Meillä ei varmasti tuota esikoista olisi, jos stressillä ja ajatuksilla voisi aiheuttaa keskenmenon. Koko raskaus oli aivan hirvittävä järkytys. Koko aika oli pelkkää kauhua, surua ja murhetta. Tein töitä hulluna pahoinvoinnista huolimatta, itkin ja olin varmaan masentunutkin ja mies pahensi tilannetta omilla venkoiluillaan. Lopputuloksena olin ihan kokonaan yksin, kun äitiysloma alkoi. En muista yhtäkään ilon pilkahdusta raskausajalta ja koko homma jätti sellaiset jäljet, että en uskonut voivani tulla edes raskaaksi toiste.
Mutta kun vauva syntyi, maailma oli täynnä pelkkää iloa ja valoa. Lapsi on aina ollut suuri ilon aihe kaikille ympäröiville ihmisille, hän ei pienistä hötkyile, on aivan terve ja huoleton iloinen lintunen. Hänessä ei ole onneksi merkkiäkään siitä järkyttävästä raskausajasta. Epäilen, että minun munatorveni ovat olleet siitä asti rullalla tuon kokemuksen jälkeen, ja vasta nyt olen alkanut päästä yli siitä ajasta ja uusi raskaus on aluillaan. Iloissani istun kotona syömässä ja voimassa pahoin. Enää en halua kärsiä ja olen joka hetkestä iloinen, että edes tänne asti on päästy ilman hoitoja :). Kyllä ne siellä töissäkin pärjäävät ilman minua, tarvitsen nyt voimani muuhun.
- heti kun työpaikan oven avaa on hillitön haukottelu, yökötys ja palelu seurana aina siihen asti että kotimatkalle kurvaa.. Kotona niin paljon fyysistä hommaa eläimien ja lasten (ja vähän kodinhoidonkin kanssa) ettei väsymys täällä onneksi vaivaa.
??? LÖYTYI..
Ja siihen perään minä tietysti vaan kiistämään kun en halunnut että koko suku heti tietää... Tiettyjen ruokien jälkeen tuo alavatsa nyt pömpöttää ihan kunnolla, selkeästi aikaisemmin kuin ekassa raskaudessa... 