Lapsi uhmaa enemmän äidin kuin isän kanssa

[Lilyofthevale]

Meillä lapsella (nyt jo teini) oli pienenä tapana mennä pöydän alle silloin, kun sai kunnon itkupotkuraivarit. Alkuun yritin ottaa syliin ja lohduttaa, mutta huomasin, että ärsyyntyi vain lohdutusyrityksistä. Nopeiten kiukkukohtaus meni ohi, kun antoi alla rauhassa hetken siellä pöydän alla. Ehkä meni juuri siksi, että halusi olla rauhassa.

Ja tuo, että äidin kanssa lapsi on hankalampi, on meillä ainakin tuttua. Olin 2 vuotta lapsen kanssa kotona ja siksi lapsi on edemmän äidissä kiinni. Nyt olen töissä ja on paljon myös isänsäkin kanssa ja on kuulemma helppo lapsi, kun ovat kahdestaan. Mutta kun isänsä menee töihin, ei ole mitään ongelmaa, mutta minun ei haluaisi menevän töihin. Usein sanoo toiveikkaana "Älä mene tänään töihin, on vapaapäivä", mutta useimmiten ei ole. Mutta kuitenkin viihtyy ihan hyvin sekä päiväkodissa että isänsä kanssa.

 

[Jimi]

Kannattaa ehdottomasti jatkaa keskustelua täällä, jos siitä kokee hyötyvänsä, vaikka kaikki ongelmat ei sillä ratkeaisi. Ihan jo se että saa avautua tilanteesta saattaa parantaa oloa. Et sanonut että parisuhteessa olisi häikkää, joten en ensimmäiseksi ehdottaisi pariterapiaa. Perheneuvolasta sen sijaan saattaisi olla apua.

Tämä ei ole ainoa ketju, jossa olen käynyt samaa kokonaisuutta eri teemoja käsitellen läpi. Ei kyllä ole liikaa paikkoja, jossa voisin puhua asiasta. Näin siitä huolimatta, että saamme ammattiapua. Itselläni on ystäviä, joilla on vähän samankaltaisia kokemuksia, mutta varovasti kun olen heitä lähestynyt, niin tunne on sellainen, etteivät he oikein haluaisi palata omiin vaikeisiin asioihin tai kyseisiin teemoihin. On kyllä tiedossa myös vertaisryhmiä (vaimoni on sellaisestakin saanut paljon apua). Kokemukseni tästä foorumista ovat olleet joka tapauksessa hyviä. Perheneuvolan perheneuvontakäynnit ovat meidän tapauksessa toistaiseksi olleet turhimpia siitä kaikesta ammattiavusta, jota olemme saaneet (tuntuvat lähinnä kartoittavan tilannetta ilman varsinaista avun antamista).

Vähän kontekstia: pariterapiassa olemme olleet pitkään (riippuen laskutavasta vuosia), olemme tehneet omatoimisia parisuhteen nettikursseja, 10 vuotta sitten yksilöterapiaa vaimoni kävi 5 vuotta, itse olen käynyt yksilöterapiaa 3 vuotta. Vaimollani on pahoja univaikeuksia, erittäin vahva erityisherkkyys (vahva kuormittuvuus ja vaikeus palautua), raskauden jälkeinen masennus ja rajoittavia fyysisiä ongelmia (ns. pistoksia ja vastaavaa). Hänellä on univaikeus ja erityisherkkyys riippumatta parisuhteesta (ne oli jo ennen parisuhdettamme). Tuo masennus on niin laaja asia, että sitä ei pysty lyhyesti tiivistämään. Siihen on vaimollani altistavia riskitekijöitä (mm. perhetausta). Fyysiset ongelmat ovat hieman helpottuneet viime kuukausina, ja on muitakin seikkoja, jotka ovat helpottuneet.

Itselläni on tietyt omat piirteeni. Toisin kuin vaimollani, minulla ei ole sellaista moniongelmaisuutta, joka heikentäisi merkittävästi hyvinvointiani. Nukun erinomaisesti, palaudun joka yö erinomaisesti, koen olevani onnellinen, fyysisesti voin erinomaisesti. Omasta mielestäni yleinen vointini mahdollistaa sen, että voin olla rakentava.

Olen hoitanut raskaudesta alkaen 95 % kaikki kotimme kotityöt ja muut työläät asiat. Teen suurimman osan esim. juhlien järjestelyistä ym. Viime viikkoina osuuteni on välillä ollut vain 90 % eli suunta on parempaan. Teen ajallisesti paljon vaimoani enemmän ansiotöitä (arvostan kyllä vaimoni työtä paljon). Olin 6 kk isyysvapaalla. Olen 100 % ajasta nukkunut ja herännyt muutaman ensimmäisen vauvakuukauden jälkeen lapsen kanssa, vaimoni on nukkunut toisessa huoneessa (mikä on hyvä ja ainoa ratkaisu, koska hän heräisi pieneenkin lapsen inahdukseen eikä saisi sitten enää unta, ja ei suostu pitämään tulppia lapsen kanssa). Vaimoni pyytää minua jatkuvasti hänen hoitovuorollaan tekemään asioita kuten nostamaan lasta, kun hänellä on esim. kipuja, ja aina autan, paitsi jos on ylivoimainen tilanne itselläni (harvoin). Minä en pyydä vaimoltani mitään – ei ole tilaa sellaiselle. Päiväkodista vaimoni hakee lapsemme teoriassa, mutta myös siinä asiassa olen monesti tuurannut vaimoani, kun hän ei muuten ehdi tekemään töitä (hän herää 3h myöhemmin kuin minä ja lapsemme, koska ei saa yöllä unta). Teen kaikki askareet siksi, että vaihtoehtoa ei ole – toisaalta myös pystyn siihen. Silti vaimoni vaatii vielä paljon enemmän.

Jos olemme samassa huoneessa vaimoni ja lapsen kanssa, niin hän vaatii käytännössä jotain melkein koko ajan, ja ei kestä kauaa, kun hänellä menee hermot. Kaava menee niin, että teen jotakin muuta kuin mitä vaimoni kokee juuri siinä hetkessä tarvitsevansa. Lapsi itkee, vaimollani menee hermot ja hän syyttää minua tilanteesta. Näin käy, vaikka olisimme sopineet, että nyt on vaimoni hoitovuoro. Keittiömme vieressä on tietokone, joka on sinänsä tärkeä etätyöaikana. Saatan tehdä tietokoneella jotain (vaikkapa luen uutisia tai chattaan kaverin kanssa). Tyypillisessä ongelmatilanteessa on vaimoni hoitovuoro, ja lapsi kiukuttelee (käytännössä riittää lyhyt parkaisu). Usein asiaan liittyy jokin tilanne, jossa vaimoni mielestä lapsella on jokin hätä (vaikkapa hänen mielestään lapsi on putoamassa sohvalta tai kirsikkatomaatti on liian iso ja aiheuttaa tukehtumisen). Omasta mielestäni ei ole mitään hätää, lapsi on turvassa. Tai ehkä lapsi ei halua pukea sukkia. Vaimolleni tulee tunne, että lapsi on todella kuormittava, joten nyt puolison pitäisi kyllä ymmärtää miten hankala tilanne on, puolison pitäisi auttaa. Usein autankin. Joskus saatan sanoa, että ei ole mitään hätää, ei tarvitse ottaa kirsikkatomaattia suusta pois. Vaimoni ei kestä mitään eriäviä mielipiteitä ja suuttuu: "lapsi menee aivan sekaisin, jos toinen vanhempi sanoo toista". Sitten vaimoni käskee minua menemään toiseen huoneeseen. Hänelle on hyvin epämiellyttävää, jos olen samassa huoneessa, mutta en toteuta kaikkia hänen vaatimuksiaan. Tyypillinen on myös tilanne, jossa olen aamulla 3 tuntia ollut lapsen kanssa, syönyt itse aamiaisen lapsen kanssa, siivonnut jne. Sitten vaimoni herää ja saapuu huoneeseen. Itse vaikkapa tiskaan. Jos lapsi tekee jotain ihan normaalia, esimerkiksi kiipeilee sohvalla, vaimoni mielestä tilanne on vaarallinen, ja hän kuormittuu heti ja tiuskii "minkä takia et huolehdi lapsesta ja anna edes hetken rauhaa hänen syödä aamiaista".

Aiemmassa viestissäni olin huolissani siitä, että lapsi menee nurkkaan itkemään yksin. Siitä asiasta en ole enää yhtään huolissani. Sitä tapahtui vain muutaman kerran, ja olen sitä mieltä, että jos se vielä toistuu, niin se on vain yksittäinen tapa ilmaista itseään. Se ei ole mikään merkki pahoista ongelmista. Mutta äidin kanssa lapsi kyllä itkee paljon enemmän, ja rauhoittuu paljon hankalammin. Meillä on useita eroja siinä miten hoidamme lapsen kanssa tilanteita. Mielestäni lapsi rauhoittuu minun kanssa nopeasti erityisesti siksi, että ajattelen tilannetta enemmän lapsen kannalta. En kuormitu tai menetä malttiani. Vaimoni taas esimerkiksi toisinaan kiroilee ("voi h* miten turhauttavaa"), jatkuvasti myös lapsen kuullen. Mielestäni käy niin, että hän kuormittuu niin voimakkaasti, että kognitiivinen toiminta rajoittuu. Paniikin takia ei jää tilaa rennoille ratkaisuille, jotka voisivat olla hyvinkin yksinkertaisia. Konkreettisena esimerkkinä sellainen, että jos lapsi ei suostu syömään jauhelihavuokaa, niin vaimoni hermostuu kovasti, tekee sitten ehkä uuden ruoan. Resursseja palaa hermoiluun. Suoraan lapselle hän ei välttämättä ole kiukkuinen (aluksi), mutta näitä kumuloituu, ja nopeasti hän on aivan loppu. Itse jos tulen siihen tilanteeseen, niin saatan vain laittaa jauhelihavuoan tortillan sisään, höystettä sekaan. Ja lapsi on innoissaan jännästä ruoasta, syö mielellään. Vaimoni saattaa myös viittoa hermostuneilla käsillä miten turhauttavaa tilanne lapsen kanssa on, hakien sanattomasti empatiaa "eikö olekin raivostuttavaa", kun taas itse en ole kokenut mitään sen kummempaa. Koen vaan, että lapsi on lapsi. En sitten osallistu siihen viittoiluun mitenkään, kun meillä on aivan eri kokemus tilanteesta. Hän myös usein kokee pahaa oloa siitä, että hän joutuu olemaan ikävä ja kykenemätön äiti eikä voi asialle mitään.

Omasta mielestäni elämässämme on paljon hyviä asioita, lapsi on terve ja voi hyvin, tukiverkosto on esim. kavereiden ja isovanhempien osalta on ok. Hankalat asiat syövät kuitenkin positiiviset asiat täysin, ja arjesta tulee hyvin epäkäytännöllistä kiukuttelua. Koronaeristys oli vaimolleni raskas juttu. Raskauden jälkeiseen masennukseen ei saatu ajoissa hoitoa. Itse olen kuunnellut läpi skeematerapian kirjoja, ja ne ovat mielestäni tosi hyviä. Pariterapeutti sanoi, että ei skeematerapian (sinänsä tosi hyviä) teorioita vielä vaimolleni, koska hänellä on tässä vaiheessa vielä liian syviä hoitamattomia traumoja.

Vaimolleni on lähes ylivoimaista esim. maksaa laskuja ajoissa (ei rahasta kiinni, vaan jaksamisesta) tai ylipäätään hoitaa mitään asioita. Jos tällä hetkellä kysyn mikä tekee asioiden hoitamisesta niin ylivoimaista, niin hän sanoo, että syitä on paljon, esimerkiksi uhmaikäinen lapsi vie kaiken energian. Päiväkodista on myös tullut tietoa, että nyt on uhmaikä päällä. Itse taas en ole huomannut mitään siinä mielessä erityistä, että kyllä lapsi on esim. ruokaa heittänyt lattialle kaiken ikäisenä. Osaa lapsi nykyisin (2v2kk) pyytää anteeksikin heittelyä, ja itse en ole yhtään epätoivoinen. Vaikka kiukuttelu saakin ajan myötä uusia muotoja, niin joka tapauksessa itseltäni ei lähde energiat, vaan voin hoitaa kaikki askareet, myös vaimolta jääneet asiat. Tämä tosin osaltaan johtaa siihen, että hän potee arvottomuuden ja hyödyttömyyden tunnetta, joka taas romahduttaa henkisen hyvinvoinnin ja mahdollisuuden hyvään käytökseen. Yhteiselämä hankaloituu. Negatiivista oravanpyörää on tällöin hyvin vaikeaa hillitä. Asioissa auttaminen ja tukeminen ei riitä, tarvitsevuus tuntuu pohjattomalta.

 

[Jimi]

Jos kolme haastetta on läsnä samanaikaisesti, niin silloin vaimoni ei pysty enää olemaan tilanteessa rakentava. Luonnollisesti itse tuon tilanteeseen asioita, jotka auttavat tai pahentavat tilannetta, mutta koen, että yleensä tilanteet ovat jo eskaloituneet ilman, että itse olen liittynyt asiaan mitenkään. Lähes aina arjessa haasteiden määrä ylittää tämän kriittisen rajan. Haasteisiin kuuluu asioita kuten: epäonnistuneet yöunet, palautumattomuus edellisestä päivästä tai viikosta, lapsen itku tai muu lapsen kuormittavuus, kuormittavat työasiat, päivän aikana syntynyt satunnaisten ulkoisten tekijöiden kuormitus (vaikkapa naapurilta tullut remonttimelu jne.), aamukiukku, nälkä (alhainen verensokeri), PMS, fyysiset kivut ja vaivat, liian kuuma kesäilma, erilaiset pelot (korona, kuolema, nukkumisolosuhteet, ötökkäpelko, lapsen tukehtuminen/myrkyttyminen/nestehukka) ja muuta. Moni näistä liittyy erityisherkkyyteen. Itselläni ei ole mitään näistä muuten kuin satunnaisina yksittäistapauksina. Esimerikiksi toki joskus vaikkapa liian kovan kiire tekee minusta turhautuvamman.

Vielä yksi tyypillinen esimerkki: menimme ensin niin HopLopiin, että mukana oli minä, lapsi ja lapsen isoäiti. Ei ollut sillä reissulla mitään ongelmaa. Sitten menimme uudelleen niin, että isoäidin tilalla vaimoni oli mukana. Päivä ja matka HopLopiin meni hyvin, mitään erikoista ei sattunut siihen mennessä. Mutta paikan päällä tuli hieman kuormittavampi tilanne: oli pitkä jono, lapsi halusi jo juosta sisään, minä jonotin, vaimoni lähti lapsen kanssa. Löysin sitten muutaman minuutin kuluttua lapseni ja vaimoni kiipeilypaikasta. Vaimoni oli todella vihainen, syytti minua mahdottoman tilanteen järjestämisestä. Lapsi oli kuulemma mahdoton, kun juoksi vaan kiipeilemään, vaikka ensin piti syödä. Vaimollani oli pari kassia kädessä. Ruuhkan takia paikassa oli hieman hälinää. Ongelmat olivat näin ollen lapsen karkaaminen, kantamukset, hälinä. Mitään muuta ongelmaa ei ollut, mutta yhdessä nämä olivat kaikki erityisherkälle vaimolleni liikaa. Itse olisin lapsen kanssa helposti pystynyt hoitamaan tilanteen päinvastoin ilolla. Vaimoni on juuri tämän kaltaisesti jopa useita kertoja päivässä paniikinomaisessa tilassa. Hän varmasti toivoo, että tukisin häntä aina lämmöllä ja rauhallisesti. Itseäni turhauttaa, kun jatkuvasti hän löytää jonkin valtavan ongelman (joka ei monelle olisi ongelma, vaan normaali arjen pieni asia), ja sitten syyttää minua asiasta, vaikka usein en ole ollut edes mitenkään osallisena. Suurta lämpöä on mielestäni vaikea osoittaa tällaisissa tilanteissa, mutta usein esitän sitten mielestäni rakentavasti konkreettisia kysymyksiä. Tässä tapauksessa kysyin mitä hän siis toivoo. Sitten hän sanoi, että minun pitää viedä lapsi ravintolaan. Sen tietysti pystyin ilman mitään ongelmaa tekemään.

Erityisherkkyyttä on hyvin vaikea ymmärtää, jos ei ole omakohtaista kokemusta asiasta. Mielestäni erityisherkkyys ja osaltaan sen aiheuttama raskaudesta alkaen selvästi pahentunut pysyvä ahdistustila aiheuttavat meille poikkeuksellista hankaluutta. Onko kukaan löytänyt helpotusta elämään tällaisessa, jos, niin mikä auttoi?

 

[Hille]

Kommentoin hyödyttömästi tänne väliin, vaikka erityisherkkyydestä minulla ei ole kokemusta. Lapsi kiukuttelee äidilleen, koska äiti ei kestä hiukkaakaan stressaavia tilanteita ja äiti reagoi heti negatiivisella tavalla. Jos äiti menettää hermonsa pienestäkin asiasta, lapsi ei tunne oloaan turvalliseksi. Sinun kanssasi hän tuntee olonsa turvalliseksi, koska pysyt rauhallisena vaativissakin tilanteissa.

Vaikuttaa myös siltä, että vaimosi suhtautuminen sinuun ei ole paras mahdollinen. Jos yrität häntä neuvoa, osaako hän ottaa mitään palautetta vastaan vai onko reaktio heti hyökkäävä? Tuo esimerkki, jossa olet ollut lapsen kanssa koko aamun ja kun vaimosi nousee, sinä puuhaat rauhallisesti omiasi ja lapsi leikkii kiipeillen sohvalla ja vaimosi suuttuu tästä - mitä ihmettä? Onko vaimosi jollain tavalla kiukustunut sinulle siitä, että sinä osaat käsitellä lapsen tunteita paremmin ja siksi reagoi näin? Tuntuu kuin hän yrittäisi sinulle kostaa sinun ja lapsesi hyvät välit.

Minun mielipiteeni on tämä: Vaimosi käyttäytyminen lapsen seurassa + tyyli miten hän sinua kohtelee on tässä se ongelma. Lapsi ei yksinkertaisesti tykkää olla äitinsä kanssa.

 

[Ginger]

Nyt kun luin pitkät tekstit tästä, tuntuu siltä etten voi olla vastaamatta.
Itse olen erityisherkkä äiti. Kuormitun todella nopeasti ja ihan hirvittävän äkkiä tuntuu kaikki raskaalta. Toisaalta myös haasteitakin arjessa on ja oikeasti olen aika kovilla, koska olen kahden lapsen yksinhuoltaja. Apujakin saan, mutta ehkä enemmänkin kaipaisi.
Erityisesti vanhemman lapsen kanssa on haasteita (6v) ja nuoremman (2v) kanssa menee huomattavasti paremmin. Esikoisen tilanteeseen vaikuttaa vähän muut asiat, mutta ehkä en avaa niitä juuri tässä, kun eivät ihan aiheeseen kuulu.

Kuitenkin itse erityisherkkänä tunnistan osan itsekin näistä Jimin kertomista asioista mitä hänen vaimonsa tekee. Helposti stressaannun ja ahdistun jos asiat menevät pieleen, mutta olen kyllä oppinut kokoamaan itseni ja suoriutumaan tilanteista niin, ettei ainakaan lapsille tule ikäviä tilanteita. Hetkellisesti saattaa humina käydä päässä ja tarvitsen sen muutaman minuutin ehkä itselleni, pitää vetää syvään henkeä, hengittää raitista ilmaa ikkunasta, juoda vettä, laittaa musiikkia taustalle tms. Mikä kenellekin sopii parhaiten. Mutta sitten jatketaan ja tilanteista selviydytään. Itselle toimii tosi hyvin se, että laitan mielekästä musiikkia soimaan ja sitten yritän tanssahdellen hoitaa asiat. Lapset nauravat äidin hölmöilylle ja siinä on helppo ohjata heidät tilanteesta toiseen. Tämäkään ei nyt aina toimi, mutta usein. Lapsillekin on hyvä näyttää, että itselleen voi nauraa, jos menee vähän pipariksi.

Minusta kuulostaa hieman siltä, että Jimi tekee vaimonsa puolesta liikaa ja ottaa liikaa haukkumisia/arvostelua vastaan. Itse ennen eroani saatoin luottaa kumppaniini ongelmien ratkaisussa niin, että itseltäni jäi ne ongelmien ratkaisut tekemättä ja seuraavalla kerralla hermostuin vielä herkemmin. Eli en itse osannut rauhoittaa itseäni ja hoitaa tilannetta kunnolla, vaan tarvitsin ulkopuolista tukea. Olen kuitenkin oppinut rauhoittumaan, opettamaan itselleni ettei ole syytä paniikkiin ja toimimaan niin, että kaikki voivat hyvin. Välillä se on vaikeaa, mutta onnistun ja siitä saan aina voimaa uuteen yritykseen. Kun on pakko hoitaa tilanne, eikä toinen tule väliin, kyllä sen yllättävän hyvin sitten lopulta hoitaa ja löytää ne keinot. Näin siis ainakin itselläni, en voi sanoa toimisiko toinen samalla tavalla. Uskaltaisin sanoa, että kyllä harjoitus tekee mestarin tässäkin, vaikka olisikin esim. diagnooseja taustalla, itselläni on erityisherkkyyden lisäksi paniikkihäiriö. Ne eivät kuitenkaan ole koko minä, vaan ominaisuuksiani joiden kanssa elän. Vakava masennus on sitten kyllä asia hieman erikseen ja jos niin on, että oikeasti vaimolla on henkisesti niin huono olla, ettei hän pysty olemaan vastuussa, ehkä sitten tarvittaisiin isompaa konkreettisempaa apua ja/tai muutosta tilanteeseen, jotta hän pystyisi toimimaan paremmin.

Itselle tosiaan se, että kun en voinut luottaa toisen huolehtivan puolestani, auttoi. Suhde voi toki aika huonosti muutenkin ihan muista syistä ja lopulta tein eropäätöksen, minusta tuntui että voisimme paremmin erikseen. Minusta alkoi tuntua, että olimme yhdessä vain siksi, että hoidimme yhdessä perhettä, ei siksi että meillä olisi rakkautta. En siis kehota eroamaan, tämä oli vain meidän tilanteemme. Nykyään minä olen täysin vastuussa kotona, minä olen se henkilö johon lapset turvaavat ja luottavat. Minä olen se aikuinen, joka on lapsille esikuva. Läsnä ei ole päivittäin toista aikuista, joka ottaa vetovastuun, jos minä rupean panikoimaan tai koen että olen liian väsynyt. On vain yksinkertaisesti toimittava ja hoidettava asiat. Välillä on hetkiä kun oikeasti tuntuu että seinät kaatuu niskaan ja en pysty. Mutta kyllä sitä silti sitten on pystynyt, sitten vaan äkkiä lapset vaikka ulos ja hengittelemään raitista ilmaa yhdessä leikkikentälle, tai soitto ystävälle/isovanhemmille, että voimmeko hetkeksi tulla käymään... Ehkä teidän tilanteessanne voisi olla, että oikeasti äiti ottaa enemmän vastuuta ja huomaa, että hän onnistuu? Onnistumisten kautta luotto omaan toimintaan vahvistuu.

Jotain keinoja siinä aina keksii ja yrittää miettiä millä tavalla sekä itse että lapset voivat paremmin. Olen yrittänyt lukea paljon kirjallisuuta omien tunteiden hallinnasta sekä vanhemmuuden herättämistä lapsuudenmuistoista. Näistäkin on ollut apua. Lisäksi se, ettei arjessa ole sitä toista jolle voi kiukutella turhanpäiväisiä, niin aika äkkiä oppii olemaan kiukuttelematta. Vaikka olisikin tarve siihen, sitä pystyy eri tavalla kanavoimaan. Saatan iltaisin kirjoittaa pitkäänkin omia ajatuksiani ylös tietokoneelle ja kiukutella siinä. Sitten luen tekstini ja tunnen oloni hölmöksi, että miksi näin pienet asiat vaivaavatkaan minua, meillä on silti aika tavalla hyvin asiat. Usein myös pyrin kirjoittamaan ylös 3-5 asiaa joista olen päivän aikana ollut kiitollinen. Nekin auttavat muistamaan, että selviää ja pärjäämme kyllä. Monesti olen ajatellut, että aiemmin kun olin vielä parisuhteessa, liian helposti luotin ja nojasin toiseen, koska hän oli läsnä ja pystyi auttamaan. Ei siinä sinänsä ole mitään väärää, mutta itsekin on silti pystyttävä toimimaan. Olisin itsekin pystynyt, ihan pienen hetken rauhoittumisella ja itseni kokoamisella toimimaan ihan yhtä hyvin. Toki edelleen on tilanteita kun tosissaan tarvitsisi sen toisen siihen avuksi, mutta niissäkin tilanteissa keksii kyllä toimivia ratkaisuja. Väsynyt sitä on silti arjen pyörityksessä yksin ja se varmasti välillä näkyy. Mutta ainakin koen että huolehdin lapsistani silti hyvin. Tiedän myös tunteen, kun on kauhea hälinä, ehkä lisäksi leluja joka paikassa niin että päälle astuu, olis vähän nälkä, puhelin yhtäkkiä alkaa soida, toinen lapsista kolauttaa itsensä johonkin ja näemmä tarvitsisi toiselta lapselta vaippakin juuri nyt vaihtaa. Kun tulee monesta eri suunnasta aistiärsykkeitä ja samaan aikaan on pakko myös toimia jonkun (tai joidenkin) asian eteen, se voi tuntua ilotulitukselta päässä ja on hankala toimia. Koko kroppa huutaa että et sä nyt pysty tähän, liikaa, error, stop! Mutta itse koen, että se on vain se hälytysmekanismi mikä omassa kropassa menee liian äkkiä ns. vikatilaan, se on opittava sulkemaan pois ja lähdettävä toimimaan siitä huolimatta. Kyllä se sujuu, oma kroppa ja mieli vaan tosiaan ovat liian äkkiä hälytilassa ja on osattava itse sulkea se, kun ne tunteet ensin itsessään tiedostaa ja havaitsee. Aina ei onnistu sataprosenttisesti, mutta joka kerta menee silti paremmin.

 

[Jimi]

Jos yrität häntä neuvoa, osaako hän ottaa mitään palautetta vastaan vai onko reaktio heti hyökkäävä?

Minulla on yksi pitkä parisuhde ennen nykyistä. Otanta on pieni, mutta näiden kahden kumppanin välillä koen täydellisen vastakohtaisuuden: ensimmäinen pystyi kuuntelemaan mitä itse koen ja ajattelen, ja hän jopa pystyi hämmästyttävällä tavalla ennustamaan ennen kuin edes sanoin mitään. Nykyisellä taas on aina ollut tietty muuri – hän on nimenomaan ensimmäiseen verrattuna varsin hyökkäävä ja torjuva, jos minulla on jotakin eriävää sanottavaa. Itselläni ei välttämättä ole edes tosiasiassa ristiriitainen kokemus, mutta väärinkäsityksiä myös kielen tasolla tulee hirvittävän herkästi. Tilanne panikoituu herkästi. Nyt lapsiarjessa palautteen antaminen ja vastaanottaminen on mennyt ihan pipapriksi. Aika usein menee myös niin, että annan eriävän mielipiteen, vaimoni torjuu sen täysin, mutta sitten myöhemmin huomaakin, että ehdotukseni oli hyvä. Kun taas vaimoni antaa minulle jonkin ohjeen tai mielipiteen, niin usein joudun valitsemaan sarkasmin, "todella hyvä idea, oikeassa olet", kun mielestäni asian voisi tehdä paljon järkevämmin toisella tavalla. Jatkuvasti noudatan vaimoni määräyksiä, vaikka ajattelisin, että määräys/syytös on lähtöisin paniikista eikä täyden kognitiivisen kapasiteetin ajattelusta.

Tuo esimerkki, jossa olet ollut lapsen kanssa koko aamun ja kun vaimosi nousee, sinä puuhaat rauhallisesti omiasi ja lapsi leikkii kiipeillen sohvalla ja vaimosi suuttuu tästä - mitä ihmettä? Onko vaimosi jollain tavalla kiukustunut sinulle siitä, että sinä osaat käsitellä lapsen tunteita paremmin ja siksi reagoi näin? Tuntuu kuin hän yrittäisi sinulle kostaa sinun ja lapsesi hyvät välit.

Tuo sohvaesimerkki pohjautuu erityisesti siihen, että vaimoni mielestä kaikki on hirvittävän vaarallista lapselle. Lukemattomia kertoja hän on sanonut vaikkapa salaatin syömisestä lapselle, että "muista pureskella todella hyvin". Olen muutamia kertoja ihan vahingossa naurahtanut tälle (vaimoni ei ole varmaan huomannut). Itse en ole siis kokenut mitään vaaraa, mutta vaimoni kokee, että lapsi on jatkuvasti vaarassa tukehtua. Esimerkiksi vaimoni äiti on useasti sanonut, että ei hätää, ei lapsi tähän tukehdu. Mutta ei tällaisella kannustuksella ole vaikutusta. Toinen tapa kuvata tätä on se, että oma äitini on mielestäni hieman yliherkkä lasten vaaratilanteille. Esimerkiksi pitää kävellä hyvin kaukana metrolaiturin reunalta ja sellaista. Mutta vaimoni on vielä tästä tasosta 100 kertaa ahdistuneempi. Vaimollani ei ole perspektiiviä siihen mikä muiden mielestä on vaarallista ja mikä ei.

Mutta pääsyy sohvaesimerkin tapahtumiseen on, että vaimoni hätääntyy lapsen kiipeilystä, ja koska hänellä on muutenkin aamukiukku, verensokeri alhaalla, huono olo huonojen yöunien jälkeen jne., niin hän olettaa, että puolison pitäisi ymmärtää ja auttaa tällaisissa tilanteissa. Joten oli kiipeily oikeasti vaarallista tai ei, minun pitäisi huolehtia, ettei lapsen leikki tunnu yhtään vaaralliselta vaimostani. Ja minähän ymmärrän tämän – jos toinen on aivan paniikissa ja ahdistunut, niin sellainen ihminen tarvitsee suojelua ja tukea, koska muuten asiat menee vielä huonommin. Koko päivä lähtee käyntiin vielä huonommin. Mutta sitten en kuitenkaan koe, että realistisesti olisi mahdollista toimittaa sitä kaikkea tukea – minun on pakko myös mm. tiskata, muuten ei voida syödä, kun ei ole astioita.

Voi olla, että vaimoni on myös hieman kiukustunut siitä, että käsittelen lapsen tunteita vähemmällä paniikilla. Toisaalta hän myös rationaalisen ajattelun osalta syyttää minua siitä, että en kasvata lasta, ja siitä syystä lapsella ei ole mitään rajoja, ja kohta ollaan menetetty kuri ja kasvatus kokonaan. Itse en taas ole yhtään huolissani, vaan päinvastoin koen, että lapsi reagoi yllättävän älykkäästi. Esimerkiksi eilen lapsi rikkoi lautasen ollessaan äitinsä kanssa. Tulin tilanteeseen toisesta huoneesta vähän myöhemmin. Mahdollisesti lopputulos olisi ollut erilainen, jos en olisi tullut, mutta sen jälkeen kun tulin, niin osallistuin asiaan erittäin rauhallisesti, ilman mitään kiirettä. Lopussa lapsi (2v2kk) pyysi anteeksi lautasen heittämistä, ja halasi meitä vanhempia.

En kyllä usko, että noin olisi käynyt, jos en olisi tullut. Mainittakoon myös se, että lapsi on osannut jo pitkään käyttää syvää hengitystä rauhoittumiskeinona. Olen ollut erittäin positiivisesti yllättynyt, että pieni lapsi voi ymmärtää tällaisen merkityksen. Vaimoni taas on syvään hengittämiseen kannustamisesta sanonut useasti, että teet lapsesta ihan hullun, kun käytät tuollaisia metodeja. (Tuntuu muuten hyvältä, että voin avautua näistä jutuista täällä.)

Mutta en usko, että ensisijaisesti vaimoni yrittää kostaa minulle – erityisesti on kyse erityisherkän kuormittumisesta, jolloin rakentava ajattelu ei ole enää mahdollista. Voin ajatella asiaa omakohtaisesti niin, että jos minulla on ollut aivan mahdoton päivä (työt myöhässä, tärkeät hoidettavat asiat myöhässä jne.), niin kyllä minäkin silloin enemmän alan tiuskia ja torjua, ja pystyn vähemmän ajattelemaan rauhallisesti ja kokonaisvaltaisesti. Tällainen raja vaan tulee niin kovin nopeasti vastaan vahvasti erityisherkällä.

Minun mielipiteeni on tämä: Vaimosi käyttäytyminen lapsen seurassa + tyyli miten hän sinua kohtelee on tässä se ongelma. Lapsi ei yksinkertaisesti tykkää olla äitinsä kanssa.

On sitä ollut selvästi havaittavissa, että lapsi tulee vaikkapa halaamaan minua ja sanoo "äiti mene pois, äiti älä kato". Toisin päin harvoin näin. Mutta tuo muotoilu (lapsi ei tykkää olla äitinsä kanssa) on ehkä vähän liian jyrkkä. Kyllä lapsi tykkää olla äitinsä kanssa, ja esim. kysyy usein missä äiti on (kun esim. äiti nukkuu aamulla vielä 3 h heräämisemme jälkeen). Mutta niin se on, että kolmistaan ollessamme vaimoni käyttäytyminen on mielestäni ihan mahdottomalla tasolla. Vaimoni toimintamallien huonot piirteet korostuvat silloin moninkertaisesti.

 

[Jimi]

Olipa merkittävä juttu lukea ajatuksiasi. Jos sopii, niin voisi olla todella suuri apu, jos juteltaisiin jopa puhelimitse? Ehkä kysyn myöhemmin yksityisviestillä kävisikö sinulle!

Toisaalta myös haasteitakin arjessa on ja oikeasti olen aika kovilla, koska olen kahden lapsen yksinhuoltaja. Apujakin saan, mutta ehkä enemmänkin kaipaisi.

Vaimoni on sanonut, että missään tapauksessa ei ole harkittavissa toinen lapsi. Näen ihan hyvin, että hänelle yksikin terve lapsi on ollut kuormittavuudeltaan aivan mahdottomalla tasolla. Niinpä toivon sinulle kovasti voimia ja apukäsiä. Ja sitä, että läheisesi ymmärtävät miten erilainen kokemus erityisherkälle elämä ja erityisesti lapsiarki on.

Hetkellisesti saattaa humina käydä päässä ja tarvitsen sen muutaman minuutin ehkä itselleni, pitää vetää syvään henkeä, hengittää raitista ilmaa ikkunasta, juoda vettä, laittaa musiikkia taustalle tms. Mikä kenellekin sopii parhaiten.

Vaimolleni varmasti nämä toimivat ja toimisivat tosi hyvin, paitsi musiikki ei kyllä hänelle satu toimimaan, sen tiedän. Hän kuormittuu valtavasti musiikista. Hän on kuvannut asiaa niin, että musiikki synnyttää aivan liikaa tunteita, vaatii keskittymään musiikkiin, kuormittaa aivan liikaa (jopa hiljainen musiikki, mutta varsinkin kovaa soiva musiikki). Toisessa huoneessa rauhoittuminen on ollut tärkeä asia meillä. Siinä on vaan ollut se ongelma, että jos pyydän vaimoani menemään lepäämään, niin hän kokee, että näin poistan häneltä mahdollisuuden kokea onnistumisen tunteita, ja asiat menevät vielä huonompaan suuntaan. Toisaalta joskus hän menee (lähinnä jos hän kokee, ettei hän muuten kestä – joskaan hän ei kestä myöskään toiseen huoneeseen menemistäkään), ja on siitä ollut mielestäni yleensä enemmän hyötyä kuin haittaa. Jos vaimoni on ollut mielestäni aivan kauhea, jonka jälkeen hän on mennyt toiseen huoneeseen itkemään, niin minulle on ollut kyllä hyvin vaikeaa mennä huoneeseen lohduttamaan. Joskus olen niin tehnyt, mutta silloin tunnen hyvin ristiriitaisen tunteen ("miksi minä joudun lohduttamaan, kun toinen käyttäytyi aivan hirveällä tavalla"). En ole varma olenko jotenkuten onnistunut vai ehkä pahasti epäonnistunut tällaisessa empatiassa.

Lapsillekin on hyvä näyttää, että itselleen voi nauraa, jos menee vähän pipariksi.

Mistä olet saanut tämän hienon kyvyn nauraa itsellesi? Valitettavasti vaimoni on kasvatuksessaan saanut päinvastaiset eväät tähän asiaan. Vaimoni on erittäin kriittinen itseään kohtaan. Mielestäni on tosi harmi, että hän ei koskaan esimerkiksi kuuntele musiikkia siivotessa, ja sellainen hullutteleva rentous on harvinaista. Kyllä hänkin joskus on esimerkiksi naurahtanut riitatilanteessa, jos jotain koomista on sattunut tapahtumaan riidan keskellä. Sellainen on kyllä mukavaa, kun näin tapahtuu.

Minusta kuulostaa hieman siltä, että Jimi tekee vaimonsa puolesta liikaa ja ottaa liikaa haukkumisia/arvostelua vastaan.

Ilmeisesti näin on tosiaan tapahtunut. Terapioissa olemme käyneet läpi sitä, että minun pitää uskoa, että vaimoni pystyy, jolloin hän saisi tilaa tehdä itse. Mutta käytännön tasolla kuvio on kuitenkin hirvittävän vaikea. Jos sanon esimerkiksi, että hän voisi nyt viedä roskat, niin hän vastaa "prioriteettini on aivan väärin, nyt on lapsi saatava kylpyyn välittömästi". Jos taas en ehdota mitään, niin mitään ei silloinkaan tapahdu. Ja sitten kun on joku pieni yhteinen hetki lapsen nukkumaanmenon jälkeen, niin niitä hetkiä on vaikea myöskään käyttää vaikkapa roskien viemiseen.

Keskiössä mielestäni onkin se, että oli erityisherkkä tai ei, niin lapsiarjessa asiat on niputettava. Utopiat dedikoiduista yksi asia kerrallaan -toimintamalleista eivät ole mahdollisia. Varsinkin, jos muutenkin toimintamallit on kuormittavia ja hitaita (kuten vaimollani mielestäni on). Vaimoni ei ollenkaan tykkää moniajosta varsinkaan lapsen ollessa hereillä. Tämänkin asian ymmärrän – jos kapasiteetti ei salli moniajoa, niin se ei (ilmeisesti) ole halusta tai vaivannäöstä kiinni. Tämä kuvio on kyllä ollut mielestäni hyvin haastava jo ennen lasta. Vaimoni harvoin halusi mitään kuormittavaa kuten illallisten järjestämistä ja muuta. Ja perinteisesti aina minä järjestin suurimman osan asioista. Toisaalta on hienoa, että olemme nyt koronan hellittäessä jopa voineet kyllä tavata kaveriperheitä ja muuta. Mutta vaimollani on lähes joka kerta on hirveä paniikki ja kuormittuminen esim. automatkalle lähtiessä.

Itse ennen eroani saatoin luottaa kumppaniini ongelmien ratkaisussa niin, että itseltäni jäi ne ongelmien ratkaisut tekemättä ja seuraavalla kerralla hermostuin vielä herkemmin. Eli en itse osannut rauhoittaa itseäni ja hoitaa tilannetta kunnolla, vaan tarvitsin ulkopuolista tukea.

Vaimoni on lukemattomia kertoja soitellut äidilleen ongelmien jälkeen. Olen muutamia kertoja saanut läksytystä hänen vanhemmiltaan. Ja jos vaimollani on ollut puhelinkaiutin päällä, niin olen joskus kuullut puhelimesta miten minun pitäisi ymmärtää tehdä se ja se paremmin. Toisaalta tiedän, että vaimoni vanhemmat myös ymmärtävät miten äkkipikainen ja poikkeuksellisen kuormittuva vaimoni saattaa olla. Ja vaimoni ehkä myös nimenomaan kaipaa ja hyötyy hyväksynnästä.

Vaimoni ei kyllä mielestäni ole onnistunut itsensä rauhoittamisessa. Toisaalta hän on käyttänyt lukemattomia tunteja hypnoosiäänitteiden parissa, yrittänyt rentoutua niiden avulla. Jo suhteemme alusta alkaen on ollut sellainen haaste, että vaimoni mielestä minun täytyy ymmärtää kenen kanssa olen parisuhteessa. Jos en hyväksy sitä minkälainen hän on, niin hänen mielestään minun pitäisi olla aikuinen ja jättää hänet. Käytännössä minä olen se osapuoli, joka on aina sanonut olevansa valmis suhteen haasteisiin. Vaimoni taas on se osapuoli, joka säännöllisin väliajoin sanoo haluavansa erota.

Kirjoitin aiemmin, että 100% olen herännyt lapsen kanssa. Pari poikkeusta kuitenkin on ollut. Esimerkiksi minulla oli työreissu, ja olin yhden yön pois kotoa. Silloin vaimoni pärjäsikin päivän ja yön ihan hyvin. Toisaalta taas on esimerkkejä, joissa vaimoni käskee minua puhelimitse paniikissa kotiin pois työpalavereista tai keskeyttää etätyöpalaverini kotona aivan triviaaleista syistä, kun ei pysty ratkaisemaan tilannetta lapsen kanssa itse. Mitään vakaata pohjaa ei siis elämälle ole.

Kun on pakko hoitaa tilanne, eikä toinen tule väliin, kyllä sen yllättävän hyvin sitten lopulta hoitaa ja löytää ne keinot.

Uskoisin, että tämä kyllä toimisi meilläkin. Myös yksilöterapeuttini on sanonut useasti, että kyllä ihminen (ja vaimoni) kuvaamistani tilanteista pystyisi selviytymään paremmin kuin mitä uskoisikaan. Terapeuttini mielestä myös kivut ovat todennäköisesti psykosomaattisia (mikä on vaimoni mielestä hirveä virhepäätelmä).

Mitä arvelet, voisiko asumisero auttaa tässä? Jotta vaimoni huomaisi, että pärjää lapsen kanssa? Jos on vaikka jako 3 päivää isä, 3 päivää äiti (äiti muuttaisi vuokrakämppään). Luulen, että arviosi voi hyvin olla paljon osuvampi kuin esimerkiksi terapeuttien, jotka eivät itse satu olemaan erityisherkkiä.

Uskaltaisin sanoa, että kyllä harjoitus tekee mestarin tässäkin, vaikka olisikin esim. diagnooseja taustalla, itselläni on erityisherkkyyden lisäksi paniikkihäiriö.

Se on tosi harmillinen häiriö, joka on omiaan aiheuttamaan muita ongelmia. Meillä ei ole sitä häiriötä, mutta pari kertaa vuosia sitten olen paniikkokohtauksen sattumanvaraisissa tilanteissa kokenut. Oletko käyttänyt sitä metodia, että "toivottaa kohtauksen tervetulleeksi" ja antaa vaikutusten tuntua mahdollisimman voimakkaasti ("antaa tulla vaan kuolema tai mitä vaan"), kunnes sitten vaikutukset häviävät?

Vakava masennus on sitten kyllä asia hieman erikseen ja jos niin on, että oikeasti vaimolla on henkisesti niin huono olla, ettei hän pysty olemaan vastuussa, ehkä sitten tarvittaisiin isompaa konkreettisempaa apua ja/tai muutosta tilanteeseen, jotta hän pystyisi toimimaan paremmin.

Vaimoni itse sanoo, että erityisesti lapsen ollessa n. 4 kk, kun hän ei saanut unta, ja oli erittäin huolissaan siitä, että vauva ei nuku (itse en ollut huolissani), vaimoni oli aivan äärirajoilla. Että juuri ja juuri pystyi pitämään lapsen ja itsensä elossa. Omasta näkökulmastani katsottuna kumpikaan ei ollut vaarassa, vaan vaimoni kokemus vaarasta oli todellisuutta voimakkaampi. Tällainen kuvio on myös kuvattu raskauden jälkeisen masennuksen kokemuksissa, joita olen lukenut. Itse koin, että ei ole hätää, ja sanoin, että näen miten asiat voisi tehdä ilman hätää. Mutta vaimoni ei pystynyt yhtään vastaanottamaan mitä sanon.

Minusta alkoi tuntua, että olimme yhdessä vain siksi, että hoidimme yhdessä perhettä, ei siksi että meillä olisi rakkautta.

Oliko teillä erimielisyyttä lapsen hoitoon liittyen? Esim. mikä on vaarallista lapselle, kuinka paljon lapsen täytyy nukkua, mitkä ovat hyviä keinoja rauhoittaa lasta jne.? Meillä on keskiössä tämä, että en koe samalla tavalla kuin vaimoni ja en siten lähde samalla tavalla mukaan kaikkiin niihin vaatimuksiin, joita vaimollani on lapsen hoitoon liittyen. Tämä valtava kokemuksellinen ero johtaa muihin asioihin kuten kunnioituksen ja rakkauden vähenemiseen.

 

[Jimi]

Ehkä teidän tilanteessanne voisi olla, että oikeasti äiti ottaa enemmän vastuuta ja huomaa, että hän onnistuu? Onnistumisten kautta luotto omaan toimintaan vahvistuu.

Hieman tätä on jo pitkään mietitty terapioissa. Juuri äskettäin satuin perheterapeutillemme yksityisesti ehdottamaan, että asetettaisiin toistaiseksi voimaan kielto, että ollessamme kolmistaan ei saisi puolisolle esittää lainkaan mitään vaatimuksia lapsen hoitoon liittyen. Tiettyjä pehmeämpiä muotoja tästä on jo kokeiltu, mutta ei tällaista voimakasta rajanvetoa. Voisikohan tämä toimia (ja saankohan vaimoani suostumaan), en vielä tiedä. Tietyt siirtymätilanteiden haasteet eivät kyllä ole vältettävissä, esim. jos täytyy liikkua toiseen paikkaan, niin täytyy pystyä sopimaan milloin lähdetään, jos ei ole jo etukäteen sovittu. (Perheterapeuttimmekin on kommentoinut, että ratkaisu ei kuitenkaan ole sopia kaikkea etukäteen, koska kaiken sopiminen etukäteen on mahdotonta, elämä ei ole aina tai yleensä täysin ennustettavaa.)

Olen yrittänyt lukea paljon kirjallisuuta omien tunteiden hallinnasta sekä vanhemmuuden herättämistä lapsuudenmuistoista.

Saanko kysyä mitä parhaat kirjat olivat?

Kiitos vielä erittäin paljon viestistäsi. Pistän vielä tähän yhteenvedon asioista, jotka viestissäsi kerroit auttaneen:
- Auttoi, kun en voinut luottaa toisen huolehtivan puolestani.
- Tunteiden hallintaan ja vanhemmuuden herättämiin lapsuudenmuistoihin liittyvät kirjat ovat auttaneet.
- Päiväkirjaan tunteiden ja kiukun purkaminen iltaisin. [Tätä vaimoni on koko elämänsä aika paljon tehnytkin.]
- Päiväkirjaan myös 3–5 asiaa, josta on päivän aikana ollut kiitollinen. [Tätä en usko, että vaimoni olisi yhtään säännöllisesti tehnyt. Itse kyllä koen olevani kiitollinen ja myös onnellinen – mikä on ristiriitaista.]
- Hälinään ja haasteisiin liittyvä kehollinen hälytysmekanismi on erityisherkällä ylivirittynyt, joten on opittava signaalin tiedostamisen jälkeen sulkemaan se pois, ja on toimittava tästä vahvasta stop-kokemuksesta huolimatta.
- Positiivisen kokemuksen havaitseminen auttaa vähän kerrallaan helpottamaan suhtautumista seuraavissa tilanteissa.

 

[Vargynja]

En sanoisi että vaimosi on ongelma. Sanoisin että vaimosi mielenterveysongelmat ja erityisherkkyys aiheuttaa ongelmia. Lapset herkästi aistii aikuisen mielentiloja, mikä saattaa entisestään vaikeuttaa vaimosi ja lapsen vuorovaikutusta. Onneksi olette molemmat saaneet apua. Auttaisikohan ihan käytännön apu arkeen teitä molempia. Voisin kuvitella että tilanne on sinullekin kuormittava. Itselleni ainakin mieheni sairastaminen on ollut.

Meillä ei ole ollut ihan samanlaisia ongelmia, mutta mielenterveysongelmia ja niiden+miehen syöpien aiheuttamaa uupumusta. Meille parhaita apuja on olleet psykoterapia ja kotipalvelu.

Mietin olisiko toimiva lähestymistapa vaimosi hätään tai ärsyyntymiseen sellainen missä osoitat empatiaa häntä kohtaan, mutta et ota kantaa itse asiaan. Et sano vastaan etkä myöntele. Siis jos hän säikähtää lapsen sohvalla kiipeilyä sanot jotain mikä validoi hänen tunteen, mutta et kiellä lasta kiipeilemästä tai myöskään sano vaimollesi sen olevan turvallista.

 

[Jimi]

Auttaisikohan ihan käytännön apu arkeen teitä molempia.

Kotipalvelu auttoi meitä ensimmäisenä vauvavuotena täyden tuntimäärän. Helpotti vähän työtaakkaa. Hankimme toiselle vuodelle sen myös, mutta emme ole käyttäneet sitä enää. Yksi syy on, että vaimoni kokee epöonnistuvansa, jos ei itse hoida lasta. Olisi kyllä järkevää tehdä kotipalvelun avulla vaikka nollaavia ravintolaillallisia. Toisaalta isoäiti on pari kertaa sellaisen mahdollistanutkin (minun aloitteestani).

Voisin kuvitella että tilanne on sinullekin kuormittava.

Koen, että kestäisin kuormittavuuden muuten ihan hyvin, mutta kun koen, että vaimoni useita kertoja päivässä vaikeuttaa asioiden hoitamista tai kieltää tekemästä lapsen kanssa jotain, joka mielestäni olisi nimenomaan ollut tosi kivaa. Ne tilanteet kyllä masentavat. Mutta olen silti ihan onnellinen omasta mielestäni. Teen kaikesta huolimatta omiakin juttuja, joka varmasti auttaa.

Mietin olisiko toimiva lähestymistapa vaimosi hätään tai ärsyyntymiseen sellainen missä osoitat empatiaa häntä kohtaan, mutta et ota kantaa itse asiaan. Et sano vastaan etkä myöntele. Siis jos hän säikähtää lapsen sohvalla kiipeilyä sanot jotain mikä validoi hänen tunteen, mutta et kiellä lasta kiipeilemästä tai myöskään sano vaimollesi sen olevan turvallista.

Sohvatilanteessa vaimoni ensisijaisesti haluaisi, että otan lapsen nopeasti pois kiipeilemästä. Hänelle kuitenkin kävisi varmasti tosi hyvin myös se, jos hyvin empaattisesti validoisin hänen pelkonsa ja ahdistuksensa. Tämä on asia, jota on vuosia yritetty ratkaista terapioissa. Käytännössä se menee nykyään niin, että jos validoin, niin vaimoni ajattelee, että robottimaisesti validoin, koska terapeutti käski. Ja hän on tietyssä mielessä oikeassakin. Ymmärrän, että häntä oikeasti ahdistaa, mutta toisaalta näen, että lapsi on turvassa enkä oikein pysty kokemaan ainakaan voimakasta myötätuntoa. Varsinkin, kun vaimoni on samalla syyttävä ja tiuskiva. En ole varma kuinka paljon yleensä ihminen pystyy tällaisessa tilanteessa olemaan aidosti myötätuntoinen. Tiedän joitakin, jotka ovat kyllä hämmästyttävän ja ihailtavan myötätuntoisia. Mutta en ole oikein pystynyt ratkaisemaan tätä asiaa.

 

[Erityisherkkä minäkin]

Eritysherkkyyden taakse on helppo piiloutua, epäreilua muita erityisherkkiä kohtaan.
Olen siis erityisherkkä kipukroonikko ja kolmen lapsen äiti. Meilläkin mies tekee suurimman osan kotitöistä, lisäksi meillä käy siivooja. Olen hyvin kiitollinen siitä, että mieheni jaksaa enkä silti koe olevani mitenkään huonompi.

Minua kuormittavat kaikkein eniten äänet. Käytän usein vastamelukuulokkeita ja huonoimpina aikoina vältän esimerkiksi hoplopia ja muita meluisia ympäristöjä. Imurin kanssa en ole samassa asunnossa, jos joku käyttää sitä, mutta jos sotkua tulee ollessani yksin tai lapsien kanssa kotona, pyyhin lattian ja jos mies imuroi, hän sulkee huoneen oven ja lisäksi varottaa, että kohta kuuluu ääni.

Saatan jatkaa kirjoittamista myöhemmin. Nyt tuli muuta tekemistä. Lyhyesti: erityisherkkä ja kivuista kärsivä voi olla hyväntuulinen ja hyväkäytöksinen, empaattinen ja tyyni. Ei tarvitse käyttäytyä huonosti.

 

[Erityisherkkä minäkin]

Jatkoa:
Vaikka äitiä hirvittää se, että lapsi kiipeilee tai syö ”vaarallisia” ruokia, lapsella on silti oikeus harjoitella näitä taitoja. Ei voi siis ajatella, että jos äitiä pelottaa, että lasta sattuu, isän pitää keskeyttää lapsen toiminta, jotta äiti selviää tunteensa kanssa. Sen sijaan jos toiminta on oikeasti vaarallista, kumpi tahansa vanhemmista on velvollinen lopettamaan lapsen vaarallisen leikin, yleensä se vanhemmista, joka ensin tilanteen huomaa.
Äiti voi siis opetella erottamaan, mikä on vaarallista ja mikä vain tuntuu vaaralliselta.

Hoplop- ja kylpyesimerkki toivat mieleen kysymyksen, milloin on niin kiire, että pitää hermostua, jos asia ei hoidu välittömästi. Onko vaarallista, jos kylpyhetki alkaa 10 tai 20 minuuttia myöhemmin kuin oli ajateltu? Onko Hoplop-reissu aloitettava syömisellä? En ole yhtään lasta tavannut, joka pystyisi ensimmäisenä sisäleikkipuistoon päästyään keskittymään syömiseen. Voisiko ensin hyppiä tai kiipeillä hiukan ja vasta sitten syödä? Jos nälkäkiukku uhkaa lasta (miksei vanhempaakin), voisiko ennen sisälle astumista tankata vaikka jonkun smoothiepussin tai välipalakeksin?

Puolisona ei tarvitse hyväksyä toisen huonoa käytöstä eikä se silti tarkoita, ettei hyväksy toista ihmisenä. Meillä kaikilla on omat kasvun paikkamme. Vaimollasi se taitaa olla se, miten tulee toimeen ominaisuuksiensa kanssa ilman, että vaatii muita kantamaan hänen taakkaansa. Sillä erityisherkkyys on välillä taakka.

Kivun kokemusta ei kannata kyseenalaistaa. Jos vaimollasi on kipuja, ei ole merkitystä, onko syy psyykkinen vai ei. Minulla on nivelvaivoja, lihaksista johtuvia kipuja, vikaa kivunsäätelyjärjestelmässä ja krooninen migreeni. Eniten sattuu kuitenkin se, että epäillään, että minua ei oikeasti satu. Esimerkiksi vika kivunsäätelyjärjestelmässä on varmasti vika, joka on pään sisässä. Myös stressi ja voimakkaat tunnetilat (sekä positiiviset että negatiiviset) lisäävät kipuja. Minulla lääkkeet eivät toimi, joten voin muuttaa vain suhtautumistani kipuun. Kipu ei ole mieheni tai kenenkään muunkaan vika eikä kukaan voi sitä poistaa, vaikka miten olisi minulle avuksi ja mieliksi.

Joskus elämässä on ikäviä asioita, joita ei voi poistaa. Silti voi olla onnellinen ja toisinaan edes tyytyväinen elämäänsä.

 

[Jimi]

Vaimollasi se taitaa olla se, miten tulee toimeen ominaisuuksiensa kanssa ilman, että vaatii muita kantamaan hänen taakkaansa. Sillä erityisherkkyys on välillä taakka.

Tähän asiaan tulee jatkuvasti "esimerkkitapauksia", joskus useita päivässä. Yksi oli sellainen, että itse en ollut mitenkään olennaisesti läsnä tilanteessa, ja sitten mielestäni kävi juuri noin (kuten hyvin usein käy), että vaimoni vaati käytännössä muita hoitamaan häntä, vaikka hänen puheessaan asiassa on kyse lapsemme hoitamisesta. Olimme isovanhempien kotona, siellä oli keittoa lounaalla. Lapsi oli vaimoni mielestä syönyt viime aikoina liian vähän, joten hänellä oli huoli lapsen ruoan ja juoman saannista (lapsella ei todellisuudessa ollut mitään hätää, täysin normaali paino jne.). Vaimoni mielestä leivät piti laittaa piiloon, koska jos lapsi näkisi leipää, hän haluaisi sitä eikä söisi tärkeää keittoa. Isoisä sitten vähän ajan kuluttua kuitenkin kävi hakemassa piilosta itselleen leipää, tuoden sen yhteiselle ruokapöydälle lautaselleen. Vaimoni suuttui silmittömästi perusteena, että nyt lapsi ei sitten saa ravintoa, kun alkaa haluta leipää. (Omasta mielestäni käsitys leivän pilaavasta vaikutuksesta on omituinen ja kaukaa haettu. Toki ymmärrän, että pienikin häiriötekijä voi tuntua kuormittuneessa tilassa suurelta ongelmalta.) Vaimoni lähti ovet paukkuen pois keittiöstä, rauhoittui sitten 20 minuuttia, jonka jälkeen pystyi tulemaan takaisin.

Minun näkökulmastani katsottuna tuo tuntuu osoittavan, että vaimoni voi hermostua ns. mistä tahansa ja kenelle tahansa, jos hän syystä tai toisesta huolestuu lapsen hyvinvoinnista. Olen kuitenkin jokseenkin sellaisen dilemman keskellä, että olen edelleen epävarma onko tällainen panikointi normaalin rajoissa niin, että tällaista pitää ymmärtää, olla empaattinen, olla haastamatta, olla esittämättä mitään eriäviä mielipiteitä siitä onko leivän tuominen pöytään haitallinen asia lapselle vai ei. Minun on hyvin vaikea ymmärtää miten voisin edes väliaikaisesti (jos ajatellaan, että toipuminen tai pikkulapsiaika kestäisi vaikka 4–5 v asti) pystyä ottamaan tällaista panikointia vastaan niin, että en lähtökohtaisesti koskaan sanoisi mitä oikeasti ajattelen, etten saisi sanoa mielestäni panikoinnin olevan ikävää ja haitallista. Minun mielestäni vaimoni raivokkaasti määräilee mitä muut saavat ja eivät saa tehdä, kun lapsi liittyy tilanteeseen (kun mielestäni todellisuudessa ei olisi mitään erikoista tai mitään hätää lapsella). Eniten hän suuttuu minulle, kun olen eniten läsnä.

Perheterapeutti on vähän antanut ymmärtää, että ainakin asioiden helpottamiseksi minun olisi pitkällä (kuukausien tai vuosien?) aikavälillä suostuttava siihen mitä vaimoni sanoo, ja osattava poistua tilanteista tarvittaessa, ja tehtävä muita temppuja pitääkseni pakkaa kasassa. Mainitsn pitkän aikavälin siksi, että olen kyllä koemielessä muutaman viikon rupeamia yrittänyt melko onnistuneesti (itse kärsien) totella määräilyä kyseenalaistamatta mitään, mutta ei se ole auttanut kovin merkittävästi kokeen aikana eikä varsinkaan enää kokeilun jälkeen. Kyseenalaistamisella en tarkoita sitä, että vihaisesti tiuskisin "en varmana suostu", vaan olen yrittänyt pysyä niin rauhallisena kuin pystyn, ja sanoa asioita kuten "mielestäni ei ole vaarallista ottaa leipää lounaspöytään, ei ole mitään hätää". Asiaa on kyllä todella vaikea pitää kokonaan eskaloitumatta, koska tällainen vasta-argumentointi ei alkuunkaan käy vaimolleni päinsä. Tulee tuota silmitöntä raivoa "etkö ymmärrä, että tästä ei tule mitään, ruoka jää syömättä, hoida nyt sitten tämä, kun pilasit" ja vastaavaa. Ja sitten taas, jos itse hoidan (mitä tekisin tietysti mielelläni, ja tietenkin paljon mieluummin hoitaisin kuin osallistuisin mielestäni omituiseen kiistaan), niin tulee tuo seuraava ongelma, että vaimoni mielestä emme kykene yhdessä hoitamaan lasta, ja hänen riittämättömyyden tunteensa kasvaa.

Se on varmaa, että jos olisin kokonaan vasta-argumentoimatta noudattanut vaimoni määräyksiä, niin lukematon määrä asioita, jotka omasta mielestäni ovat kaikista kivoimpia asioita lapsen kanssa, olisi jäänyt tekemättä. Emme olisi menneet vesiliukumäkeen, HopLopiin, (juurikaan) puistoruokailuun, en olisi saanut tehdä "lentokonetta" lapsen kanssa (lapsi jalkojen päälle), ei vaahtokylpyä, uusien ruokien syömistä olisi rajoitettu enemmän, kävelyharjoittelu olisi pitänyt aloittaa paljon myöhemmin ja niin edelleen (määräily ulottuu ihan kaikkeen). Toisin sanoen, kun olen vasta-argumentoinut, niin olen saanut joitakin toiveistani joskus läpi, mutta sillä kustannuksella, että vaimoni mielestä olen hullu ja epäkunnioittava. Vaimollani on kyllä aina jokin peruste määräyksiinsä, mutta mielestäni ne perusteet kumpuavat aina äärimmäisestä ylireagoinnista, peloista, ahdistuksista, ylikuormittumisesta, univajeesta ja vastaavista asioista. Mielestäni lapselle on suureksi haitaksi, että kaikki on omituisella tavalla joustamatonta, hätääntynyttä, panikoivaa, kireää, vaikeaa. Toisaalta silloin, kun olen yksin lapsen kanssa, niin lähes koko ajan on iloista, rentoa ja helppoa.

Asumusero on yksi ratkaisuehdotus. Sen suhteen minun on toistaiseksi vaikea nähdä sellaista perspektiiviä, jossa mainitsemani haasteet vähenisivät merkittävästi asumuseron ansiosta. Vaimoni mielestä ongelmat ovat kokonaan muiden (erityisesti minun) aiheuttamia, ja ainakaan aiemmin esimerkiksi ulkomaanmatkailusta johtuneet viikon mittaiset eri paikoissa asumiset eivät ole muuttaneet asioita mitenkään. Toki pitkä asumusero on kestoltaan eri luokassa, mutta toisaalta vaikuttaa siltä, että yhteistä tekemistä olisi melko paljon asumuserotilanteessakin (meillä on yhteisiä kavereita, sukulaisvisiittejä, lapsen kanssa tehtäisiin asioita yhdessä jne.).

En tiedä osaatteko sanoa tähän jotain hyödyllistä, mutta on kiva, jos osaatte.

Kivun kokemusta ei kannata kyseenalaistaa.

Kivut eivät ole oikeastaan viime aikoina ollut ongelma, vaikka tosi ikäviä muita ongelmia onkin ollut paljon. Kivun osalta itseni on helpompi ymmärtää – jos toinen sanoo, että selkään sattuu, niin voin ymmärtää ja mennä nostamaan lasta tms., ehkä vaikka itselläni olisi ollut juuri tärkeä kiireinenkin asia kesken (ja sovittu, etten ole hoitovuorossa). Mutta esimerkiksi sitä on todella vaikea ymmärtää, että jos olemme sopineet, että tekemäni iltapesun ja hampaiden pesun välisen ajan (iltapala ym.) vaimoni hoitaa, niin miksi vaimoni pitää oikeutenaan suuttua ja käskeä minut pois huoneesta, jos tämän iltapalavälin aikana en välittömästi tee jotain vaimoni määräämää asiaa (esim. nopeasti pue lapselle uutta yöpukua, jos edellinen kastui tms.).

 

[Vargynja]

Kinkkinen on tilanne enkä hirveästi osaa neuvoa. Mutta sen voin sanoa ettei lapsenkaan takia kannata kaikessa mennä vaimosi mukaan. Se voi vaikuttaa lapseenkin haitallisesti esimerkiksi tekemällä lapsesta ylivarovaisen, jos aina kielletään tekemästä kaikkea mikä voisi olla vaarallista (esim kiipeily ja lentokoneleikki). Eikä muutenkaan ylenmääräinen rajoittaminen ole hyvästä kenellekään. Mutta miten tasapainoilla niin että kaikki olisi tyytyväisiä, se on vaikeampi juttu.

Tuli mieleen tästä iltapala ja kastunut yöpuku esimerkistä, mitä tapahtuu jos olet eri huoneessa vaimon ollessa hoitovastuussa? Käskeekö silti sinut hätiin jos vaikka se yöpuku kastuu vai hoitaako vaimosi sen itse?

 

[Jimi]

Se voi vaikuttaa lapseenkin haitallisesti esimerkiksi tekemällä lapsesta ylivarovaisen, jos aina kielletään tekemästä kaikkea mikä voisi olla vaarallista (esim kiipeily ja lentokoneleikki).

Kyllä. Tiedän läheltä esimerkkejä, joissa mielestäni äiti on siirtänyt omaa epävarmuuttaan lapseen omien huonojen kokemuksiensa takia. Meidän lapsi sattuu olemaan synnynnäisesti todella sosiaalinen, rohkea ja aktiivinen. Tavallaan tämä aiheuttaa surullisen kontrastin (siivet sidotaan -efekti), toisaalta lapsi itsekin tuo esiin sen, että hänen kanssaan pitää tehdä asioita, kun hän kerran on niihin valmis, joten ei minulla kyllä ole aikomusta lopettaa aktiivista vanhemmuutta. Niinpä tässä on ehkä korostumassa nyt valinta – teenkö kuten mielestäni lapselle on paras, vai tulenko vaimoani vastaan. Jälkimmäistä voisi ehkä kutsua vaimoni hoitamiseksi ylivarovaisuuden kustannuksella. Ensimmäisessä vaihtoehdossa saattaa olla aika korkeat mahdollisuudet sille, että parisuhde hajoaa. Ns. soluissa ja ytimissäni kyllä ilman muuta valitsen lapsen. Olen myös ikään kuin elänyt koko elämäni valmistautuakseni nimenomaan siihen. Olen luonteeltani sitoutuva ja kärsivällinen, ja olenkin myös tietyillä tavoilla täysin sitoutunut myös parisuhteeseen (avioliittoon). Esimerkiksi olen ollut täysin valmis perustellun syyn takia tekemään 95 % kotitöistä, ja olen jopa valmis toimimaan nyrkkeilysäkkinä johonkin pisteeseen asti, mutta en sellaiseen pisteeseen asti, joka on vain kaikille osapuolille haitallista.

Terapiassa on käyty strategioita läpi, esimerkiksi terapeutin mukaan on hyvä, jos en ota kantaa siihen mitä vaimoni tekee, vaan kertoisin vain sen, että minulle tuli paha mieli tapahtuneesta asiasta. Voi olla, että en ole koskaan osannut riittävän hyvin tehdä omaa osuuttani, mutta toisaalta mielestäni vaikuttaa siltä, että strategiat ei pitkällä aikavälillä toimi. Moni kokeilu on ollut sellainen, että pari ensimmäistä kertaa ne joten kuten auttavat, mutta sitten vaikutus lakkaa. Esimerkiksi jos nykyään, jos sanon "minulle tuli paha mieli", niin tilanne ei muutu mitenkään. Viime aikoina tilanne on mennyt jo niin pitkälle, että hän ei halua, että ostan hänelle enää kukkia (ostin niitä säännöllisesti aikoinaan) eikä hän halua, että kerron hänelle positiivisia asioita hänestä. Toisaalta ilman muuta tiedän, että nämä voisi kiellosta huolimatta onnistuneesti toteuttaa, jos tekisin näitä aivan sydän avoimena, täysin sivuuttaaen, että samana päivänä hän on ollut minua kohtaan aggressiivinen koko päivän. Mutta aiempien kokemusten perusteella vaikuttaa siltä, että tällaisten tekojen vaikutus on hyvin lyhyt. Seuraavana päivänä kuitenkin vaimoni romahtaa ulkoisista syistä (ei saa unta vaikkapa työasian takia ja lapsi itkee), ja olen sitten heti jälleen nyrkkeilysäkkinä.

Ehkä tähän ei helppoa vastausta löydy, mutta herää kysymys, että miten voisin saada vaimoni ymmärtämään, että yritän auttaa enkä olla vihollinen. Jos sanon, että minä voin hoitaa tämän, kun lapsi ei halua laittaa vetskaria kiinni ja parkuu, niin vaimoni on hyvin vihainen. "En anna hänen olla lapsen kanssa, ja tilanne oli minun syytä muutenkin". Perheterapiassa tätä olen yrittänyt toki työstää, mutta valitettavasti siellä asia yleensä pysähtyy siihen, että vaimoni sanoo, että ei voi kuunnella syytöksiä, että vaimoni ominaisuuksien (esim. herkän kuormittumisen) esille tuominen on nimenomaan se, joka ongelmat on alunperin aiheuttaneet.

Vaimoni mielestä sivuutan hänen hädän tunteensa, en osaa tukea häntä hänen hädän tunteessa, ja vyörytän vain näkemyksiä miten lasta pitäisi hoitaa toisella tavalla. Voi olla, että en osaa, mutta en ole nähnyt, että kukaan muukaan osaisi, jos samalla yhtään haastaa vaimoni näkemystä tilanteen hoitamisesta. Ainoastaan vaimoni äiti osaa tämän tukemisen onnistuneesti. Hän tukee pahassa olossa lämpimällä tavalla ja antaa asian olla kuten on. Joskus sanoo höpsis siihen, että jokin asia olisi vaarallista. Vaimoni isä taas ns. päsmäröi (kertoo miten asiat "pitäisi" tehdä), ja on päinvastainen tapaus, joten hermot menee kummallakin heistä herkästi. Vaimoni äitini kanta on, että herkkää vaimoani pitäisi tukea, ja häntä ei pitäisi haastaa. Vaimoni koossa pysymisen kannalta hän on kyllä oikeassa. Mutta minun kannalta tilanteet ovat usein niin käsittämättömiä, että en kyllä käytännössä mitenkään pystyisi mainittuun toimintamalliin. Olen saattanut mielestäni juuri onnistua lapsen kanssa poikkeuksellisen hyvin, mutta sattumanvaraisesta syystä lapsi saattaa silti vaikkapa itkeä. Vaimoni sitten usein silmittömästi syyttää minua. Tällöin minulle tulee monesta syystä ikävä olo. Koen, että on aivan epäreilua ja irrationaalista, että vaimoni syyttää minua lapseni edessä perusteetta. Koen, että jos en ota asiaan mitään kantaa, niin jään vaimoni pahan olon purkamisen kohteeksi tavalla, joka jää ja on jo jäänyt rutiiniksi.

Yleensä reaktioni on olla sarkastinen ("joo tuo pahin mahdollinen ennustamasi skenaario on todella todennäköinen, totta"). Terapeuttini mukaan tämä sarkasmi aiheuttaa ongelmia, mutta on kuitenkin vähemmän ongelmallinen kuin esim. aggressio. Ikinä en kyllä ole väkivaltainen enkä kiroile, ja luulen olevani aika tarkka siitä, että en käytä haukkumasanoja kuten idiootti. Sarkasmia parempaa mallia en ole toistaiseksi osannut ottaa yleiseen käyttöön. Lapsi usein kysyy miksi äiti on vihainen, johon vastaan mielestäni totuudenmukaisesti; äiti on tosi väsynyt ja hänellä on paha mieli.

Tuli mieleen tästä iltapala ja kastunut yöpuku esimerkistä, mitä tapahtuu jos olet eri huoneessa vaimon ollessa hoitovastuussa? Käskeekö silti sinut hätiin jos vaikka se yöpuku kastuu vai hoitaako vaimosi sen itse?

Hoitaa ehkä yli 70 % tapauksissa itse. Sitä on työstetty, että pitäisi mahdollisimman huolellisesti vuorottaa hoitovastuut erilleen. Käytännössä kuitenkin tähän on ongelmallisuutta. Usein vaimoni on tullut äksyilemään vihaisena "lapsi ei suostu, sinä hoidat tämän". Etätyöaikana kun olen tehnyt työtä tietokoneella, olen joutunut vaihtamaan projektini toiselle koneelle, kun äiti ja lapsi haluavat tulla siihen huoneeseen, jossa olen. Ja kohta taas pitää vaihtaa eestaas. Ei väliä mikä asia minulla on menossa, vaimoni pitäisi saada määrätä miten toimitaan, kun hänestä lapsen kanssa on niin kuormittavaa muutenkin. Omasta mielestäni lapsemme on normaali kuormittavuudeltaan. Kerran olin tärkeässä taloyhtiön kokouksessa (puhumassa), ja vaimoni alkoi soitella sinne, että nyt välittömästi kotiin auttamaan (lapsi kiukutteli tai halusi isää, ei muuta). Muutaman kerran vaimoni on keskeyttänyt tärkeän etätyövideopalaverin esimerkiksi tullen huoneeseen huutamaan, että hella ei toimi, lapsi on nääntymässä nälkään (hänellä unohtuu, että keiton voisi lämmittää myös mikrossa).

 

[Jimi]

Monesti olen ajatellut, että aiemmin kun olin vielä parisuhteessa, liian helposti luotin ja nojasin toiseen, koska hän oli läsnä ja pystyi auttamaan. Ei siinä sinänsä ole mitään väärää, mutta itsekin on silti pystyttävä toimimaan. Olisin itsekin pystynyt, ihan pienen hetken rauhoittumisella ja itseni kokoamisella toimimaan ihan yhtä hyvin.

Vähän tähän liittyen tuli mieleen: Vaimoni on koko lapsiajan ollut sitä mieltä, että hyvän perheen merkki on se, että vauvaa ja lasta hoidetaan suhteellisen intensiivisesti ja usein niin, että kummatkin vanhemmat hoitavat samanaikaisesti, harmoniassa ja yhteistyössä. Eli esimerkiksi vaippa vaihdetaan niin, että toinen pitää kiinni (tai vastaavaa) ja toinen vaihtaa vaippaa. Muut asiat samoin yhdessä (pukeminen, syöttäminen jne.). Itse olen sitä mieltä, että pääsääntöisesti tällaiseen ei ole mitenkään aikaa. Toki kannatan kuitenkin sopivassa kohdassa esimerkiksi yhteisiä ruokailuhetkiä (kaikki syövät), sopivassa suhteessa yhteistä ulkoilua (vaikkapa 30–50 % ulkoiluista kaikki yhdessä). Mutta pysyvänä rutiinina vaipanvaihtoon, hampaiden pesuun ja vastaavaan en haluaisi käyttää kahden vanhemman aikaa. En tiedä voiko tämä näkemykseni johtua siitä, että olen tehnyt lähes kaikki kotityöt, joten minulla on päivä liian täysi muutenkin. (Tietenkin erikseen on tietyt tilanteet kuten se, että vasta opetellaan vaipanvaihtoa jne.)

Mitä ajatuksia teille herää tästä? Kiva, jos saan sekä erityisherkkien että ei-erityisherkkien näkemyksiä tähän.

Vaimoni näkemykseen vaikuttaa mielestäni hänen erityisherkkyytensä (ja helppo hänen on sanoa, että lasta pitäisi hoitaa tekemättä mitään muuta, koska vaimoni ei käytännössä tarvitse ratkaista kotitöiden allokointia päivään, kun minä joudun ne asiat hoitamaan). Näin puistossa nuoren miehen, joka hoiti jopa viittä noin 2–4-vuotiasta lasta yksin. Seurasin tilannetta vierestä tovin, ja homma sujui mainiosti ilman ongelmia. Vaimolleni tällainen olisi täysin mahdoton ajatus, koska jo yhden lapsen hoitaminen on äärirajoilla (ongelmana kuormittuminen, hätääntyminen, itsensä huonona pitäminen vauvan itkiessä, pelko muiden äitien epähyväksyvästä suhtautumisesta jne.).

Vaimoni oli nähnyt, että ystäväpariskunta konkreettisesti vaihtoi vaippaa kaksistaan 1-vuotiaalle. Vaimoni sanoi, että tämä on se normaali, joka on toimivan perheen edellytys. Vaimoni ei siis tarkoittanut varsinaisesti sitä, että vanhemmilla on hyvä yhteistyö, vaan sitä, että hyvän yhteistyön lisäksi, jos vanhemmat ovat samaan aikaan kotona, niin pääsääntöisesti kaikki muu tekeminen pitäisi karsia pois silloin, kun lapsi on hereillä. Kummankin vanhemman pitäisi hoitaa lasta samaan aikaan. Mitä mieltä olette?

 

[Aaltokukka]

Vähän tähän liittyen tuli mieleen: Vaimoni on koko lapsiajan ollut sitä mieltä, että hyvän perheen merkki on se, että vauvaa ja lasta hoidetaan suhteellisen intensiivisesti ja usein niin, että kummatkin vanhemmat hoitavat samanaikaisesti, harmoniassa ja yhteistyössä. Eli esimerkiksi vaippa vaihdetaan niin, että toinen pitää kiinni (tai vastaavaa) ja toinen vaihtaa vaippaa. Muut asiat samoin yhdessä (pukeminen, syöttäminen jne.). Itse olen sitä mieltä, että pääsääntöisesti tällaiseen ei ole mitenkään aikaa. Toki kannatan kuitenkin sopivassa kohdassa esimerkiksi yhteisiä ruokailuhetkiä (kaikki syövät), sopivassa suhteessa yhteistä ulkoilua (vaikkapa 30–50 % ulkoiluista kaikki yhdessä). Mutta pysyvänä rutiinina vaipanvaihtoon, hampaiden pesuun ja vastaavaan en haluaisi käyttää kahden vanhemman aikaa. En tiedä voiko tämä näkemykseni johtua siitä, että olen tehnyt lähes kaikki kotityöt, joten minulla on päivä liian täysi muutenkin. (Tietenkin erikseen on tietyt tilanteet kuten se, että vasta opetellaan vaipanvaihtoa jne.)

Mitä ajatuksia teille herää tästä? Kiva, jos saan sekä erityisherkkien että ei-erityisherkkien näkemyksiä tähän.

Vaimoni näkemykseen vaikuttaa mielestäni hänen erityisherkkyytensä (ja helppo hänen on sanoa, että lasta pitäisi hoitaa tekemättä mitään muuta, koska vaimoni ei käytännössä tarvitse ratkaista kotitöiden allokointia päivään, kun minä joudun ne asiat hoitamaan). Näin puistossa nuoren miehen, joka hoiti jopa viittä noin 2–4-vuotiasta lasta yksin. Seurasin tilannetta vierestä tovin, ja homma sujui mainiosti ilman ongelmia. Vaimolleni tällainen olisi täysin mahdoton ajatus, koska jo yhden lapsen hoitaminen on äärirajoilla (ongelmana kuormittuminen, hätääntyminen, itsensä huonona pitäminen vauvan itkiessä, pelko muiden äitien epähyväksyvästä suhtautumisesta jne.).

Vaimoni oli nähnyt, että ystäväpariskunta konkreettisesti vaihtoi vaippaa kaksistaan 1-vuotiaalle. Vaimoni sanoi, että tämä on se normaali, joka on toimivan perheen edellytys. Vaimoni ei siis tarkoittanut varsinaisesti sitä, että vanhemmilla on hyvä yhteistyö, vaan sitä, että hyvän yhteistyön lisäksi, jos vanhemmat ovat samaan aikaan kotona, niin pääsääntöisesti kaikki muu tekeminen pitäisi karsia pois silloin, kun lapsi on hereillä. Kummankin vanhemman pitäisi hoitaa lasta samaan aikaan. Mitä mieltä olette?

Mielestäni yhdet kädet riittää niin vaipanvaihtoon, hampaiden pesuun kuin muihinkin mainitsimiisi. Tottakai, jos toinen ei osaa esim säätää vaunujen aisaa, irrottaa turvakaukaloa telakasta, pysty nostamaan lasta pois sängystä esim olkapää vammasta johtuen tulee toisen auttaa mikäli mahdollista.
Mikäli apua ei ole tarjolla on keksittävä itse keino asiasta selviytymiseen...

Toisen keskittyessä lapseen pääsee toinen tekemään muuta tarpeellista tai ottamaan vaikka hetken "sanaristikkoa tarjoten". Samalla myös lapsi kokee eri tapoja tehdä/ kommunikoida samaan asiaan liittyen. A antaa satunnaisesti vuorotellen porkkanaa,kalaa ja juomista. B tekee unohtaa välillä juoman...

Puistossa näkemäsi on aivan normaalia, 4-5 lasta "vain" yhden aikuisen kanssa ei ole sukupuoleen sidottu miesten /naisten erityistaito.

Mikäli arkisia perusasioita pitäisi tehdä 4-kätisesti niin eiköhän lapsiperheiden erot olisi jo kielletty lailla?

 

[Vargynja]

Aika vähän jäisi kotitöille aikaa, jos molemmat olisi vain ja ainoastaan lapsen kanssa koko lapsen hereilläoloajan. Arkisia hoitotoimenpiteitä voi olla mukava tehdä yhdessä, mutta ei mitenkään voi mennä niin että molemmat on aina kaikessa lapseen liittyvässä mukana. Vaipan vaihtoon yms ei tarvita kahta. Mielestäni on ihan normaalia että kumpikin vuorollaan hoitaa lasta ja toinen joko kotia tai vaikka ottaa hieman omaa aikaa. Syömässä me pyritään olemaan kaikki yhdessä, jolloin sitten molemmat osallistuu myös lasten ruuasta huolehtimiseen. Mutta tämä enemmänkin perheen yhteinen ateria hengessä eikä niin että molemmat tarvitaan syöttämään lasta.

Olisiko vaimosi ajatus kenties alitajuisesti peräisin vaimosi epävarmuudesta. Ehkä hän ajattelee että asiat kuuluu tehdä yhdessä, koska hän kokee ettei selviä niistä yksin (tai että ne on hänelle liian haastavia tai kuormittavia).

 

[MarchDream]

Kyllä. Tiedän läheltä esimerkkejä, joissa mielestäni äiti on siirtänyt omaa epävarmuuttaan lapseen omien huonojen kokemuksiensa takia. Meidän lapsi sattuu olemaan synnynnäisesti todella sosiaalinen, rohkea ja aktiivinen. Tavallaan tämä aiheuttaa surullisen kontrastin (siivet sidotaan -efekti), toisaalta lapsi itsekin tuo esiin sen, että hänen kanssaan pitää tehdä asioita, kun hän kerran on niihin valmis, joten ei minulla kyllä ole aikomusta lopettaa aktiivista vanhemmuutta. Niinpä tässä on ehkä korostumassa nyt valinta – teenkö kuten mielestäni lapselle on paras, vai tulenko vaimoani vastaan. Jälkimmäistä voisi ehkä kutsua vaimoni hoitamiseksi ylivarovaisuuden kustannuksella. Ensimmäisessä vaihtoehdossa saattaa olla aika korkeat mahdollisuudet sille, että parisuhde hajoaa. Ns. soluissa ja ytimissäni kyllä ilman muuta valitsen lapsen. Olen myös ikään kuin elänyt koko elämäni valmistautuakseni nimenomaan siihen. Olen luonteeltani sitoutuva ja kärsivällinen, ja olenkin myös tietyillä tavoilla täysin sitoutunut myös parisuhteeseen (avioliittoon). Esimerkiksi olen ollut täysin valmis perustellun syyn takia tekemään 95 % kotitöistä, ja olen jopa valmis toimimaan nyrkkeilysäkkinä johonkin pisteeseen asti, mutta en sellaiseen pisteeseen asti, joka on vain kaikille osapuolille haitallista.

Terapiassa on käyty strategioita läpi, esimerkiksi terapeutin mukaan on hyvä, jos en ota kantaa siihen mitä vaimoni tekee, vaan kertoisin vain sen, että minulle tuli paha mieli tapahtuneesta asiasta. Voi olla, että en ole koskaan osannut riittävän hyvin tehdä omaa osuuttani, mutta toisaalta mielestäni vaikuttaa siltä, että strategiat ei pitkällä aikavälillä toimi. Moni kokeilu on ollut sellainen, että pari ensimmäistä kertaa ne joten kuten auttavat, mutta sitten vaikutus lakkaa. Esimerkiksi jos nykyään, jos sanon "minulle tuli paha mieli", niin tilanne ei muutu mitenkään. Viime aikoina tilanne on mennyt jo niin pitkälle, että hän ei halua, että ostan hänelle enää kukkia (ostin niitä säännöllisesti aikoinaan) eikä hän halua, että kerron hänelle positiivisia asioita hänestä. Toisaalta ilman muuta tiedän, että nämä voisi kiellosta huolimatta onnistuneesti toteuttaa, jos tekisin näitä aivan sydän avoimena, täysin sivuuttaaen, että samana päivänä hän on ollut minua kohtaan aggressiivinen koko päivän. Mutta aiempien kokemusten perusteella vaikuttaa siltä, että tällaisten tekojen vaikutus on hyvin lyhyt. Seuraavana päivänä kuitenkin vaimoni romahtaa ulkoisista syistä (ei saa unta vaikkapa työasian takia ja lapsi itkee), ja olen sitten heti jälleen nyrkkeilysäkkinä.

Ehkä tähän ei helppoa vastausta löydy, mutta herää kysymys, että miten voisin saada vaimoni ymmärtämään, että yritän auttaa enkä olla vihollinen. Jos sanon, että minä voin hoitaa tämän, kun lapsi ei halua laittaa vetskaria kiinni ja parkuu, niin vaimoni on hyvin vihainen. "En anna hänen olla lapsen kanssa, ja tilanne oli minun syytä muutenkin". Perheterapiassa tätä olen yrittänyt toki työstää, mutta valitettavasti siellä asia yleensä pysähtyy siihen, että vaimoni sanoo, että ei voi kuunnella syytöksiä, että vaimoni ominaisuuksien (esim. herkän kuormittumisen) esille tuominen on nimenomaan se, joka ongelmat on alunperin aiheuttaneet.

Vaimoni mielestä sivuutan hänen hädän tunteensa, en osaa tukea häntä hänen hädän tunteessa, ja vyörytän vain näkemyksiä miten lasta pitäisi hoitaa toisella tavalla. Voi olla, että en osaa, mutta en ole nähnyt, että kukaan muukaan osaisi, jos samalla yhtään haastaa vaimoni näkemystä tilanteen hoitamisesta. Ainoastaan vaimoni äiti osaa tämän tukemisen onnistuneesti. Hän tukee pahassa olossa lämpimällä tavalla ja antaa asian olla kuten on. Joskus sanoo höpsis siihen, että jokin asia olisi vaarallista. Vaimoni isä taas ns. päsmäröi (kertoo miten asiat "pitäisi" tehdä), ja on päinvastainen tapaus, joten hermot menee kummallakin heistä herkästi. Vaimoni äitini kanta on, että herkkää vaimoani pitäisi tukea, ja häntä ei pitäisi haastaa. Vaimoni koossa pysymisen kannalta hän on kyllä oikeassa. Mutta minun kannalta tilanteet ovat usein niin käsittämättömiä, että en kyllä käytännössä mitenkään pystyisi mainittuun toimintamalliin. Olen saattanut mielestäni juuri onnistua lapsen kanssa poikkeuksellisen hyvin, mutta sattumanvaraisesta syystä lapsi saattaa silti vaikkapa itkeä. Vaimoni sitten usein silmittömästi syyttää minua. Tällöin minulle tulee monesta syystä ikävä olo. Koen, että on aivan epäreilua ja irrationaalista, että vaimoni syyttää minua lapseni edessä perusteetta. Koen, että jos en ota asiaan mitään kantaa, niin jään vaimoni pahan olon purkamisen kohteeksi tavalla, joka jää ja on jo jäänyt rutiiniksi.

Yleensä reaktioni on olla sarkastinen ("joo tuo pahin mahdollinen ennustamasi skenaario on todella todennäköinen, totta"). Terapeuttini mukaan tämä sarkasmi aiheuttaa ongelmia, mutta on kuitenkin vähemmän ongelmallinen kuin esim. aggressio. Ikinä en kyllä ole väkivaltainen enkä kiroile, ja luulen olevani aika tarkka siitä, että en käytä haukkumasanoja kuten idiootti. Sarkasmia parempaa mallia en ole toistaiseksi osannut ottaa yleiseen käyttöön. Lapsi usein kysyy miksi äiti on vihainen, johon vastaan mielestäni totuudenmukaisesti; äiti on tosi väsynyt ja hänellä on paha mieli.


Hoitaa ehkä yli 70 % tapauksissa itse. Sitä on työstetty, että pitäisi mahdollisimman huolellisesti vuorottaa hoitovastuut erilleen. Käytännössä kuitenkin tähän on ongelmallisuutta. Usein vaimoni on tullut äksyilemään vihaisena "lapsi ei suostu, sinä hoidat tämän". Etätyöaikana kun olen tehnyt työtä tietokoneella, olen joutunut vaihtamaan projektini toiselle koneelle, kun äiti ja lapsi haluavat tulla siihen huoneeseen, jossa olen. Ja kohta taas pitää vaihtaa eestaas. Ei väliä mikä asia minulla on menossa, vaimoni pitäisi saada määrätä miten toimitaan, kun hänestä lapsen kanssa on niin kuormittavaa muutenkin. Omasta mielestäni lapsemme on normaali kuormittavuudeltaan. Kerran olin tärkeässä taloyhtiön kokouksessa (puhumassa), ja vaimoni alkoi soitella sinne, että nyt välittömästi kotiin auttamaan (lapsi kiukutteli tai halusi isää, ei muuta). Muutaman kerran vaimoni on keskeyttänyt tärkeän etätyövideopalaverin esimerkiksi tullen huoneeseen huutamaan, että hella ei toimi, lapsi on nääntymässä nälkään (hänellä unohtuu, että keiton voisi lämmittää myös mikrossa).

Jostain sattui tämä ketju silmiini. Olen pahoillani tilanteestasi. Vaikuttaa, että vainosi on perheen toinen lapsi, se hankalin niistä. Vaikuttaa myös hyvin narsistiselta: teet kaikki (kotityöt, etätyöt, lapsen hoidon) hönen eteensä ja ehdoillaan, hänen kontrolloiden väitetyn herkkyytensä varjolla kaikkia toimiasi. Itse ottaisin lapsen kainaloon ja jalat alleni ennen kuin särjet itsesi ja menetät minuutesi kokonaan. Sinun ei ole pakko olla vaimosi käyttäytymisen mahdollistaja ja hänen sätkynukke. Lapsesi kärsii varmasti tilanteesta, koska hänkin on äitinsä asettamien ehtojen varassa. Neuvoni on erota.

 

[Jimi]

Vaikuttaa, että vaimosi on perheen toinen lapsi, se hankalin niistä. Vaikuttaa myös hyvin narsistiselta: teet kaikki (kotityöt, etätyöt, lapsen hoidon) hönen eteensä ja ehdoillaan, hänen kontrolloiden väitetyn herkkyytensä varjolla kaikkia toimiasi. Itse ottaisin lapsen kainaloon ja jalat alleni ennen kuin särjet itsesi ja menetät minuutesi kokonaan. Sinun ei ole pakko olla vaimosi käyttäytymisen mahdollistaja ja hänen sätkynukke. Lapsesi kärsii varmasti tilanteesta, koska hänkin on äitinsä asettamien ehtojen varassa. Neuvoni on erota.

Kiitos, saan tästä ketjusta kyllä ehdottomasti perspektiiviä. Vaikkakin olen toki edelleen jonkin verran epävarma siitä mikä on normaalia ja mikä ei – teenkö minä mahdollisesti epänormaaleja/haitallisia asioita ja jos, niin mitä. Vaimoni kommenttien perusteella lähes kaikki mitä teen, on epänormaalia ja haitallista hänelle ja lapselle. Haasteita oli ennen lasta, mutta lapsen kanssa nämä vaimoni käsitykset ovat jyrkentyneet synnytyssairaalan perhehuoneesta alkaen. Itse synnytys oli lähes täydellinen. Se oli pitkä, mutta oli todella onnelliset tunnelmat. Kuitenkin heti perhehuoneessa alkoi tämä vaimoni epäluuloisuus ja hyökkäävyys asioissa, jotka liittyvät lapseen. En ole varma miten suuri osa tästä johtuu minusta, mutta varmuudella mielestäni voi sanoa, että hyökkäävyys liittyy vaimoni todettuun ahdistuneisuushäiriöön ja erityisherkkyyteen. Jos esimerkiksi ei tullut maitoa tissistä, ja minä yritin sitten auttaa, niin vaimoni oli silti hyvin ahdistunut ja vihainen, eli en käsittääkseni pystynyt helpottamaan vaimoni oloa (mielestäni hoitajatkaan eivät pystyneet). Minä yritin esimerkiksi kerrata mitä hoitaja sanoi asiasta, tai yritin sanoa, että ei ole mitään hätää, maidon ei pitänytkään heti alkaa tulla runsaana. Vaimoni kuitenkin purki sitten minulle tiuskimalla ahdistustaan. Hänellä oli varmasti vahvoja tuntemuksia epäonnistumisesta äitinä, ja hän koki aiheuttavansa vaaratilanteen lapselle, kun maitoa ei hänen mielestään riittävästi tullut. Sen perusteella mitä eri tahoilta kuulin, niin normaalin rajoissa maidon tulemiseen ja ruokintaan liittyvät asiat kyllä menivät minun ymmärtääkseni, ja kaikki maitokorvikkeet ym. saatiin tarpeen vaatiessa.

En ole varma mihin viittaat tuolla, että vaimoni on toinen lapsi. Olet kyllä oikeassa, että hänellä on yksi sisarus, ja vaimoni on sekä esikoinen että hänellä on enemmän mielenterveyden haasteita (käynyt vuosia terapiassa, kun sisaruksella ei ole tietääkseni ollut tarvetta käydä ollenkaan).

Tuo narsismiajatus on mielenkiintoinen. Olen yrittänyt vaimoni vanhemmille kertoa, että on epäsuhta ja taakka, että teen lähes kaikki kotityöt. Olen kertonut heille, että toisaalta jaksan kyllä tehdä ne kotityöt – että varsinainen ongelma ei ole niiden tekeminen, vaan muut asiat kuten määräily. En ole heiltä toistaiseksi saanut oikein muuta kommenttia siihen kuin sen, että kun olen vahvempi/jaksavampi osapuoli tässä tilanteessa, niin silloin myös on parasta kaikille, että jatkan kotitöiden tekemistä. Terapeuttien kanta taas on, että on hyvä hiljalleen alkaa antaa vastuuta kotitöistä myös vaimolleni. Mutta sitä päivää ei ole vielä tullut, että kotitöiden jakaminen tasaisemmin alkaisi (yhdessä vaiheessa oli ehkä pieni muutos, mutta se jäi hetkittäiseksi).

Vaimoni ei varsinaisesti itse painota sitä, että hänen erityisherkkyytensä takia minun pitää tehdä asioita kuten kotityöt ja lapsen hoitoon liittyvät yksityiskohdat. Enemmän vaimoni sanoo, että jos en kykene yhteistyöhön, niin silloin parisuhdetta ei voi jatkaa. Yhteistyöllä hän tarkoittaa sitä, että en vasta-argumentoi enkä esitä omia näkemyksiä/toiveita, vaan tottelen hänen sarjatulituksella saapuvia toimintaohjeitaan. Vaimoni mielestä taas minä en suostu mihinkään muuhun kuin minun näkemyksiini toiminnallisista asioista, ja että minun kanssa on mahdotonta edes osallistua keskusteluun siitä mitä tehdään ja miten. Hänen mielessään minä en suostu toteuttamaan yhtäkään hänen pyytämäänsä asiaa. Omasta mielestäni todellisuus on, että toteutan suurimman osan, mutta osaa vaatimuksista pidän haitallisina, ja siksi vasta-argumentoin, tai pyyntö yksinkertaisesti ei ole toteutettavissa niin, että hän voisi olla tyytyväinen.

Oma näkemykseni lapsen kanssa olemisesta on, että lapsen kanssa moni asia on tiukan kontrollin ulottumattomissa ja epäennustettavissa. Vaimollani on taas valtava tarve hallita/eliminoida lapsen ja itsensä kaikkia negatiivisia olotiloja, koska muuten todellisuus on liian kuormittava. Esimerkiksi tänään yritimme olla huvipuistossa (lähes mahdoton konsepti kuormittavuudeltaan, mutta koko kesän sitä pyysin vaimoltani, koska haluan tehdä kivoja asioita). Vaimoni panikoi, että nyt lapsi (2,5v) joko istuu rattaissa tai pitää koko ajan vaunusta kiinni, jos haluaa kävellä. Kummankin vanhemman olisi tiukasti varmistettava, että nämä säännöt toteutuvat. Mielestäni kohtuullisissa rajoissa yritin kyllä. Lapsi sitten tietysti ennemmin tai myöhemmin haluaa rynnätä jonnekin, tai haluaa äidin (tai isän) syliin (äitiä kuormittaa kantaminen selkäkivun takia), tai haluaa seisoa rattaissa (kiellettyä ja valjaat eivät oikein pitele) tai muuta. On valtavasti skenaarioita, joissa vaimoni kuormittuu valtavasti lapsen "holtittomuudesta". Minun mielestäni tilanteet on hoidettavissa. Vaimoni mielestä tilanteet ovat katastrofeja ja hän ei enää ikinä halua tulla huvipuistoon tällä joukolla (kolmistaan).

Tilannetta voinee kuvata myös näin: jaksamisessa olemme ääripäissä. Vaimoni on ikään kuin invalidi jaksamisen suhteen. Hän ei ilman kipuja pysty kantamaan lasta sylissä, ja vastaavat muut asiat ovat valtavan kuormittavia. Minä taas jaksan mainiosti tehdä melkein mitä vaan, tai ainakin minulla on hyvin mahdollisuus ratkaista lapsen osalta tilanne kuin tilanne. Esim. jos en jaksa enää kantaa sylissä, voin nostaa lapsen niskaan. Vaimoni pitää vääryytenä, että hänelle kaikki on niin vaikeaa, ja että minä en tee asioita niin, että hänellä olisi yhtä helppoa kuin minulla. Helpottamista minä kuitenkin juuri yritän tehdä – yritän kantaa lasta, tehdä kotityöt ja niin edelleen. Mutta sitten on hallitsematon osuus, johon en pysty vaikuttamaan. Esimerkiksi jos vaimoni kuitenkin ottaa lapsen itse syliin, vaikka minä tarjoudun ottamaan syliin, niin sitten hänelle tulee selkä kipeäksi ja on tuskissaan. Kuormitus menee yli, ja silloin vaimoni ahdistuu ääritiloihin, ja mitään normaalia vuorovaikutusta ja kapasiteettia ei enää ole.

Mietin kuitenkin omaa osuuttani ja sitä mikä on realistista. Jos pelkästään noudattaisin vaimoni pyyntöjä, niin silloin harrasteet minimoitaisiin käytännössä murto-osaan. Tekisimme lapsen kanssa aina vain lyhyesti erityisen turvallisia asioita. Vältettäisiin HopLopia, huvipuistoa ja vastaavia hälyisiä paikkoja. Meillä olisi tiukat yhteiset säännöt, käytännössä vaimoni sanelemat. Kuri olisi lipsumaton, koska vaimoni uskoo, että vanhempien yhteinen kuri on ainoa mahdollisuus toimivaan tulevaisuuteen – muutoin ote lapseen menetetään pian kokonaan. Mutta en ole varma. Ehkä vaimoni voisi tässä skenaariossa huomattavasti paremmin, ja eläisimme melko hyvän elämän. Oma tuntumani kuitenkin on, että tämä skenaario ei kuitenkaan käytännössä toimisi. Lasta pidettäisiin enemmän suojassa, mutta tulevaisuudessa sitten lapsella olisi ehkä vähemmän taitoja. Esimerkiksi tasapainokyky saattaisi olla huonompi suppeamman liikunnallisen aktiivisuuden takia. Vaimoni kuormittuisi edelleen tiukemman yhteisen kurinpidon mallissa, koska arvellakseni lapsi ei kurista huolimatta kuitenkaan söisi aina, ja edelleen kaataisi hermostuessaan mehun lattialle tahallaan.

Vaimoni isä on sellainen, että hän kuormittuu pienestä ja siksi määrää epätavallisen jyrkästi mitä kotona saa tehdä. Kuormittuessaan hänestä tulee painostava ja ahdistava. Hänen kuunteleva korvansa sulkeutuu. Keskustelu hänen kanssaan muuttuu yksipuoliseksi monologiksi, johon on turha vasta-argumentoida, ja johon on myös pelottavaa vasta-argumentoida hyökkäävän ja puheenvuoroa antamattoman tyylin takia. Jos historia toistaisi itseään, niin vaimoni oppima käsitys hyvästä kurista johtaisi tähän samaan, eli lapsemme myös ahdistuisi, kotona ei olisi tilaa hengittää. Jos sekä vanhempi että lapsi kummatkin ahdistuvat ja kuormittuvat kroonisesti, niin menetään terve mahdollisuus kunkin parhaaseen versioon itsestään. Kurilla on kyllä hyvät puolensa (esim. täsmällisyys), mutta mielestäni hinta on ainakin vaimolleni ollut aivan liian kova.

En tiedä mitä seuraavien kuukausien tai vuosien kuluttua tapahtuu, mutta toivottavasti vaimoni ei tarvitsisi toistaa omaa ikävää menneisyyttään, ja itse yritän vielä paremmin ymmärtää mitä minä teen oikein ja mahdollisesti haitallisesti, missä asioissa minun kannattaa toimia toisella tavalla ja missä ei.