Olen samaa mieltä vaimosi kanssa, että reaktiosi eivät ole aitoja. Sanot ymmärtäväsi, että vaimosta tuntuu pahalta, samalla se on vain lause, jonka sanomisen perimmäisin tarkoitus on saada vaimo rauhoittumaan, koska itse et tunnetasolla ymmärrä (loogisesti ymmärrät, mutta tunnetasolla et), miksi vaimoa ahdistaa.
Tämä on hyvin olennainen aihe. Olen useasti sanonut vaimolleni, että näen lähipiirissämme ihmisiä, jotka ovat luonnostaan todella paljon minua kannustavampia. Tässä on kyse nimenomaan sosiaalisesta läsnäolosta, sosiaalisesta avoimuudesta ja siitä, että hyväksyy toisen huonoja puolia kuten kiukuttelua ja sitä, että toisen toiminta aiheuttaa itselle kipua. Näen, että esimerkiksi tuttavissa yksi puoliso kiukuttelee toiselle, mutta siitä huolimatta toisen puolison perusavoin ja sosiaalinen luonne säilyy. Sellaisella lempeydessä olen huono. Minulle tulee puolison kiukuttelusta paha olo, jonka jälkeen minun on entistä vaikeampi olla sosiaalisesti avoin ja kannustava. Juuri tällaisissa asioissa söisin heti pillerin, joka tekisi minut sosiaalisesti avoimeksi, jos saisin sellaisen pillerin. Onko minulla vika/ominaisuus, joka tekee minut mahdottomaksi puolisoksi? Itse en koe, että näin olisi oltava. Kompensoin tätä vikaani niin, että kun toinen on aggressiivinen, yritän pysähtyä, etten vaan itse lisäisi vettä myllyyn vastaamalla itse aggressiolla. Toisaalta tämä lisää vaimoni näkökulmasta epäymmärrettävyyttä. Vaimoni esimerkiksi kiukustuessaan voi julkisessa tilassa esim. kiroilla kuuluvasti tai muuta. Itse nolostun ja tunnen kipua tällaisena hetkenä. Viimeinen asia mitä teen, on osallistua kiukulla takaisin eli missään nimessä en itse esimerkiksi huuda ja kiroile julkisessa tilassa takaisin. Mutta vaimoni mielestä pidättyvä käytökseni nimenomaan asettaa minut hänen yläpuolelleen. Olen kyllä yksilöterapiassa ymmärtänyt, että tällainen eri asemaan itsensä nostaminen todella ei toimi parisuhteessa. Toisin sanoen: olen huono lisäämään hyvää emotionaalista yhteyttä konfliktitilanteessa, kun keskityn siihen, etten vaan toisi tilanteeseen mitään huonoa.
Perheterapiassa tämä jalustalle nousemisen asia käytiin läpi näin: Löydämme itsemme tilanteesta, jossa vaimoni kiukustuu (hän on temperamentiltaan poukkoilevampi, minä tasaisempi). Vaimoni voi kokea samalla vahvaa häpeää, koska hän ei haluaisi olla taas kiukkuinen ihminen. Vaimoni on armoton itselleen, tuntee hallinnanmenetystä ja alemmuutta. Kuin vettä myllyyn heittääkseni minä taas luonnostani muutun vielä järkkymättömämmäksi itseni hallitsijaksi. Toki voin myös suuttua, mutta tyypillisesti hillitsen, muutun robotiksi. On parempi, että olen passiivinen kuin että vastaisin takaisin aggressiolla. Mutta asetelmaan jää tilanne, joka kariuttaa parisuhteen. Vaimoni ruoskii itseään entistä enemmän minun hallitessani itseni, joten vaimolleni tulee entistä pahempi olo, ja etäännymme toisistamme emotionaalisella tasolla. Ratkaisuehdotus on, että minun pitää emotionaaliselta tasolta käsin kertoa, että minulla on nyt paha olo. Ja tästä eteenpäin emme ole vielä päässeet. Mitä sen jälkeen, kun myös pahan olon sanominen näyttää laimentuneen merkityksessään, ja se on vain robottimaista manipulointia eikä perustu todelliseen tunteeseeni? Minä olen viallinen robotti? Voi olla, mutta tässä on yksi iso ristiriita: minä kyllä todellisuudessa tunnen hyviä ja pahoja oloja.
Sellaisessa tilanteessa olisi ehkä parempi sanoa, etten kykene ymmärtämään ahdistustasi, koska olemme niin erilaisia, mutta rakastan sinua ja haluan helpottaa oloasi.
Tämä on osittain päinvastainen kuin Vargynjan toissapäiväinen neuvo. Mutta tämä on toimintatapa, jota emme ole kyllä kertaakaan kokeilleet. Olen monta kertaa pitkän taipaleemme aikana tullut sanoneeksi asioita kuten "en tietenkään ymmärrä ja empaattisesti tunne täsmälleen mitä sinä tunnet, mutta ymmärrän hyvin mitä sanot, kun kuvailet pahaa oloasi ja sitä mikä pahan olon aiheuttaa". Mutta tarkalleen tuota ehdottamaasi lausekokonaisuutta en ole ikinä sanonut.
Yksi mikä omaa käytöstäni saattaa haitata asian suhteen on se, että kuvittelen ymmärtäväni sen ahdistuksen. Jos esimerkiksi vaimoni soittaa päiväkotimatkalta, että lapsi itkee ja hän on paniikissa, niin näin minä ymmärrän: vaimollani on erityisherkkyys, jonka takia vaimoni kokee lapsen hädän kipuna. Sen lisäksi vaimollani on lapsuudenaikainen trauma, jonka takia hän tilanteessa itse kokee olevansa itkevä lapsi, joka tuntee, että tärkein eli vanhempi ei rakasta. Jonka takia vaimollani on suurta kipua ja ahdistusta, joka vielä moninkertaistuu, koska tulee tunteet hallinnanmenetyksestä, epäonnistumisesta, pelko illan ja seuraavien päivien romahtamisesta, unen menettämisestä, parisuhteen vaikeutumisesta kuormittumisen takia. Minä kuvittelen, että ymmärrän nämä asiat. Ehkä nämä ovat vain rationaalista ajattelua, enkä tunne mitään? Ja niin kauan kun en tunne, ei parisuhde ole mahdollinen? Minun arvellakseni on enemmän kyse kyvystäni välittää sitä mitä ajattelen ja tunnen kuin siitä, että en tuntisi mitään. Toki olisi myös kiva, jos puolisoni voisi ymmärtää, että hänen tapansa analysoida sitä mitä tunnen ja ajattelen ei välttämättä anna oikeaa kuvaa asiasta. Mutta nyt ei mietitä mitä vaimoni voi asialle tehdä, vaan mitä minä voin.
Ja siis jotta asia on selkeä, totean, että nämä eivät ole taikasanat, jotka voi siinä tilanteessa rallattaa loruna, vaan empaattisesti ja ajatuksella läheltä -- tunneyhteys on tärkeämpi kuin sanat.
Sukeltaaksemme asian sisään: mistä minä voin tietää ymmärränkö vaimoni ahdistuksen vai en? Mistä voin erottaa mitä kipua tunnen, kun tunnen? Kun vaimoni on ahdistunut, niin tunnen tietysti useaa eri ahdistusta tai useisiin eri asioihin liittyvää ahdistusta samanaikaisesti, kuten yllä kuvaamallani tavalla vaimoni myös tuntee. Onko minun itse tiedettävä ymmärränkö vaimoni ahdistuksen vai en?
Minun oma analyysini, kun otetaan tilanne, jossa lapsi itkee: vaimoani ahdistaa. Minua alkaa ahdistamaan eniten tunne siitä, että tilanne todennäköisesti on muuttunut nyt pidemmäksi aikaa ahdistavaksi. Ei ole keinoja ratkaista tätä tilannetta niin, että ahdistus loppuisi kaikilta. Saan tai saamme kyllä lapsen rauhoitettua, mutta vanhemmille tulee jäämään ahdistus, koska emme yhdessä osaa työstää asiaa. Oman itsekeskeisen ahdistukseni lisäksi näen vaimostani, että hän on ahdistuneen näköinen ja usein konkreettisesti kertoo, että tämä (itku) tuntuu todella pahalta. Ymmärrän, että häntä ahdistaa. Sitten on se asian toinen puoli: vaimoani ahdistaa melkein koko ajan, ja ahdistuksen takia hän kieltää melkein kaiken tekemisen. Jonka johdosta minä osan ajasta toteutan mitä hän toivoo ja määrää, ja osan ajasta haastan häntä (esimerkiksi sanomalla, että kyllä se puistoruokailu on kiva, tämä tulee menemään ihan hyvin – eli enemmän tai vähemmän toimin hänen näkemyksensä vastaisesti). Yhteenveto: olen itsekeskeinen omien ahdistuksieni kanssa, mutta jonkin osan kokemuksestani täyttää myös empaattinen vaimoni ahdistuksen tunteminen.
Minulla on jonkinasteinen epämiellyttävien tunteiden välttely voimakkaampaa kuin keskivertoihmisellä. Tätä olen myös työstänyt yksilöterapiassa. Toisaalta nimenomaan olen kiinnostunut tutkimaan omia tunteitani, reaktioitani, tavoitteitani, ja pidän näiden asioiden tutkimisesta. En mielestäni välttele silloin, kun olen analyyttisessä tilassa. Mutta välttely tulee kuitenkin esiin vuorovaikutuksessa, mainitsemani epäsosiaalisen emotionaalisen läsnäolon kautta. Se on keinoni vältellä kipua.
Et kunnioita toista, jos pidät häntä kaikkien ongelmien lähteenä. .. Asetelma, jossa toinen näkee itsensä kaikin puolin ylivertaisena puolisoonsa nähden ja keskittyy vain puolison ongelmiin, ei vain toimi, se rikkoo parisuhteen.
Tämä on suuri vikani, jos näin teen. Voisitko avata tarkemmin, että mitä kirjoitin, josta nämä kävivät ilmi? Kiinnostuneena mietin sitten tarkkaan asiaa.
pitää myöntää ja käydä läpi myös omat viat, koska myös niillä on osuutta ongelmiin.
Kävimme näitä läpi yksilöterapiassa 3 vuoden ajan. Sitä en tiedä, kehityinkö riittävästi (suhteessa siihen mitä vaimoni tarvitsee tai suhteessa siihen kuinka parisuhdekykyinen ihminen olen), mutta käsitin terapeutin loppusanoista, että hänen mielestään oli olennaisia asioita, joissa olin kehittynyt.
Kuten aikaisemmassa viestissäni totesin, asia on liian iso ja haastava internetin keskustelupalstalla ratkottavaksi, ja parempi, että nämä hoidetaan ammattilaisen kanssa kasvokkain.
Mahtaa, jos keskustelupalsta kuitenkin onnistuu auttamaan. Tässä on kuitenkin kokeiltu jo useita yksilöterapioita ja pariterapioita ja muitakin terapioita ja hoitomuotoja. Tiedän terapiamuotoja, joita ei ole vielä kokeiltu (joista ainakin pari koen erittäin tärkeiksi).
Lapsen toiminta tai lapsen hoitaminen ei ole tässä vyyhdissä lainkaan se asia, jossa on ongelma, vaan parisuhteen ongelmat tulevat näkyviin lapsen kautta, koska lapsen kanssa eläminen vaatii yhteistyötä. Lapsen toiminta tai lapsen hoitaminen ei ole se asia, joka pitää korjata, vaan parisuhde, jos siis parisuhteen haluaa jatkuvan. Vaimosi vaikuttaa olevan jo luovuttanut.
Kyllä, vaimoni on omien sanojensa mukaan luovuttanut ajat sitten, useasti taipaleemme aikana (minä en kertaakaan). Ehkä voimakkaimmin noin puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen (jolloin vaimollani oli todettu voimakas raskauden jälkeinen masennus). Kyllä, parisuhde pitää korjata, jotta parisuhteessa olisi mahdollisuus esimerkiksi keskustella puistoruokailuista ja muista. Toisaalta asiat kuten puistoruokailuun menemisen päättäminen (tilanteen tuleminen vastaan) mielestäni ratkaisevasti vaikuttaa siihen mitä parisuhteelle on tapahtunut.