Lapsi uhmaa enemmän äidin kuin isän kanssa

J

Jimi

Oman äänensä löytänyt
Olemme mm. psykologin kanssa käyneet asiaa läpi, ja hänen ja muiden mukaan on tavallista, että pieni lapsi on uhmakkaampi äidin kuin isän kanssa (harvemmin toisin päin). Eli esimerkiksi lapsi (1,5 v) laittaa suuhun tahallaan asioita, joita ei saisi laittaa, ja yleisesti venkoilee/itkee/hermostuu huomattavasti enemmän äidin kanssa.

Ilmeisesti kyse on enimmäkseen luonnollisesta (biologisesta) ilmiöstä, joka toteutuu riippumatta siitä miten äiti ja isä mahdollisesti eri tavalla toimivat. Varmasti kaikilla äideillä ja isillä on kuitenkin eroavaisuuksia toiminnassaan, meidän tapauksessa ainakin on, joten nämä eroavaisuudet saattavat myös vaikuttaa asiaan. Meillä sekä äiti että isä olemme kumpikin viettäneet tosi paljon aikaa lapsen kanssa. Vaikea sanoa miten esim. rintaruokinnan lopettaminen tai äidin poissaolo työn takia on vaikuttanut, mutta niihin liittyvä mielen osoittaminen on ainakin sukua tälle äidille kiukuttelulle.

Ilmiö saattaa olla sitä, että uhmaiän esiaste tulee esiin nimenomaan äidin kanssa, mutta ei isän kanssa. Tai jotain muuta.

1) Jos lapsi on ollut esim. 1–2-vuotiaana usein "ihan mahdoton" äidin kanssa ja "hillitty ja harvoin kiukustuva" isän kanssa, niin minkälaisia kokemuksia teillä on, mihin suuntaan asia muovautuu ajan myötä (esim. 5 ja 15 vuoden tähtäimellä)? Kasvaako ero entisestään vai tasautuuko?

2) Jos on ollut tällainen eroavaisuus, ja lopulta lapsi onkin alkanut olla kummankin kanssa yhtä uhmakas/rauhallinen, niin tapahtuiko tämä muutos itsestään vai muuttiko vanhemmat jotain toiminnassaan?

Yritän tässä siis miettiä voisiko äiti ja/tai isä itse helpottaa asiaa jotenkin. Toisaalta en ole varma onko tämä uhmaamisen eroavaisuus isossa kuvassa huono asia vai jopa hyvä asia (josta yksi teoria on, että lapsen täytyy päästä purkamaan päivän asioita kaikista läheisimmälle, joka saattaa olla äiti). Asia on kuitenkin siksi tärkeä, että äiti on voimakkaasti erityisherkkä ja sen takia kuormittuu lapsen uhmakkuudesta ja itkuisuudesta nopeasti. Voi sanoa, että 100 kertaa nopeammin/vähemmästä äiti kuormittuu kuin ei-erityisherkkä isä. Äiti saattaa olla parista perusitkusta loppupäiväksi aivan loppu, kun taas isä ei hetkahda samasta vielä ollenkaan.
 
Yleensä lapsi kiukuttelee eniten lähimmälle ihmiselleen. Mutta voisin kuvitella oman kuopukseni tilanteeseen. Hän pitää siitä, että näkee voimakkaita reaktioita ja kiukuttelun perimmäinen tarkoitus ei ole saada tahtoaan periksi, vaan tutkia aikuisen reaktiota hänen käytökseensä. Mitä isompi reaktio, sitä mielenkiintoisempaa.

Jos teillä siis isän kanssa homma toimii, lapsi on huomannut, että isä ei käyttäydy hassusti, vaikka hän olisi vaativa, mutta jos äitiä haastaa, hän lepää koko loppupäivän.
 
Voi olla että esikoinen tässä 5-6-vuoden iässä on uhmannut enemmän isää. Tiedä sitten johtuuko iästä, isän pitkästä sairastamisesta sitä ennen vai raskausajastani jolloin en jaksanut touhuta niin paljoa ja voin huonosti. Meillä esikoinen on reagoinut sairastamiseen kiukkuamalla ja uhmaamalla sille terveemmälle. Yksi syy voi tällä hetkellä olla sekin että olen imetyksen vuoksi enemmän vauvassa kiinni jolloin isä hoitaa enemmän esikoista. En tiedä auttoiko tämä yhtään, mutta sillä kuinka paljon vanhemmat hoitavat lasta voi ainakin pidemmän päälle olla vaikutusta. Toisaalta jos toinen vanhempi on pidempiä aikoja enemmän tai vähemmän poissa, voi lapsi kiukuta sille vanhemmalle silloin kun vanhempi on saatavilla (samaan tapaan kuin lapsi saattaa uhmata enemmän hoidon jälkeen, koska on vanhemmalle vihainen poissa olon takia.)
 
Noihin tulevaisuudennäkymiin voin kommentoida niin, että esikoinen oli kaikissa ikävaiheissa äidille todella haastava, isä oli kiva ihminen, mutta aikuisena isä on etäinen ja äiti läheinen.

Keskimmäinen oli hiukan helpompi äidillekin, mutta yhä äidin kanssa läheinen ja isä on etäisempi.

Kuopus ei juuri uhmaa eikä ole hankala. Saattaa johtua siitä, että isot sisarukset ovat kouluttaneet vanhemmat niin hyvin, ettei ole tarvetta koetella.
 
Meillä 1) uhmaa välillä enemmän isää. Ja toisessa kehitysvaiheessa äitiä.

Pienempänä lapsi uhmasi minua kuvaamallasi tavalla. Ja oli muutenkin äidissä kiinni. Isommaksi kun kasvoi, niin on ollut välillä isivaiheita, jolloin äiti ei kelpaa mihinkään. Silloin sitten isi saa uhmat päälleen.

Tällä hetkellä poika on 6-v ja taas on isiuhma päällä (: näin se vain vaihtelee.
 
Meidän nuorempi ( 1,5v) ei tottele äitiä sitten yhtään, mutta isän kanssa kaikki sujuu tosi hyvin.

Esikoinen on jo niin iso, että kumpikin vanhempi käy. Tosin työmatka ja koulumatka esikoisen kanssa on sama, joten kuulumisia ehtii hyvin vaihtaa tunnin aikana.
 
Meillä 2v uhmaa sekä isää että äitiä tasapuolisesti. Mutta isänsä komennuksista loukkaantuu verisesti ja saattaa tirauttaa dramaattisen itkun. Äidin komentamiset taas ohitetaan ja naureskellaan päin naamaa :rolleyes:
 
Tämän otannan perusteella tosiaan äidille lapsi saattaa kiukutella enemmän kuin isälle, mutta riippuu tapauksesta ja tilanne voi vaihdella ja muuttua toisinpäin myöhemmin.

Meillä yksi oma teoria oli sellainen, että lapsi ja jopa aikuinenkin luontaisesti saattaa kokea toisen ihmisen näennäisesti osana itseään niin, että toinen voisi toteuttaa asioita telepaattisen yhteyden kautta. Käytännössä kuitenkin toinen voi tehdä jotakin itselle mieluista, olla tekemättä mitään tai tehdä jotakin itselle ikävää. Kun toinen ei toteuta omaa tahtoa, niin voi syntyä turhautunut ja suuttunut reaktio niin toista kuin itseäkin kohtaan. Jos teoria pitää paikkansa, niin silloinhan kyseessä on hyvin irrationaalinen prosessi. Kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti silloin jää maahan makaamaan ja parkumaan ilman selkeää dialogia. Jolloin kyllä pääsee ilmaisemaan itseään, mutta pienen lapsen tavalla, ilman sanoittavaa kommunikaatiota, hoivaajan varaan jääden.

Lapsen mieliala on ainakin meidän tapauksessa ollut myös vaikkeasti ennustettava, eli voi olla hyvin vaikea sanoa mihin itku korreloi. Esimerkiksi juuri päiväkodista hakemisen jälkeen (jos äiti hakee) on ollut korkea itkun todennäköisyys, josta yksi mahdollinen päätelmä on, että lapsi haluaa kommunikoida, että on ikävä palata yhteen vasta nyt (siitäkin huolimatta, että monessa mielessä tykkää olla päiväkodissa eikä kertaakaan näyttänyt epätyytyväisyyttä aamuisin päiväkotiin saavuttaessa – tosin meillä nimenomaan isä vie ja äiti hakee). Viime viikonloppuna kävi niin, että lapsi on itki holtittomasti (erityisesti äidin kanssa), sitten isoäiti tuli hoitamaan, vanhemmat lähtivät pois kotoa muutamaksi tunniksi. Isoäidin saavuttua itku heti loppui eikä ollut mitään ongelmaa isoäidin kanssa tai vanhempien palatessa. Eli joissakin tilanteissa lapsi ei koe eroahdistusta, vaan päinvastoin.

Vaikeasti tulkittaviin asioihin kuuluu myös väsyneisyys. Yhden mielestä lapsi voi olla aivan väsynyt, ja siksi itkuinen, toisen mielestä lapsi ei ole väsynyt, vaan itku johtuu jostain muusta. Voi olla niin, että äidin kanssa lapsi parkuu maassa matona, mutta isän kanssa heti perään onnistuu tunnin ulkoilureissu ja sen perään iltatoimet ilman merkkejä itkuisuudesta tai väsymyksestä. Kun arviot tilanteesta voivat mennä noin ristiin, niin hankalaa on tietää miten asiaan pitäisi suhtautua.

Jos lapsi jatkuvasti itkee toisen (tässä tapauksessa äidin) kanssa, niin ei se kauhean hedelmällinen tilanne ole. Tietysti kummatkin kuormittuvat ja menettävät mahdollisuuden siihen, että aika olisi käytetty mukavalla tavalla. Hankalaa. Toisaalta itse olen huomannut, että jos joku ei toimi, niin luovalla tavalla kun koittaa jotain muuta, niin saattaakin tärpätä. Mutta voi olla hankala ehdottaa toiselle vinkkejä, jos lapsi käyttäytyy täysin eri tavalla toisen kanssa. Silloin vinkit saattavat mennä metsään ja/tai aiheuttaa entistä enemmän voimattomuuden tunnetta toiselle.

Tuleeko teille mieleen vielä vinkkejä mitä voi koittaa, jos lapsi parkuu maassa ilman mitään selkeää syytä? Itse (isä) vaan tekisin lapsen kanssa jotain kivaa, puhuisin normaalisti jostakin kiinnostavasta asiasta, aloittaisin kivan leikin tms., mutta syystä tai toisesta äidin toteuttamana sellaiset keinot ei näytä auttavan. (Pari esimerkkiä asioista, jotka joskus ovat toimineet äidinkin kanssa: isoäidille videopuhelun soittaminen ja ulos meneminen.)
 
Minä suhtaudun noihin hermostumisiin aika tyynesti enkä yritä hyvitellä tai tarjota mitään erityistä tekemistä. Usein totean, että sinua nyt harmittaa, ei ole hätää, se menee kohta ohi. Jos lapsi suostuu, otan syliin ja jos ei suostu, pysyn lähistöllä käytettävissä. Ääniherkkä ihminen voi käyttää tilanteessa vaikka korvatulppia, jos muuten itse hermostuu eikä pysty tukemaan rauhoittumista.

Lapset usein itkevät. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän huutoa. Jos ei osaa vielä itse puhua, niin itku on kätevä keino. Erityisesti päiväkodista hakiessa lapset usein itkevät. Vaikka päivällä on ollut kivaa, se on myös rankkaa. Tilannetta ei pidä jännittää eikä asiasta kannata hermostua, se on elämää. Voi ottaa jopa sen asenteen, että otetaanpa nyt päivän kiukku vastaan, niin saadaan sekin hoidettua ja sen jälkeen nautitaan. Kun lapsi oppii puhumaan, hän todennäköisesti oppii heti kertomaan sillä hetkellä tärkeimmän asiansa ja siihenkin auttaa kuunteleva läsnäolo.
 
Lapset yleensä kiukuttelevat eniten sille aikuiselle, jonka kokevat läheisimmäksi. Turvallisimmalle aikuiselle voi päästellä kaikki ikävätkin tunteet pettymyksistä väsykiukkuun ilman että tarvitsee epäillä rakkautta. Ja tästä tuo Yölennon havaitsemakin johtuu, että se, kelle lapsena enemmän kiukuteltiin, on myös aikuisenakin se läheisempi vanhempi.

Jos tätä haluaa korjata, niin sen, kelle lapsi vähemmän kiukuttelee, tulee viettää enemmän aikaa lapsen kanssa (ajatuksella, ei vain lojuen samassa tilassa) päivittäin, tehdä lapsen kanssa enemmän arjen rutiineja, ja olla jatkuvasti paremmin saatavilla kuin sen, jolle nyt kiukutellaan enemmän.
 
Suski75 sanoi:
Jos tätä haluaa korjata, niin sen, kelle lapsi vähemmän kiukuttelee, tulee viettää enemmän aikaa lapsen kanssa (ajatuksella, ei vain lojuen samassa tilassa) päivittäin, tehdä lapsen kanssa enemmän arjen rutiineja, ja olla jatkuvasti paremmin saatavilla kuin sen, jolle nyt kiukutellaan enemmän.
Click to expand...
Tämä on mielestäni hyvin ymmärrettävä teoria. Mutta meidän tapauksessa tämä ei päde, koska olen juuri palannut töihin kuuden kuukauden isyysvapaalta, jona aikana olin lapsen kanssa joka päivä klo 07–20 paitsi joskus tein omia juttuja esim. klo 17–19.

Meillä tehdään myös Yölennon suosittelemaa "nyt sinua harmittaa, ei hätää". Tulppia äiti ei ole suostunut käyttämään (kuulemma ei sitten enää kuule tärkeitä ääniä lapselta).

Itkuisuus on nyt mennyt tällä viikolla vähän mahdottomaksi. Toki on hyvin tavallista, että päiväkodin alkuvaiheessa ja muutenkin on itkemistä. Mutta oman arvioni mukaan tällä viikolla itkua on kyllä ollut liikaa. Ja se on sen luonteista, että ensin on esim. kovasti rimpuilua rattaisiin nostamisen yhteydessä päiväkodista hakiessa (äiti hakee), sitten puolet matkasta itkua, kotona itkua. Sitten ehkä pieni paussi rauhallista. Sitten taas itkua ja vähän rauhallista vuorotellen. Jos ei nyt 50 % ajasta itkua, mutta paljon kuitenkin, ehkä 30 %. Ja sitten taas jos äiti menee pois (toiseen huoneeseen tai muualle), niin sitten konsistentisti lapsi ei itke ollenkaan tai juuri ollenkaan. Ja tämä on tosiaan ilmeisesti tavallista, että lapsi itkee eniten juuri jos kummatkin vanhemmat ovat tilanteessa eikä vain toinen.

Tuosta herää itselleni kyllä kysymys, että onko siitä itkurumbasta jotain hyötyä. Voihan siitä teoriassa olla, jos lapsi näin saa esimerkiksi ilmaistua itseään eikä siten joudu patoamaan itselleen trauman kaltaisia patoutumia. Mutta itselleni kyllä herää ajatus, että sekä lapsi että äiti kuormittuvat liikaa, kun ajan olisi voinut käyttää mukaviinkin asioihin. Että pienempi määrä itkua olisi paras.

Mitä olette mieltä, jos on selkeästi niin, että isän kanssa itku loppuu, niin olisiko järkevää, jos äiti menisi pois? Siis joko toiseen huoneeseen tai ulos jonnekin? Ei tietenkään aina, mutta vaikka puolet illasta siltä osin, jos ja kun itkua tulee. Tässä on siis mm. se, että äiti saa olla sitten vähemmän aikaa päivässä lapsen kanssa töiden jälkeen. On ymmärrettävää, jos äiti mieluummin haluaisi viettää mukavaa aikaa lapsen kanssa tai edes itkuisaa aikaa. Mutta jos rääkymistä on todella paljon, niin onko se eri osapuolille ja yhteisesti järkevää?
 
Kuulostaa jotenkin kummalliselta. Ottaako äiti sitten kierroksia tästä joka päiväisestä vaunurimpuilusta? Voisiko pientä kantaa kotiin? Kantoliinalla, repulla? Onko lapsi äidin sylissä tyytyväinen, ennen sitä vaunuhommaa? Jos se herkkänä on pahastunut äidillä siitä lopun Iltaa? Mun kuopus samanikäinen ja hyvin herkästi loukkaantuvaa sorttia, kaikki pakottaminen on nono.
Pumpuli korvissa auttaa itsellä itkunsietoon, ei häiritse muuta elämisen kuulemista. Kannattaa kokeilla :shy:
Tässä pian 18 vuotta äitiyttä harjoittaneena olen huomannut hämäyksen tehon. Se turhautumisitku unohtuu usein kun vaihtaa tekemistä ja tilaa. Siis es tidkikoneelta pyykkikoneelle, olohuoneesta yläkertaan. Sisältä ulos, puutarhasta terassille jne. Lapsi mukana toki, ei se häviäminen pois tuskaisen luota ainakain lisää luottamusta :bored:. Jos kerran äiti ollut vähemmän kanssaan, niin kyllä se ajan lisääminen päinvastoin tulisi auttaa tilannetta. Ehkä joku muu kun isä voisi analysoida tilannetta? Liian lähellä on joskus vaikea nähdä.
 
Mietin myös, että mikä on äidin mielentila lapsen läsnäollessa, kun lapsi kokee tarpeelliseksi kiukutella koko ajan. Niitä korvatulppia suosittelin sen vuoksi, että äidin olisi helpompi pysyä tyynenä eikä hän hermostuisi/turhautuisi/provosoituisi lapsen huudosta.

Mietin myös, millaista arki on perheessä. Olen nähnyt stressaantuneita lapsia mm sellaisissa tapauksissa, että lapsi on kotona ollessaan kaiken keskipisteenä, hänellä on hirveä vastuu viihdyttää vanhempiaan tai valita tekemistä koko perheelle. Näitä kiukuttelevia lapsia on hyvin harvoin esimerkiksi perheen viidentenä lapsena. Ei tietenkään tarvitse hankkia suurperhettä vain sen vuoksi, että lapsi lopettaisi huutamisen, mutta voi varsin hyvin touhuta kaikenlaista arkista, johon lapsi voi joko osallistua tai olla osallistumatta. Oma kuopukseni on varsin seurallinen yksilö, mutta päiväkodista tullessaan on mielellään joko yksin tai kanssani samassa huoneessa hiljaa.

Päiväkotimatkasta jäin miettimään, että onko rattaiden suunta niin, että lapsi näkee äidin vai katseleeko menosuuntaan. Meillä esikoinen oli enemmän kiinnostunut katselemaan maailmaa kun taas kuopus halusi keskustella koko ajan (silloinkin kun ei puhunut vielä) eli katsekontakti oli välttämätön, kun halusi, että juttelen hänelle.

pieni lapsi tarvitsee tukea, päästäkseen negatiivisesta tunnekehästä pois. Ainoa keino on muuttaa aikuisten käytöstä.
 
Tähän on hyvin selkeä kaava, lapsi ikään kuin tarkistaa aikuisten käytöksen, rakkauden, turvallisuuden ja reaktiot. Kun aikuinen ei mene hämilleen lapsen uhmasta ja lapsi kokee aikuisen reaktion turvallisena, uhma loppuu nopeammin.

Minusta liian paljon mennään harhaan tuossa uhman käsittelyssä vanhempien osalta. Se, että esim. äidin erinomaisuutta ja läheisyyttä lapselle jotenkin korostetaan enemmällä uhmalla, on usein väärä tulkinta, jonka tarkoitus on vain löytää pönkitystä äidin epävarmuudelle. Jos isälle kuitenkin uhmataan, mutta vähemmän, niin se kertoo enemmän kyllä siitä, että isä ei mene itse tilanteissa hämilleen ja isän reaktio on turvallisempi lapselle.

Esim. nukkumaan menon ”teatteri”, jatkuu loputtomiin, kun lapsi saa vanhemman hyppimään mielensä mukaan. ”Mua janottaa” ja epävarma vanhempi juoksee hakemaan juotavaa lapselle, joka juuri joi ja juoman saadessaan lapsi ei juo. Seuraavaksi ”pissattaa” ja epävarma vanhempi kiikuttaa vessaan lapsen, jolla ei sitten tule pissaa. Sama jatkuu pimeällä, kutinaa, eri pehmolelun vaatimuksella. Ja oikeasti lapsi vain tarvii kokemuksen aikuisen rauhallisen järkkymättömästä tunnetilasta ja lempeän komennuksen ”pää tyynyyn ja silmät kiinni”.

Ei lapset sitä tietoisesti tee, mutta joku alitajuinen turvallisuuden haku tuon saa aikaan. Mitä hämmentyneempi aikuinen on, sitä enemmän lapsi on turvaton ja uhmaa. Kuulostaa, että äiti ei luota itseensä vanhempana tarpeeksi ja itsekin hätääntyy lapsen itkusta ja tyytymättömyydestä. Miltä äidistä tuntuu kun lapsi itkee ja uhmaa? Keinottomalta? Riittämättömältä? Epäonnistuneelta? Väsyneeltä?
 
Mitäs teille Jimi kuuluu? Täällä olikin annettu hyviä neuvoja. :) Onko tilanteet helpottuneet?
 
Kiitos kaikille vastanneille, erinomaisia vastauksia. Pahoittelen, että tuli vastauksissani paussi osaltani (osittain siihen vaikutti se, että en saanut jostain syystä mitään ilmoituksia sähköpostiini vastauksista).

Tuossa tuli paljon asioita ja kysymyksi esille, voisin vastata moneen asiaan pitkästikin. Mutta jottei mene heti liian pitkäksi, niin tiivistän. Lapsi on nyt kasvanut tuosta 9/2021 tilanteesta 1,5-vuotiaasta kohta 2-vuotiaaksi. Tilanne on jatkunut olennaisilta osin aika samanlaisena. Pidän Mellien 12.9.2021 vastausta hyvin mahdollisesti oikein osuvana kuvauksena tilanteesta. Asiaan liittyy kaikenlaista yksityiskohtaa, mutta mainittakoon, että kyllä, kun lapsi itkee ja uhmaa, niin äidille tulee keinoton, riittämätön, epäonnistunut, väsynyt ja mm. kuormittunut olo. Omalla kohdalla tilanne on lähes päinvastainen – olen persoonaltani melkeinpä vastakohta tällaisissa asioissa, ja olen aina kokenut luontevaksi itselleni kasvatukseen liittyvät asiat ja koen, että olen noiden adjektiivien osalta päinvastainen (eli mieleeni tulee paljon keinoja jne.).

Nyt on uutena tullut sellainen, että lapsi itkee ja uhmaa edelleen paljon enemmän äidin kanssa, ja siinä tilanteessa voi käydä niin, että lapsi menee lopulta nurkkaan itkemään. Kasvot ovat siis kohti nurkassa kiinni ja lapsi jää siihen itkemään. Ei siis liity mitenkään sellaiseen, että vanhempi olisi käskenyt nurkkaan (ei ole kukaan koskaan sellaista maininnutkaan), vaan lapsi itse on löytänyt tällaisen tavan.

Tuleeko teille ajatuksia siitä mitä lapsen mielessä mahdollisesti on tässä tilanteessa?

Äidillä eli vaimollani on edelleen teoria, että lapsi pystyy ja haluaa purkaa tunteitaan (esim. liittyen päivän aikana tapahtuneisiin ruutiinista poikkeaviin, epämiellyttäviin tai jännittäviin tms. asioihin) ainoastaan äidille. Että isälle niitä ei voi purkaa (äidin teorian mukaan esim. siksi, että isä ei ole tunnetasolla vastaanottavainen), tai äidille niitä on vähintään helpompi purkaa. Joten siksi äidistä on tärkeää, että lapsi myös saa purkaa niitä tunteitaan, vaikka itku ja uhma onkin äidille hyvin vaikeaa. Näissä asioissa on jo auttanut useampi ammattilainen, mutta tilanne on se, että vaikka itse koen näkeväni mitä tässä kuviossa tapahtuu (yhteistä taivalta 13 vuotta, jonka aikana olen oppinut tuntemaan vaimoani), niin minun on hyvin vaikea sanoa tai tehdä asioita, jotka tekisivät pysyviä positiivisia muutoksia asiaan (positiivisuuteen pyrkiviä harjoituksia on tehty paljon). Se on siis vaikeaa mm. siksi, että äiti ei hellitä ajatuksestaan, että hänen täytyy ottaa vastaan lapsen vaikeat tunteet. Jonka yhteydessä hän kokee, että äidin tehtävänä on esim. halata ja lohduttaa lasta. Uhman tai muun turhautumisen hetkellä lapsi kuitenkin työntää pois halaamisyritykset, joka taas aiheuttaa äidille vahvaa epäonnistumisen tunnetta. Samoissa tilanteissa lapsi nopeasti rauhoittuu normaaliin ja iloiseen tilaan, jos äiti menee pois ja isä jää lapsen kanssa. Mutta äiti kokee, ettei hän voi lähteä toiseen huoneeseen, koska silloin hän menettää viimeisenkin syyn olla edes olemassa (hieman liioiteltuna, mutta joskus menee niinkin ikäväksi). Näitä on käyty terapeuttien kanssa läpi, mutta sekin työ on vaikeaa.

Juuri Mellien vastauksen kaltaisia asioita haluaisin äidille välittää, mutta hän kokee olevansa niin nurkkaan ahdistettuna, että tällaiset teoriat on hänelle lamaannuttavia, ja keskustelu menee yleensä näin: "eli luulet, että minä (äiti) olen siis vain hullu ja siitä kaikki ongelmat johtuvat" ja siinä kohdassa tulee muuri vastaan. Vaikka tarkoitus ei ole esittää syytöksiä, vaan yrittää hahmottaa ja parantaa asioita.
 
Perheterapia ja pariterapia. Ja tehokkaammin kuin aikaisemmin, koska tilanne vaikuttaa vain huononevan.
Selvitätte sitten terapeutin avulla, onko parisuhde vielä pelastettavissa. Lapset reagoivat todella herkästi parisuhteen ongelmiin, joten parisuhde kuntoon ensin.

Internetin keskustelupalstoilla ei ole mahdollista ratkaista näin isoja kriisejä, koska viestit ovat vain pintaraapaisu ja vain yhden osapuolen näkemys tilanteesta.
 
Suski75:n vastaus on varmasti totta. Tämä ketju on silti ollut mielestäni tosi hyödyllinen, ja siksi mielellään jatkaisin asian pohtimista, jos syntyy hyviä ajatuksia. Erityisesti mietin tuota, että mitä lapsi mahdollisesti ajattelee, jos hän menee nurkkaan itkemään. Se tapahtuu (pääasiassa) niin, että isä on kokonaan pois tilanteesta (pois kotoa tai ainakin toisessa huoneessa) eikä ainakaan suoranaisesti siten vaikuta tilanteessa.
 
Kannattaa ehdottomasti jatkaa keskustelua täällä, jos siitä kokee hyötyvänsä, vaikka kaikki ongelmat ei sillä ratkeaisi. Ihan jo se että saa avautua tilanteesta saattaa parantaa oloa. Et sanonut että parisuhteessa olisi häikkää, joten en ensimmäiseksi ehdottaisi pariterapiaa. Perheneuvolasta sen sijaan saattaisi olla apua.
 
Jimi sanoi:
Suski75:n vastaus on varmasti totta. Tämä ketju on silti ollut mielestäni tosi hyödyllinen, ja siksi mielellään jatkaisin asian pohtimista, jos syntyy hyviä ajatuksia. Erityisesti mietin tuota, että mitä lapsi mahdollisesti ajattelee, jos hän menee nurkkaan itkemään. Se tapahtuu (pääasiassa) niin, että isä on kokonaan pois tilanteesta (pois kotoa tai ainakin toisessa huoneessa) eikä ainakaan suoranaisesti siten vaikuta tilanteessa.
Click to expand...
Vaikea sanoa, mikä lapsella on ajatuksena, kun ei ole näkemässä tilannetta. Voiko kokea nurkan turvallisena paikkana? Haluaa vetäytyä omiin oloihinsa rauhoittumaan? Jotkut lapset eivät kestä läheisyyttä ollessaan poissa tolaltaan, vaan pikemminkin provosoituvat, jos ollaan lähellä äärimmäisen empaattisesti. Jokainen lapsi on erilainen.

Itse en kestä empatiaa, jos minulla on jokin asia huonosti. Aikuisena olen lakannut kertomasta esimerkiksi kivusta, jos tiedän, että vastapuoli on ylitsepursuavan empaattinen. Koen, että minun pitää suojella muita, jotta he eivät ahdistu minun kivustani. Lapsena vastaavissa tilanteissa olin aggressiivinen.
 
Takaisin
Top