keskeytynyt keskenmeno

Gatusa: eikä, oisko sekin sit istukkaa? =( 
ihanaa että voivat tutkia :) ihanaa :)

Huomannu tässä että kun menee yks asia huonosti niin lähtee hirvee putki että kaikki menee huonosti...kerran aikasemminki koettu että jos menee huonosti niin sitten menee kaikki huonosti.

 
no niin nyt sit lauantaina koepalan otto edessä kun on meinaan aikas vauhdikkaast kasvanu epämääräinen materia sisällä läpimitta oli reilu 4cm eikä tietoa ole mitä se on. hiukka huolettaa mut pakko ajatella et josko se ois sittenki vaan istukkaa tai muuta suht vaaratonta. lääkäri sano että on ollu kenties muutamia kuukausia kasvamas tai jotai mut ei pitäs olla ainakaan vanha koska kipuja ei ollu ennen vikaa km.
yritys jäissä kunnes mut hoidetaan kuntoon, on muute hitonmoiset kivut nyt sen takia, saisvat mun puolest ottaa kokonaa sen pois mut kun ehdotin ni kieltäytyivät...
 
Omaa napaa luvassa. Ja ihmettelyä. Vuoto alkoi 11+0, viikko ennen joulua. Sunnuntai tietenkin, ettei vahingossakaan pääse mihinkään tarkistamaan, päivystyksessä ei ultrata, todetaan et vuotaa. Tiedän tämän viime keväältä kun sain km 9+x, viikko ennen äiitenpäivää.

Vuoto oli ihan pientä tuhrua koko illan. Puolilta öin alko kivut, synnytyssupistuksia. Niitä tuli tunnin verran ja sit holahti selekästi. Istuin toista minuuttia pöntöllä ja valuin. Aamulla soitin neuvolaan ja sain kuin sainkin neuvolalääkärille ajan, jotta saan lähetteen päivystykseen. Onneks ei tarvinnu mennä tk:hon jonottamaan.

Päivystyksessä otettiin useampi putkilo verta ja ultrattiin. Ultrassa todettiin, että alkiota ei ole ja kohdun koko ei vastaa viikkoja. Hcg mitattiin myös, 1100. Kohdun koko ja hcg viittasi siihen, että alkion kehitys oli lakannut jo joskus viikolla 5. Olin siis kantanut kuollutta alkiota sisälläni iloiten raskaudesta puolitoista kuukautta. Raskausoireita oli ihan loppuun saakka, ei se tietysti yllätys ole, kun hcg oli koholla. Jotenkin olisin toivonut, että olisi sitten vuotanut jo aiemmin ulos, ettei olisi ehtinyt uskoa jo kaiken menevän hyvin.

Vuoto oli koko ajan aika niukkaa, ekä siksi kun viikot oli kuitenkin aika alussa keskeytysmishetkellä. Keväällä taisin vuotaa todella runsaasti noin 5 viikkoa (km rv 9+). Nyt meni alle viikko. Nyt sitten taisi alkaa jo menkat?? Vuoto ei ole kovin suurta, mutta menkkaturvotus on normaalia ja finnitkin loistavat olemassa olollaan. Voiko menkat alkaa jo viikon päästä keskenmenosta??? Mut kaipa kroppa ehtii palautua kun vuotoa ei ole ollut kovinkaan paljoa.

Me päästiin tän toisen jälkeen jo tutkimuksiin ja niitä nyt osotellaan. Ennen edellistä km kesti raskautuminen 4,5v. ja olis jo sillon päästy, mut jotenkin kuvittelin et se oli vaan tilastotappio. Meillä on jo 1 lapsi, syntynyt 2008, raskautuminen kuta kuinkin luomuna (kevät teroluteilla, mutta ne lopetettiin huhtikuussa, tulin raskaaksi megakierrossa kesäkuun lopulla kp. 56). Alussa terolutia muutama päivä, et kierto lähtis käyntiin, mut ei lähtenyt kun olinkin raskaana.
 
Hei!
Keskenmeno on järkyttävä kokemus, oli sitten alussa tai vähän pidemmälläkin. Voimia ja jaksamista kaikille jotka lähiaikoina sen kokeneet!

Tässä oma tarinani:
Marraskuun 29, päivä tein raskaustestin ainoastaan sen vuoksi, koska meillä oli illalla pikkujoulut ja menkat nyt oli pari päivää myöhässä. Minulla nyt välillä heittelee kierrot ja ajattelinkin sen olevan ihan liiallisesta työnteosta sekä pimeästä syksystä johtuvaa, mutta yllätys oli aivan mieletön kun tikkuun piirtyi kaksi viivaa. Itkin ja nauroin samanaikaisesti. Raskaus eteni normaalisti ja koin vuosisadan pahoinvoinnit ja juuri jouluaattoaamuna aloin oksentamaan. Ajattelin, että kaikki on varmasti mallillaan, kun pahoinvointikin on näin rajua. Pahoinvointia kesti tasan kaksi viikkoa ja se loppui kuin seinään. Silloin jo ajattelin, että nyt ei ole asiat hyvin. Neuvolassa käytiin rv 9+5 ja sydänääniä ei saatu kuuluviin, mutta neuvolantäti rauhoitteli, että noilla viikoilla harvoin kuuluukaan. Varasin nt-ultran kahden viikon päähän.

Sydänäänien kuuntelun jälkeen minulla oli koko ajan epävarma olo raskaudesta. Pahoinvointi oli poissa ja olo oli hyvin normaali. Sanoin miehellenikin, että voitaisko kuitenkin sitä ultraa vielä aikaistaa...päätettiin kuitenkin odottaa se parisen viikkoa. Nyt viikonloppuna alkoi lievä rusehtava vuoto ja silloin epävarmuus raskaudesta vaan lisääntyi.

Ultrapäivä koitti, hain mieheni ja menimme toiveikkaina odotusaulaan istumaan. Vaikka olin toiveikas, niin sisälläni oli pelko, että kaikki ei ole hyvin. Päästiin huoneeseen. Kätilö oli varsin mukava ja kerroin pelostani, hän vaan tokaisi, että ihan normaaleja tunteita ja kaikki on varmasti hyvin, Kätilö käski menemään tutkimuspöydälle. Ensin ultrasi vatsanpäältä. Löysi sikiön ja tästä nousi onnentunteet, siellä on kuitenkin joku kasvamassa. Sitten kätilö sanoi vakavasti, näyttää pieneltä...alkoi ultraamaan alakautta ja pitkän hiljaisuuden jälkeen sanoi: ikävä kyllä, sydän ei syki. Muistan tuon lauseen ikuisesti, niin hyvin se tarrautui kuulokeskukseen. Ikinä en unohda sitä näkyä monitorista, jossa meidän pieni vauvanalku makasi elottamana. Tunteet olivat sekavat, en osannut itkeä, en osannut sanoa mitään muuta kuin että minä aavistin tämän. Elämä murtui siihen paikkaan (ultra rv 11+2, sikiö vastasi viikkoja 9+6)

Kotiin päästyäni itkusta ei tullut loppua. Tunteet ailahtelivat suuttumuksen, itsesäälin, toivottomuuden, epäonnistumisen, pettymyksen välillä. Yritin löytää vastausta kysymykseen, MIKSI?? Miksi meillä kävi näin, Miksi se ei jaksanut elää? Kaikkein pahinta oli ajatella, että joudun kantamaan tätä kuollutta sikiötä mahassa vielä pari päivää. Onneksi minun ihana rakas mieheni oli vierelläni, sain jakaa surun hänen kanssaan. Hän takoi minulle järkeä ja yritti nähdä asiat toiselta kantilta. Hänestä sain todella ison tuen. Äitinä lapseen kehittyy side jo hyvin aikaisessa vaiheessa, miehelle ei vielä tässä vaiheessa kehity sellaista sidettä, joten hän pystyi myös tämän takia näkemään asian järjellä, johon itse en pystynyt.

Nyt on eilinen takana ja tänään olen pystynyt ajattelemaan tätä asiaa enemmän järjellä. Meidän kohtalo oli saada kokea vastoinkäyminen ja menetys. Jokin tarkoitus tälläkin on. Huomenna menen lääkkeelliseen tyhjennykseen ja uskon, että sen jälkeen pystyn ajattelemaan vieläkin järkevämmin.

Nyt vielä uusi raskaus tuntuu kaukaiselta ajatukselta, mutta olen siitä varma, että haluamme vielä yhteisen lapsen ja sen aika vielä tulee. Tämän aika ei vielä nyt ollut ja se vaan on hyväksyttävä. Nyt vaan kohti uusia tuulia ja nauttimaan elämän pienistä asioista. Meillä on kuitenkin monta asiaa hyvin ja vastoinkäymiset vaan vahvistaa.
 
23.1.2014 oli np ultra rv 11+4 jossa todettiin pienokaisen kasvun pysähtyneen viikolla 10 ja sydänääniä löytynyt hänestä oli tullut pieni enkelimme <3 Ekan pillerin sain samana päivänä ja seuraavana päivänä osastolle tyhjennykseen.Sairaalan henkilökunnasta ei mitään huonoa sanottavaa, erittäin ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Ainoa asia tosissaan mikä jäi mysteeriksi että kuinka ihmeessä sitä saa vain 1-2pvää sairaslomaa?!? Nyt on vuotopäiviä takana 11 ja toiveena on raskautua pian, lääkäri käski odottaa yhdet kuukautiset, olen kuullut että se sanotaan kaikille onko näin? Voinko jo vuodon jälkeen bongailla ovista, endoni takia en haluaisi viivytellä. Mitäs ootte mieltä?
 
Voimia kaikille keskenmenon kokeneille. En osannut ennen arvata, miten kamalalta se tuntuisi, mutta nyt valitettavasti on omakin tarina kerrottavana.

Maanantaina 3.3. menin suunnitellusti nt-ultraan, tuolloin piti viikkoja olla 12+0. Järkytys oli suuri, kun ultrassa ei löytynytkään kuin pienenpieni surkastunut alkio. Kävin varhaisultrassa yksityisellä viikolla 6+3, silloin löytyi hyvin kiinnittynyt alkio ja sydämensyke. Pian tuon jälkeen oli kuitenkin jotakin mennyt pieleen ja kehitys pysähtynyt. Lääkäri sanoi, että epäilisi tuulimunaksi, jollei aiemmin ultrassa olisi löytynyt sykettä, niin kehittymätön alkio oli. Raskausoireet olivat alusta asti olleet lieviä, joten en osannut oikein ihmetellä niidenkään puuttumista, vaikka keskenmenon pelko oli silti jossakin alitajunnassa. Hieman vatsa- ja selkäkipuja oli ollut joitakin viikkoja aiemmin, mutta muuten ei mitään erityisiä oireita, mistä mitään olisi voinut aavistaa. Vauvamahakin pömpötti jo nätisti, sillä kohtu ja istukka olivat jatkaneet kasvamistaan alkion kuolemasta huolimatta. Rintojen turvotus ja kipu oli lakannut muutama viikko aiemmin, sitä hieman ihmettelin, mutta ajattelin, että oireiden vaihtelu kuuluu asiaan.

Sain Cytotec-lääkkeet mukaan kotiin ja ohjeen ottaa lääkitys seuraavana aamuna. Suru oli valtava. Aamuyöstä vessassa käydessä paperiin jäi punaista; vuoto olikin alkanut spontaanisti, olisikohan kroppa antanut periksi kun asia varmistui vai mitä oikein tapahtui, kun ajoitus oli niin osuva. Vuoto ei siitä kuitenkaan itsekseen voimistunut, joten otin lääkkeet emättimen kautta tiistaiaamuna. Monta tuntia kesti ennen kuin alkoi tapahtua mitään. Alkoi tulla hieman hyytymävuotoa, ei siteeseen asti kuitenkaan mitään. Iltapäivällä kivut voimistuivat ja noin tunnin verran supisteli ihan reilusti, sitten se kuitenkin loppui itsekseen ilman kunnon vuotoakaan.

Illalla kahdeksan aikaan supistukset alkoivat taas ja voimistuivat huomattavasti. Olin jo ottanut maksimimäärän kipulääkkeitä, eikä niistä ollut mitään apua. Kivut olivat lopulta niin kovat, että itkin ja huusin kaksinkerroin jokaisen supistuksen tullessa noin muutaman minuutin välein. Soiteltiin naistentautien päivystykseen, josta ohjeistettiin oleskelemaan pystyasennossa ja käymään suihkussa. Lisäksi sain luvan ottaa vielä yhden Burana 800 mg:n (josta ei todellakaan ollut mitään apua). Lämmin suihku helpotti hieman, mutta kivut jatkuivat edelleen niin kovina, että lähdin naistentautien päivystykseen yhden aikaan yöllä.

Päivystysosastolla sain lääkityksen sekä suun kautta että piikkinä ja välittömästi sen jälkeen supistukset lakkasivat. Osittain lienee sattumaa, ja lopputulos olisi ollut sama kotonakin, jos olisin hetken aikaa vielä kestänyt odotella. Pian osastolle tulon jälkeen alkoi erittäin runsas vuotokin. Parin tunnin ajan torkuin ja vessakäynnillä kahden hoitajan auttamana tuli ulos noin kämmenen kokoinen istukka ja kohtu taisi muutenkin tyhjentyä aika lailla kerralla siinä pahimman vuodon yhteydessä. Mihinkään ei kuitenkaan enää sattunut, joten olo oli kohtuullisen hyvä, joskin hieman tokkurainen väsymyksen ja kipulääkityksen vuoksi.

Sain lähteä kotiin kuuden aikaan aamulla. Vuoto on vähentynyt yöllisestä ja muuttunut kirkkaaksi vereksi, hyytymiä ei enää tule. Kuukautisia runsaampaa se silti vieläkin on. Kipuja ei enää ole ja "vauvamahakin" on palautunut normaaliksi. Alkaa tuntua siltä, että pahin on onneksi ohi, kyllä nämä ovatkin olleet pari erittäin raskasta päivää sekä henkisesti että fyysisesti. Olinhan vielä maanantaiaamuna luullut olevani onnellisesti raskaana ja odottelin innolla ultraa, jotta voin sen jälkeen kertoa vauvauutiset lopuillekin lähipiirissä!

Jälkitarkastusta tähän ei automaattisesti kuulu, hoitoon pitää hakeutua jos nousee kuumetta, vuoto runsastuu tai alkaa haista pahalle tai tulee vatsakipuja. Raskaus todetaan kokonaan keskeytyneeksi muutaman viikon päästä kotona tehtävällä raskaustestillä. Jos näyttää positiivista, jotakin on kohtuun vielä jäänyt ja pitää mennä kaavintaan. Uudesta yrityksestä sanottiin, ettei tarvitse ihan välttämättä odotella edes niitä ensimmäisiä kuukautisia (suositeltavaa, muttei pakko), jos kaavintaa ei tarvitse tehdä vaan kohtu tyhjenee itsekseen. Jälkivuotoa voi tulla montakin viikkoa ja uskon, että kroppa on hetken aikaa sekaisin hormonihässäkän jäljiltä.

Toivottavasti tästä pitkästä selostuksestani on apua jollekulle vastaavassa tilanteessa olevalle. Itselläni tiedonjano oli valtava, sillä selkeitä ohjeistuksia odotettavissa olevasta kivusta ja vuodosta oli aika nihkeästi saatavilla.
 
meillä selvis sit keskenmenojen syy nyt sit, eli miehellä poikkeavuudet tulosten mukaan, epämuodostuneita joten on sit aiheuttan keskenmenon joka kerta.
 
Tämä tarinani sopiikin nyt parhaiten tälle foorumille, kun odotuksesta ei enää ole kyse. Olisin toivonut, että tämä on sellainen kaikille kohdunulkoisia kokeneille lohtua tuova kirjoitus, mutta ehkäpä joku päivä se siis tuo lohtua sekä kohdunulkoisista että keskenmenon kärsineille.

14.3.2014:
↑
Meillä oli jo varhaisultra 14.3. (LA 2.11.), koska minulla on ollut tätä ennen 4 kohdunulkoista munatorviraskautta. Kaksi viimeisintä nyt syksyllä, ja viimeisessä munatorvi repes niin, et se poistettiin hätäpäivystyksessä Kättärillä. Huono torvi oli siis pois pelistä. Se oli jotenkin huojentava hetki, varsinkin kun tuon toisen munatorviraskauden jälkeen yksi lääkäri ilmoitti, etten voi tulla normaaliteitse raskaaksi. Törmäsin onneksi ehkäisyneuvolassa nimenomaan kohdunulkoisiin erikoistuneen lääkärin, joka loi minuun kolmen vuoden tauon jälkeen uuden uskon. Näin sitten kohdattiin vielä nuo kaksi kohdunulkoista, mut nyt vihdoinkin tuossa viime perjantain ultrassa onnen kyyneleet vieri pitkin poskiamme, kun lääkäri sanoi, että alkio on oikeassa paikassa. Näimme jo sydämen lyönnitkin. Viikot silloin 6+5. Neuvolaan pääsemme 26.3.

Tuntuu vieläkin epätodelliselta!!
Click to expand...

9.4.2014:
No niin...ikävä päivittää tätä toivoa täynnä ollutta kirjoitustani, mutta näköjään sisua vaaditaan vieläkin enemmän, että meille joskus lapsi tulisi. Saimme kaupungilta ultra-ajan vasta 13+4 kohtaan, ja mä taas halusin mielenrauhan aiemmin, eli varasin yksityiselle ajan 10+1 kohdalle. Sanoin puolisolleni, et haluan vain nähdä, että se pieni sydän yhä sykkii. Mä olin todella pahoinvoiva jo ennen kuin ekan plussan testistä sain ja se oli reilu viikko sitten alkanut helpottamaan. Tämä lienee normaalia näillä viikoilla, mutta myös rintojen arkuus oli mun mielestä vähentynyt. Tämä suht "hyvä" olotila ehkä nosti epävarmuutta siitä, et onko kaikki kunnossa. No yksityisellä lääkärikin oli ihan innoissaan ja kehui miten kaikki on hienosti, kunnes.....olisi pitänyt nähdä se sydämen syke. Ei löytynyt enää, vaikka tuolloin 6+5 sen näki jo selvästi. Sain lähetteen kättärille, jossa asia varmistetaan paremmalla ultralla. Lopputulos oli sama. Pienen elämänalun kasvukin vastasi viikkoja 8+3, joten sydän oli hiipunut jo liki kaks viikkoa sitten. :sad010Todella kova paikka, kun tämä oli jo viides kerta, kun toivo oli herännyt. Tällä kertaa vielä enemmän, koska ekaa kertaa alkio oli oikeassa paikassa ja oli jo nähty olevan kunnossa.

Kyseessä oli siis keskeytynyt keskenmeno, eli pikkunen oli kuollut, mutta mitään vuotoa tai poikkeuksellista kipua ei ollu. Mulle annettiin kättäriltä mukaan tabletit, joilla keskenmeno piti kotona käynnistää. Ensin kipulääkkeet ja sitten puolen tunnin päästä ne keskeytyslääkkeet sisään. Seittemän tunnin päästä lääkkeiden laittamisesta alkoi tosi kova alaselkäkipu ja pian vuoto. Ihan järkyttävä määrä verta! Ja kun kävi vessassa, niin se vaan valu solkenaan ja no...tulihan sieltä tietysti kaikkia hyytymiä ja itse alkiokin ulos varmasti. Täytyy myöntää, että tarkkaa analyysia ei tehnyt siinä itkiessä mieli tehdä. Puolisoni oli täydellisenä tukena, mikä helpotti oloa! Vaikka olen sisukas, ja paljon jo ennestään kokenut, niin tosiaan kyllä tässä muutamana päivänä on kyynel jos toinenkin poskella vierinyt.

Jos haetaan hyviä puolia: 1) oikea munatorveni toimii ja on hyvin mahdollista, että ensi kerta jo onnistuu, jos vaan henkisesti sen jaksaa. 2) Tällä kertaa ei ollut oma henki vaarassa. Itsehän en oo sitä aiemminkaan murehtinu, mut puolisolle tämä ehkä aiheutti näin aavistuksen vähemmän huolta. 3) Mä haluan uskoa siihen, että keskenmeno aiheutuu siitä, että alkiolla on ollu joku kromosomihäiriö, joten ehkä parempi näin ekalla kolmanneksella raskauden päättyminen, kuin myöhemmin.

Ja oppi: ens kerralla menen neuvolaan vasta, kun olen selvinnyt ensimmäisestä kolmanneksesta. Mulla oli siellä neuvolassa koko ajan sellanen olo, etten haluais vielä sopia mitään imetysvalmennuksia jne., kun vielä mennään riskiajalla. Nyt kun ollaan jo saatu sieltä perusoppi, niin ens kerralla voidaan mennä myöhemmin. Eikös se Kelaankin riitä kun on käynyt neuvolan ja ultran ennen 16 viikkoa?!?
 
pahoittelut menetyksestä pikkusisu, varmasti rankkaa, minäki oon saanu toivoa parina kertana että sydänäänet kuuluu ja sit ku seuraavan kerran menny ni oon todennu että jotai vialla ja näin tosiaan ollu. itellä 2 tuulimunaa, 1 spontaani ja 3 keskeytynyttä keskenmenoa. ekaha oli mulla rv 19+6, muuten ollu ekal kolmanneksel kaikki. ekan keskenmenon tarinaa ei oikei viitti alkaa kirjottaa koska suht karua tekstiä tulis sillä se menetys oli silloisen ukon aikaansaannos (omilta nuoruusvuosilta). nämä loput on ollu aviomiehen kanssa koettuja vastoinkäymisiä. nyt jännään olenko taasen raskaana ja jos olen niin miten käy, onko terve uimari päässy hedelmöittään vai epämuodostunu yksilö. näin kyllä unta hiljattain että olin tokalla kolmanneksella ja ennen sitä unta olin nähnyt unen jossa synnytin täysiaikaisen joten toivon ja rukoilen että jos olen raskaana saan vihdoin elävän pienokaisen, esikoinenkin jo kyselly monta kertaa koska saa veljen tai siskon.
 
Ajattelin tulla jakamaan tänne oman tarinani, lähinnä terapia mielessä.

Takana on kolme peräkkäistä keskenmenoa, yksi spontaani ihan alkuraskaudessa ja kaksi kkm. Toinen vko 13 v. 2012 ja toinen tällä viikolla, viikolla 12.

Kahdessa jälkimmäisessä raskaudessa pääsy nt-ultraan piti olla elämäni onnellisin päivä mieheni kanssa. Toisin kuitenkin kävi. Sikiö ei vastannut viikkoja, ei sykettä. Elämä tuntui romahtavan ja mielessä pyöri kysymykset: "Miksi näin käy juuri minulle" "Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän...." jne. Syyllisyydestä ei tule loppua, itku herkässä ja uutta raskautta ei uskalla edes miettiä..

Nyt aletaan sitten tutkimaan että mistä tämä kaikki mahtaa johtua, mutta ihana lääkäri kertoi kuitenkin, että on hyvin epätodennäköistä että syy tulee selviämään. Tiesin sen jo tietysti itsekin luettuani muiden kokemuksia erinäisiltä foorumeilta.

Haaveissa on kuitenkin vielä joku päivä saada ihana pienokainen syliin :Heartred

Viikonloppu oli elämäni yksi raskaimmista... Menin lauantaina heti aamusta osastolle lääkkeelliseen tyhjennykseen, onneksi mieheni oli tukena. Tuskin olisin edes jaksanut yksin. Kaikki sujui hyvin, hoitaja oli ihana ja kertoi kaiken selkeästi mitä tulee tapahtumaan. Sain lääkkeet ja sitten vai odoteltiin. Tyhjennys onnistui ja hetkessä tuli sekä sikiö että istukka ulos. Ajattelin että ihanaa, kaikki meni niin helposti että pääsen pian kotiin toipumaan ja korjaamaan henkistä puolta. Toisin kuitenkin kävi.. Fyysinen kunto romahtikin äkisti ja vessareissut päätyivät jatkuvalla syötöllä tunteeseen että saattaa lähteä jalat alta. Onneksi oli tuki aina lähellä. Olin menettänyt niin paljon verta, että se alkoi tuntumaan kropassa.

Muutaman tunnin päästä alkoi elämä jo voittamaan ja pystyin syömään kunnolla. Vaan eipä aikaakaan kun kunto romahti taas huomattavasti. Pyörryin vessaan ja löin päänikin. Sain kuitenkin äkkiä avun ja tipan saatuani käteen tajusin itsekin, että parempi jäädä osastolle yöksi jotta mieskin saisi levätä kotona rauhassa. Voin vain kuvitella kuinka raskas päivä se hänellekin oli..

Pääsin aamupäivällä kotiin ja jäi niin hyvä mieli hoitajista sekä lääkäreistä. Sain aivan ihanaa palvelua ja kokoajan kyseltiin vointia, sekä henkistä että fyysistä. Olin ennen omaa käyntiäni lukenut paljon kommentteja osastolla tehdyistä tyhjennyksistä joten osasin olla varuillani, joten oli aivan ihana yllättyä positiivisesti :)

Nyt kun fyysinen puoli on hoidettu, on taas aika alkaa kuntoutumaan henkisesti...

Vielä lopuksi haluan toivottaa voimia kaikille menetyksen kokeneille :Heartred älkää jääkö yksin niiden asioiden kanssa, muistakaa puhua.

- Anskunen -
 
anskunen otan osaa menetyksiisi. itselläni on vastaavaa kokemusta minulla v 2011 lähtien putkeen 3 spontaania ja 2 keskeytynyttä keskenmenoa alkuraskaudesta. meitä alettiin tutkia näiden viiden jälkeen ja saatiin jotain syytä tietää kun sekä minut että mies tutkittiin ja minussa ei ollut vikaa. no meille sanottiin ettei lasta tule muuta kuin icsi hoidolla ja tämä pommi putosi meille tänä keväänä, päätettiin että anti olla sitten ja jos on tarkoitettu niin tulee lapsi. samassa kierrossa kuin huonot uutiset tulikin yllätysplussa ja sain samantien ekalla lääkärikäynnillä rv 5+4 tukilääkityksen (mini aspirin suomessa usein disperin 100mg, eka kolmannes 400mg progesteronia, tukostaipumuksessa käytettävä enoxaparin 4000Ui injektio ja 5mg foolihappo ja näitä koko raskaus loppuun asti) nyt ollaan rv 18+0 ja neiti on kunnossa alhamdulillah. rv 6+4 minulla todettiin iso hematooma kohdussa ja jouduin vuodelepoon koko ensimmäisen kolmanneksen ajaksi.
nuoruudessani kerran menetin rv 19+6 lapsen joten pidemmälläkin on koettu se suru. mitä yritän sanoa on se että ei kannata luovuttaa, vaikka pelottaa niin jonain päivänä inshaAllah tekin saatte oman pienokaisen syliin. kannattaa pyytää myös että molemmat teidät tutkitaan (kromosomit, miehen uimarit, sinulta hormonitasapaino, jos suvussa kilpirauhasen liika/vajaatoimintaa kannattaa tutkituttaa, tukostaipumus jne) usein lapsesta ja istukasta ei selviä, meillä selvisi kun meidät tutkittiin.
 
Meillä eilen nt-ultrassa todettiin keskeytynyt keskenmeno, joka on tapahtunut jo 7.raskausviikolla. Tarkemmin 6+3. Samaisena päivänä mulla oli nyt tarkemmin ajatellen aamusta vähäistä veristä vuotoa, jota jäi vain vessapaperiin. Tämän jälkeen kuitenkin koko ajan eiliseen asti on ollut jaksottain niukkaa ruskeaa vuotoa ilman mitään kipuja. Vuoto on välillä loppunut ja sitten sitä taas tuli. Meillä on ollut asiasta pieni huoli, mutta neuvolasta neuvottiin olevan turhaan murehtimatta, kun vuoto ei ole runsasta eikä minulla mitään kipuja. Istukkahormoni on pitänyt raskausoireita yllä oikeastaan koko ajan, vasta viimeisen viikon aikana on oireet alkaneet vähentymään. En osannut olla huolissani, koska alkuraskauden oireiden on kerrottu helpottavan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen.

Eilen siis nt-ultra viikoilla 13+0. Ultrattiin vatsan päältä, mutta pian kätilö sanoi, että täytyykin varmaan ultrata alakautta. Pelotti hurjasti, mutta toiveikkaana ajattelin pikkuisen olevan vaan jotenkin niin syvällä/takana piilossa, ettei vatsan päältä saada riittävää näkymää. Alakautta ultratessa näin kuitenkin heti ruudulta ennen kuin kätilö ehti edes mitään sanoa, että nyt asiat eivät ole hyvin. Sen verran ultrakuvia nähnyt kuitenkin, että tiesin, että masussa pitäisi näkyä enemmän kuin pieni papu. Lohduton itku tuli, kun kätilö kertoi raskauden keskeytyneen jo viikkoja sitten. Onneksi mies oli siinä vieressä ja mukana ja piti kädestä kiinni ja silitti.

Tuntuu pahalta, että olen kantanut yli 6 viikkoa kuollutta alkiota kohdussani. Rakastanut ajatusta vauvasta, haaveillut tulevasta keväästä, nähnyt meidät pääsiäisaterialla pienen vastasyntyneen vauvan kanssa, kiintynyt päivä päivältä ja viikko viikolta enemmän vauvaan (tai ajatukseen vauvasta). Raskaus ja vauva ovat täyttäneet ajatukset ja nyt kaikki on viety. Olo on pohjattoman tyhjä, surullinen ja lohduton.

Sain äitiyspolilta mukaan lääkkeet, jotta kohtu tyhjenisi. Kivut olivat eilen hirveät, mutta eivät ne oikeastaan tuntuneet miltään verrattuna siihen, mitä me menetimme. Mies jäi kanssani eilen kotiin ja olemme onneksi pystyneet puhumaan asiasta paljon keskenämme ja olemaan toisillemme tukena surussa. Vuoto alkoi eilen illalla ja oli illan ja yön todella runsasta, nyt jo vähenemään päin. Voikohan kohtu tyhjentyä täysin näin nopeasti... En tahtoisi kaavintaa.
 
Olen tosi pahoillani puolestasi! :smiley-ashamed004 Minulla oli myös kesksytynyt keskenmeno elokuussa. Se huomattiin varhaisultralla rv 7+0, alkio kuollut 6+4. Mitään vuotoja tai kipuja ei ollut ollut. Mietimme, onko varhaisultra turhaa mutta ei todellakaan ollut. Voin vain kuvitella kuinka kauhealta tuntuu kantaa kuollutta sikiötä vielä kuusi viikkoa. Sain myös lääkkeet kohdun tyhjentämiseksi, tyhjennys oli viikon päästä siitä kun sain tiedon keskenmenosta. Viikonkin odotus oli piinaa. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja tulet pian uudestaan raskaaksi, sitten kun olet toipunut. Minulla ensimmäiset menkat eivät ole vielä tulleet keskenmenon jälkeen, niitä (tai plussaa) odotellessa.
 
Mulla ei mene nyt ihan niinkuin strömsössä...kauan olette vuotaneet lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen? Mulla on kestänyt vuoto 4 viikkoa ja tällä viikolla pitäisi tehdä raskaustesti...epäilen, että kaikki ei ole tullut edes ulos. 2 ensimmäistä km:a vuosivat muistaakseni vain muutamia päiviä.
 
Heppura, mulla vuoto kesti lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen kolme viikkoa, josta vain ensimmäinen viikko kunnon vuotoa, sen jälkeen tiputtelua. Viikko vuodon loppumisesta alkoi tiputteluvuoto uudelleen. Ultralla tarkistettiin eikä kohtu ollut tyhjentynyt kunnolla, vaan se jouduttiin lopulta tyhjentämään imulla polilla. Valitettavasti mulla siis huono kokemus lääkkeellisen tyhjennyksen onnistumisesta.
 
Takaisin
Top