olo siitä, että lapsi ei nukkunut päikkäreitä ja on nyt kiukkuinenkin" tai pelkkä "ymmärrän, että sinulla on paha olo" myös implikoi sitä, että näin ei saisi päästää tapahtumaan, ja että kaikki menee sitten hyvin, jos kaikki ymmärtävät estää tällaiset ongelmat. Kun nimenomaan tällainen ylikontrolloivan hallintaharhan (että oma malli tapahtumista on ainoa toimiva) vahvistaminen takaa haitallisen ahdistumiskohtauksen myös seuraavalle vastaavalle tilanteelle. Kun perheterapeutti on myös sanonut, että pelkoja aiheuttavien fyysisten asioiden poistaminen ei poista pelkojen mielensisäistä syntymekanismia (traumaperäistä ahdistumista). Aina tulee lisää ahdistusta aiheuttavia tapahtumia. Mutta ymmärtääkseni minun täytyy silti pyrkiä validoimaan pahaa oloa ja uskoa siihen, että pahan olon sosiaalisesti aktiivinen validoiminen on niin tärkeää, että se täytyy joka tapauksessa tehdä ensin. Näin ahdistumista vahvistavien seikkojen käsitteleminen voi tulla mahdolliseksi myöhemmin.
 
Muokattu viimeksi:
Voisikohan toimia, jos validoit tunteen, mutta samalla lievennät asian vakavuutta? Siis esim näin "ymmärrän että sinulla on paha olo, mutta tästä kyllä selvitään."
 
Mikä terapeutin mielestä on traumatisoituneen ihmisen oma vastuu kuormittavissa tilanteissa? Jos esimerkiksi lapsi ei ole nukkunut päiväkodissa päiväunia (nämä tilanteet tulevat lisääntymään, kun ikää tulee lisää), niin miten sinun tai päiväkodin henkilökunnan saati lapsen pitäisi kannatella aikuista ihmistä?

Jos koet tarpeelliseksi kommentoida vaimolle jotain hänen ahdistuneena esiin tuomaan asiaan eivätkä tähän mennessä kokeillut keinot ole toimineet, voisitko sanoa pelkästään, että olet kuullut, mitä hän sanoi. ”Kuulin, että sinua harmittaa”. Sinun tehtäväsi ei ole kantaa hänen kuormaansa, jokaisella on omat pulmansa.

Vanhempien tehtävä on toki tukea lasta, kun hän ei vielä osaa yksin selvitä tunnemyrskyistä. Siinäkin yleensä auttaa se, että sanoo ”huomaan, että sinua harmittaa”. Ja sitten jää vierelle kannattelemaan. Aikuisella ihmisellä voi myös olla tunne-elämässä haasteita, mutta puoliso ja lapsi eivät ole hänen hoitajiaan eikä terapeuttejaan. Hoitosuhde pitää luoda ammattilaiseen. Ilmeisesti teillä perheterapeutti ajattelee pääasiassa vaimon hyvinvointia (tai pahoinvointia) ja muiden hyvinvointi tulee vasta sen jälkeen sen sijaan, että perheessä olisi kaksi tasavertaista puolisoa ja heidän yhteinen huollettavansa.

Jos ongelma on aina oman itsen ulkopuolella, sitä ei voi korjata. Vain omaan käytökseensä voi vaikuttaa.
 
Voisikohan toimia, jos validoit tunteen, mutta samalla lievennät asian vakavuutta? Siis esim näin "ymmärrän että sinulla on paha olo, mutta tästä kyllä selvitään."
Tämä on hyvä vinkki. Koen, että tilanne on koko suhteemme 13 vuotta ollut samankaltainen, mutta lapsen itku 10-kertaisti vaimoni puolustusmekanismit ja kuormittumisen. Asiat eivät niinkään hiljalleen menneet näin pitkälle ja solmuun, vaan koen, että raskausajasta alkoi uusi jakso, jossa vaimoni joutui ääritilaan kipuineen kaikkineen ilman mahdollisuutta palautua, ja lapsen itkun aiheuttama voimakas ahdistuminen tuli kuvioon mukaan. Vaimoni oma aika kavereidensa kanssa, hänen viikon lomat ulkomailla ilman minua ja lasta ym. eivät ole olleet riittävän palauttavia. Koen, että ahdistunut joka tilanteen määräily vaimoltani on kovin hyökkäävää ja tapahtuu koko ajan niin, että on hyvin vaikea paikka suhtautua aggression jälkeen lempeällä empatialla. Mutta kun mietin tätä, niin ehkä parasta olisi, jos sanon ehdottamasi lauseen aina heti tilanteen alkuun niin, että mahdollisimman vähän ehtisi tapahtua ennen kuin olen jo sanonut tuon. Yritän! Toivottavasti osaan enkä saa usein kuulemaani kommenttia "esität vain mekaanisesti validoimista etkä oikeasti tue, vaan vähättelet".

Mikä terapeutin mielestä on traumatisoituneen ihmisen oma vastuu kuormittavissa tilanteissa? Jos esimerkiksi lapsi ei ole nukkunut päiväkodissa päiväunia (nämä tilanteet tulevat lisääntymään, kun ikää tulee lisää), niin miten sinun tai päiväkodin henkilökunnan saati lapsen pitäisi kannatella aikuista ihmistä?
Minulle tulee sama jälkimmäinen kysymys mieleen. Ensimmäisen kysymyksen osalta asia on vähän riippunut terapeutista ja kysymys on herkkä – yksipuolisesta vastuusta puhuminen voi aiheuttaa voimakkaan puolustusreaktion tai poistumisen sessiosta. Meillä on ollut koko suhteemme aikana 4 pariterapeuttia (joista ensimmäisen kanssa loppui kahden käynnin jälkeen vaimoni pyynnöstä, mutta muissa paljon käyntikertoja, viimeinen on perheterapia). Yksilöterapeuttini mielestä on selvää, että on asioita, joita vaimoni pitäisi käsitellä ja voi käsitellä vain yksilöterapiassaan (erityisesti lapsen itkuun liittyvä traumaperäinen ahdistuminen, jota erityisherkkyys voimistaa). Pariterapeuttien mukaan joskus pariskunnista toinen voi olla enemmän rajoittava ja riskejä välttelevä lapseen liittyvissä linjauksissa, ja toinen salliva ja rohkeampi – ja kumpikaan ei ole oikein tai väärin. Toisaalta ylisuojelu ei ole hyväksi, ja traumaperäinen ylireagoiminen ei ole kenellekään hyväksi. Pariterapiassa terapeutti voi vain sanoa, että miksi hänen mielestään yksilöterapia voisi auttaa, mutta (uusi) yksilöterapia ei ala, jos asiakas ei sitä aloita. Tässä tapauksessa vaimoni yritti, mutta luovutti, kun parin käynnin perusteella uusi terapeutti osoittautui epäsopivaksi. Tällä hetkellä perheterapeutti on ilmaissut, että vaimollani on edessä kuormittumiseen liittyvä yksilötyöstö, mutta se ei ole päässyt alkamaan. Itse olen kovasti toivonut koko lapsiajan (2,5 v), että se voisi alkaa.

Jos koet tarpeelliseksi kommentoida vaimolle jotain hänen ahdistuneena esiin tuomaan asiaan eivätkä tähän mennessä kokeillut keinot ole toimineet, voisitko sanoa pelkästään, että olet kuullut, mitä hän sanoi. ”Kuulin, että sinua harmittaa”. Sinun tehtäväsi ei ole kantaa hänen kuormaansa, jokaisella on omat pulmansa.
Olen muutaman vuoden ajan ainakin yrittänyt useasti tällä tavalla validoida. En ole varma teenkö sen väärin. Jos olen esimerkiksi sanonut "vahvistan, että asia x on mielestäsi ikävä", niin koen, että tilanne ei ole oikein muuttunut miksikään. Ehkä joskus, kun ensimmäisiä kertoja sanoin näin, ja ehkä sanoin myös, että minusta tuntuu pahalta (niin en ymmärtänyt sanoa vielä muutama vuosi sitten), niin tällä oli vaikutusta. Vaimoni laski selvästi puolustusmekanismeja ja tunneperäinen yhteys osittain palautui. Mutta nyttemmin vaimoni ei enää ole tuntunut välittävän, jos sanon näin. Kokeilen auttaisiko ylempänä mainittu yhdistelmä ("ymmärrän, että sinulla on paha olo, kyllä tästä selvitään"). Tunneperäisen yhteyden (tai vaimoni mukaan tunneperäisen läsnäoloni) poissaolo on yksi ydinongelmista. Olen saanut palautetta esim. yksilöterapeutiltani, että olen empaattinen ihminen, joten uskoisin, että täysin empatiakyvytön en ole.

Ilmeisesti teillä perheterapeutti ajattelee pääasiassa vaimon hyvinvointia (tai pahoinvointia) ja muiden hyvinvointi tulee vasta sen jälkeen sen sijaan, että perheessä olisi kaksi tasavertaista puolisoa ja heidän yhteinen huollettavansa.
Yksilöterapiassa olen käyttänyt paljon puheenvuorojani siihen, että olen kertonut minkälaisia konflikteja on syntynyt. Monta kertaa yksilöterapeutti on sitten sanonut, että kyllä vaimollasikin on osuutensa konfliktiin. Sitten olen sanonut, että ymmärrän kyllä miksi vaimoni on käyttäytynyt kuten käyttäytyi. Johon sitten terapeutti on sanonut, että emme voi vaikuttaa asioihin, jotka ovat vaimoni oman terapian asioita, ja että meidän tulee keskittyä minun osuuteeni. Voi olla, että sekä minä itse että perheterapeutti ajattelemme kuten sanot, koska siinä on niin suuri ero miten elämää rajoittavasti vaimoni on kuormittunut (esim. ehtii tekemään tosi lyhyen ajan päivästä töitä huonon nukkumisen takia) suhteessa siihen miten minä saan asiat hyvin hoidettua.

Menneenä iltana muuten lapsi jäi ensimmäistä kertaa iltahoitoon ja siitä yöksi vuokra-asuntoon. Ennustetulla tavalla lapsi itki voimakkaasti, vaimoni ja lapsi soittivat videopuheluita, ja sitten minun piti lähteä vuokra-asunnolle nukuttamaan lapsi. Lapsi halusi kotiin, ja sitten halusi, että minä jään vuokra-asuntoon. Varmaan muillekin vastaavassa tilanteessa käy tämä sama. Rauhoittelin lapsen ja lähdin pois. Lapsi ymmärtää mistä on kyse. Minä ja lapsi joudumme ihmettelemään eikö parempaa ratkaisua löydy. Miksi on oltava niin, että ensin vaimoni on silmittömän suuttunut ja haluaa erota, koska vien lasta luisteluun (luetellen useita syitä miksi luistelu on tuhoisa lapselle), ja sitten videotallennetta katsellessaan on ylpeä luistelevasta lapsestaan. Puistoruokailu, jonka vaimoni voimakkaasti yritti kieltää, olikin "yllättävän mukava", kun vaimoni vuoden jälkeen tuli itse katsomaan minkälaista siellä on. Aamulla menemme ensimmmäistä kertaa luistelemaan niin, että vaimoni myös tulee mukaan. Katsotaan mikä kommentti häneltä sitten tulee. Mutta eron hän haluaa joka tapauksessa, koska hänen mukaansa en kunnioita häntä. Epäkunnioituksen hän tulkitsee juuri tällaisista syistä, kun haastan ja kuormitan häntä sanomalla, että lapsi kannattaa päästää puistoruokailuun ja luistelemaan.
 
Tämä on ensisijaisesti parisuhdeongelma, kuten ensimmäisellä sivulla jo vihjaisin, ja ehdotin perheterapeuttia (vaikka muut kommentoijat eivät nähneet parisuhteessa mitään ongelmaa). Poteroitunutta menoa, jossa kumpikin tiukasti pitää kiinni omasta näkemyksestään, ja lapsi joutuu kärsijäksi. Näen näistä viesteistä selvästi, ettei kumpikaan puoli enää kunnioita toista. Se näkyi jo ihan ensimmäisestä viestistä asti. Toinen haluaa tehdä kaiken yksin koska kokee toisen olevan vain epämiellyttävä taakka, toinen yrittää pelastaa parisuhdetta haluamalla tehdä arjen asioita yhdessä, mutta sekin menee vain riitelyksi poteroitumisen takia. Olen samaa mieltä vaimosi kanssa, että reaktiosi eivät ole aitoja. Sanot ymmärtäväsi, että vaimosta tuntuu pahalta, samalla se on vain lause, jonka sanomisen perimmäisin tarkoitus on saada vaimo rauhoittumaan, koska itse et tunnetasolla ymmärrä (loogisesti ymmärrät, mutta tunnetasolla et), miksi vaimoa ahdistaa. Sellaisessa tilanteessa olisi ehkä parempi sanoa, etten kykene ymmärtämään ahdistustasi, koska olemme niin erilaisia, mutta rakastan sinua ja haluan helpottaa oloasi. Ja siis jotta asia on selkeä, totean, että nämä eivät ole taikasanat, jotka voi siinä tilanteessa rallattaa loruna, vaan empaattisesti ja ajatuksella läheltä -- tunneyhteys on tärkeämpi kuin sanat.

Et kunnioita toista, jos pidät häntä kaikkien ongelmien lähteenä. Toisaalta et myöskään kerro omista vioistasi, muuten kuin ohimennen mainiten, että niitä on. Tämä ei ole yllätys, kyllä ihmissuhteen saa toimimaan erityisherkänkin kanssa, mutta siinä pitää myöntää ja käydä läpi myös omat viat, koska myös niillä on osuutta ongelmiin. Asetelma, jossa toinen näkee itsensä kaikin puolin ylivertaisena puolisoonsa nähden ja keskittyy vain puolison ongelmiin, ei vain toimi, se rikkoo parisuhteen. Ja ei, en halua urkkia mitä ne sinun ongelmasi olisivat. Kuten aikaisemmassa viestissäni totesin, asia on liian iso ja haastava internetin keskustelupalstalla ratkottavaksi, ja parempi, että nämä hoidetaan ammattilaisen kanssa kasvokkain.

Lapsen toiminta tai lapsen hoitaminen ei ole tässä vyyhdissä lainkaan se asia, jossa on ongelma, vaan parisuhteen ongelmat tulevat näkyviin lapsen kautta, koska lapsen kanssa eläminen vaatii yhteistyötä. Lapsen toiminta tai lapsen hoitaminen ei ole se asia, joka pitää korjata, vaan parisuhde, jos siis parisuhteen haluaa jatkuvan. Vaimosi vaikuttaa olevan jo luovuttanut.

Viesteistä puuttuu lähes kokonaan sanat me, meidän, jne. Tekstissä erotellaan minä ja hän äärettömän tiukasti, ja puolison toimintaa kuvataan erittäin ulkopuolisesti ja etäältä. Kerrotaan, miten itse uskotaan puolison tuntevan, mutta ei kerrota, mitä puoliso itse sanoo asiasta, ikään kuin keskustelua ei olisi. Koska et ole erityisherkkä, et voi tietää mitä puoliso tuntee, ellet sitä häneltä kysy, siinä ei auta analyysi eikä logiikka. Oletko sinäkin luovuttanut jo kauan sitten, vai oletteko aina olleet toisistanne tunnetasolla täysin erilliset ja etäiset?
 
Muokattu viimeksi:
Kiitos Suski75, että olet seurannut keskustelua ja mietit asiaa tarkasti. Kyllä, meillä on ollut aivan alusta asti täysin toisistamme poikkeava temperamentti. Se on varmaa. Meillä on erilainen rakenne emotionaaliseen, avoimeen ja sosiaaliseen läsnäoloon. Vaimoni on hyvin vaikea ymmärtää jossain määrin epäsosiaalista ja epäavointa tapaani olla. Tämä on tietyssä määrin pysyvä tila. Olen käynyt näitä yksilöterapeutin kanssa läpi, ja yritän esittää tässä nyt terapeutilta saamiani kuvauksia itsestäni, ettei olisi pelkästään subjektiivinen analyysi. Minulla on käsittääkseni normaalit tunteet ja vähintään kohtalainen empatia ja suhteellisen hyvä ymmärrys poikkeavuutta kohtaan. Yksi suhteemme avainongelma aivan alusta asti on ollut se, että minun on ollut hyvin vaikea muodostaa kommunikaatioyhteyttä puolisooni heti, jos meillä on käsillä paineistunut tilanne. Tarkoitan tilannetta, jossa meillä on joko eriävä käsitys tai tavoite siitä miten kannattaisi toimia, ja/tai on ulkoisia paineistavia tekijöitä. Huomasimme, että puolisoni elää tällöin voimakkaasti tunnemaailmassa, on ahdistunut ja paniikissa ja toivoo lohtua ja tukea, jotta pääsisi takaisin pinnan yläpuolelle. Minä taas sukellan rationaaliselle tasolle analysoimaan yksityiskohtia, jolloin luontaisesti siirrän resurssini avoimesta emotionaalisesta läsnäolosta sanallistamiseen ja analysointiin. Puolisoni kokee tämän hyökkäyksenä ja häneltä putoaa vuorovaikutuksen pohja. Hän kokee, että en ymmärrä häntä, ja hän kokee, että mitä tahansa sanon, niin se on hyökkäystä, koska en tue häntä emotionaalisesti. Tämän vuoksi heti suhteen alussa yhdessä mietimme ja oivallettiin, että minun kannattaisi pitää puolisoani kädestä kiinni ja katsoa silmiin, jos tulee paineistettu tilanne. Silloin puolisoni paremmin ymmärsi, että en olekaan vihollinen, vaan yritän miettiä hänen kanssaan miten voisimme yhdessä ratkaista asia. Tämän toimintavan kanssa kävi valitettavasti samalla tavalla kuin myöhemmin sanallisen validoimisen kanssa. Sen jälkeen, kun puolisoni riittävän monta kertaa oli vetänyt kätensä pois tilanteesta, jossa yritän pitää kättä ja katsoa häntä silmiin, tämä tekniikka ei enää ollutkaan toimiva. Voi olla, että teimme jotain väärin, ja tässä olisi mahdollisuus ymmärtää ja tehdä paremmin tämä sama asia, mutta emme oikein ole onnistuneet siinä. Hän siis veti kätensä pois siksi, että hän koki tavoitteemme niin erilaisiksi, ja minut kuitenkin niin hyökkääväksi, että hän piti kädestä kiinni pitämistä tekopyhänä. Aiheita konflikteihin oli laidasta laitaan, mutta usein käsittäkäseni ne olivat tavallisia aiheita. Esimerkiksi moneltako herätään aamulla tai missä nukutaan jouluna.

Olen koko suhteemme ajan sanonut puolisolleni, että jos on olemassa pilleri, joka tekee minut sellaiseksi kuin hän haluaa, niin syön sen pillerin. Eli omassa mielessäni minä olen valmis kuuntelemaan ja miettimään missä minun kannattaisi muuttaa itseäni. Sitä en tiedä, olenko epärehellinen valmiudessani joustaa, mutta ainakin minun käsitykseni itsestäni on, että haluan ymmärtää mitä minun kannattaisi itsessäni kehittää. Yksilöterapeuttini mielestä olen kiinnostunut asioiden analysoimisesta, ja mietin tarkasti näitä asioita. Se ei takaa sitä, että olisin kykeneväinen ymmärtämään tai kehittymään, mutta ainakin itse koen, että olen käyttänyt todella paljon aikaa näiden miettimiseen. Olen kuunnellut paljon näihin asioihin liittyviä äänikirjoja ja niin edelleen.

Käsittääkseni en puhu puolisostani yksinomaan niin, että kertoisin mitä mielestäni hän tuntee välittämättä mitä hän sanoo. Yksilöterapiassa olen nimenomaan käyttänyt suuren tai suurimman osan ajasta siihen, että olen kertonut millä tavalla puolisollani on vaikeaa missäkin tilanteessa, ja olen hyvin usein suoraan sanonut, että puolisoni on kertonut aika tarkasti mikä on vaikeaa ja miksi, ja miltä se tuntuu, ja olen näin välittänyt terapeutille suoraan puolisoni sanat asiasta. Toki myös olen lisäksi analysoinut itse asioita, joita puolisoni ei ole suoraan ehtinyt sanoittaa, jolloin olen usein sanonut terapeutilleni, että minun täytyykin kysyä vaimoltani, ja olen myös sitten kysynyt ja edelleen saanut tarkennusta. Tietysti yksilöterapiassani on sitten mietitty, että mikä minun roolini konfliktitilanteissa on ollut, ja olemme käyneet läpi ideoita mitä keinoja minä voisin käyttää lopputuloksen parantamiseksi. Useita näistä ideoista olin jo käyttänyt ennen terapiaa, joitakin en. On muutama haitallinen asia, jotka olen kokonaan poistanut käytöksestäni, tai ottanut paremman toimintatavan käyttöön, kun olen saanut terapeutilta kuulla miksi aiempi toimintatapani ei toimi. On hyödyllisiä toimintamalleja, joita olen ottanut käyttöön. Terapeutin mukaan täydellinen kaikkien toimintatapojen muutos ei ole tavoitteena tai hyödyllistä. 3-vuotinen yksilöterapiani päättyi. Sen lopuksi terapeuttini oli kannustava ja kertoi missä hänen mielestään olin kehittynyt. Itse koen, että positiivisia muutoksia on varmasti tapahtunut. Työelämässä, kavereiden kesken ja suvun kanssa minulla ei ole ongelmia, joten sieltä en saa ainakaan sellaista palautetta, joka osoittaisi minun olevan mahdoton. Toki on mahdollista, että olisin niin vähän tekemisissä ulkomaailman kanssa, että minulla ei olisi määrän takia mahdollisuutta saada palautetta, mutta olen kyllä normaalisti kokopäivätyössä ja käyn harrastuksissa ja näen kavereita, joten olen käsittääkseni normaalin rajoissa aktiivinen.

Minulla on omat vikani. Ehkä kuvaavampaa on puhua vaikeasti ymmärrettävistä poikkeavuuksista. Yksi minkä huomaan on, että vaimoni usein luulee minun ajattelevan ja tuntevan jotain ihan muuta, kuin mitä minä koen ajattelevani ja tuntevani. Voisin melkein sanoa, että lähes koko ajan näin käy. Hän sanoo, että toisin päin minä en tiedä lainkaan mitä hän ajattelee ja tuntee.

Näen näistä viesteistä selvästi, ettei kumpikaan puoli enää kunnioita toista. Se näkyi jo ihan ensimmäisestä viestistä asti.
Onko minulla tässä sokea piste? Minä koen, että silloin, kun vaimoni kieltää minua viemästä lasta puistoruokailuun (vain siksi, että esimerkiksi aurinko paistaa), niin silloin minulla ei ole mahdollisuutta enää ratkaista tilanne niin, että vaimoni ei kokisi epäkunnioitusta. Mitä ymmärrän väärin? Tietenkin haluaisin, että voisin kunnioittavasti kysyä "mutta olisiko kuitenkin ok, että menemme, jos laitan paljon aurinkorasvaa?". Ja näin teenkin. Mutta vaimolleni ei käy edes aurinkorasvan kanssa. Myös puistoruokailun kellonaika on liian myöhään, ja lapsella on univelkaa muutenkin ja niin edelleen. En näe mitään realistista mahdollisuutta toteuttaa kaikkia vaimoni vaatimuksia. Minä en ymmärrä, miten vaimoni loputtoman vaatimuslistan olemassaollessa minulla olisi mahdollisuus toimia niin, että vaimoni ei koe minulta epäkunnioitusta. Koen, että ainoa mahdollisuus olisi totella mitä vaimoni määrää. Se tarkoittaisi sitä, että joka päivä tekisin 20 kertaa päivässä ratkaisuja, jotka ovat mielestäni haitallisia lapsellemme, ja ikäviä oman onnellisuuteni kannalta (en pääsisi luistelemaan lapsen kanssa ja niin edelleen).
 
Olen samaa mieltä vaimosi kanssa, että reaktiosi eivät ole aitoja. Sanot ymmärtäväsi, että vaimosta tuntuu pahalta, samalla se on vain lause, jonka sanomisen perimmäisin tarkoitus on saada vaimo rauhoittumaan, koska itse et tunnetasolla ymmärrä (loogisesti ymmärrät, mutta tunnetasolla et), miksi vaimoa ahdistaa.
Tämä on hyvin olennainen aihe. Olen useasti sanonut vaimolleni, että näen lähipiirissämme ihmisiä, jotka ovat luonnostaan todella paljon minua kannustavampia. Tässä on kyse nimenomaan sosiaalisesta läsnäolosta, sosiaalisesta avoimuudesta ja siitä, että hyväksyy toisen huonoja puolia kuten kiukuttelua ja sitä, että toisen toiminta aiheuttaa itselle kipua. Näen, että esimerkiksi tuttavissa yksi puoliso kiukuttelee toiselle, mutta siitä huolimatta toisen puolison perusavoin ja sosiaalinen luonne säilyy. Sellaisella lempeydessä olen huono. Minulle tulee puolison kiukuttelusta paha olo, jonka jälkeen minun on entistä vaikeampi olla sosiaalisesti avoin ja kannustava. Juuri tällaisissa asioissa söisin heti pillerin, joka tekisi minut sosiaalisesti avoimeksi, jos saisin sellaisen pillerin. Onko minulla vika/ominaisuus, joka tekee minut mahdottomaksi puolisoksi? Itse en koe, että näin olisi oltava. Kompensoin tätä vikaani niin, että kun toinen on aggressiivinen, yritän pysähtyä, etten vaan itse lisäisi vettä myllyyn vastaamalla itse aggressiolla. Toisaalta tämä lisää vaimoni näkökulmasta epäymmärrettävyyttä. Vaimoni esimerkiksi kiukustuessaan voi julkisessa tilassa esim. kiroilla kuuluvasti tai muuta. Itse nolostun ja tunnen kipua tällaisena hetkenä. Viimeinen asia mitä teen, on osallistua kiukulla takaisin eli missään nimessä en itse esimerkiksi huuda ja kiroile julkisessa tilassa takaisin. Mutta vaimoni mielestä pidättyvä käytökseni nimenomaan asettaa minut hänen yläpuolelleen. Olen kyllä yksilöterapiassa ymmärtänyt, että tällainen eri asemaan itsensä nostaminen todella ei toimi parisuhteessa. Toisin sanoen: olen huono lisäämään hyvää emotionaalista yhteyttä konfliktitilanteessa, kun keskityn siihen, etten vaan toisi tilanteeseen mitään huonoa.

Perheterapiassa tämä jalustalle nousemisen asia käytiin läpi näin: Löydämme itsemme tilanteesta, jossa vaimoni kiukustuu (hän on temperamentiltaan poukkoilevampi, minä tasaisempi). Vaimoni voi kokea samalla vahvaa häpeää, koska hän ei haluaisi olla taas kiukkuinen ihminen. Vaimoni on armoton itselleen, tuntee hallinnanmenetystä ja alemmuutta. Kuin vettä myllyyn heittääkseni minä taas luonnostani muutun vielä järkkymättömämmäksi itseni hallitsijaksi. Toki voin myös suuttua, mutta tyypillisesti hillitsen, muutun robotiksi. On parempi, että olen passiivinen kuin että vastaisin takaisin aggressiolla. Mutta asetelmaan jää tilanne, joka kariuttaa parisuhteen. Vaimoni ruoskii itseään entistä enemmän minun hallitessani itseni, joten vaimolleni tulee entistä pahempi olo, ja etäännymme toisistamme emotionaalisella tasolla. Ratkaisuehdotus on, että minun pitää emotionaaliselta tasolta käsin kertoa, että minulla on nyt paha olo. Ja tästä eteenpäin emme ole vielä päässeet. Mitä sen jälkeen, kun myös pahan olon sanominen näyttää laimentuneen merkityksessään, ja se on vain robottimaista manipulointia eikä perustu todelliseen tunteeseeni? Minä olen viallinen robotti? Voi olla, mutta tässä on yksi iso ristiriita: minä kyllä todellisuudessa tunnen hyviä ja pahoja oloja.

Sellaisessa tilanteessa olisi ehkä parempi sanoa, etten kykene ymmärtämään ahdistustasi, koska olemme niin erilaisia, mutta rakastan sinua ja haluan helpottaa oloasi.
Tämä on osittain päinvastainen kuin Vargynjan toissapäiväinen neuvo. Mutta tämä on toimintatapa, jota emme ole kyllä kertaakaan kokeilleet. Olen monta kertaa pitkän taipaleemme aikana tullut sanoneeksi asioita kuten "en tietenkään ymmärrä ja empaattisesti tunne täsmälleen mitä sinä tunnet, mutta ymmärrän hyvin mitä sanot, kun kuvailet pahaa oloasi ja sitä mikä pahan olon aiheuttaa". Mutta tarkalleen tuota ehdottamaasi lausekokonaisuutta en ole ikinä sanonut.

Yksi mikä omaa käytöstäni saattaa haitata asian suhteen on se, että kuvittelen ymmärtäväni sen ahdistuksen. Jos esimerkiksi vaimoni soittaa päiväkotimatkalta, että lapsi itkee ja hän on paniikissa, niin näin minä ymmärrän: vaimollani on erityisherkkyys, jonka takia vaimoni kokee lapsen hädän kipuna. Sen lisäksi vaimollani on lapsuudenaikainen trauma, jonka takia hän tilanteessa itse kokee olevansa itkevä lapsi, joka tuntee, että tärkein eli vanhempi ei rakasta. Jonka takia vaimollani on suurta kipua ja ahdistusta, joka vielä moninkertaistuu, koska tulee tunteet hallinnanmenetyksestä, epäonnistumisesta, pelko illan ja seuraavien päivien romahtamisesta, unen menettämisestä, parisuhteen vaikeutumisesta kuormittumisen takia. Minä kuvittelen, että ymmärrän nämä asiat. Ehkä nämä ovat vain rationaalista ajattelua, enkä tunne mitään? Ja niin kauan kun en tunne, ei parisuhde ole mahdollinen? Minun arvellakseni on enemmän kyse kyvystäni välittää sitä mitä ajattelen ja tunnen kuin siitä, että en tuntisi mitään. Toki olisi myös kiva, jos puolisoni voisi ymmärtää, että hänen tapansa analysoida sitä mitä tunnen ja ajattelen ei välttämättä anna oikeaa kuvaa asiasta. Mutta nyt ei mietitä mitä vaimoni voi asialle tehdä, vaan mitä minä voin.

Ja siis jotta asia on selkeä, totean, että nämä eivät ole taikasanat, jotka voi siinä tilanteessa rallattaa loruna, vaan empaattisesti ja ajatuksella läheltä -- tunneyhteys on tärkeämpi kuin sanat.
Sukeltaaksemme asian sisään: mistä minä voin tietää ymmärränkö vaimoni ahdistuksen vai en? Mistä voin erottaa mitä kipua tunnen, kun tunnen? Kun vaimoni on ahdistunut, niin tunnen tietysti useaa eri ahdistusta tai useisiin eri asioihin liittyvää ahdistusta samanaikaisesti, kuten yllä kuvaamallani tavalla vaimoni myös tuntee. Onko minun itse tiedettävä ymmärränkö vaimoni ahdistuksen vai en?

Minun oma analyysini, kun otetaan tilanne, jossa lapsi itkee: vaimoani ahdistaa. Minua alkaa ahdistamaan eniten tunne siitä, että tilanne todennäköisesti on muuttunut nyt pidemmäksi aikaa ahdistavaksi. Ei ole keinoja ratkaista tätä tilannetta niin, että ahdistus loppuisi kaikilta. Saan tai saamme kyllä lapsen rauhoitettua, mutta vanhemmille tulee jäämään ahdistus, koska emme yhdessä osaa työstää asiaa. Oman itsekeskeisen ahdistukseni lisäksi näen vaimostani, että hän on ahdistuneen näköinen ja usein konkreettisesti kertoo, että tämä (itku) tuntuu todella pahalta. Ymmärrän, että häntä ahdistaa. Sitten on se asian toinen puoli: vaimoani ahdistaa melkein koko ajan, ja ahdistuksen takia hän kieltää melkein kaiken tekemisen. Jonka johdosta minä osan ajasta toteutan mitä hän toivoo ja määrää, ja osan ajasta haastan häntä (esimerkiksi sanomalla, että kyllä se puistoruokailu on kiva, tämä tulee menemään ihan hyvin – eli enemmän tai vähemmän toimin hänen näkemyksensä vastaisesti). Yhteenveto: olen itsekeskeinen omien ahdistuksieni kanssa, mutta jonkin osan kokemuksestani täyttää myös empaattinen vaimoni ahdistuksen tunteminen.

Minulla on jonkinasteinen epämiellyttävien tunteiden välttely voimakkaampaa kuin keskivertoihmisellä. Tätä olen myös työstänyt yksilöterapiassa. Toisaalta nimenomaan olen kiinnostunut tutkimaan omia tunteitani, reaktioitani, tavoitteitani, ja pidän näiden asioiden tutkimisesta. En mielestäni välttele silloin, kun olen analyyttisessä tilassa. Mutta välttely tulee kuitenkin esiin vuorovaikutuksessa, mainitsemani epäsosiaalisen emotionaalisen läsnäolon kautta. Se on keinoni vältellä kipua.

Et kunnioita toista, jos pidät häntä kaikkien ongelmien lähteenä. .. Asetelma, jossa toinen näkee itsensä kaikin puolin ylivertaisena puolisoonsa nähden ja keskittyy vain puolison ongelmiin, ei vain toimi, se rikkoo parisuhteen.
Tämä on suuri vikani, jos näin teen. Voisitko avata tarkemmin, että mitä kirjoitin, josta nämä kävivät ilmi? Kiinnostuneena mietin sitten tarkkaan asiaa.

pitää myöntää ja käydä läpi myös omat viat, koska myös niillä on osuutta ongelmiin.
Kävimme näitä läpi yksilöterapiassa 3 vuoden ajan. Sitä en tiedä, kehityinkö riittävästi (suhteessa siihen mitä vaimoni tarvitsee tai suhteessa siihen kuinka parisuhdekykyinen ihminen olen), mutta käsitin terapeutin loppusanoista, että hänen mielestään oli olennaisia asioita, joissa olin kehittynyt.

Kuten aikaisemmassa viestissäni totesin, asia on liian iso ja haastava internetin keskustelupalstalla ratkottavaksi, ja parempi, että nämä hoidetaan ammattilaisen kanssa kasvokkain.
Mahtaa, jos keskustelupalsta kuitenkin onnistuu auttamaan. Tässä on kuitenkin kokeiltu jo useita yksilöterapioita ja pariterapioita ja muitakin terapioita ja hoitomuotoja. Tiedän terapiamuotoja, joita ei ole vielä kokeiltu (joista ainakin pari koen erittäin tärkeiksi).

Lapsen toiminta tai lapsen hoitaminen ei ole tässä vyyhdissä lainkaan se asia, jossa on ongelma, vaan parisuhteen ongelmat tulevat näkyviin lapsen kautta, koska lapsen kanssa eläminen vaatii yhteistyötä. Lapsen toiminta tai lapsen hoitaminen ei ole se asia, joka pitää korjata, vaan parisuhde, jos siis parisuhteen haluaa jatkuvan. Vaimosi vaikuttaa olevan jo luovuttanut.
Kyllä, vaimoni on omien sanojensa mukaan luovuttanut ajat sitten, useasti taipaleemme aikana (minä en kertaakaan). Ehkä voimakkaimmin noin puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen (jolloin vaimollani oli todettu voimakas raskauden jälkeinen masennus). Kyllä, parisuhde pitää korjata, jotta parisuhteessa olisi mahdollisuus esimerkiksi keskustella puistoruokailuista ja muista. Toisaalta asiat kuten puistoruokailuun menemisen päättäminen (tilanteen tuleminen vastaan) mielestäni ratkaisevasti vaikuttaa siihen mitä parisuhteelle on tapahtunut.
 
Muokattu viimeksi:
Viesteistä puuttuu lähes kokonaan sanat me, meidän, jne. Tekstissä erotellaan minä ja hän äärettömän tiukasti, ja puolison toimintaa kuvataan erittäin ulkopuolisesti ja etäältä. Kerrotaan, miten itse uskotaan puolison tuntevan, mutta ei kerrota, mitä puoliso itse sanoo asiasta, ikään kuin keskustelua ei olisi. Koska et ole erityisherkkä, et voi tietää mitä puoliso tuntee, ellet sitä häneltä kysy, siinä ei auta analyysi eikä logiikka. Oletko sinäkin luovuttanut jo kauan sitten, vai oletteko aina olleet toisistanne tunnetasolla täysin erilliset ja etäiset?
Me olemme toisinaan käynyt keskusteluja, joissa kysyn mitä vaimoni tuntee. Olen yksilöterapiassani todella paljon puhunut siitä mitä vaimoni kertoo tuntevansa. Keskustelu on ollut aina vaikeaa, mutta näen usein valtavasti vaivaa keskustelun käymiseksi (vaimoni mielestä ehkä yritän liikaa). En ole kuullut terapioissa, että puhuisin puolistostani ulkopuolisesti ja etäältä. Jos näin kuitenkin on, niin mikä kirjoittamani viittasi tähän? Minä koen, että vaimoni yrittää pakottaa minua hoitamaan lasta tavoilla, jotka eivät ole lapselle hyväksi. Jos vaimoni erilaiset näkemykset eivät todellisuudessa olekaan lapselle epäedullisia, niin se tarkoittaisi, että minulla on epärealistinen kuva asiasta, ja minä itse etäännytän itseäni vaimostani. Hahmotanko väärin mikä on lapselle edullista? Hahmotanko väärin mikä on hyväksi omalle jaksamiselleni (virkistyn, kun menemme luistelemaan lapsen kanssa)? (Ilman muuta konfliktiin kuuluu myös se, että kumpikaan meistä ei persoonansa puolesta yleisesti ottaen tykkää siitä, jos joku toinen päättää yksinvaltaisesti asioista, mutta en näkisi, että se on ydinongelma. Se vain lisää haasteellisuutta osaltaan.)

En koe, että olisin millään tavalla luovuttanut. Päinvastoin, koen koko ajan suurempaa velvollisuutta siihen, että minun täytyy auttaa vaimoani ja pelastaa parisuhde. Olen erittäin kiinnostunut miten vaimoni erityisherkkänä kokee asioita. Se on totta, että olen huono ylipäätään kysymään vointia – tämä liittyy osaltaan sosiaaliseen passiivisuuteeni. Olen kyllä usein kuitenkin hyvinkin keskustelevainen esim. vaimoni kanssa aterioidessa. Koen, että keskustelua on, mutta kummallekin jää olo, että toinen ei ymmärrä mitä toinen sanoo. Vaimoni enemmän sanoo mitä tuntee ja mistä kärsii kuin toisin päin. Minä kuulen mitä hän sanoo, mutta validoimisessa on mainittu haaste.
 
oletteko aina olleet toisistanne tunnetasolla täysin erilliset ja etäiset?
Naimisiin menimme 8 vuotta sitten, oltuamme 5 vuotta yhdessä. Mitä tulee rakkauteen, niin sitä tietysti on ollut, muuten emme olisi esim. menneet naimisiin. Minulla on rakkaus ollut samanlainen alusta tähän päivään asti (kun rakkaudella tarkoitetaan laajasti mm. sitoutumista, halua olla yhdessä, myös vetovoiman tunnetta jne.). Lapsen hankinta oli yhteinen päätös, vaikkakin kumpikin tiesi riskit, ja vaimoani ahdisti valtavasti. Tiivistetysti on ehkä niin, että tunnetason erillisyys muodostuu siitä, että minä en osaa välittää tunteitani vaimolleni, ja vaimoni ahdistuu siitä ja tulee silloin entisestään vaikeuttaneeksi tunneyhteyden ylläpitämistä. Ei ole ilmeisesti kyse tyypillisestä "suomalainen mies ei osaa puhua tunteistaan" -tilanteesta, koska koen hyvin mielelläni kertovani tarkastikin tunteistani. Mutta minulla on kyllä osittain synnynnäisiä, osittain opittuja (mahdollisesti traumaperäisiä) selviytymiskeinoja, jotka tekevät tunneilmaisustani epäymmärrettävää. Selviytymiskeinoni johdosta pyrin esimerkiksi hylkäämään tai vähentämään vihan tai katkeruuden tunnetta muita (vaimoani) kohtaan. Tämä näkyi sitten ennen terapiaani esimerkiksi pitkinä mykkäkouluina, kun luulin, että mykkäkoulu on parempi kuin riitely, joka ei johda mihinkään. Terapeuttini ansiosta ymmärrän, että mykkäkoulu on vielä riitelyäkin huonompi parisuhteen säilymisen kannalta, että toisen näkökulmasta mykkäkoulu onkin vihan osoitus ja tuntuu hylkäämiseltä. En ollenkaan ymmärtänyt ennen terapiaa, että näin on.

Minulle on ollut kyllä haastavaa löytää tapa puhua tunteistani niin, että puhumisesta olisi näkyvää hyötyä. Jos kummatkin sanomme konfliktin aikana, että "minulla on paha olo", niin sitten se on todettu, mutta ei oikein vaikuta asiaan mitenkään. Jos vain minä sanon noin, niin viime aikoina sekään ei ole muuttanut tilannetta. Vaimoni ei ole kiinnostunut keskustelusta kasvotusten eikä viestien kautta. Voisi ehkä yksinkertaisesti kysyä, että onko nyt on jo liian myöhäistä alkaa puhumaan tunteistaan? Minun mielestäni ei tietenkään ole. Jos vaimoni ei menisi täysin pois tolaltaan pelkästään sen takia, että lapsi itkee (vaimoni ahdistuu jo ennakoiden "asia x kuitenkin johtaa lapsen itkemiseen tai vaurioitumiseen"), niin silloin vaimoni ei kokisi, että se mitä teen on haitallista ja hyökkäys häntä kohtaan. Esimerkiksi jos rauhoittelen lasta lentokonenostolla, niin vaimoni pitää minua vaarallisena ja hulluna, vaikka lapsi heti rauhoittuisi. Jos lapsen itku ei romahduttaisi vaimoani, niin meillä olisi mahdollisuus kommunikaatioyhteyteen. Lapsiaikana meillä ei ole toimivaa kommunikaatioyhteyttä käytännössä juuri ollut. Kommunikaatioyhteys mahdollistaisi sen, että voisin kertoa niistä tunteistani niin, että sillä olisi positiivinen vaikutus.

Voi herätä kysymys, olenko minä aiheuttanut sen, että vaimoni romahtaa lapsen itkusta? Minun mielestäni en ole sitä aiheuttanut. Terapeuttien mielestä romahtamisen taustalla on vaimoni traumaperäinen regressoituminen itse itkeväksi ja avuttomaksi lapseksi. Myös esimerkiksi kirja Hoivattavaa vanhemmuutta ja kiintymyssuhdeteoria ennustavat täsmälleen sen mitä vaimossani tapahtuu lapsen itkiessä. Tietysti minun aiempi ja nykyinen haitallinen osuuteni myös vaikuttaa osaltaan. Toisaalta minä myös menen sinne päiväkotimatkalle rauhoittelemaan, kun vaimoni soittaa hädissään. Olen myös hyvä siinä. Lapsi rauhoittuu. Vaimoni on tilanteessa kuitenkin vihainen minulle, ja kritisoi, että unohdin hänen rauhoittelun, joten en ymmärrä hänestä mitään, ja näin parisuhteen on kariuduttava. Minun mielestäni on epärealistista, että kaikissa tilanteissa osaisin ja ehtisin aina ensin rauhoittelemaan vaimoni, ja sitten vasta eteneisin muiden asioiden osalta. Se aikaikkuna on mikroskooppisen pieni niin kauan, kun vaimoni romahtaa näin voimakkaasti lapsen itkusta.
 
Muokattu viimeksi:
Sellaisessa tilanteessa olisi ehkä parempi sanoa, etten kykene ymmärtämään ahdistustasi, koska olemme niin erilaisia, mutta rakastan sinua ja haluan helpottaa oloasi. Ja siis jotta asia on selkeä, totean, että nämä eivät ole taikasanat, jotka voi siinä tilanteessa rallattaa loruna, vaan empaattisesti ja ajatuksella läheltä -- tunneyhteys on tärkeämpi kuin sanat.
Tämä on niin asian ytimessä, että tästä vielä tarkennus. Tätä yksilöterapiassani työstettiin. Mietittiin asiaa eri puolilta, tutkin itseäni, mitä itsessäni tapahtuu, mitä kehon ilmiöitä syntyy, miltä missäkin tuntuu, mitä autonominen hermosto tekee. Mitä varhainen minä kokee. Minän kannattaa lohduttaa varhaista minää. Tunteiden kannattaa antaa tulla, ne kannattaa kuulla, ne tekevät kipeää, mutta laantuvat kyllä, kun niitä on hetken kuunnellut. Teoria oli, että minä en ole yhteydessä tunteisiini, vaan työnnän ne pois selviytymiskeinoni takia. Joka johtaa siihen, että toinen ei ymmärrä mitä ajattelen ja tunnen (toinen tulkitsee tunteettomuuden epäkunnioituksena ja ylemmälle asettumiseksi). Eli en voi olla empaattinen toiselle niin kauan, kun kiellän omat tunteet itseltäni. Vasta, jos hyväksyn itse sen, että puoliso voi aiheuttaa minulle kipua, voin näyttää sen, jonka jälkeen puoliso voi säädellä omaa toimintaansa sen ansiosta, että näkee minun kärsivän. Ja samalla voin tuntea hänen kipunsa, jonka ansiosta hän näkee, että tunnen sen, jonka ansiosta hän voi alkaa kuunnella mitä sanon, koska hän kokee, että minä ymmärrän mitä hän tuntee.

Tässä teoriassa on varmasti perää, ja tässä olen yrittänyt kehittyä. Yksi mikä on varmaa on se, että jo heti suhteemme alussa minä kyllä puhuin puolisolleni omasta pahasta olosta. Kun hän kiukustui minulle, niin sanoin, että minusta se tuntuu pahalta. Tuntuu siltä kuin se mitä yhdessä on rakennettu, saa joka kerta säröjä, kun hän kiukustuu minulle niin voimakkaasti. Edellisessä suhteessani tällaista voimakasta ja jyrkän näkemyksen kiukustumista ei kumppanillani tapahtunut ollenkaan. Kontrasti aiempaan siinä vaiheessa elämää oli suuri. Rakkauteeni tai uskooni tulevaisuudesta se ei kuitenkaan vaikuttanut. Ajattelin (edelleen ajattelen), että on mahdollista elää erilaisien ihmisien kanssa. Minulla on siis vikoja, mutta en usko, että olisin mustavalkoisesti esimerkiksi kykenemätön kohtaamaan (kivuliaita) tunteitani. Tunteiden välittäminen ei missään tapauksessa ole minulle kaikilla elämän ja olemisen alueilla vieras asia. Tunteiden välittämiseen liittyy osaltaan sosiaalinen aspekti. Myös epäsosiaalisuuteni on joskus aiheuttanut ongelmia. Ei tosin niinkään viime aikoina (en tiedä johtuuko se kehittymisestä terapian ansiosta vai esimerkiksi koronasta, jonka takia on ollut vähemmän kontakteja). Enemmän nuoruudessani kärsin sosiaalisissa tilanteissa kuin nykyään.

Vaimoni mielestäni minä en kehity. Minun mielestäni vaimoni sivuuttaa täydellisesti sen, mitä hänessä tapahtuu lapsen itkiessä. Tai hän syyttää minua, että romahtaminen johtuu minusta. Oli vaikeaa jo ennen lasta, mutta minun kokemuksessani se vaikeus on lasten leikkiä verrattuna siihen vaikeuteen, mitä koemme lapsen itkiessä (ja mikä tahansa lapsen itku ja kiukku on minulle hyvin helppo ratkaista kaksistaan lapseni kanssa, kun taas vaimoni ollessa tilanteessa kaikki muuttuu todella vaikeaksi – ja vaimoni romahtaa lapsen kanssa myös silloin, kun en ole koko päivänä nähnyt edes vaimoani).
 
Muokattu viimeksi:
Jossain vaiheessa on hyvä todeta, että parisuhde ei toimi. Kun vuosia lyö päätään seinään, niin siinä alkaa pää olla huonossa kunnossa.

Tämän ketjun perusteella olette tehneet jo paljon eikä tilanne ole parantunut. Minun on erityisen vaikea ymmärtää sitä, että teistä kumpikaan ei ilmeisesti pidä outona sitä, että vaimo soittaa mistä tahansa tilanteesta ja pyytää apua.

Jos äiti on hakemassa lasta päiväkodista, äiti hakee lapsen! Kyllä yksi aikuinen riittää siihen! Ja jos äitiä ahdistaa, niin äiti hakee ahdistukseensa ammattiapua. Jos tilanne on se, että ahdistus tulee useammin kuin yhden kerran päiväkotimatkalla eikä hän pysty suoriutumaan tehtävästä, niin äiti ei voi sitten epävakautensa vuoksi hakea lasta, vaan perhe järjestää haun lapselle turvallisella tavalla.
Samoin jos äiti on laittamassa lasta nukkumaan, äiti laittaa lapsen nukkumaan. Ei soiteta isää apuun! Jos äiti ei kykene lapsen kanssa iltatoimiin, pitää pyytää perhetyöntekijää kotiin auttamaan äitiä oppimaan tämä taito.

Miten äiti pärjäisi lapsen kanssa eron tullen? Miksi menet pelastamaan tilanteita, kun siitä ei kuitenkaan ole apua ?
 
Takaisin
Top