Lapsettomuushoitojen lisääntynyt tarve yhteiskunnallisena ongelmana

[Nepeta Cataria]

Minä tein äitiydestä uran. Ennen tätä muutosta opiskelin ja koitin luoda uraa, mutta eräänlainen turhuuden tunne vaivasi koko ajan. Ehkäpä ala ei sitten osunut ihan nappiin, tai tutkimusmenetelmät eivät vaan ikinä vakuuttaneet minua ja ajauduin puuhastelemaan ja näpertämään asioiden kanssa joista ei ole yhtään mitään iloa kenellekään. Paitsi että olisin itse saanut väkerrettyä vaikkapa väikkärin mitättömästä asiasta. Meriitti jota tehdessä ei opi juuri mitään hyödyllistä, paitsi pyörittämään niitä papereita. Tästä huolimatta urahaaveista oli yllättävän tiukkaa päästää irti, niin tiukkaan ne on meihin iskostettu.

Miten mittaat itseäsi? Tai miten meitä mitataan? Palkan suuruus, työvuodet, eläkekertymä... Ne ovat yksiä mittareita arvioida nykyistä ja elettyä elämää. Äitiyden arvoa on paljon vaikeampi mitata.

Mitä tekisit, jos sinun ei tarvitsisi tehdä töitä rahan takia? Tätä kysymystä aloin pyöritellä, kun perheen taloudellinen tilanne parani yhtäkkiä kun mies kilpailutti osaamisensa työpaikan vaihdon yhteydessä. Mies ehdotti että jäisin kotiin hoitamaan lapsia. Totesin että omien lasten kasvattaminen ja arkeen panostaminen on arvokasta työtä. Voin itseasiassa vaikuttaa johonkin! Arjesta muotoiltiin kiireettömämpää, lapsille sopivassa suhteessa kerhoja, harrastuksia ja vapaa-aikaa. Minulle jäi hyvin paukkua ottaa koppia vaikkapa lapsen erityistarpeista, tai räätälöidä harrastuksia paremmin lapsen taipumuksiin sopiviksi. Suurperheen arjen suunnittelu, toteutus ja lennosta uudelleen suunnittelu yllätyksien myötä tuovat kyllä arkeen sopivaa haastetta. Kevensin tässä myös mieheni arkea, jos lapsi sairastui niin minä hoidan homman. Mies pääsee aina töihinsä, ja voi nukkua ehjät unet, eikä kenenkään tarvitse olla tästä katkera.

Ehkä en ole kovin kunnianhimoinen ollut koskaan, muiden ihmisten mielipide minusta ei ole ollut niin tärkeää. Ehkä minulle on enemmän merkinnyt oma tunne etenemisestä ja mielekkyydestä. Olen ollut aina ikuinen opiskelija, tykännyt lukemisesta ja minulla on edelleen työn alla kirjoja ja suosikkikirjailijoideni kirjasarjoja, linkkikokoelmia kansioissa yms. Tottakai äitiys vetäisee välillä mehut emännästä, tauti kun iskee lapsiin niin oma nukkuminen jää heikoksi. Mutta sitten on niitäkin aikoja kun jää aikaa ja energiaa lueskella joko huvikseen tai oppiakseen maailmasta. Tämä on voimavarani, ja toisaalta yksi mahdollistaja sille että voin ottaa aktiivisemman roolin äitiydessäni. Olen omien lapsieni asiantuntija, jos ja kun jotain uutta ilmenee, luen kaiken minkä käsiini saan ja netistä löydän. Tästä on iloa kun kohdataan asiantuntijoita, heidän kanssaan voi keskustella tasapäisemmin ja ymmärtää missä mennään ja mitkä ovat vaihtoehdot.

Mielestäni ei tarvitse vetää kovin jyrkkiä rajoja sille, millainen äiti ja nainen olet. Sillä meillä on potentiaalia kehittyä koko ajan, ja kaikki tekeminen muokkaa meitä. Minä olen kasvanut selvästi herkemmäksi ja hoivaavammaksi äitiyden myötä. Esim. esikoisen kanssa en tunnistanut nälkämerkkejä, ja syötin hänet aina kun edes epäilin nälkää. Nyt pikkusisaruksien kohdalla olen oppinut huomaamaan nämäkin merkit.

 

[Niittyleinikki_]

Hyvää pohdintaa täällä! Mulla omaa lasta kohtaan on toki hoivavietti ja vastaan nopeasti hänen tarpeisiin, jos mukamas satuttaa itsensä leikeissään ihan vähänkin, otan heti syliin ja pussailen ja puhaltelen (kun isänsä saattaa katsoa vaikka ensin uutiset loppuun tms), olen koko ajan tuputtamassa ruokaa lapselle, ja huolehdin että onkohan hänellä nälkä, puen myös tosi lämpimästi aina päälle jne. Mutta mulla ei ole "ikävä" tekemään noita asioita kun olen töissä.

Ja noista asioista en saa tarpeeksi kiksejä, ilmeisesti aivoni tarvitsee dopamiinia tms, ja lapsen kanssa puuhatessa on enemmän toiset välittäjäaineet käytössä (oksitosiini tms?). Todellakin siis äitiys on erittäin haastavaa, mutta jotenkin se ei tuo niitä haasteita, joita kaipaan.

En myöskään oikein voi tehdä mitään omaa /vaativaa lapsen läsnäollessa, koska jos uppoudun omaan tekemiseen, turhaudun ja ärsyynnyn jos lapsi (tai kuka tahansa) tulee keskeyttämään. Mieluummin sitten en tee mitään, kun tuo keskeyttäminen on niin turhauttavaa. Teen ne omat asiat kodin ulkopuolella.

Mä olen kanssa opettaja, luonteeltani siis ja tavallaan myös ammatiltani. Lapsena jo ala-asteella opetin kavereilleni esim. matikkaa, jos he ei osanneet. Se on tosi luontevaa ja saan siitä tosi paljon, kun saan pohtia mitä toisen aivoissa tapahtuu ja miten saisin toisen oppimaan. Myös älyllinen/stimuloiva kommunikaatio ja dialogi on mulle erittäin tärkeää.

Mä odotankin aikaa jolloin voin puhua lapseni kanssa ja opettaa hänelle jotain, jotenkin en jaksa puhua oikein mitään 1,5 v kanssa, kun mieluiten puhuisin juurikin tällaisia keskusteluja kuin täällä vaikka käydään, ja niitä ei vielä oikein 1 v kanssa voi käydä Onneksi mies on enemmän sellainen että juttelee lapselle niitä näitä, itsellä tuntuu olevan tosi hankala tuottaa puhetta, ellei ole erittäin mielenkiintoinen aihe. Olisin mieluummin sillon vaan hiljaa ja omissa ajatuksissani. Tästä syystä eläinten kanssa on helpompaa kun niille ei tarvitse puhua

Onko täällä muuten ketään ns. kirjolla (autismi, adhd, asperger)? Nämä asiathan voivat myös liittyä tähän...

 

[Ginger]

Täältä löytyy adhd. Varmasti on jotain tekemistä sen kanssa, millainen on luonteeltaan ja mikä toimii, mikä ei. Mulla meni lapsuus ja nuoruus vahvasti adhd:n piirteitä tukahduttaen (olin se hiljainen vetäytyjä ja äärimmäisen arka) ja aikuisiällähän tämä vasta selvisi. Ehdin täyttää 30 ennen kun asiaa epäiltiin, ei ole ollut diagnoosiakaan kuin vasta ihan hetken. Tuntuu että oon paljon levottomampi tietyllä tapaa nyt kuin ennen, mutta kai sen on vain uskaltanut päästää vapaaksi. Oon myös aikaansaavampi nyt, kun tiedän mistä mikäkin johtuu!

Mulla on myös tuo keskeyttämisen tuoma ärtymys tosi vahvana ja välttelen myös tekemästä mitään ihmeempää omaa lasten seurassa. Ainakaan sellaista mitä ei saisi keskeyttää!

Puhumisesta, mä höpöttelen lapsille kaikennäköistä, luen heille paljon ja muutenkin puhuminen/jutustelu/hassuttelu on isossa roolissa. Mutta mulle kaikkein eniten melkein tulee hyvää fiilistä siitä, kun saa hoitaa kaikki perustoimet! Aika usein annan miehen ns. viihdyttää lapsia, mä teen ruoat, vaatehuollon jne. Sitte kyllä meen hölmöilemään joukkoon kun tuntuu puuha mukavalta, mitä itsekin haluaa tehdä. Kauheen usein tulee esikoiselta ainakin kommenttia "äiti mitä sä teet, sä oot jo iso" :D

... Aiheeseen liittyen pitää vielä lisätä, että ehkä jos jokainen ottaisi perheellisyyden ja lasten hankkimisen vähän rennommin (just hassuttelun ja hauskanpidonkin kannalta!) niin ehkä lapsia syntyisi enemmän? Mähän saatan lapsille legopakettia ostaessa miettiä haluanko MINÄKIN koota tätä. Tai jos valitaan leffaa niin ehdotan jotain omaa lapsuuden lempparia! Nyt saa äitinä ihan hyvällä omatunnolla tehdä lapsellisia juttuja.