Tääällä oli puhetta parisuhteista ja isäksi tulemisesta, ja ajattelin tälleen mattimyöhäisenä hypätä aiheeseen mukaan, kun on nyt jotenkin ajankohtainen ja mielessä.
Yleisesti ottaen meidän parisuhde on ollut tän raskauden ajan aika ruusuista, mutta nyt loppuvaiheessa huomaa että on tullut erilaisia pieniä kireyksiä kummallekin. Luulisin että johtuvat suurilta osin tuosta isäksi ja äidiksi tulemisen lähestymisestä ja siitä että se taitaa jännittää molempia. Lisäksi oon itse ollut nyt jotenkin lyhytpinnainen ja mielialat on vaihdellut ihan ihmeellisesti, mikä on alkanut hermostuttaa miestäkin. Hän kertoi, että on vaikeaa olla tukena, kun oikkuilen oudoista asioista, stressaan turhasta ja itkeskelen ilman järkevää syytä. Sinänsä se on ihan ymmärrettävää, onhan tuo hankalaa ja itseänikin on alkanut ärsyttää reagointini asioihin. Toivottavasti tämä helpottaa jossain vaiheessa, kurjaa tää on molemmille: itselle siksi kun tunteet myllää ja miehelle siksi että avovaimo sekoilee ja kiukkuilee. Useimmiten kuitenkin parisuhde kukoistaa, mutta tämä tunnekuohu alkaa olla jo pieni rasite
kaiken lisäksi itse toivoisin mieheltä näiden tunnemyllerrysten keskellä erityisen paljon hellyyttä ja myötätuntoa, mikä taas tällä hetkellä tuntuu olevan hänelle tosi vaikeaa. Ei muutenkaan kestä kovin hyvin itkemistä ja menee helposti lukkoon sellaisissa tilanteissa.
Hyviä pointteja jokatapauksessa täällä tuli isyyteen ja äitiyteenkin kasvamisesta, siitä kuinka se voi olla hyvinkin ristiriitaista vaikka olisikin toivottua. Täytyy muistaa pahimpien turhautumisten aikaan että kaikki ei tapahdu hetkessä ja osata antaa toisellekin aikaa muutosten parissa elämiseen.
