Keskenmeno ja henkinen jaksamattomuus

Keskustelun 'Menetyksen kokeneet' aloitti zarar_, 5 helmi 2020.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    Moikka,

    Ajattelin aloittaa ihan uuden ketjun. :) Tästä aiheesta on jonkin verran keskustelua täällä ollutkin, mutta ajattelin, ettei uusi ketjukaan kai pahitteeksi ole, kun aiemmat varsin pitkiä. Millaisia tunteita keskenmeno on teissä herättänyt?

    Mulla siis keskenmeno tapahtui n. rv 7 tammikuun alussa, tarkalleen Loppiaisena. Raskaus oli minun ensimmäinen ja kovasti toivottu. Mulla kuitenkin oli koko tuon ajan vahva tunne siitä, ettei kaikki ole hyvin. Olen tietysti ollut rikki tapahtuneesta, mutta en ole menettänyt toivoani raskautumisen suhteen. Yritämme uudelleen, kun olen siihen valmis.

    Tällä hetkellä minusta lähinnä tuntuu, että en jaksa mitään, mikään ei kiinnosta ja olen ihan uupunut. Takaumia tulee paljon ja ne on hyvin ahdistavia. Tuntuu, ettei millään ole mitään merkitystä (vaikka tietenkin on) ja koen suunnatonta tyhjyyttä. Olen onnekas, kun km. tapahtui näin varhaisessa vaiheessa, mutta tämä suru tuntuu silti kovin musertavalta. Henkinen kipu sisällä on valtava - jos aiemmin olin rikki, niin nyt olen särkynyt.

    Teen osa-aikaisesti töitä ja opiskelen muut päivät, joten olen alusta asti ollut normaalissa elämässä kiinni, mutta viime aikoina olen ollut vain hermoheikko ja todella ahdistunut työpäivien jälkeen.:sorry: Minusta tuntuu, että ihmiset ikään kuin ajattelee, että se oli vain keskenmeno, miksi sitä tarvitsisi sen enempää miettiä - ihan kun minulla ei olisi oikeutta surra tapahtunutta taikka minun tulisi jatkaa vain elämää, kun mitään ei olisi käynytkään. Se, että otin asian kovin raskaasti, johtaa juurensa varmaan minun aiempiin kipeisiin kokemuksiin, joita olen paljon käsitellyt. Tiedän, olen nuori ja minulla on aikaa, mutta olen kantanut paljon tuskaa päästäkseni tänne saakka, toisinaan on myös loukkaavaa, kun ihmiset eivät osaa kohdata inhimillisesti.
    Päivä kerrallaan eteenpäin, juuri sen verran kuin jaksan. Olen tullut siihen tulokseen, että keskenmeno on suuri tuska ja kipu tapahtuessaan missä tahansa raskauden vaiheessa.

    Elämä kuitenkin jatkuu ja varmasti tästä selvitään - aikaa se kyllä vain vie. Mikä teitä on auttanut eteenpäin?:help
    • Sympatiaa Sympatiaa x 5
    • Tykkään Tykkään x 1
  2. Marcipa Piirimestaruustason postaaja

    Omasta keskenmenosta (lääkkeellisestä tyhjennyksestä) on pian 6 vk ja vähitellen tuntuu helpommalta. Silti edelleen on tyhjyyden tunnetta ja merkityksettömyyttä. Ehdin olla raskaana kuitenkin 11 viikkoa ja olin miettinyt jo paljon vauvan tuomaa elämänmuutosta. Ensimmäisinä viikkoina se tyhjyys oli ihan musertavaa ja vieläkin ajoittain. Menetin paitsi konkreettisesti alkion kohdussani myös tulevaisuuden suunnitelmat. Paljon on auttanut keskustelut yhden ystävän ja miehen kanssa. Mutta eniten helpottaa se, että yritetään uutta raskautta.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 6
  3. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    Marcipa, ompa surullisesti käynyt teilläkin, olen pahoillani :Heartred
    Voiman toivotuksia! :hug013

    Puhuminen tosiaan auttaa. Me jatketaan yritystä tämän kierron jälkeen, sillä koen, että tarvitsen henkisen tauon yritykseen. Meillä meni puoli vuotta tähän plussaan ja uudelleen aloittaminenkin tuntuu nyt vielä jotenkin rankalta. :scared001
    Mies kyllä olisi jo valmis, mutta itse haluan hetken selvittää ajatuksia. :hilarious:

    Olo on tosiaan täälläkin musertunut. Onhan nämä elämänkokoisia menetyksiä, joita ei järjellä osaa itselleen aina selittää tai ymmärtää. Ikävintä on, kun itkettämään voi alkaa bussissa, kauppajonossa tai työpaikalla - eikä silloin tietenkään voi itkeä vaan on hoidettava velvollisuudet. Huomaan kuitenkin, että tämä oli itselleni kovempi paikka, kuin mitä ikinä olisin osannut kuvitella.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 3
  4. KatMa Sanaisen arkkunsa ammentaja

    Itselle myös kova paikka. Viime pääsiäisenä kkm ja tyhjennys prosessi kesti parisen kuukautta. Mulla oli myös alkuun sellainen tyhjyys ennen ensimmäistä jälkitarkastusta. Sen jälkeen kävin kerran psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja kävimme läpi asiaa. Hän "antoi mulle luvan" surra ja antoi keinoja asian purkamiseen. Surulle täytyy antaa aikaa, itkeä kun itkettää ja puhua kun haluaa purkaa asiaa pois. Vaikka viikkoja oli vasta 7 ja alkio oli vaan solumöykky, koin että menetin lapsen. Annoin itseni itkeä, kuuntelin masentavaa musiikkia ja kirjoitin päiväkirjaa. Samalla myös suunnittelin itselleni kivaa ja mielekästä tekemistä ja suunnittelin elämää eteenpäin.

    Aika klisee, mutta ajan myötä helpottaa. Viimeksi olin surullinen, kun oli tämän "lapsen" laskettuaika. Puhuminen puolison kanssa helpotti ja itkeminen.

    Tässä nyt minun ajatuksia. Kaikki tunteet sallittuja, mutta niihin ei kannata jäädä vellomaan pitkäksi aikaa. Avun pyytäminen ei ole heikkouden merkki.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 4
  5. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    KatMa - kiitos, että jaoit kokemuksesi :Heartred

    Olen samaa mieltä kanssasi, että on annettava itselleen aikaa toipua menetyksestä. Tuo kannustaa kyllä, kun jaksaa suunnitella elämää eteenpäin. Olen huomannut, että kun väkisin tekee jotain mukavaa (puolison patistamana esim. Käydään tuttavaperheen luona illanvietossa) se helpottaa ja huojentaa oloa.
    Minäkin olen kirjoittanut, sytyttänyt kynttilän, puhunut ja itkenyt asian käsittelemiseksi. Silti tänäänkin iski järkyttävä itkukohtaus, mutta sen jälkeen sitten onkin jo helpompi olla..
    Mulla km aktivoi paniikkihäiriötä taas esiin, vaikka se kauan ollut kokonaan poissa.:sorry:
    Siksi varasin ajan psyk. sairaanhoitajalle, jotta saisin tilannetta vähän purettua. Monet kauan poissa olleet pelot nostivat päätään, mutta yritän elää nyt mahdollisimman normaalia elämää ja tehdä hyvältä tuntuvia asioita. :happy119
    • Sympatiaa Sympatiaa x 4
  6. MrsCherry(?) Näppärä viestien naputtelija Jouluäidit 2020

    Voi voimia teille kaikille :Heartred Ja kiitos ketjun aloittamisesta, samaistun näihin ajatuksiin täysin. Mulla todettiin elämäni ensimmäisen, erittäin toivotun raskauden kkm vko 12 (menehtymisajaksi arvioitiin vko 7 aikoihin) syyskuun lopussa. Ja tuntuu, etten ole vieläkään toipunut henkisesti enkä fyysisesti... Fyysisesti kroppa on ihan sekaisin, edellinen kierto oli 55pv ja nyt jo kp29 menossa, enkä ole saanut ovista esiin. Jotenkin tuntuu, että siihen pahimpaan musertavaan suruun auttaisi vain uusi plussa :Heartred

    Tämä teksti pysäytti, sillä juuri tuolta tuntuu. Olo on tyhjä, ja jokainen pienikin vastoinkäyminen tuo heti sen musertavan surun esiin. Tänään asiakas oli vittumainen töissä, ja itkin sen jälkeen pitkään vessassa - ei siksi, että se asiakas olisi niin musertanut mut, vaan koska tuntui, että taas yksi asia meni pieleen ja mikään ei onnistu ja kaikki on turhaa... Vaikka ei tietenkään ole, mutta siltä se tuntuu.

    Alkuun ajattelin, että uusi raskaus auttaa suruun. No, nyt kun tuntuu, että uusi raskaus on yhä kaukana tavoittamattomissa, se tyhjyys ja suru siitä, että meidän vauva kuoli on saanut seurakseen pelon siitä, että entä jos ei ikinä saadakaan uutta mahdollisuutta...

    Tänä viikonloppuna on meidän ensimmäinen hääpäivä, joten onneksi siinä on syytä juhlaan :Heartred Ollaan varattu hotelli ja mennään kivasti syömään. Silti tämäkin muistuttaa siitä, miten joskus elokuussa mietin, että tässä vaiheessa vauvamaha on jo iso...

    Vain pari viikkoa, niin äitiysloma olisi alkanut... Töissä jaksaminen tuntuu mahdottomalta, mutta en halua olla enää poissakaan.

    Yritän ajatella, että elämässä pitää keskittyä niihin hyviin asioihin. Siihen, että menetyksestä huolimatta saamme vielä joskus pienen syliin asti, ja vaikka emme saisi, olemme siltikin monessa asiassa valtavan onnekkaita elämässämme. :Heartred
    • Sympatiaa Sympatiaa x 4
  7. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    MrsCherry(?) - tekin olette kohdanneet suuren surun, olen pahoillani :Heartred
    Voimaa myös teidän päiviinne! :angelic:
    Tunnistan monet tuntemuksesi, minulle on käynyt samoin eli jokin pieni arjen asia vaikuttaa voimakkaasti - pienikin hankaluus tuntuu isolta, sillä on vaikea jaksaa muutenkaan. Tiedän, että tämä ajan kanssa helpottaa, mutta suru on silti ollut läsnä miltein joka päivä.

    Kyllä se myös niin on, että monien on vaikea ymmärtää koko tilannetta - kuvitellaan, että keskenmenon läpi käyminen on helppoa ja odotetaan, että elämässä mennään heti eteenpäin. Kuitenkin monelle tilanne on yksi elämän ikävimmistä suruista, tilanne, joka kulkee mukana aina. Toisinaan fyysinenkin toipuminen vie aikaa, ei voi heti yrittää uudestaan, tarvitsee juoksennella lääkärissä ja keskenmenoon liittyvät oireet ei ole hetkessä ohi. Minusta keskenmeno tuntui juurikin siksi aivan kamalalta, kun sinulla on tilanteessa sekä henkinen, että fyysinen kipu samaan aikaan.

    Henkisesti tämä kyllä kuormittaa, meillä lääkäri kielsi heti yrittämästä uutta, koska limakalvojeni kunto oli niin heikko. Nyt vain yritän mennä päivä kerrallaan, mutta jatkuvasti törmään siihen, että huomaan, etten jaksa. Kun töissä käyn, olen vain yhtä ahdistusta täynnä nuo päivät ja muistan varmaan ikuisesti, kun olen alkiostani osan holauttanut työpaikan vessaan kenenkään siitä tietämättä. Mutta yritän kuitenkin ajatella myös valoisasti asiaan liittyen, mutta se ei ole vielä kovin helppoa, varmasti aika tekee tehtävänsä tässäkin asiassa.

    Ja hienoa, jos tuntuu, että ketju on ajankohtainen ja siitä saa edes jotain apua. :)
    • Sympatiaa Sympatiaa x 3
  8. KatMa Sanaisen arkkunsa ammentaja

    Keskenmeno on sellainen asia ettei sitä mielellään nosta kahvipöytä keskusteluksi. Sen surun ja pettymyksen voi ymmärtää vain saman kokenut. Keskenmenosta löytyy hirveän vähän tietoa ja se mistä eniten löysin tietoa, on nää keskustelupalstat. Varsinkin henkisestä jaksamisesta, ym. On hyvä että keskustelua käydään ja annetaan lupa suruun ja kaikkiin tunteisiin. :Heartred
    • Sympatiaa Sympatiaa x 2
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
  9. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    Näinhän se on, paljoa ei tietoa löydy paitsi kahlaamalla juurikin nämä palstat :wideyed:
    Itsekin olen hiljalleen alkanut käsittää, että toisten on vain todella vaikea samaistua tilanteeseen, jos oma kokemus asiasta puuttuu. Kaipa nämä on juuri niitä asioita elämässä, mitkä täytyy vain kokea, että täysin ymmärtää sen surun ja tuskan määrää.
    Täällä dropataan nyt vitskuja napaan, kalkinkin taidan aloittaa uudestaan, kun selkäsäryt niin kovat ja lihaskramppeja/elohiiriä esiintyy jatkuvasti eikä pelkkä mg. näytä auttavan iskias-oireiluun. Mulla kalkki ollut tapissa kalkkilisän kanssa ainakin syksyllä, siksi jätin sen pois, mutta nyt kun en syö maitotuotteita, enkä juuri ole korvaaviakaan käyttänyt, ajattelin hetkeksi sen taas aloittaa. Lieneekö varastot huventuneet tämän keskenmenon jälkeen ja treenien koventuessa. Nyt kyllä kaikkine särkyineni pohdin joskos sitä vaan lepäisi ja harrastaisi hyvin kevyttä liikuntaa - taitaa voimavarat olla muutenkin aika vähissä. :sleep011
    • Sympatiaa Sympatiaa x 4
  10. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    Huhuilen täällä vielä, kuinka teillä muilla menee? :angelic:

    Mulla ollut itkeskely tauolla, mutta ahdistus alkoi heti kun kuulin tuttavien vauva-uutisista :sad001 tänään illasta itketti kovasti, mietin omaa epäonnistumistani, miksi kaikki tuntuu kohdallani olevan niin hankalaa :sorry:
    Töissä on pakko jaksaa, mutta kotona olen ihan hajalla. Paniikkeja meinasi taas tulla, mutta meni ohitse onneksi.

    Toipuuko tästä koskaan täysin, en tiedä. Tyhjyys on suurta ja hormonitoiminta mulla ainakin aivan sekaisin.. :sad001
    Eteenpäin on kai vain kahlattava.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 4
  11. MrsCherry(?) Näppärä viestien naputtelija Jouluäidit 2020

    zarar, voimia ja tsemppiä :Heartred Pahat olot ja musertavat surut tulee ja menee, ainakin mulla, vähän aalloissa. Mutta jotenkin sen surun pitää antaa vaan tulla... Mua on ainakin auttanut se, että olen surrut kotona ihan avoimesti. Töissä yritän tsempata, kun en ole kertonut kuin muutamalle työkaverille raskaudesta ja keskenmenosta. Välillä on sellaisia päiviä, että töissä on ihan ok ja illallakaan ei oo paha, ja välillä taas työpäivä menee itkua pidellessä ja illalla kotona vaan romahdan täysin :Heartred
    • Sympatiaa Sympatiaa x 2
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
  12. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    Kiitos tsempistä :Heartred

    Niin nuo tuntemukset taitaa tosiaan kuulua tähän. Mullakin meni pidemmän aikaa ihan tasaisesti, mutta nyt taas tuntui tosi pahalle :sorry:
    Tutun kuuloisia sinunkin tunteet. :sad001
    Olen vaan jotenkin ihan ihmeellisen maassa, että vaikka en itkisi tai surisi - olen vain väsynyt ja alakuloinen, tuntuu etten tunne mitään. Voisin vain nukkua päivät pitkät pois tätä oloa.. :wideyed:

    Vähän kerrassaan eteenpäin. Koulussa keskustelen opintojen keventämisestä ja töitä en ottanut nyt helmikuuta enempää, koska en vain jaksa. Hyvä, että voimat riittää arkiaskareihin, jos aina niihinkään. Nyt tarvitsee ajatella omaa jaksamista. :blackeye:
    • Sympatiaa Sympatiaa x 2
  13. KatMa Sanaisen arkkunsa ammentaja

    Tulee niitä päiviä kun miettii että "nyt olisi rakenne ultra, nyt olisin jäänyt äitiyslomalle, nyt olisi laskettuaika". Suru täytyy vain surra eikä antaa patoutua sisälle. Aika helpottaa ja suru muuttaa muotoaan.

    Tuosta aikaisemmasta kertomuksestani puuttui se, että otin tatuoinnin keskenmenon muistoksi. Sen suunnittelu ja ottaminen oli yksi muoto käsitellä asiaa.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 3
  14. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    KatMa - tuohan on mitä mainioin idea muistaa pientä, kulkee matkassasi siten aina :angelic:

    Ja tutun kuuloisia nuo miettimishetket, että milloin olisi tapahtunut mitäkin. Luulen, että vaikkei aika viekkään menetystä pois, se auttaa tuomaan asiaan erilaista näkökulmaa. Tiedän, kaikki tunteet sallittuja, onneksi mieskin ymmärtää hyvin kuinka kipeänä koin tilanteen. Useasti hänenkin kanssa ollaan puhuttu asiasta, kuitenkin menetys oli meidän yhteinen ja molemmat koki siinä suuria tunteita. Siksikin on hyvä, että olemme molemmat asiaa pystyneet keskenään käsittelemään. :shy:

    Päivät tosiaan vaihtelee aika paljon, välillä on apaattisempia hetkiä ja toisinaan itkettää, sitten on niitä järjen äänen päiviä, kun realistisesti asiaan kykenee suhtautumaan ja sitten toisinaan olen varsin optimistinen tulevan suhteen. Sitten on vielä niitä päiviä välissä, kun mikään ei kiinnosta ja tuntuu vain tyhjältä. Ehkä tämä kuitenkin ajan kanssa.:think005
    • Sympatiaa Sympatiaa x 2
  15. MrsCherry(?) Näppärä viestien naputtelija Jouluäidit 2020

    Mulla oli pari päivää ihan ihmeen hyvä mieli, vaikka vielä jotain suht epämääräistä ovis- tai menkka tai jotain vuotoakin oli siinä samalla. Mutta tänään taas jotenkin romahti mieli ihan täysin, ja itkin aivan hysteerisenä koiran kanssa metsässä kävellessä... Onneksi keskustelu miehen kanssa sai taas vähän paremmalle mielelle, ja illalla mennään leffatreffeille :Heartpink
    • Sympatiaa Sympatiaa x 2
  16. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    Täällä hyvin samoja tunnelmia. Mä järjestin huomiselle ystävän kanssa kahvit, jotta en märehtisi yksinäni olojani. Itku pääsi minulta kauppareissulta kotiin kävellessä, kun kaupassa näin taas niitä kauniita raskausmahoja ja pahinta tosiaan oli ne uutiset lähipiirin raskauksista (kun saman ikäiset tuttavani lisääntyvät kiihtyvää tahtia), jotenkin tunnen itseni vain niin epäonnistuneeksi ja epäkelvoksi kehoineni. Että olen viallinen, enkä kykene täyttämään naiselle asetettua biologista tehtävää. Kun pieni ei vaan jaksanut jatkaa enempää. :Heartpink
    Kyllä tästä ajan kanssa varmasti selvitään, ehkäpä uusi yritys auttaa jaksamaan, kun siihen kohta päädytään.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 3
  17. MrsCherry(?) Näppärä viestien naputtelija Jouluäidit 2020

    Just toi epäonnistunut ja epäkelpo olo omasta kehosta on tosi voimakkaana... Vaikka järki sanoo, että todennäköisemmin pikkuinen ei vaan ollut elinkelpoinen jonkun kromosomi tms. asian vuoksi, mutta silti tunteet sanoo, että mun keho ei ollut tarpeeksi hyvä/ epäonnistui. Ja nyt kun uusi raskaus ei olekaan alkanut naps vaan, niin tuo tunne vaan lisääntyy - että mä olen viallinen, epäonnistunut, että mun keho ei ole kelvollinen... :sorry:
    • Sympatiaa Sympatiaa x 1
  18. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    Täällä tosiaan samat fiilikset. :sad001 Ensi kierrossa aloitetaan yrittämään. Pelottaa jo valmiiksi.

    Tiedättekö, tänään kävin ystävän kanssa kahvilla ja yhdessä siinä itkettiin kahvikupin äärellä elämän julmuutta, ajatuksella jaettu suru voi olla myös jaettu ilo. :smiley-angelic003 Vastapäätäni istui ihminen, joka oli kovia kokenut tämän asian saralla useasti, tiesi siis tismalleen miltä keskenmeno tuntui ja, miten ihmiset siihen suhtautuvat. :confused1 Hän valoi muhun toivoa ja sanoi, ettei pidä luovuttaa ja, että pahalta saa tuntua, vaikka koko elämän. Ihminen menettää keskenmenossa jotain hyvin oleellista, rakasta ja omaa - yhteistä ja odotettua - oman lapsen, vaikkakin ihan alussa. Tätä ei moni taida ymmärtää, eikä halua käsittää. Se on oikeasti iso paikka, vaikka sitä tunnutaankin vähättelevän. Menetys se kuitenkin on, missä tilanteessa tahansa.

    Päätin, että tämän kevään otan rennosti. Suunnittelen opinnot keveiksi ja vähennän oleellisesti töitä. Hoidan mielen kipuja ja pelkoja, teen mukavia asioita ja tapaan ystäviä. Panostan parisuhteessamme yhteisiin hyviin asioihin ja annamme toisillemme aikaa. Keskenmeno sai kaikessa tyhjyydessä ja yksinäisyydessään minut näkemään, miten vahvoja ja ihania ihmisiä meillä on ympärillämme. :Heartred:hug013 Se ei tietysti poista menetystä, mutta auttaa jaksamaan, kun tietää, ettei ole yksin asioiden kanssa.

    Voimaa sinnekin! :)
    • Käytettävä Käytettävä x 1
    • Optimistinen Optimistinen x 1
  19. Sofia2016m Asioista perillä oleva

    Moikka kaikille, ja osanotto suruun jota koemme :sad001
    Mulla viime viikolla piti olla viikkoja 10+3,mutta ultrassa yksityisellä lähdimme kiireellä kun vuosin verta, todettiin viikkoja olevan vasta 6 eikä sykettä löytynyt. Lääkkeellinen tyhjennys torstaina ja nyt vielä henkisesti ihan palasina. Jälkivuoto jo suht niukkaa. Mikään ei kiinnosta, voisin vaan maata kotona ja silti väsyttää ihan kokoajan. Halutaan kyllä yrittää heti uudestaan kun vaan ollaan valmiita. Nyt vaan työteko huvita yhtään.. Perjantaina pitäisi palata töihin, vaikka varmasti tekee hyvää saada ajatukset muualle.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 6
  20. zarar_ Sanavalmis juttuseppä Toukokuiset 2021

    Voih, syvät pahoittelut tapahtuneesta Sofia2016m :Heartred
    Anna itsellesi aikaa, pikkuhiljaa eteenpäin. Nyt ei tarvitsekaan jaksaa, saat olla väsynyt ja surullinen. Tuo tunne, ettei mikään kiinnosta on aika yleinen - minulla on sitä vieläkin hetkittäin.:sad001

    Täällä muutenkin tosi epätasaiset fiilikset, yrityksen aloitusta paljon pohdittu, kun en tiedä mihin olen valmis. Tänään olisi ollut keskusteluaikakin, mutta jouduin sen perumaan muun menon vuoksi. Näin ollen joudun huomenna soittelemaan uutta aikaa. Lisäksi keskenmenon jälkeen tuntuu, että olen jatkuvasti kipeä joka paikasta - kyllä tämä on vaikea tilanne kenelle tahansa. :sorry:
    • Sympatiaa Sympatiaa x 1