La tammikuu 2016
- Ketjun aloittaja SannaM
- Aloituspäivämäärä
Ootko käyny päivystyksessä? Tai koittanut hieroa kylkeä tai ottanut panadol? Eiku etkös sä asunu sielä jossai. Norjassa vai missä? Mitäs särkylääkettä sielä saa raskaana ottaa? :) (vai muistanko nyt ihan vääri ..)
Sherri83
Silmät suurina ihmettelijä
H-hetki ehkä jo lauantaina, huolestuttaa läheisyyden vähentyminen parisuhteessa jo tässä vaiheessa. Entä sitten kun on pikkuinen maailmassa, miten käy parisuhteen.. Kohtua voisi valmistella peittoa heiluttelemalla mutta ei oikein uskalla toiselle edes ehdottaa kun on käymässä niin etäiseksi.. Onko mahdollista että toinen jännittää tai pelkää synnytystä niin kovin että on alkanut vetäytyä omaan maailmaansa? Miten muilla? Onko uudet isukit innoissaan tai mietteissään?
Sama täällä. Ruvennut tuo hieman holhoamaan mua, siis sillälailla, että itse ottaa paljon synnytykseen liittyviä asioita esille, kyselee ja lukee itse kaikenmaailman juttuja. (Ja sitten patistelee mua =D). Musta se on hellyyttävää kyllä, sillä vaikka tosta testistä sen kuvan saa ehkä, niin ei se hössötä kuitenkaan.
Ja mä niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin odotan, että saan nähdä hänen reaktionsa vauvaan tuoreeltaan =) <3
Ja mä niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin odotan, että saan nähdä hänen reaktionsa vauvaan tuoreeltaan =) <3
Alinah, kävin lääkärissä, ottivat testejä ja tutkivat. Mua ehkä itteeni pelotti että olisko toi munuaistuehdus tullu takas mut kaikki testit näytti olevan kunnossa. Lääkäri mietti että voi olla että vauva painaa yöllä levossa ollessa jotenki huonosti jonneki ja sen takia sattuu. Panadolia tääläki suositellaan, ei muuta. Täytyy täks yöks ehkä ottaa yks. Unta tarvittais kyllä.
Sherri83, Meillä toi isukki on ollu hyvin vetäytyny jo kuukauden. Me ei kyllä edes asuta yhdessä mutta hän on yöpyny mun luona ainaki 4 kertaa viikossa aiemmin ja nyt on ehkä muutaman kerran käyny, mä oon sitte käyny töissä näyttäytymässä ihan vaikka vaan kiusaks (ravintolassa molemmat töissä) Ei oo ollu mulle helppoa tällanen yhtäkkinen etääntyminen. Ehkä se jossain vaiheessa taas palautuu. Ikävä on kova
Sherri83, Meillä toi isukki on ollu hyvin vetäytyny jo kuukauden. Me ei kyllä edes asuta yhdessä mutta hän on yöpyny mun luona ainaki 4 kertaa viikossa aiemmin ja nyt on ehkä muutaman kerran käyny, mä oon sitte käyny töissä näyttäytymässä ihan vaikka vaan kiusaks (ravintolassa molemmat töissä) Ei oo ollu mulle helppoa tällanen yhtäkkinen etääntyminen. Ehkä se jossain vaiheessa taas palautuu. Ikävä on kova
Voi Aliisia ja Sherri, ehkä tuo miesten äkillinen käyttäytymisen muuttuminen on tosiaan jännitystä ja epätietoa tulevasta. Iso elämänmuutos kuitenkin kyseessä, että saattavat tarvita tilaa tms. Ei tämä minunkaan ukolle uponnut helposti vaikka raskaus oli molempien toivoma. Hänellä oli taas alussa pieni paniikki kun elämänmuutokset ja ajatukset vyöryivät päälle. Odotamme esikoista siis vielä..
Kyllä täälläkin mies oli ennen h-hetkeä hermostunut ja ehkä vähän varpaillaan, itse kun olin niin ailahteleva. Tuki kyllä ja alkoi hirveästi loppumetreillä kyselemään multa ja neuvolassa asioita sektiosta ja synnärillä kyseli imetyksestä kätilöiltä.. :)
Saatiin vauva kotiin ja kun ekaa kertaa istuttiin sohvalle ja otin vauvan syliin niin miehelle tuli pisara silmään ja parkaisi että "ihana" <3 toivottavasti mä muistan sen tilanteen ikuisesti, sillä se oli niin koskettava! Nyt kun vauva itkee mies sanoi että hän tulee siitä niin hermostuneeksi, kun tietää ettei itse pysty imettämään. No mehän eilen lypsettiin pulloon maitoa (mies vielä lypsi käsin!) ja mies sai hoitaa nälkäistä lasta.
Miehet reagoi kaikki niin eri tavalla, toiset antaa tilaa tai etääntyy ja toiset paapoo. Tää on niin jännää aikaa :) toivottavasti saatte keskusteltua asiasta!
Saatiin vauva kotiin ja kun ekaa kertaa istuttiin sohvalle ja otin vauvan syliin niin miehelle tuli pisara silmään ja parkaisi että "ihana" <3 toivottavasti mä muistan sen tilanteen ikuisesti, sillä se oli niin koskettava! Nyt kun vauva itkee mies sanoi että hän tulee siitä niin hermostuneeksi, kun tietää ettei itse pysty imettämään. No mehän eilen lypsettiin pulloon maitoa (mies vielä lypsi käsin!) ja mies sai hoitaa nälkäistä lasta.
Miehet reagoi kaikki niin eri tavalla, toiset antaa tilaa tai etääntyy ja toiset paapoo. Tää on niin jännää aikaa :) toivottavasti saatte keskusteltua asiasta!
Minulle ystäväni, (on kahden lapsen isä) on paljon puhunut omasta isyydestään ja parisuhteestaan isäksi tulemisen jälkeen ja hän on "varoitellut" että minun pitää muistaa anta aikaa tarvittaessa omalle miehelleni ja nyt ei puhuta viikoista, vaan tarpeen tullen kuukausista ja jopa eka vuosi voi olla täysin erilainen kuin olen sen omassa mielessäni osannutkaan kuvitella.
Hän itse ei oikein ollut osannut olla kiinnostunut tulevan vauvan asoihin muuten, kuin että miten vaimo voi ja että mikä on paras tla-auto. Vauva kun oli syntynyt, niin ei hän ollut sitä osannut alkaa hoivaamaan, eikä oikein osannut kiintyä häneen. Seksielämää ei ollut juurikaan ensimmäiseen vuoteen, mikä myös etäännytti häntä vaimostaan. Puoli vuotta lapsen syntymästä, hän oli kinnostunut vauvasta ensimmäistä kertaa ihan aidosti, kun vauva oli itse alkanut ottaa häneen enemmän kontaktia ja vauvan kanssa oli voinut puuhastella ihan eri tavalla, kuin kannella vain itkevää vauvaa. Toki hän oli ihan synytymästä asti yrittänyt autella ja olla mukana, mutta ei hän ollut kokenut mitään erityistä "isääntymistä" ja oli tuntunut että parisuhdekin on katkolla ja koko elämä on vain vauvaa. Mutta pikkuhiljaa kaikki oli vain loksahtanut paikoilleen ja nyt heidän parisuhteensa voi erittäin hyvin ja perhe-elämä myös. Hän sanoi että on ikuisesti kiitollinen vaimolleen, joka ei painostanut häntä mihinkään tai syyllistänyt.
Naispuoleiset ystävät taas ovat puhuneet miesten "isäkriisistä". Eli isäksi tulevat/tulleet tajuavat yhen äki että heidän elämänsä muuttuu ihan oikeasti ja säikähtävät sitä. Onhan se ihan hurja vastuu kun vauva synytyy.
Oma mieheni on ollut täysillä mukana. Seurusteltiin reilu kaksi vuotta, kunnes päätettiin tehdä lapsi. Elämme todella tiiviisti yhdessä, välillä tuntuu että jopa liiankin ja kummatkin välillä muistuttelee toisiaan, että ystäviin pitäisi pitää enemmän yhteyttä. Kyllä me sitten välillä otetaankin omaa aikaa. Mutta aika ennen seurustelua, kummatkin eli hyvin vapaata elämää ja kummallakaan ei ollut kovinkaan vakavia suhteita taustalla, vaikka olimme jo lähempänä 30vee. Kyllä minä olen miettinyt sitä, että ei olisi mikään ihme jos jonkinlainen kriisi tulisi vauvan synnyttyä, kun olemme niin "vapaasti" eläneet tähän asti.
Mutta kuten se miespuoleinen ystäväni sanoi; pitää muistaa antaa aikaa.
Hän itse ei oikein ollut osannut olla kiinnostunut tulevan vauvan asoihin muuten, kuin että miten vaimo voi ja että mikä on paras tla-auto. Vauva kun oli syntynyt, niin ei hän ollut sitä osannut alkaa hoivaamaan, eikä oikein osannut kiintyä häneen. Seksielämää ei ollut juurikaan ensimmäiseen vuoteen, mikä myös etäännytti häntä vaimostaan. Puoli vuotta lapsen syntymästä, hän oli kinnostunut vauvasta ensimmäistä kertaa ihan aidosti, kun vauva oli itse alkanut ottaa häneen enemmän kontaktia ja vauvan kanssa oli voinut puuhastella ihan eri tavalla, kuin kannella vain itkevää vauvaa. Toki hän oli ihan synytymästä asti yrittänyt autella ja olla mukana, mutta ei hän ollut kokenut mitään erityistä "isääntymistä" ja oli tuntunut että parisuhdekin on katkolla ja koko elämä on vain vauvaa. Mutta pikkuhiljaa kaikki oli vain loksahtanut paikoilleen ja nyt heidän parisuhteensa voi erittäin hyvin ja perhe-elämä myös. Hän sanoi että on ikuisesti kiitollinen vaimolleen, joka ei painostanut häntä mihinkään tai syyllistänyt.
Naispuoleiset ystävät taas ovat puhuneet miesten "isäkriisistä". Eli isäksi tulevat/tulleet tajuavat yhen äki että heidän elämänsä muuttuu ihan oikeasti ja säikähtävät sitä. Onhan se ihan hurja vastuu kun vauva synytyy.
Oma mieheni on ollut täysillä mukana. Seurusteltiin reilu kaksi vuotta, kunnes päätettiin tehdä lapsi. Elämme todella tiiviisti yhdessä, välillä tuntuu että jopa liiankin ja kummatkin välillä muistuttelee toisiaan, että ystäviin pitäisi pitää enemmän yhteyttä. Kyllä me sitten välillä otetaankin omaa aikaa. Mutta aika ennen seurustelua, kummatkin eli hyvin vapaata elämää ja kummallakaan ei ollut kovinkaan vakavia suhteita taustalla, vaikka olimme jo lähempänä 30vee. Kyllä minä olen miettinyt sitä, että ei olisi mikään ihme jos jonkinlainen kriisi tulisi vauvan synnyttyä, kun olemme niin "vapaasti" eläneet tähän asti.
Mutta kuten se miespuoleinen ystäväni sanoi; pitää muistaa antaa aikaa.
Jäin vielä asiaa pohtimaan ja haluaisin myös muistuttaa, että nainenkin on oikeutettu ihan samalla sen tyyppisiin tunteisiin, ettei ne elämän muutokset aina heti tunnukaan niin helpoilta, vaikka olisi miten valmistautunut ja odottanut ja halunnut. Eli ei pidä säikähtää jos tunteet heittelehtii ja elämä ei tunnukaan heti omalta ja jos vauvakin tuntuu vieraalta. Aika auttaa siinäkin ja tietysti puhuminen. Minkäänlaisia ajatuksia ei kannata hävetä.
Meillä mies on se valmiimpi osapuoli lapsen tuloon, sillä kuitenkin ennestään on jo kaksi lasta ja hän on hyvin lapsirakas muutenkin.
Mulla itsellä taas tuli oikeestaan vasta viime viikolla isoin kriisi, kun heräsin supistuksiin ja jotenkin pelästyin, että nytkö se tulee. Vaikka siis koko ajan odotan, että tulispa kaveri jo, niin silti tuli joku ihme paniikki. Sitten porasin itsekseni, kun "en osaa mitään, enkä osaa ottaa vastuuta ja oon ihan kakara itekki välillä ja pelottaa" ja oon suunnilleen kaksi kertaa ylipäätään pitänyt vauvaa sylissä elämäni aikana
Olin pari päivää vähän semmonen masentunut ja stressaantunut. Ehkä oikeestaan silloin vasta kunnolla sisäistin koko raskauden tai jotenkin sen tulevan vauvan. Tähän asti oon ollut vaan raskaana ja nauttinut isosta mahasta ja en oo jotenkin täysin tajunnut, että siellä masussa tosiaan kasvaa joku muukin. Vaikea selittää
Hormonit on kyllä nyt loppua kohden muutenkin alkanut vähän heitteleen. Koko raskauden olin muuten täysin tyyni ja tavallista rauhallisempi, niin nyt tuntuu, että itkustan vähän väliä kaikesta
Mulla itsellä taas tuli oikeestaan vasta viime viikolla isoin kriisi, kun heräsin supistuksiin ja jotenkin pelästyin, että nytkö se tulee. Vaikka siis koko ajan odotan, että tulispa kaveri jo, niin silti tuli joku ihme paniikki. Sitten porasin itsekseni, kun "en osaa mitään, enkä osaa ottaa vastuuta ja oon ihan kakara itekki välillä ja pelottaa" ja oon suunnilleen kaksi kertaa ylipäätään pitänyt vauvaa sylissä elämäni aikana
Olin pari päivää vähän semmonen masentunut ja stressaantunut. Ehkä oikeestaan silloin vasta kunnolla sisäistin koko raskauden tai jotenkin sen tulevan vauvan. Tähän asti oon ollut vaan raskaana ja nauttinut isosta mahasta ja en oo jotenkin täysin tajunnut, että siellä masussa tosiaan kasvaa joku muukin. Vaikea selittää
Hormonit on kyllä nyt loppua kohden muutenkin alkanut vähän heitteleen. Koko raskauden olin muuten täysin tyyni ja tavallista rauhallisempi, niin nyt tuntuu, että itkustan vähän väliä kaikesta
Sherri83
Silmät suurina ihmettelijä
kiitos kommenteista. pitää vaan toivoa että kaikki lähtee sujumaan ja antaa aikaa niin itselle kuin toisellekin puoliskolle. Kummalekin yhtä uusi tilanne ja kerrankin tasavertaisessa asemassa. Toki sekin mietityttää kun kumpikaan ei voi tavallaan nojata toisen tietämykseen vaan nyt hypätään molemmat yhtä aikaa yhtä kylmään veteen.. Mutta silti toivoo että saa rauhassa kasvaa vanhemmaksi itse omalla tavalla. Saattaa niitä neuvojia riittää ja puhelin piristä kun on vauva maailmassa. Oman puolen suvun naiset varmaan ainakin aktiivisesti ohjeistavat..
Täällä mennään eteenpäin ihan ns. tyytyväisin mielin kumpikin tän raskauden suhteen (vaikka mulla välillä onkin ajatus, että osaanko minä). Kumpikin ensikertalaisia ollaan, niin uskoisimme että meille kehittyy omat tavat hoitaa tilanteet, ilman että kuunnellaan ystäviä tai perhettä. Mutta toisaalta, sen näkee sitten. :-)
Täällä tänään leivottiin karjalanpiirakoita lähinnä niitä appiukon hautajaisia ajatellen. Sitten tein vielä iltapalalle tuoreet sämpylät. Hyviä olivat.
Selkä on kipeä, kun sängyssä makaa selällään ja koittaa lähteä liikenteeseen tai korjata asentoa. Ei kiva ollenkaan. Tuntuu siltä, että alakroppa ei tottele silloin lainkaan. Kaitpa tämä on jotain issiasvaivaa, mikä liittyy raskauteen. Onneksi vähällä olen selkävaivojen kanssa päässytkin nyt raskaana ollessani. Ja vaikka nyt alkaisi vaivaamaan enemmän, niin ei tässä enää kauaa tarvitse kärsiä niistä.
Täällä tänään leivottiin karjalanpiirakoita lähinnä niitä appiukon hautajaisia ajatellen. Sitten tein vielä iltapalalle tuoreet sämpylät. Hyviä olivat.
Selkä on kipeä, kun sängyssä makaa selällään ja koittaa lähteä liikenteeseen tai korjata asentoa. Ei kiva ollenkaan. Tuntuu siltä, että alakroppa ei tottele silloin lainkaan. Kaitpa tämä on jotain issiasvaivaa, mikä liittyy raskauteen. Onneksi vähällä olen selkävaivojen kanssa päässytkin nyt raskaana ollessani. Ja vaikka nyt alkaisi vaivaamaan enemmän, niin ei tässä enää kauaa tarvitse kärsiä niistä.
Mä muuten ehdin juomaan kaksi kuppia vadelmanlehtiteetä illalla kun yöllä meni vedet ja sit se olikin lopeta toimintaa. En tiedä kuinka paljon oikeasti se tee tekee, mutta hyvähän se oli jos siitä oli se kaivattu apu.
Meillä on aloitettu todelliset muuttopuuhat eli tavaraa alkaa vihdoin siirtyä uuden kodin suuntaan. Muutto tulee tapahtumaan todennäköisimmin useamman viikon aikana.. sattuneesta syystä. Vaikka itse en kanna tai nostele yhtään painavampia tavaroita niin kylläpä tuo kroppa kipeytyi ihan kunnolla jo siitä, että eilen purettiin muutamia laatikoita uusintakäyttöä varten. Eli siitä, että nostelin työpöytäkorkeudella olevasta laatikosta laseja yms kaappeihin :D Ja illalla kotona supisteli aika reippaaseen tahtiin, mutta ei sellaisia supistuksia kuitenkaan millä synnärille pääsisi lähtemään. Viikkoja huomenna 39+0 ja vauvalla ehdoton kielto syntyä ensi viikon lauantaina (39+6) jolloin on miehen papan hautajaiset.. Arvatenkin tämäkin lapsi on yhtä itsepäinen kuin sisaruksensakin ja syntyy heidän esimerkkiään noudattaen juuri sinä päivänä jonka olen "kieltänyt".