Lapsi uhmaa enemmän äidin kuin isän kanssa

[Aaltokukka]

Kiitos, saan tästä ketjusta kyllä ehdottomasti perspektiiviä. Vaikkakin olen toki edelleen jonkin verran epävarma siitä mikä on normaalia ja mikä ei – teenkö minä mahdollisesti epänormaaleja/haitallisia asioita ja jos, niin mitä. Vaimoni kommenttien perusteella lähes kaikki mitä teen, on epänormaalia ja haitallista hänelle ja lapselle. Haasteita oli ennen lasta, mutta lapsen kanssa nämä vaimoni käsitykset ovat jyrkentyneet synnytyssairaalan perhehuoneesta alkaen. Itse synnytys oli lähes täydellinen. Se oli pitkä, mutta oli todella onnelliset tunnelmat. Kuitenkin heti perhehuoneessa alkoi tämä vaimoni epäluuloisuus ja hyökkäävyys asioissa, jotka liittyvät lapseen. En ole varma miten suuri osa tästä johtuu minusta, mutta varmuudella mielestäni voi sanoa, että hyökkäävyys liittyy vaimoni todettuun ahdistuneisuushäiriöön ja erityisherkkyyteen. Jos esimerkiksi ei tullut maitoa tissistä, ja minä yritin sitten auttaa, niin vaimoni oli silti hyvin ahdistunut ja vihainen, eli en käsittääkseni pystynyt helpottamaan vaimoni oloa (mielestäni hoitajatkaan eivät pystyneet). Minä yritin esimerkiksi kerrata mitä hoitaja sanoi asiasta, tai yritin sanoa, että ei ole mitään hätää, maidon ei pitänytkään heti alkaa tulla runsaana. Vaimoni kuitenkin purki sitten minulle tiuskimalla ahdistustaan. Hänellä oli varmasti vahvoja tuntemuksia epäonnistumisesta äitinä, ja hän koki aiheuttavansa vaaratilanteen lapselle, kun maitoa ei hänen mielestään riittävästi tullut. Sen perusteella mitä eri tahoilta kuulin, niin normaalin rajoissa maidon tulemiseen ja ruokintaan liittyvät asiat kyllä menivät minun ymmärtääkseni, ja kaikki maitokorvikkeet ym. saatiin tarpeen vaatiessa.

En ole varma mihin viittaat tuolla, että vaimoni on toinen lapsi. Olet kyllä oikeassa, että hänellä on yksi sisarus, ja vaimoni on sekä esikoinen että hänellä on enemmän mielenterveyden haasteita (käynyt vuosia terapiassa, kun sisaruksella ei ole tietääkseni ollut tarvetta käydä ollenkaan).

Tuo narsismiajatus on mielenkiintoinen. Olen yrittänyt vaimoni vanhemmille kertoa, että on epäsuhta ja taakka, että teen lähes kaikki kotityöt. Olen kertonut heille, että toisaalta jaksan kyllä tehdä ne kotityöt – että varsinainen ongelma ei ole niiden tekeminen, vaan muut asiat kuten määräily. En ole heiltä toistaiseksi saanut oikein muuta kommenttia siihen kuin sen, että kun olen vahvempi/jaksavampi osapuoli tässä tilanteessa, niin silloin myös on parasta kaikille, että jatkan kotitöiden tekemistä. Terapeuttien kanta taas on, että on hyvä hiljalleen alkaa antaa vastuuta kotitöistä myös vaimolleni. Mutta sitä päivää ei ole vielä tullut, että kotitöiden jakaminen tasaisemmin alkaisi (yhdessä vaiheessa oli ehkä pieni muutos, mutta se jäi hetkittäiseksi).

Vaimoni ei varsinaisesti itse painota sitä, että hänen erityisherkkyytensä takia minun pitää tehdä asioita kuten kotityöt ja lapsen hoitoon liittyvät yksityiskohdat. Enemmän vaimoni sanoo, että jos en kykene yhteistyöhön, niin silloin parisuhdetta ei voi jatkaa. Yhteistyöllä hän tarkoittaa sitä, että en vasta-argumentoi enkä esitä omia näkemyksiä/toiveita, vaan tottelen hänen sarjatulituksella saapuvia toimintaohjeitaan. Vaimoni mielestä taas minä en suostu mihinkään muuhun kuin minun näkemyksiini toiminnallisista asioista, ja että minun kanssa on mahdotonta edes osallistua keskusteluun siitä mitä tehdään ja miten. Hänen mielessään minä en suostu toteuttamaan yhtäkään hänen pyytämäänsä asiaa. Omasta mielestäni todellisuus on, että toteutan suurimman osan, mutta osaa vaatimuksista pidän haitallisina, ja siksi vasta-argumentoin, tai pyyntö yksinkertaisesti ei ole toteutettavissa niin, että hän voisi olla tyytyväinen.

Oma näkemykseni lapsen kanssa olemisesta on, että lapsen kanssa moni asia on tiukan kontrollin ulottumattomissa ja epäennustettavissa. Vaimollani on taas valtava tarve hallita/eliminoida lapsen ja itsensä kaikkia negatiivisia olotiloja, koska muuten todellisuus on liian kuormittava. Esimerkiksi tänään yritimme olla huvipuistossa (lähes mahdoton konsepti kuormittavuudeltaan, mutta koko kesän sitä pyysin vaimoltani, koska haluan tehdä kivoja asioita). Vaimoni panikoi, että nyt lapsi (2,5v) joko istuu rattaissa tai pitää koko ajan vaunusta kiinni, jos haluaa kävellä. Kummankin vanhemman olisi tiukasti varmistettava, että nämä säännöt toteutuvat. Mielestäni kohtuullisissa rajoissa yritin kyllä. Lapsi sitten tietysti ennemmin tai myöhemmin haluaa rynnätä jonnekin, tai haluaa äidin (tai isän) syliin (äitiä kuormittaa kantaminen selkäkivun takia), tai haluaa seisoa rattaissa (kiellettyä ja valjaat eivät oikein pitele) tai muuta. On valtavasti skenaarioita, joissa vaimoni kuormittuu valtavasti lapsen "holtittomuudesta". Minun mielestäni tilanteet on hoidettavissa. Vaimoni mielestä tilanteet ovat katastrofeja ja hän ei enää ikinä halua tulla huvipuistoon tällä joukolla (kolmistaan).

Tilannetta voinee kuvata myös näin: jaksamisessa olemme ääripäissä. Vaimoni on ikään kuin invalidi jaksamisen suhteen. Hän ei ilman kipuja pysty kantamaan lasta sylissä, ja vastaavat muut asiat ovat valtavan kuormittavia. Minä taas jaksan mainiosti tehdä melkein mitä vaan, tai ainakin minulla on hyvin mahdollisuus ratkaista lapsen osalta tilanne kuin tilanne. Esim. jos en jaksa enää kantaa sylissä, voin nostaa lapsen niskaan. Vaimoni pitää vääryytenä, että hänelle kaikki on niin vaikeaa, ja että minä en tee asioita niin, että hänellä olisi yhtä helppoa kuin minulla. Helpottamista minä kuitenkin juuri yritän tehdä – yritän kantaa lasta, tehdä kotityöt ja niin edelleen. Mutta sitten on hallitsematon osuus, johon en pysty vaikuttamaan. Esimerkiksi jos vaimoni kuitenkin ottaa lapsen itse syliin, vaikka minä tarjoudun ottamaan syliin, niin sitten hänelle tulee selkä kipeäksi ja on tuskissaan. Kuormitus menee yli, ja silloin vaimoni ahdistuu ääritiloihin, ja mitään normaalia vuorovaikutusta ja kapasiteettia ei enää ole.

Mietin kuitenkin omaa osuuttani ja sitä mikä on realistista. Jos pelkästään noudattaisin vaimoni pyyntöjä, niin silloin harrasteet minimoitaisiin käytännössä murto-osaan. Tekisimme lapsen kanssa aina vain lyhyesti erityisen turvallisia asioita. Vältettäisiin HopLopia, huvipuistoa ja vastaavia hälyisiä paikkoja. Meillä olisi tiukat yhteiset säännöt, käytännössä vaimoni sanelemat. Kuri olisi lipsumaton, koska vaimoni uskoo, että vanhempien yhteinen kuri on ainoa mahdollisuus toimivaan tulevaisuuteen – muutoin ote lapseen menetetään pian kokonaan. Mutta en ole varma. Ehkä vaimoni voisi tässä skenaariossa huomattavasti paremmin, ja eläisimme melko hyvän elämän. Oma tuntumani kuitenkin on, että tämä skenaario ei kuitenkaan käytännössä toimisi. Lasta pidettäisiin enemmän suojassa, mutta tulevaisuudessa sitten lapsella olisi ehkä vähemmän taitoja. Esimerkiksi tasapainokyky saattaisi olla huonompi suppeamman liikunnallisen aktiivisuuden takia. Vaimoni kuormittuisi edelleen tiukemman yhteisen kurinpidon mallissa, koska arvellakseni lapsi ei kurista huolimatta kuitenkaan söisi aina, ja edelleen kaataisi hermostuessaan mehun lattialle tahallaan.

Vaimoni isä on sellainen, että hän kuormittuu pienestä ja siksi määrää epätavallisen jyrkästi mitä kotona saa tehdä. Kuormittuessaan hänestä tulee painostava ja ahdistava. Hänen kuunteleva korvansa sulkeutuu. Keskustelu hänen kanssaan muuttuu yksipuoliseksi monologiksi, johon on turha vasta-argumentoida, ja johon on myös pelottavaa vasta-argumentoida hyökkäävän ja puheenvuoroa antamattoman tyylin takia. Jos historia toistaisi itseään, niin vaimoni oppima käsitys hyvästä kurista johtaisi tähän samaan, eli lapsemme myös ahdistuisi, kotona ei olisi tilaa hengittää. Jos sekä vanhempi että lapsi kummatkin ahdistuvat ja kuormittuvat kroonisesti, niin menetään terve mahdollisuus kunkin parhaaseen versioon itsestään. Kurilla on kyllä hyvät puolensa (esim. täsmällisyys), mutta mielestäni hinta on ainakin vaimolleni ollut aivan liian kova.

En tiedä mitä seuraavien kuukausien tai vuosien kuluttua tapahtuu, mutta toivottavasti vaimoni ei tarvitsisi toistaa omaa ikävää menneisyyttään, ja itse yritän vielä paremmin ymmärtää mitä minä teen oikein ja mahdollisesti haitallisesti, missä asioissa minun kannattaa toimia toisella tavalla ja missä ei.

Kommentti "vaimosi on toinen lapsi" tarkoittanee sinulla olevan kaksi lasta. Se kasvava 2.5 vuotias ja toisena vaimosi.
Ihanaa että pienen puistoon veit! Myös hoplop on mukava paikka!

Kirjoitustesi perusteella vaimosi käyttää erityisherkkyyttään ja fyysiä rajoitteitaan kuin teini, kontrolloiden ja ohjaten teitä muita narsistisesti.
Pahakin reumasta ja skolioosista kärsivä näkörajoitteinen aikuinen pystyy tekemään osan kotitöistä nostamatta omia ongelmiaan jatkuvasti esille. Fyysisesti terve teini tarvitsee rajat mitä hänen minimissään kotona/ koulussa tulee automaattisesti +toistuvasti tehdä. Tehdyksi tulemista tulee aikuisten valvoa ja puuttua asiaan jos ei toteudu.
Vaimosi vaatii rajojen noudattamista teidän pieneltä pystymättä siihen itse!
Nähdäkseni sinä hänen käytöksensä hyväksymällä luot nyt pohjaa pienen epäterveelle kasvumallille: jos ei äiti en minäkään! Oletko koskaan katsonut supernanny ohjelmaa? Tai Pia Penttalaa? Entäpä jos joudut onnettomuuteen ja jalkasi tai kätesi katkeaa, mitä teillä silloin tapahtuu...?

 

[Kuurankukkasia]

Olen äärimmäisen pahoillani kokemastasi, koen samaan aikaan suurta hämmennystä lukiessani tekstiä, ymmärrän oikeastaan teitä kaikkia osapuolia tosi hyvin. Sinulla on hieno taito pohtia ja sanallistaa asioita. Ihmiselämä on siitä monimutkaista, että kaikki tosiaan vaikuttaa kaikkeen. Se mitä olemme kokeneet lapsuudessamme ja se, millainen persoonallisuus ja temperamentti meille kehittyy. Se miten kykenemme selviytymään eri tilanteista, riippuu siitä millainen tunne meillä on itsestämme ja pärjäämisestämme. Pystyn samaistumaan vaimosi kokemuksiin tunnetasolla, sillä olen ollut nuorempana aika samanlainen. Kirjoitit näin: "Vaimoni isä on sellainen, että hän kuormittuu pienestä ja siksi määrää epätavallisen jyrkästi mitä kotona saa tehdä. Kuormittuessaan hänestä tulee painostava ja ahdistava. Hänen kuunteleva korvansa sulkeutuu. Keskustelu hänen kanssaan muuttuu yksipuoliseksi monologiksi, johon on turha vasta-argumentoida, ja johon on myös pelottavaa vasta-argumentoida hyökkäävän ja puheenvuoroa antamattoman tyylin takia. Jos historia toistaisi itseään, niin vaimoni oppima käsitys hyvästä kurista johtaisi tähän samaan, eli lapsemme myös ahdistuisi, kotona ei olisi tilaa hengittää. Jos sekä vanhempi että lapsi kummatkin ahdistuvat ja kuormittuvat kroonisesti, niin menetään terve mahdollisuus kunkin parhaaseen versioon itsestään. Kurilla on kyllä hyvät puolensa (esim. täsmällisyys), mutta mielestäni hinta on ainakin vaimolleni ollut aivan liian kova." Vaimosi isä on aivan täysin kuin minun isäni, kirjaimellisesti! Sellaisen ihmisen kanssa on hyvin vaikea ns. tulla toimeen ja se jättää kyllä jälkensä. Sitten taas minun äitini, on aivan kuin vaimosi! Hysteerinen, pelkäävä, vaativa. Kaiken lisäksi minusta lapsena tuntui, että hän oli aina ärtynyt ja syytti isää ja muita ihmisiä. Noh, millainen lapsi minusta sitten kasvoi? Herkkä, ahdistunut. Ensimmäinen masennuskausi lapsena ja paniikkihäiriöitä nuorena. Kiire lähteä kotoa pois heti kun kynnelle kykeni. Surullisinta tässä kaikessa on se, että nämä toimintamallit, erityisherkkyydet ja tapa reagoida todellakin periytyvät. Huomasin itsessäni samoja piirteitä nuorena aikuisena ja äitinä, niitä oli vaikea kitkeä itsestään sillä ne reagointitavat tuntuivat olevan niin sisäsyntyisiä ja syvällä. Vuosien saatossa olen oppinut rentoutumaan sisäisesti niin etten enää välitä ja hämmästelen kuinka joskus aivan tavalliset pienet arkielämän haasteet ovat voineet tuntua ylitsepääsemättömiltä. Mutta se vaati sen, että elämään tuli aivan oikeita haasteita. Ensimmäinen mieheni alkoi olemaan minua kohtaan ennenpitkää väkivaltainen oman rasittavuuteni ja vaativuuteni takia. Väkivalta johti avioeroon, niin että minä jouduin lähtemään kahden ensimmäisen lapseni kanssa pois. Se vaati aivan äärimmäistä ponnistelua niin rikkinäiseltä ja hauraalta ihmiseltä, mitä olin siinä vaiheessa. Sen jälkeen tuli lukuisia muita todellisia ongelmia, toisen lapsen vakava sairastuminen jne. Vuosien varrella lisää sunnattoman suuria haasteita. Välillä tuntui että en selviä, joskus tuntui että nyt on taakka niin suuri että menetän järkeni. Mutta kaikesta selvisin. Ja tosiasia nyt on vaan se, että et voi elää enää tuossa avioliitossa - sillä sen jatkuminen mahdollistaa vaimosi epäterveen käytöksen eikä hän näin ollen koskaan joudu tilanteeseen jossa joutuisi kohtaamaan pahimmat pelkonsa JA selviämään niiden ylitse. Huomaamaan, että hän selviää. Mutta sinun täytyy nyt aika herkällä korvalla kuulostella, mikä on hänen todellinen mielenterveydellinen jaksaminen lapsen suhteen. Joskus se voi olla niin järkkyneessä tilassa että se ei ole lapselle hyväksi. Ja kuinka vaimosi jaksaisi eron tullen lapsen kanssa? Tulisiko kyseeseen jaettu vanhemmuus? Se mitä luen, kertomasi perusteella vaimosi kuormittuneisuus on sitä luokkaa että lapsen olisi eron tultua turvallisempaa asua sinun kanssasi. Jos isälleni ja äidilleni olisi tullut ero, ja olisin joutunut jäämään asumaan äitini kanssa, olisin varmaan seonnut. Omia selvitymiskeinoja nuorena olivat tosiaan se, että lähdin kauas pois. Pikkuveljeni jäi pitkään "kuristusotteeseen" vanhempieni kotiin asumaan ja vanhempani hyötyivät pikkuveljen työnteosta myös taloudellisesti. Voimia sinulle päätöksentekoon ja ratkaisuihin! P.s. Pahoittelen että kirjoitus yhteen pötköön, en vielä ole oppinut kännykällä kappalejakoja laittamaan

 

[Tynkky]

En ole erityisherkkä, mutta tulenpahan silti työntämään lusikkani soppaan ilman kokemusta vastaavasta tilanteesta.

Meillä esikoisen kohdalla käytiin ensimmäisten viikkojen jälkeen yhdessä vaunulenkeillä, muuten yritettiin niin, että toisen tehdessä kotitöitä, toinen katsoo vauvaa, vaihtaa vaippaa, nukuttaa, syöttää, kun siirtyi syömään samaa ruokaa kuin me, niin sit ollaan pyritty syömään perheenä pyödän ääressä. Välillä esim. mummolassa vaihdettiin ns. yhdessä, kun toinen haki vaippakassista tavaraa toiselle, joka oli jo vaipanvaihtopisteellä (kirjoitit, että vaimosi oli nähnyt kuinka tuttavaperhe oli yhdessä vaihtanut vaipan, niin oliko se ns. normitilanne vai ei).

Välillä väitellään siitä, mitä tehdään esim. nukkumisen kanssa. Minä halusin pitää unikoulua, mies oli sitä mieltä, että ei vielä ja häntä ottikin enemmän koville se lapsen itku (vaikka toinen vanhempi olikin koko ajan lähellä ja kuulosteli tilannetta). Toinen on välillä huolissaan, jos joku ateria jää pieneksi, mutta esikoinen kyllä syö sitten seuraavalla kerralla taas hyvin, kun on mieluisampaa ruokaa (ja meillä ihan normaalisti kasvava lapsi, joten yksi huono ateria aina välillä ei ole ongelma).

Toki nyt kahden kanssa ollaan aika usein jakauduttu ruokapöydässä ja nukuttamisessa ja ulkoilussa, jos ollaan molemmat kotona.


Teidän tilannetta on yritetty ratkoa aikamoisen ammattilaisjoukonkin voimin, niin tällaisen foorumilaisen neuvot eivät varmasti ole niitä tietoon perustuvia. Mutta viesteistä päätellen tilanne kuormittaa sinua ja kuormitus ei ainakaan vähene, jos tilanne jatkuu nykyisellään. Tuolla jossain väläytti mahdollisuutta asumiserosta, voisiko se olla kokeilemisen arvoinen? Ongelmia se ei varmasti ratkaise, mutta molemmat saisitte ehkä omaa jaksamista paremmaksi. Toki tässä ratkaisussa vaimosi varmasti kokee ainakin alkuun mainitsemaasi epäonnistumisen tunnetta, mutta omasta mielestäni tuossa tilanteessa ei ole oikein vaihtoehtoa, että oltaisiin yksiselitteisesti iloisia tai helpottuneita.

 

[Kuurankukkasia]

En ole erityisherkkä, mutta tulenpahan silti työntämään lusikkani soppaan ilman kokemusta vastaavasta tilanteesta.

Meillä esikoisen kohdalla käytiin ensimmäisten viikkojen jälkeen yhdessä vaunulenkeillä, muuten yritettiin niin, että toisen tehdessä kotitöitä, toinen katsoo vauvaa, vaihtaa vaippaa, nukuttaa, syöttää, kun siirtyi syömään samaa ruokaa kuin me, niin sit ollaan pyritty syömään perheenä pyödän ääressä. Välillä esim. mummolassa vaihdettiin ns. yhdessä, kun toinen haki vaippakassista tavaraa toiselle, joka oli jo vaipanvaihtopisteellä (kirjoitit, että vaimosi oli nähnyt kuinka tuttavaperhe oli yhdessä vaihtanut vaipan, niin oliko se ns. normitilanne vai ei).

Välillä väitellään siitä, mitä tehdään esim. nukkumisen kanssa. Minä halusin pitää unikoulua, mies oli sitä mieltä, että ei vielä ja häntä ottikin enemmän koville se lapsen itku (vaikka toinen vanhempi olikin koko ajan lähellä ja kuulosteli tilannetta). Toinen on välillä huolissaan, jos joku ateria jää pieneksi, mutta esikoinen kyllä syö sitten seuraavalla kerralla taas hyvin, kun on mieluisampaa ruokaa (ja meillä ihan normaalisti kasvava lapsi, joten yksi huono ateria aina välillä ei ole ongelma).

Toki nyt kahden kanssa ollaan aika usein jakauduttu ruokapöydässä ja nukuttamisessa ja ulkoilussa, jos ollaan molemmat kotona.


Teidän tilannetta on yritetty ratkoa aikamoisen ammattilaisjoukonkin voimin, niin tällaisen foorumilaisen neuvot eivät varmasti ole niitä tietoon perustuvia. Mutta viesteistä päätellen tilanne kuormittaa sinua ja kuormitus ei ainakaan vähene, jos tilanne jatkuu nykyisellään. Tuolla jossain väläytti mahdollisuutta asumiserosta, voisiko se olla kokeilemisen arvoinen? Ongelmia se ei varmasti ratkaise, mutta molemmat saisitte ehkä omaa jaksamista paremmaksi. Toki tässä ratkaisussa vaimosi varmasti kokee ainakin alkuun mainitsemaasi epäonnistumisen tunnetta, mutta omasta mielestäni tuossa tilanteessa ei ole oikein vaihtoehtoa, että oltaisiin yksiselitteisesti iloisia tai helpottuneita.

Ei meidän foorumilaisten neuvot tietenkään ole muuta kuin että voimme kertoa omiin kokemuksiin ja näkemyksiin pohjautuen, mitä kannattaisi tehdä. Itse täytyy kyllä todeta, että jos minun ensimmäinen mieheni olisi ollut noin kärsivällinen ja ymmärtävä, olisin varmaan nopeastikin eheytynyt olemaan vahvempi ihminen nuorena. Mutta ei, valitettavasti hän oli itse aivan yhtä rikkinäinen mutta eri tavalla omalla tahollaan eikä kyennyt minua kannattelemaan tai vahvistamaan. Suosittelen eroa todellakin.

 

[MarchDream]

Olet hyvin analyyttinen ja älykäs. Mielestäni tilanteesi on kohtuuton. Sinulla on oikeus nauttia iloisista asioista kuten huvipuistoista ja hop lopista lapsesi kanssa. Lasta ei voi kasvattaa pumpulissa ja pelkään, että hän saa isot traumat, jos hänen harrastuksia ja tekemisiään noin kontrolloidaan. Toki normaalisti lasta pitää suojata esim. kaatumiselta vaarallisissa paikoissa, mutta se ei estä huvituksia. Ja sinulla ei ole velvollisuutta olla vaimosi määräyksenalainen. Sen täytyy syödä omaa elämäniloasi ja voi johtaa sinun uupumisesi. Mietin, miksi olet niin sitoutunut tähän kohtuuttomaan tilanteeseen. En ole mikään asiantuntija, mutta voisit hyötyä yksilöterapiasta ja eron näen oikeana vaihtoehtona. Toisella lapsella tarkoitin sitä, että vaimosi on lapsesi lisäksi sinun toinen huollettava. Hän vaikuttaa täysin toimintakyvyttömältä, kun hoitaa ilmeisesti alle 5% kotitöistä ja vaatii sinunkin käsiparit kun ”hoitaa” lasta. Hän on siis sinun toinen huollettava lapsi. Tilanne on todella epänormaali.

 

[Jimi]

Kommentti "vaimosi on toinen lapsi" tarkoittanee sinulla olevan kaksi lasta. Se kasvava 2.5 vuotias ja toisena vaimosi.

Juuri näin. En tiedä onko reilua tai välttämättä järkevää avautua täällä kaikenlaisista yksityiskohdista, mutta minulle on tosi mukavaa, että saan täällä vastauksia, joten avaudutaan nyt sitten taas vähän: kyllä ilman muuta itsekin koen, että vaimoni on hyvin lapsenomainen hyvinkin usein näissä tilanteissa. Tilanteen tulehtuessa pahasti koen toki jopa niin, että itse 2,5 v lapsi on aivan helppo juttu, kun taas vaimoni on paljon vaikeampi kiukuttelevuudessaan. Ainakin on varmaa, että silloin, kun hoidan lasta yksin, niin vaikka olisi mikä kiukkupäivä lapsella (hyvin iloinen lapsi hän on keskimäärin), niin hoitaminen on rentoa, iloista ja helppoa verrattuna siihen, kun vaimoni on paikalla. Lapsen kanssa "joutuu" pysymään vakaana ja rauhallisena kaikenlaisista tahallisista kuppien kaateluista huolimatta. Mutta se kärsivällisenä ja rauhallisena itsensä pitäminen ehdottomasti voimistuu kymmenenteen potenssiin silloin, kun vaimoni keksii mitä kummallisempia ja epärealistisempia tiuskimisen aiheita.

Kirjoitustesi perusteella vaimosi käyttää erityisherkkyyttään ja fyysiä rajoitteitaan kuin teini, kontrolloiden ja ohjaten teitä muita narsistisesti.

En ollut aiemmin ajatellut tätä narsistisuutta niin paljon, mutta on sekin ehkä mahdollista. Ehkä ajattelen, että käytös muuttuu narsistityyppiseksi vaimoni valtavan hädän tunteen ja kuormittuneisuuden takia. Teinimäisyyttä ja lapsimaisuutta on. Perheterapeutin mukaan sitä ei saa sanoa ääneen (on yksi niistä asioista, jotka ääneen sanottuna veisi vain asioita taaksepäin).

Pahakin reumasta ja skolioosista kärsivä näkörajoitteinen aikuinen pystyy tekemään osan kotitöistä nostamatta omia ongelmiaan jatkuvasti esille.

Tämä on ajatus, jota olen ajatellut jo ennen lapsiaikaa. Olen jokusen kerran tällaisen kommentin vaimolleni antanut vuosia sitten. Esimerkiksi olen saattanut sanoa "on ihmisiä, joilla on korkea invaliditeetti, mutta he kuitenkin pystyvät heräämään iloisena päivään". Olen myös yrittänyt vilpittömästi sanoa, että kyllä meidän elämässä on tämä ja tämä positiivinen asia läsnä, ja se on jo paljon. Vaimoni vihastuu tällaisista kommenteista aina. Vaimoni on jo ennen lapsiaikaa tulkinnut sanomisiani hirvittävän negatiivisten lasien läpi. Tämä alkoi noin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun meistä tuli pari. Voi olla, että toimin epäkunnioittavasti ja vihamielisesti sanoessani ajatuksiani, tai että en osaa sanoa asioita empaattisesti ja ystävällisesti. Tässä kyllä hämärtyy itseltä käsitys siitä onko tällaiset ajatukset edes sallittuja, ja voiko toiselle sanoa oikein mitään.

Vaimosi vaatii rajojen noudattamista teidän pieneltä pystymättä siihen itse!

Yksilöterapeuttini sanoi tämän muutaman kerran minulle, ja näinhän se on. Esimerkkejä tähän on paljon. Yksi räikeä on se, että lapsi ei saisi lyödä tai paiskoa tavaroita, mutta sitten itse lyö ja paiskoo tavaroita.

Avaudutaanpa myös kiroilusta vielä. Minulle oli aika lailla äärimmäisen raivostuttavaa se, että vaimoni kiroilee sekä kaksistaan että myös lapsen kuullen. Tämmöisiin asioihin kuitenkin totuin jo. Minulla on asian suhteen kädet täysin sidottu, joten turha minun on tunteakaan mitään enää niissä tilanteissa. Eli vaimoni saattaa raivostua minulle jostain asiasta lapsen edessä ja sitten huutaa pahan kirosanan. Olen vuosikaudet yrittänyt keskustella asiasta, myös terapioissa, ja keskustelu ei tuota tulosta. Terapeutin mielestä ainoa vaihtoehto on aikuisen tavoin keskustella kiroilun haittapuolista, ja jos toinen ei koe asiassa suurta ongelmaa (tai tässä tapauksessa kokee kiroilun hyvät puolet elintärkeinä), niin muuta ei voi tehdä. Tästä päästään myös yhteen ydinasiaan, joka on se, että vaimoni mielestä hänellä on temperamentti, joka vaatii höyryjen päästämistä ulos, tai muuten paha olo kumuloituu ja paineistuu niin, että syntyy väistämättä isompi räjähdys, joka on pahempi kuin säännölliset pienemmät tiuskimiset. Tämä logiikka kuuluu hyvin vaikeiden haasteiden sarjaan. Minun mielestäni huonoa käytöstä ei voi perustella ja hyväksyä tuolla tavalla. Vaimoni ja hänen isänsä mielestä hyväksyminen on ainoa tapa toimivaan elämään. Vaimoni isällä vaan on aivan erilainen asema ja näkökulma – vaimoni äiti nimittäin on (kuten vähän taisin jo mainita) äärimmäisen alistuva temperamentiltaan. Eli hän taas antaa strategisesti puolisonsa pääasiallisesti tai usein määrätä. (Vaimoni äiti on muuten myös kutsunut puolisoaan kiukkuiseksi teiniksi.)

Vaimoni äiti sanoo, että hän on sellainen, että hän kyllä jaksaa ottaa ne äksyilyt vastaan. Minä taas olen sellainen, että minä pystyn pitämään itseni todella kärsivällisenä, mutta älyllisellä tasolla en kuitenkaan niinkään suostu määräilyyn. Minun reaktioni on usein esimerkiksi ottaa äksyily vastaan, mutta sitten kuitenkin vasta-argumentoida. Esimerkiksi olen tehnyt paljon sitä, että poistun tilanteesta, kun huomaan, että minun on turha sanoa mitään. Sitten mietin 15 minuuttia mitä tapahtui, ja kirjoitan asiasta WhatsApp-viestin vaimolleni. Tämä strategia tosin on pitkälti ajat sitten kuopattu. Meillä on WhatsAppissa kaksi kanavaa: käytännön pakolliset asiat ja muut, ja niitä muita hän ei lue tai ainakaan vastaa niihin.

10 vuotta sitten vaimoni tupakoi toisinaan vapaa-ajalla. Siitä en pitänyt yhtään. Sen asian sain loppumaan, mikä oli jonkinlainen ihme. Se vaati aivan äärimmäisen kovaa kärsivällisyyttä ja sitä, että keskustelin hyvin vakavalla mielellä asiasta useita kertoja, kunnes hän kerran vaan sanoikin, että suostuu lopettamaan. Tämä oli kyllä ihan ainoita kertoja, kun sain mitään tahtoani menemään läpi.

Nähdäkseni sinä hänen käytöksensä hyväksymällä luot nyt pohjaa pienen epäterveelle kasvumallille: jos ei äiti en minäkään!

Voi olla. Minä aika usein puhun lapsen kanssa näistä asioista. Kyllä, hän on vain 2,5-vuotias, ja en saa kuormittaa häntä asioilla, joita hän ei voi käsittää. Mutta jos vaimoni menee vihaisena pois huoneesta, niin yritän esimerkiksi sanoa lapselle "Ei ole mitään hätää. Sinä olet todella hyvä tyttö. Äiti on vaan väsynyt, mutta kyllä saat mennä HopLopiin myöhemmin uudestaan, vaikka äiti oli asiasta vihainen." Ja kun silitän häntä samalla ja muuta, niin kyllä hän aina ainakin iloiseksi taas tulee. Kuvio on tietenkin todella ikävä ja riskialtis joka tapauksessa.

Oletko koskaan katsonut supernanny ohjelmaa? Tai Pia Penttalaa?

Katsoin britti-Supernannyä vuosia sitten mielenkiinnolla (Penttalaa en ole katsonut). Olen hyvin kiinnostunut kasvatuksellisista asioista. Yritän parhaani mukaan soveltaa Supernannyn ja muiden vinkkejä, ja yritän myös luoda omia teorioita ja strategioita juuri omaa lastani kuunnellen ja havainnoiden.

Entäpä jos joudut onnettomuuteen ja jalkasi tai kätesi katkeaa, mitä teillä silloin tapahtuu...?

Tämä rinnastuu siihen, kun olen ollut kuumeessa sängynpohjalla pari päivää. Valitettavasti on kyllä käynyt niin, että vaimoni on syyttänyt "mitä leikit sairasta, tuo on todella törkeää" ja "nyt tulet sieltä kantamaan lasta vaikka olisit kipeänä, minä en vaan pysty". Toki hän myös jossain määrin toisaalta ymmärtää, jos olen kipeänä, mutta on hänellä selvästi käsitys, että olen jonkinlainen superihminen, jolta kuuluu vaatia täysin mahdottomia määriä asioita.

 

[Jimi]

Olen äärimmäisen pahoillani kokemastasi, koen samaan aikaan suurta hämmennystä lukiessani tekstiä, ymmärrän oikeastaan teitä kaikkia osapuolia tosi hyvin.

Kiitos myötätunnosta sinulle ja kaikille kirjoittajille. Kun vaimoni ahdistuu, niin taustalla on usein kyllä joku ymmärrettävä syy. Raskauden jälkeiseen masennukseen sairastuu n. 15 % naisista synnytyksen jälkeen ja niin edelleen, ihmisyyteen kuuluu haasteita. Esimerkiksi vesiliukumäki voisi teoriassa aiheuttaa tukehtumisen tai läheltä piti -tilanteen. Arvio todennäköisyyksistä menee vaan ylireagoinnin puolelle. Toisaalta on ollut myös sitä, että vaimoni on niin ahdistunut, että hän saattaa tulkita kaikista positiivisimmatkin tekemiset ja puheet negatiivisesti (hyökkäykseksi, vaaratilanteeksi jne.). Mutta yleisesti ottaen minä ehkä itse aiheutan jonkin osuuden ongelmista. Haluan kyllä yrittää ymmärtää mitä itse teen haitallisesti, ja näistä pitkistä kirjoituksistani ilmeisesti saa kyllä jonkinlaista käsitystä asioista, koska monet kommentit täällä ovat olleet esimerkiksi linjassa terapeutin kommentin kanssa.

Kiire lähteä kotoa pois heti kun kynnelle kykeni.

Vaimoni myös lähti pois kotoaan heti n. 19-vuotiaana. Hän puhui aina suhteemme alussa siitä, kuinka tärkeää hänelle oli itsenäistyä. Vasta myöhemmin ymmärsin tarkemmin mitä hän tarkoittaa sillä. Hänellä ei ollut tilaa ajatella vapaasti kotonaan, joten hänelle tuli vahva kokemus itsenäisestä ajattelemisesta vasta kotoa muutettuaan.

Surullisinta tässä kaikessa on se, että nämä toimintamallit, erityisherkkyydet ja tapa reagoida todellakin periytyvät.

Surullisinta tässä kaikessa on se, että nämä toimintamallit, erityisherkkyydet ja tapa reagoida todellakin periytyvät.

Olen pohtinut mikä osuus näistä asioista on geneettistä ja mikä (lapsuuden ja nuoruuden kodissa) opittua. Luulen, että monet piirteet ovat kumpaakin, ja jotkut ovat puhtaasti geneettisiä. Esimerkiksi nälkäkiukku (se kuinka paljon ärtyy nälän tai verensokerin alhaisuuden takia) lienee kokonaan geneettinen piirre. Erityisherkkyys on ehkä liian laaja asia, että siitä voisi sanoa. Terapeuttini mielestä suurempi osa voi olla opittua, oman arveluni mukaan suurempi osa voisi olla geneettistä. Erityisherkkyys täytyy myös pilkkoa osiin, jotka kuuluvat sitten eri kategorioihin. Esimerkiksi olen aika varma siitä, että lapsellamme on korkea geneettinen vaste koviin (yhtäkkisiin) ääniin (huomasin tämän jo, kun vauva oli 1-päiväinen). Toisaalta tämä piirre on huomattavasti ja yllättävän paljon laimentunut nyt 2,5 v ikään mennessä (osaltaan opittua). Vaimoni olisi paljon enemmän halunnut suojata lastamme ääniltä, minä taas olen halunnut sopivassa määrin tarjota lapselle melua, jotta hän tottuisi siihen.

Mutta kyllä, asiat periytyvät sekä geneettisesti että opitusti.

Vuosien saatossa olen oppinut rentoutumaan sisäisesti niin etten enää välitä ja hämmästelen kuinka joskus aivan tavalliset pienet arkielämän haasteet ovat voineet tuntua ylitsepääsemättömiltä. Mutta se vaati sen, että elämään tuli aivan oikeita haasteita.

Olen huomannut, että lyhytkestoisesti äärihaastavassa tilanteessa vaimollani onkin yhtäkkiä voimia ja kykyjä. Kipeä selkä ei haittaa, hän jaksaa etsiä apua jne. Mutta perusarjen peruskuormittavassa tilanteessa elämä on lamaantumista, pakenemista ja taistelemista (tiuskimista ja aggressiota), epäkäytännöllistä. Sitä kyllä toivon, että vaimoni myös pääsisi siitä, että tavalliset arkielämän haasteet ovat ylitsepääsemättömiä. Kun vaan joku terapiamuoto onnistuisi tähän pureutumaan (olen kiinnostunut psilosybiinistä ja ayahuascasta, vaikka niiden käyttö minulle ja vaimolleni onkin ehkä aika epärealistista ilman turvallista lääketieteellistä pohjaa).

Väkivalta johti avioeroon, niin että minä jouduin lähtemään kahden ensimmäisen lapseni kanssa pois.

Itse en ole ollut enkä tule olemaan fyysisesti väkivaltainen enkä sekaannu päihteisiin lainkaan (viinin ruoan kanssa harvakseltaan voin juoda). Henkisen väkivallan osalta en mielestäni käytä haukkumasanoja enkä uhkaile. Vuosia sitten käytökseeni kuului toisinaan pitkäaikainen mököttäminen ja hermostuksissani saatoin esimerkiksi ottaa pölynimurin vaimoltani kädestä "älä sitten imuroi ollenkaan, minä imuroin" -tyyppisesti (tietty marttyyrikäytös), mutta yksilöterapian ansiosta luovuin näistä nopeastikin. Opin, että ne toimintamallit eivät toimi, ja että toinen ei yhtään edes ymmärrä mitä teen ja ajattelen, jos toimin niin.

Ja tosiasia nyt on vaan se, että et voi elää enää tuossa avioliitossa - sillä sen jatkuminen mahdollistaa vaimosi epäterveen käytöksen eikä hän näin ollen koskaan joudu tilanteeseen jossa joutuisi kohtaamaan pahimmat pelkonsa JA selviämään niiden ylitse. Huomaamaan, että hän selviää. Mutta sinun täytyy nyt aika herkällä korvalla kuulostella, mikä on hänen todellinen mielenterveydellinen jaksaminen lapsen suhteen. Joskus se voi olla niin järkkyneessä tilassa että se ei ole lapselle hyväksi. Ja kuinka vaimosi jaksaisi eron tullen lapsen kanssa? Tulisiko kyseeseen jaettu vanhemmuus?

Voi olla, että olet oikeassa. Itse ehkä liian pitkään jään etsimään ratkaisuja ilman eroa. Toisaalta olen ehkä hieman yllättynyt, että tilanne menee niin solmuun, että todennäköisesti parisuhde ei ole enää pelastettavissa. Ajattelen, että eikö ehkä joillakin muillakin ole ollut jokin samankaltainen tilanne, ja sitten he olisivat tehneet jotain, joka olisi pelastanut avioliiton.

Vaimoni toimintamalli on selvästi sellainen, että hän kyllä ajattelee lasta. Vaimoni on tehnyt ja tekee asioita, jotka ovat täysin hänen kapasiteettinsa ylittäviä, mutta vaimollani on taustalla ajatus lapsen parhaasta hoidosta. Hän vaunutteli lasta täysin uupuneena ja kivuissaan tuntikausia (myös turhaan, lapsi ei vaan halunnut nukkua), mutta lapsen kannalta hoito oli sinänsä hyvää. Paitsi siltä osin, että vanhempi tai vanhemmat ovat sitten uupuneita, vihaisia ja toimintakyvyttömiä (itse en ole ollut toimintakyvytön missään vaiheessa, mutta toki olen ollut enemmän tai vähemmän stressaantunut). Arvioin, että jos vaimoni hoitaa pitkiä jaksoja lasta yksin, niin kyllä hän jokseenkin pystyy siihen, mutta pidän todennäköisenä, että hänellä jää sitten kyllä esimerkiksi energia omaan ansiotyöhönsä hyvin vähäiseksi. Mutta niin hän varmasti priorisoi – lapsi ensin, sitten muut asiat. Rentouden puuttuminen on tietysti ikävä asia, mutta se pelkkänään ei vielä liene katastrofi.

Vaimoni on juuri ottanut oman vuokrakämpän lähistöltä. Muutaman päivän kuluttua vaimoni alkaa oman suunnitelmansa mukaisesti porrastetusti asumaan siellä (pehmeä muutos). Vuokrakämpissä on minimissään vuoden vuokra-aika, ja alivuokraaminen on kielletty, joten siltä osin vuokran jatkuminen on lukittu vähintään vuodeksi. Näemme sitten myöhemmin tarkemmin, miten kuvio toimii. Kaikissa skenaarioissa todennäköisesti kumpikaan ei luopuisi lapsesta (jaettu vanhemmuus). Itse ajattelen, että meillä on asiat monella tavalla todella hyvin, ja että on vain tietyistä krittiisistä asioista kiinni, että kaikki on näin vaikeaa. Itse en missään nimessä ole kyynistyvä siinä mielessä, että olisin luovuttanut tai en näkisi mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen. Tämän vaimoni hyvin tietää. Vaimoni taas on ajat sitten kyynistynyt ja monelta osin luovuttanut. Mutta hänen luonteeseensa kuuluu myös lamaantuminen, ailahtelevuus ja nopea temperamentti. Aikoinaan hän on leppynyt äärivihaisesta rakastavaiseen, ja eestaas. Nyt kyllä lapsen jälkeen hän on ollut huomattavasti enemmän pysyvästi ahdistunut. Aivan selvästi on nähtävissä, että hän on hyvin stressaantunut, kunnes lapsi menee illalla nukkumaan – silloin hän palaa selvästi kohti sellaista itseään, jollainen hän oli ennen lasta.

Yksi merkittävä ja mielestäni epätavallinen piirre on tietynlainen vaimoni pitkävihaisuus ja anteeksiantamattomuus sekä itseään että muita kohtaan. (Sama piirre on vaimoni isällä.) Vaimoni on minulle muutamasta vuosia vanhasta asiasta täysin anteeksiantamaton edelleen, vaikka olen lukemattomia kertoja pyytänyt anteeksi, avannut ajatteluani asioista ja terapeutin kanssa niitä asioita on myös käsitelty (aika kyllä loppuu aina kesken). (Voi olla, että moni teistä saattaisi pitää vaimoani ylireagoivana, jos avaisin asiat. Voi tietysti olla toisinkin. Turha niihin nyt pureutua. Aiheet liittyvät kuitenkin esim. yhteistyöhön työelämässä.) Jos kysyn, että mitä voin tehdä, jotta hän antaisi anteeksi, niin vastaus on, että en mitään, koska kuulemma en joka tapauksessa ymmärrä häntä. Itse näen tällaisen lähestymistavan kyynisenä ja suorana toisintona vaimoni isän ajattelusta. Jos tuon esiin yhtäläisyyden vaimoni isään, niin vaimoni suuttuu, ja asia pysähtyy siihen. En tietenkään jatkuvasti mainitse keskusteluissamme vaimoni isää, mutta muutamasta keskustelusta on tullut selväksi, että vaimoni ei halua keskustella lainkaan hänen yhtäläisyyksistään isäänsä. Myös perheterapeutin mielestä ei ole hedelmällistä edes mainita asiaa. Itselleni omien vikojeni tutkiminen saattaa luonnollisesti ensin aiheuttaa vastareaktion, mutta olen hyvin utelias psyykkisten asioiden suhteen, ja koen kyllä nopeasti velvollisuudekseni tutkia sitä kuka olen, joten mielestäni en siinä asiassa vastusta.

 

[Jimi]

Itse täytyy kyllä todeta, että jos minun ensimmäinen mieheni olisi ollut noin kärsivällinen ja ymmärtävä, olisin varmaan nopeastikin eheytynyt olemaan vahvempi ihminen nuorena. Mutta ei, valitettavasti hän oli itse aivan yhtä rikkinäinen mutta eri tavalla omalla tahollaan eikä kyennyt minua kannattelemaan tai vahvistamaan.

Tässä on iso kontrasti: yksilöterapeuttini (tai ehkä kaikkien) mielestä olen kärsivällinen, ymmärtävä ja analyyttinen. Vaimoni nauraisi ja sanoisi, että olen täysin kärsimätön enkä ymmärrä hänestä yhtään mitään. Olisi kyllä mukavaa, jos tätä ristiriitaa saisi jollain tavalla vähän kavennettua. Uskoakseni vaimoni kyllä pitää jotakin osaa minussa kärsivällisenä, ja ajattelee, että suhtaudun ihmisiin ja asioihin analyyttisesti. Mutta on asioita, jotka ovat osaltaan johtaneet siihen, että vaimoni mielestä juuri hänestä en ymmärrä mitään. Esimerkiksi olen aikoinaan analysoinut vaimoni työhön liittyvien ihmissuhteiden haasteita, kun vaimoni on ahdistuneena niistä avautunut. Tällaisissa tilanteissa herkästi vaimoni kokee, että olen häntä vastaan, ja ymmärrän vain toista törkeästi käyttäytyvää osapuolta. Parisuhdeneuvoihin kuuluu, että tällaisissa tilanteissa on ensin oltava empaattinen, kuunneltava toisen tuska, vahvistettava tämä tuska. Vasta sitten voisi edes ajatella konfliktin ääneen analysoimista. Muuten parisuhde vaurioituu. Olen ehkä ollut huono tällaisissa asioissa. Uskon ja ymmärrän kyllä, että täytyy vahvistaa toisen tuntemukset ja olla empaattinen ja lempeä. Ja näen, että jotkut ovat tällaisissa asioissa selvästi lahjakkaampia kuin minä.

Ihmisyydessä on ristiriitaisuutta. Yksilöterapeuttini mielestä olen empaattinen ihminen. Käytännössä kuitenkin tuollaisissa tilanteissa en selvästi ole ainakaan vaimoni tarpeisiin nähden riittävän empaattinen.

 

[Jimi]

Sen täytyy syödä omaa elämäniloasi ja voi johtaa sinun uupumisesi.

Kaikki terapeutit ovat puhuneet siitä, että tilanne varmasti uuvuttaa minua ja tekee minusta stressaantuneen. Nukkumiseni käytiin läpi yksilöterapeuttini kanssa. Hän ajatteli, että voisi olla tärkeää, että nukkuisin enemmän varsinkin, kun elämä on muutenkin niin uuvuttavaa. Toisaalta pohdin asiaa sitten niin, että esimerkiksi töissä saan hyvää palautetta, ja jos olen täysin rättiväsynyt, niin sitten on vaan ollut pakko mennä nukkumaan automaattisesti. Ja että minulla on ns. hyvät unenlahjat (hyvin harvoin nukahtamisessa kestää ja unenlaatu on ilmeisesti hyvä). Ja itse edelleen koen jopa onnellisuutta, vaikka tilanne on vaikea. Voihan se olla kaikenlaista itsepetosta, mutta luulen, että minussa on luonnostaan kiitollisuutta, mindfullnessia ja vastaavia asioita, joita pidetään avaimina onnellisuuteen.

Mietin, miksi olet niin sitoutunut tähän kohtuuttomaan tilanteeseen.

Tähän liittyy vahvasti oma isäsuhteeni. Minun isälläni on tiettyjä haasteita, joiden takia hänen on usein vaikea ymmärtää tiettyjä asioita, esimerkiksi mitä hänelle sanotaan. Olen aina kuitenkin halunnut, että asiat eivät menisi huonompaan suuntaan väärinymmärrysten takia. Hänelle asioiden selittäminen on kuitenkin aivan valtavan työn takana. Kommunikoimiseen voi mennä suunnattomasti aikaa. Tämä on johtanut siihen, että minusta on tullut aivan poikkeuksellisen kärsivällinen ihminen.

 

[Kuurankukkasia]

Kiitos lisäkeskusteluista ja pohdinnoista. Vaikuttaa hyvältä tuo suunnitelma, että vaimollasi nyt asunto katsottuna vuodeksi niin näkee siinä sitten rauhassa katsella asiaa ja yhteistä vanhemmuutta erillään. Sehän voi toimia hyvinkin niin Kirjoitit: "Itse en ole ollut enkä tule olemaan fyysisesti väkivaltainen enkä sekaannu päihteisiin lainkaan (viinin ruoan kanssa harvakseltaan voin juoda)." Se on oikein hyvä että maltat mielesi etkä kimpaannu äärimmäisyyksiin vaimon reagointitapojen ja yliherkkyyksien takia. Tähän täytyy myös todeta että ensimmäinen mieheni ei myöskään käyttänyt alkoholia lainkaan ja oli korkeasti koulutettu, kymmenlapsisen perheen nuorin itse. Hänellä vaan selvästi ei ollut kykyä enää kestää minun nuoruuden aikaista epäkypsyyttäni ja huonommuuden tunnettani, jota purin valittamalla (kun olin niin ahdistunut ja epävarma itse). Täytyy vaan jälkeenpäin todeta, että voi meitä raukkoja. Onneksi aika on jo kullannut osan muistoista unholaan. Hän oli kuitenkin tunnetasolla elämäni suurin rakkaus joten todella tuskallista oli luopua ja erota, mutta rikkinäisyytemme vuoksi liitto oli tuhoon tuomittu. Kaikkea hyvää teidän perheellenne toivon ❤

 

[Vargynja]

Minusta näyttää selvältä että vaimosi on isänsä vaikutuksesta isänsä kaltainen. Tietenkään en maallikkona ja tilanteen vain osittain tuntien voi asiasta olla varma, mutta siltä se vahvasti näyttää. Ihmiset hyvin herkästi toistaa vanhempiensa virheitä ja siirtävät omaa traumaansa eteenpäin. Vaimosi käytös voi olla osittain synnynnäistä erityisherkkyyttä, mutta osittain myös traumaoireilua. Muutosta tuskin tapahtuu ellei hän saa käsiteltyä traumaa. Se että hän käyttäytyy kuin lapsi tai teini sopii kuvaan. Voi olla että tilanteet on hänelle traumatriggereitä, jotka vie hänet lapsuuden traumoihin jolloin hän tuntee, voi jopa ajatella kuten lapsena. Kuulostaa siltä että hän on niin rikki ettei (ilman riittävää hoitoa ja eheytymistä) voi sille mitään. Eli käyttäytyykö hän tahallaan huonosti? En usko. Voiko hän asialle jotain? Ehkä, mutta ei siinä hetkessä. Pitääkö teidän vain kärsiä siitä? Mielestäni ei. On vaarana että hän siirtää omaa traumaansa lapseenne. Se ei ole varmaa, mutta mahdollista. Sinä terveenä vanhempana voit olla lapselle ratkaiseva suojaava tekijä.

Mainitsit vaimosi sanoneen, että hänen pitää purkaa kiukkua ettei se patoudu ja kasva liian suureksi. Hän on mielestäni osittain oikeassa. Tunteita ei pidä padota sisälle. Mutta niiden purkaminen teihin ei ole oikea tapa. Hänen olisi hyvä löytää jokin muu tapa kohdata ja purkaa tunteitaan.

Tuo vuokrakämppä järjestely kuulostaa hyvältä.

 

[Erityisherkkä minäkin]

Ihanaa, että vaimollasi on nyt vuokra-asunto! Toivottavasti hän viettää siellä paljon laatuaikaa itsensä kanssa!

Ensimmäisenä tämän kesän teksteistä jäi mieleen, että kaikkia ihmisiä ruokapöydässä on kielletty syömästä leipää, koska vaimosi mielestä lapsen pitää syödä keittoa, jotta vatsa tulee täyteen. Vaimollasi ei ole minkäänlaista valtaa määrätä, saavatko aikuiset ihmiset syödä leipää keiton kanssa vai eivät. Toiseksi kummasta lapsen vatsa täyttyy paremmin, leivästä vai keitosta? Oman kokemukseni mukaan keiton kanssa pitää syödä leipää, jotta tulee kylläiseksi.

Ja perheterapia! Voi luoja! Olen käynyt ensimmäisen aviomieheni kanssa perheterapiassa (se jo kertoo jotain, että kyseessä on ensimmäinen aviomies, ei nykyinen). Terapian jälkeen miehen kanssa meni joskus jopa vuorokauden ajan ihan hyvin ja sitten palattiin entiseen. Terapiassa myös kaikki oli niin helposti ratkaistavissa, useimmiten niin että kunhan minä nyt vain annan periksi, niin siitä kaikki tulevat onnellisiksi. Ei pitänyt paikkaansa! Omasta yksilöterapiasta oli minulle hyötyä, tajusin lopulta erota. Miehen yksilöterapia johti pääasiassa siihen, että mies koki olevansa uhri. Tällä tahdon sanoa sen, että perheterapiasta ei ole aina apua ja kaikki eivät hyödy edes yksilöterapiasta, mutta itsesi ja lapsesi voit pelastaa.

Olen erityisherkkä ja fyysisiltä ominaisuuksiltani varsin vaikea. Omien rajoitteiden hyväksyminen on vaikeaa, mutta niiden kanssa voi oppia elämään ja olemaan onnellinen. Minäkään en pysty kantamaan lasta, enää nykyään en edes siirtämään paikasta toiseen tai auttamaan kiipeämisessä. Pärjään silti lapsen kanssa kahdestaan ja pystyn hoitamaan myös useita lapsia samaan aikaan. Olen pienestä asti kertonut lapselleni rajoituksistani ja että olen erilainen kuin isä. Lapsi on joutunut kiipeämään rattaisiin ja syöttötuolin ja paljon muutakin, mitä isän kanssa ei tarvitse. Mieheni tekee joka päivä etätöitä enkä muista yhtään kertaa, että olisin joutunut pyytämään apua kesken töiden lapsen hoitamiseen. Keittiössä tarvitsen kyllä apua, en saa kaadettua kuumaa vettä pois kattilasta, en pysty kaatamaan kahvia tai ottamaan tavaroita korkealta. Nämä eivät ole tulleet esteeksi miehen työnteon kannalta.

Molempia vanhempia ei tarvita vaipanvaihtoon! Eikä moneen muuhunkaan asiaan. Mitä esimerkiksi hampaidenpesussa tehdään kahdella aikuisella? Toinen pitelee hammasharjaa ja toinen puristaa tahnaa?

Erityisherkkyys periytyy, mutta myös siihen suhtautuminen siirtyy vanhemmalta lapselle. Omista lapsistani 2/3 on erityisherkkiä. Meillä on kotona kuulosuojaimia saatavilla monessa huoneessa. Nuorin lapsi kuljettaa kuulosuojaimia päivökodissa mukana, Hoplopiin ne otetaan mukaan. Itse käytän autossa vastamelukuulokkeita ja matkoja ja satunnaisia tarpeita vasten meillä on monipakkaus korvatulppia. Ei ole ongelma! Tästä ei ole koskaan tehty numeroa ja lapset pitävät näitä ihan tavallisina apukeinoina. Samaan sarjaan kuuluvat aurinkolasit ja lierihatut. Tietysti on myös pehmeät vaatteet ja pesulaput poistetaan vaatteista jo ennen kuin niihin menee hermot. Ruoka-ajat on melko täsmälliset ja nälkäkiukkua varten on mukana välipalapatukkaa/ smoothiepussia ja myös minulle kiukunestoon pähkinöitä tms. Sekään ei ole ongelma ja vaikka itse aikuisena tiedän, että kaikki eivät joudu ajattelemaan näitä asioita, niin en koe epäreiluna, että joku muu pääsee helpommalla.

Aiemmin meillä mies teki lähes kaikki kotityöt, nyt meillä käy siivooja.

Lapselle on hyväksi saada kokeilla monenlaisia liikuntamuotoja ja hänelle voi tarjota elämyksiä. Koronan myötä tunnistan itsessäni, että olen ehkä hiukan ylisuojeleva. Meillä on myös alttius saada pitkittyneitä infektioita jälkitauteineen. (loistavat geenit, joihin on syytä suhtautua huumorilla). Olen tästä huolimatta tahtonut tarjota lapselle elämyksiä, joten hän on käynyt teatterissa arkena päivänäytöksissä mummun kanssa, museoissa ja Hoplopissa hiljaisempana aikana. Konsertit on valittu mieluiten ulkona. Olemme hengissä ja tyytyväisiä.

Ymmärrän huolen, että lapselle voi sattua jotain, mutta mitä sattuu, jos ei sen vuoksi voi tehdä mitään? Ja vaikka miten varoo, aina voi kuitenkin käydä huonosti. Meillä esimerkiksi tiukimpien koronarajoitusten ollessa voimassa lapsi sairastui sairaalahoitoa vaativaan kuumetautiin. Ei ollut käynyt kuin kotona, metsässä ja mökillä niinkuin me vanhemmatkin. Syy jäi mysteeriksi, mutta lapsi parani eikä tauti ole uusiutunut.

 

[Aaltokukka]

Ihanaa, että vaimollasi on nyt vuokra-asunto! Toivottavasti hän viettää siellä paljon laatuaikaa itsensä kanssa!

Ensimmäisenä tämän kesän teksteistä jäi mieleen, että kaikkia ihmisiä ruokapöydässä on kielletty syömästä leipää, koska vaimosi mielestä lapsen pitää syödä keittoa, jotta vatsa tulee täyteen. Vaimollasi ei ole minkäänlaista valtaa määrätä, saavatko aikuiset ihmiset syödä leipää keiton kanssa vai eivät. Toiseksi kummasta lapsen vatsa täyttyy paremmin, leivästä vai keitosta? Oman kokemukseni mukaan keiton kanssa pitää syödä leipää, jotta tulee kylläiseksi.

Ja perheterapia! Voi luoja! Olen käynyt ensimmäisen aviomieheni kanssa perheterapiassa (se jo kertoo jotain, että kyseessä on ensimmäinen aviomies, ei nykyinen). Terapian jälkeen miehen kanssa meni joskus jopa vuorokauden ajan ihan hyvin ja sitten palattiin entiseen. Terapiassa myös kaikki oli niin helposti ratkaistavissa, useimmiten niin että kunhan minä nyt vain annan periksi, niin siitä kaikki tulevat onnellisiksi. Ei pitänyt paikkaansa! Omasta yksilöterapiasta oli minulle hyötyä, tajusin lopulta erota. Miehen yksilöterapia johti pääasiassa siihen, että mies koki olevansa uhri. Tällä tahdon sanoa sen, että perheterapiasta ei ole aina apua ja kaikki eivät hyödy edes yksilöterapiasta, mutta itsesi ja lapsesi voit pelastaa.

Olen erityisherkkä ja fyysisiltä ominaisuuksiltani varsin vaikea. Omien rajoitteiden hyväksyminen on vaikeaa, mutta niiden kanssa voi oppia elämään ja olemaan onnellinen. Minäkään en pysty kantamaan lasta, enää nykyään en edes siirtämään paikasta toiseen tai auttamaan kiipeämisessä. Pärjään silti lapsen kanssa kahdestaan ja pystyn hoitamaan myös useita lapsia samaan aikaan. Olen pienestä asti kertonut lapselleni rajoituksistani ja että olen erilainen kuin isä. Lapsi on joutunut kiipeämään rattaisiin ja syöttötuolin ja paljon muutakin, mitä isän kanssa ei tarvitse. Mieheni tekee joka päivä etätöitä enkä muista yhtään kertaa, että olisin joutunut pyytämään apua kesken töiden lapsen hoitamiseen. Keittiössä tarvitsen kyllä apua, en saa kaadettua kuumaa vettä pois kattilasta, en pysty kaatamaan kahvia tai ottamaan tavaroita korkealta. Nämä eivät ole tulleet esteeksi miehen työnteon kannalta.

Molempia vanhempia ei tarvita vaipanvaihtoon! Eikä moneen muuhunkaan asiaan. Mitä esimerkiksi hampaidenpesussa tehdään kahdella aikuisella? Toinen pitelee hammasharjaa ja toinen puristaa tahnaa?

Erityisherkkyys periytyy, mutta myös siihen suhtautuminen siirtyy vanhemmalta lapselle. Omista lapsistani 2/3 on erityisherkkiä. Meillä on kotona kuulosuojaimia saatavilla monessa huoneessa. Nuorin lapsi kuljettaa kuulosuojaimia päivökodissa mukana, Hoplopiin ne otetaan mukaan. Itse käytän autossa vastamelukuulokkeita ja matkoja ja satunnaisia tarpeita vasten meillä on monipakkaus korvatulppia. Ei ole ongelma! Tästä ei ole koskaan tehty numeroa ja lapset pitävät näitä ihan tavallisina apukeinoina. Samaan sarjaan kuuluvat aurinkolasit ja lierihatut. Tietysti on myös pehmeät vaatteet ja pesulaput poistetaan vaatteista jo ennen kuin niihin menee hermot. Ruoka-ajat on melko täsmälliset ja nälkäkiukkua varten on mukana välipalapatukkaa/ smoothiepussia ja myös minulle kiukunestoon pähkinöitä tms. Sekään ei ole ongelma ja vaikka itse aikuisena tiedän, että kaikki eivät joudu ajattelemaan näitä asioita, niin en koe epäreiluna, että joku muu pääsee helpommalla.

Aiemmin meillä mies teki lähes kaikki kotityöt, nyt meillä käy siivooja.

Lapselle on hyväksi saada kokeilla monenlaisia liikuntamuotoja ja hänelle voi tarjota elämyksiä. Koronan myötä tunnistan itsessäni, että olen ehkä hiukan ylisuojeleva. Meillä on myös alttius saada pitkittyneitä infektioita jälkitauteineen. (loistavat geenit, joihin on syytä suhtautua huumorilla). Olen tästä huolimatta tahtonut tarjota lapselle elämyksiä, joten hän on käynyt teatterissa arkena päivänäytöksissä mummun kanssa, museoissa ja Hoplopissa hiljaisempana aikana. Konsertit on valittu mieluiten ulkona. Olemme hengissä ja tyytyväisiä.

Ymmärrän huolen, että lapselle voi sattua jotain, mutta mitä sattuu, jos ei sen vuoksi voi tehdä mitään? Ja vaikka miten varoo, aina voi kuitenkin käydä huonosti. Meillä esimerkiksi tiukimpien koronarajoitusten ollessa voimassa lapsi sairastui sairaalahoitoa vaativaan kuumetautiin. Ei ollut käynyt kuin kotona, metsässä ja mökillä niinkuin me vanhemmatkin. Syy jäi mysteeriksi, mutta lapsi parani eikä tauti ole uusiutunut.

Juuripa noin, "konstit on monet", sanoi mummo, "kun pöytää pyyhki". Miksi niin teki, sitähän tarina ei kerro. Ja sehän se onkin parasta: mielikuvitus, uskaltaminen ja uuden kokeilemisen ilo meidän vanhempien, joskus jopa hieman hassujenkin ratkaisujen innoittamana!!
Sallikaamme se kaikille lapsille!

 

[Jimi]

Kiitos jälleen kaikille vastauksista!

Ensimmäisenä tämän kesän teksteistä jäi mieleen, että kaikkia ihmisiä ruokapöydässä on kielletty syömästä leipää, koska vaimosi mielestä lapsen pitää syödä keittoa, jotta vatsa tulee täyteen. Vaimollasi ei ole minkäänlaista valtaa määrätä, saavatko aikuiset ihmiset syödä leipää keiton kanssa vai eivät. Toiseksi kummasta lapsen vatsa täyttyy paremmin, leivästä vai keitosta? Oman kokemukseni mukaan keiton kanssa pitää syödä leipää, jotta tulee kylläiseksi.

Näissä konflikteissa on useimmiten jokin osittain ymmärrettävä ajatus taustalla. Esimerkiksi vaimoni teoria oli, että jos lapsi syö ensin leipää, niin sitten hän ei syö enää ollenkaan keittoa tai todella vähän keittoa. Itse pidän teoriaa selvästi ylireagointina muutenkin, mutta ilman muuta olisi huomioitava myös kokonaisuus eli se, että muutkin ehkä haluavat syödä leipää, ja että emme voi elää elämää, jossa ratkaisut tehdään pelon ja paniikin kautta, ja vaaditaan kaikkia osapuolia osallistumaan panikointiin. Hyvä elämä vaatii mahdollisuutta olla riittävässä määrin luova, avomielinen, joustava ja ennen kaikkea rento. Valitettavasti nämä ominaisuudet ovat kadonneet yhteisestä elämästämme miltei kokonaan. Yritän lapsen kanssa kuitenkin kaksistaan ollessa olla kuin näitä asioita varjostavaa tummaa pilveä ei olisikaan. Pystyn ehkä siihen joten kuten, mutta on aika selvää, että kun katson itseäni peilistä, niin ei siellä hirvittävän iloinen henkilö oikein voi olla. Toistaiseksi ehkä kuitenkin muiden seurassa saatan olla joten kuten sellainen kuin aiemminkin.

Miehen yksilöterapia johti pääasiassa siihen, että mies koki olevansa uhri.

Itselläni on ollut kaksi eri yksilöterapeuttia (1 + 2 vuotta, joista jälkimmäinen terapeutti oli myös aiemmin pariterapeuttimme). Ensimmäinen yksilöterapeuttini sanoi mm. niin, että "tiedätkö, että ei varmaan moni kyllä jäisi katselemaan tuollaista". Koska minulla on kyllä omatkin persoonan haasteet, ja olen yleisesti ehkä aika kyseenalaistava ja analysoiva luonteeltani, niin itse en ole yhtään omaksunut parisuhteen uhrin asemaa. Jatkuvasti mietin miten suuren osan nykytilanteesta olen itse aiheuttanut. Samalla on selviä viitteitä kuten se, että mielestäni oli tavallista vaikeampaa käydä vasta-argumentoivaa keskustelua jo parin viikon yhdessäolon jälkeen. En ehkä kahdessa viikossa ole voinut viedä puolisoni mielenterveyttä. Vaimoni syytöksen mukaan hiljalleen olen näin tehnyt. Selvästi jotakin vaikeaa oli alusta alkaen. Myös puolisoni univaikeudet, joista hän on koko elämänsä kärsinyt, jo yksinään olivat alusta alkaen korkean vaikeustason asia. Tietenkin itse myös alusta alkaen olin sosiaalisesti tavallista vaikeammin ymmärrettävissä ja niin edelleen. Toisaalta minulla oli kolme vuotta kestänyt aiempi suhde, ja nykyisen suhteen konflikteja ei ollut siinä suhteessa ollenkaan läsnä (edellinen kumppani oli äärimmäisen ymmärtäväinen persoona).

Omista lapsistani 2/3 on erityisherkkiä. Meillä on kotona kuulosuojaimia saatavilla monessa huoneessa. Nuorin lapsi kuljettaa kuulosuojaimia päivökodissa mukana, Hoplopiin ne otetaan mukaan. Itse käytän autossa vastamelukuulokkeita ja matkoja ja satunnaisia tarpeita vasten meillä on monipakkaus korvatulppia. Ei ole ongelma!

Kiva, kun saan kuulla tällaisista kokemuksista. Mitkä ovat tärkeimmät asiat, joista erotat, että 2/3 lapsistasi on erityisherkkiä ja yksi ei ole? Minkä ikäisenä eron voi määritellä? Meidän lapsi on esimerkiksi itse sanonut "mulla on herkät korvat" (ja se on kiistattomasti totta, asia tuli ilmi yhden päivän iässä), mutta muita kun kuuloon liittyviä erityisherkkyyteen liittyviä ominaisuuksia en ole toistaiseksi huomannut. Itselleni on avoin kysymys olisiko lapsemme erityisherkkä vai ei. Ehkä tällä hetkellä arvaisin, että ei ole, eikä ole ollut tarvetta esimerkiksi käyttää kuulosuojaimia päiväkodissa.

 

[Erityisherkkä minäkin]

Jos jollakin aterialla lapsi syö pelkkää leipää, se ei ole vaarallista. Olen itse lapsena elänyt kaikki lomamatkat pelkällä leivällä ja jäätelöllä ja silti vanhempani halusivat viedä koko perheen lomamatkalle. Kasvuni ei kärsinyt, en saanut traumoja, sain elämyksiä.

En ajatellut, että sinä uhriutuisit terapiassa, vaimosi kuulostaa siltä, että kaikki onneton hänen elämässään tulee hänestä riippumatta ja on muiden syy. Hänen osuutensa on vain se herkkyys, jolle hän ei oman kokemuksensa mukaan voi mitään. (Siinä hän on väärässä)

Omilla lapsillani herkkyydet tai niiden puute ovat olleet jo vauvana havaittavissa. 1-vuotiaana keskimmäinen lapsi lähti juoksemaan ulko-ovelle, kun imuri otettiin esille. Ei-erityisherkkä lapsi halusi aina potan tyhjennyksessä osallistua pöntön vetämiseen, kaksi muuta eivät ole suostuneet edes olemaan vessassa, kun se huuhdotaan. Toinen oppi sietämään pöntön ääntä ekaluokkalaisena, nuorin ei ole vielä niin pitkällä.
Lapseni ovat olleet kielellisesti lahjakkaita ja puhuneet aikaisin, ovat itse osanneet kuvailla, mikä on hätänä, kun esimerkiksi lähtevät ääntä pakoon tai eivät pysty syömään. Toki jo ennen puhetta on ollut erikoisia tilanteita, esimerkiksi keskimmäinen lapsi, joka on ollut hyvä syömään (sopivia ruokia), tuli toistuvasti nälkäisenä keittiöön alle 1-vuotiaana, katsoi pöydälle ja heittäytyi huutamaan. Meni useita viikkoja ennen kuin ymmärsin, että pöytään katettu ikävän tuntuinen lusikka oli huudon syy. Enkä olisi tätäkään voinut keksiä, jos en itse olisi kokenut samaa. Useimmiten kuljetan vieläkin käsilaukussa itselleni sopivanmallista lusikkaa, jos epäilen, että jossakin (matkalla tai kyläillessä) on ”huonoja” lusikoita, jotka eivät sovi suuhun.

Kiukkunälkä on ollut myös se, minkä olen oppinut sitä kautta, että itsekin kiukuttelen, jos ruoka myöhästyy. Kiukku nimittäin tulee ennen kuin nälän tunne ja kun on kiukkuinen, lapsi ei pysty aloittaa syömistä, vaan huutaa, ettei ole nälkä. Mikä tahansa pieni ”herkku” auttaa, kun sen saa annettua ja vasta sitten voidaan keskustella ruokapöytään rauhoittumisesta. Meillä siis lapsi saattaa saada leikkeleen, juustonsiivun tai jopa pienen keksin alkupalaksi ja vasta sitten istuu pöytään. Mitä pienempi lapsi, sitä nopeammin on reagoitava. Hoitovapaalla joskus viivyimme puistoissa tai kerhoissa liian pitkään ja lapsi oli heti ulko-ovella kotiin tullessa huutava, vaikka tavallisesti on hyvin helppo ja rauhallinen. Isänsä oli aina kotona töissä ja osasi ennakoida, että jo ennen riisumista lapsi saa jotain suuhunsa. Nämä kiukut on ennakoitavissa ruoka-aikoja noudattamalla ja/tai kuljettamalla evästä mukana.

Se ainoa ei-erityisherkkä lapsi ei tarvitse hiukopaloja, kuulosuojaimia eikä muutakaan ihmeellistä, mikä minusta on varsin ihmeellistä. Lusikkakin saa olla millainen tahansa ja vaatteissa ratkaisee ulkonäkö, ei mukavuus

 

[Jimi]

Kiitos, sain jälleen arvokasta tietoa, jota muualta ei saa.

Omilla lapsillani herkkyydet tai niiden puute ovat olleet jo vauvana havaittavissa. 1-vuotiaana keskimmäinen lapsi lähti juoksemaan ulko-ovelle, kun imuri otettiin esille. Ei-erityisherkkä lapsi halusi aina potan tyhjennyksessä osallistua pöntön vetämiseen, kaksi muuta eivät ole suostuneet edes olemaan vessassa, kun se huuhdotaan. Toinen oppi sietämään pöntön ääntä ekaluokkalaisena, nuorin ei ole vielä niin pitkällä.

Meidän lapsi on voimakkaasti erityisesti vauvana säpsähtänyt erilaisia ääniä. Edelleen hän kiinnittää ääniin todella paljon huomiota ja puhuu niistä paljon (esimerkiksi "mikä ääni se oli?"). Mutta hyvin haastavan ominaisuuden sijaan kyse voi olla myös enemmän yleisestä kiinnostuksesta ääniin nyt, kun säpsähdysreaktio on laimentunut. Hän kyllä pyytää esimerkiksi laittamaan kolisevat astiat hiljaa astianpesukoneesta kaappiin, mutta ei hän ole toistaiseksi tarvinnut kuulosuojaimia.

Koska ei ole ollut kuitenkaan kuvaamaasikin hyvin laajaa aistiherkkyyttä, niin välttämättä ei ole kyse erityisherkkyydestä.

Kiukkunälkä on ollut myös se, minkä olen oppinut sitä kautta, että itsekin kiukuttelen, jos ruoka myöhästyy.

Nälkäkiukku onkin varmaan kaikille pienten lasten vanhemmille tuttu, ja on kyllä ollut tilanteita, joissa lapsi ei ole osannut sanoa mikä on, ja sitten selviää, että olikin kyse nälästä (alhainen verensokeri). Eriytyyköhän nälkäkiukun reaktiot jossain määrin myöhemmin – nimittäin itselläni ei ole nyt aikuisena nälkäkiukkua (tai on toki ääritilanteessa, mutta ilmiö on mitätön verrattuna esim. puolisoni reaktioon, joka on todella voimakas). Vaimoni siskolla (ja koko kyseisellä sukuhaaralla) on voimakas nälkäkiukku. Mutta vaimoni siskolla taas ei ole erityisherkkyyttä. Joten nälkäkiukku tuntuisi olevan (joissain tapauksissa) erillinen geneettinen ominaisuus.

Meillä siis lapsi saattaa saada leikkeleen, juustonsiivun tai jopa pienen keksin alkupalaksi ja vasta sitten istuu pöytään.

Tällainen rento lähestyminen kuulostaa minulle todella kivalta. Vaimoni ei siksikään (oikein) antaisi leikkelettä ennen pöytään istumista, koska vaimollani on tiukka sääntö, että ainoastaan pöytään istuttua saa syödä. Vaimoani pelottaa kävellessä ruokaan tukehtuminen.

Se ainoa ei-erityisherkkä lapsi ei tarvitse hiukopaloja, kuulosuojaimia eikä muutakaan ihmeellistä, mikä minusta on varsin ihmeellistä. Lusikkakin saa olla millainen tahansa ja vaatteissa ratkaisee ulkonäkö, ei mukavuus

Meillä on ehkä jokseenkin samankaltainen kokemus siitä, että erityisherkän ja ei-erityisherkän välillä on kyllä iso ero. Ei-erityisherkkäkin voi tietenkin olla asioille jonkin verran herkkä, mutta ero tulee kuitenkin esiin kokonaiskuvaa katsoessa. Yksi iso ero on siinä miten erityisherkkä ja ei-erityisherkkä kertoo kuormittumisestaan eri tilanteissa.

 

[Erityisherkkä minäkin]

Periaatteessa meilläkin syödään istuen pöydän ääressä, mutta nälkäkiukku on poikkeus, sillä itkevää lasta ei ole järkevää pyytää pöytään, ei meillä ainakaan onnistu syömisen aloittaminen sillä tavalla. Joskus olen joutunut antamaan lapselle jo kaupassa suklaapalan suuhun, kun reissu on venynyt pitkäksi. Lapsi on vastustanut sitäkin, mutta rauhoittuu, kun hoksaa, että oikeassahan äiti oli. Muuten olen todella tarkka, että kaupassa ei syödä eikä missään muuallakaan likaisin käsin, mutta kiukku ei lue lakia. Oma vikanihan se on, sillä tiedän, millaiset ruokailuvälit lapselle sopivat. Aina vaan ei voi olla täydellinen.

Kyllähän erityisherkässä ja ei-erityisherkässä ihmisessä on eroja, mutta koen, että sekä minä että lapseni tulemme varsin hyvin toimeen näiden ominaisuuksien kanssa. Toimivilla käytännöillä ainoa ero arjessa on, että lepoa ja hiljaisuutta tarvitsemme enemmän

 

[Jimi]

Kiva kuulla, että erityisherkkä vanhempi ja lapsi voivat tulla hyvin toimeen. Jos muuten mietin lähiystäväpiiriäni, niin tunnen useita erityisherkkiä (epätietellisesti sellaisiksi määriteltynä, koska toistaiseksi ei ole tieteellistä tapaa määrittelyyn), ja kaikilla heistä sattuu olemaan elämänsä akselilla hyvä–normaali. Vaikka heillä voikin olla haasteita sellaisten asioiden kanssa, joita ei-erityisherkällä ei välttämättä olisi.

Kerronpa vähän nykytilanteestamme. Vaimoni vuokra-asunto on nyt ollut hänen käytössään elokuun alusta, ja hän on oleillut siellä aika paljon. Siltä ei tietenkään voitu välttyä, että asunnon kalustaminen ym. on vienyt valtavasti aikaa pois muusta elämästä. Tällaiset haasteet aina kärjistyvät, koska vaimollani on univaikeuksia, ja vahvana se erityisherkän ominaisuus, että nukkumispaikka vaatii totuttelua jopa useita päiviä. Vaimoni on eri syistä välillä nukkunut yhteisessä kodissa ja välillä vuokra-asunnossa, ja saanut kummassakin paikassa välillä tosi huonosti unta (esim. klo 6 nukahtaminen). (Teorian mukaan erityisherkkä vahtii ympäristöään sen muuttuessa, ja sen takia uni ei tule.) Lapsi ei ole vielä tietoinen vuokra-asunnosta.

Tiedetään, että unenpuute vaikuttaa kognitioon (esim. mantelitumakkeeseen) ja hermostoon. Esimerkiksi eräästä tutkimuksesta (Saghir, 2018): "When an individual is sleep deprived, a functional deficit occurs between the amygdala and the ventral anterior cingulate cortex (vACC), which can result in decreased mood and can cause the amygdala to have heightened responses to negative stimuli". Omasta näkökulmastani katsottuna asioiden ahdistavaksi kokeminen on vaimollani valtavasti voimistunut entisestäänkin.

Kerron mitä tänään tapahtui. Lapsi halusi, että kirjoitetaan yhdessä ÄITI jne. Joten pari minuuttia kirjoitin sanoja yhdessä lapsen kanssa. Sitten vaimoni puuttui tilanteeseen: "nyt ei kyllä opeteta kaksivuotiasta lukemaan – tämä maailma on niin synkkä paikka tällä hetkellä, että lasta pitää suojata – lapsi ei saa tämän ikäisenä alkaa lukemaan kaikkia kauheita tekstejä".

 

[Aaltokukka]

Pienin askelin tämä maailma muuttuu. Tuo toinen asunto on varmasti hyvä juttu.
Mun kummityttö oppi lukemaan 4,5v mutta ei tosiaankaan ymmärtänyt lukemaansa.
Olisiko koirasta vaimollesi apua? Mullahan toi hönttä vartioi ympäristöä mun nukkuessa ja kuorsaa mun valvoessa. Toki tuollaisen laumanvartijan paikka ei ole taajamalähiössä.

 

[Vargynja]

Kyllä kuulostaa erikoiselta tuo ettei lapsi saa opetella lukemaan, koska maailma on synkkä paikka. (Niin, no aika yliampuvaa suojelua vaimollasi kyllä muutenkin on.) Pikemminkin lähtisin siitä, mitä lapselle antaa luettavaksi, jos oppii lukemaan. Ei tietenkään kannata työntää nenän eteen uutisia sodasta vaan ikätasoisia kirjoja. Mutta tämä varmasti olikin itsestään selvää.

Toivottavasti vaimosi uudessa asunnossa nukkuminen alkaa pian sujua tottumisen myötä. Muuten kuulostaa hyvältä että uusi koti löytyy. Ehkä kannattaisi kertoa siitä myös lapselle. Niin lapsi ei ihmettele, missä äiti on pitkiä aikoja. Mutta sinä tietenkin tunnet lapsen ja tilanteen parhaiten ja tiedät milloin kertoa.