Kertominen

Oulussa myös luki lähetteessä ohjeet, miten ultraan tullaan: Yksi tukihenkilö eikä lapsia mukaan huoneeseen..ja luki tämä kyllä myös ultraushuoneen ovessakin vielä muistutuksena.
 
täällä mitää esitteitäkään. En sitten tiedä, kun ultrat on sairaalan puolelta siirtynyt terveyskeskuksen puolelle, kun yhdistivät neuvoloita yms.
 
Meidän cityllä saa tuoda lapset ultraan. Toki tukihenkilön on huolehdittava että on hoitohenkilökunnalla työrauha. Tarvittaessa ainakin mun th on sanonut että voi jopa katsoa pojan perään jos hermostuu ultrahuoneessa vaikka ei edes kuulu hänen työtehtäviin. Hyvä mieli jäänyt itselle että on mukavia ihmisiä :) varsinkaan kun meillä ei ole täällä mitään mammoja tai mummoja apuna.
 
En oo vieläkään uskaltanut kertoo yhdelle kaverille täst raskaudest. Ollaan aikalailla samanlaisia ajatusmaailmoiltamme, eikä kumpikaan tykkää lapsista. Nähdään harvoin, ni ei oo tullu asia puheeks, eikä tunnu luontevalta vaan infota asiasta viestillä. Seuraavan kerran nähdään ehkä syyskuun lopulla, ja pelkään, et sillon on jo maha kasvanut, ettei ehdi varottaa asiasta. Ollaan puhuttu, et ehkä sit joskus hankitaan lapsia, mut mulla se joskus tuli vähän aikasemmin. Helvetin helvetti..

En oo (vielä) kiintynyt tähän olioon, mut toivottavast kiinnyn sit, ku näen tän. Nyt vaan tuntuu, et olis vankina omassa kropassa :/ Pahinta on, ku saa kuulla, miten raskaus on parasta aikaa, eikä sikiöön voi olla kiintymättä yms, yms, yms.. Eli yksinkertaisemmin, oon paska (tuleva) äiti, eikä tää lapsi tuu saamaan hyvää lapsuutta.............

Nyt pari palaa suklaata.
 
Kukkis.mlk mulla on ollu aika samanlainen tilanne. Olen kyllä tykännyt lapsista kunhan ei tarvitse niiden kanssa olla kovin kauaa samassa tilassa.. Ja olen ajatellut etten halua lapsia. No tulin kuitenkin raskaaksi ja minua kans huoletti samat ajatukset mistä kirjoitit. Kun muut hehkuttivat raskausaikaa ja olivat jo niiin kiintyneitä sikiöön niin tuntui että minusta tulee niin huono äiti jne jne.. Ajattelin sitten, että kyllä varmasti viimeistään kun lapsi syntyy nii fiiliksetkin muuttuvat.. Kun lapsi syntyi ja sain ekaa kertaa syliin niin en tuntenut minkäänlaista erityistä tunnetta häntä kohtaan, ajattelin vain että enhän edes tunne tätä lasta yms. Se oli järkyttävä tunne, koska olin ajatellut että viimeistään siinä vaiheessa tulee se tunneryöppy, mistä monet puhuvat. Kotiuduttuamme oli aluksi tosi hankalaa kun ei ollut mitään erityistä tunnesidettä. Ajan kanssa kun lapsen oppi tuntemaan niin voin kyllä sanoa, että monesti ihmettelen miten olen osannut edes elää ilman tätä lasta. Ei ole rakkaampaa ihmistä maailmassa nykyään kuin tämä oma lapsi.
 
Ite en usko tohon että kaikille tulee semmonen kiintyminen yms.. Ei kaikki meistä ole samanlaisia ja kuitenkaan kiintymisellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa oletko hyvä vai huono äiti.

Mua itteä vituttaa suoraan sanottuna kun kaikki toitottaa että nauti raskaudesta ja että tää on ihanaa aikaa ja itellä on sit taas semmonen olo että mitä hittoa ja mikä tässä nyt muka on niin ihanaa.. En koe ite ihanaksi sitä että sattuu tai onkaan noita menkkajomotuksia jne.. Tykkään ite tosi paljon lapsista, mutta tuntuu jotenkin siltä että tää mukana roikkuva kaveri on tosi ärsyttävä..
 
akj20 ja Fuji, jos olisitte tässä, niin saisitte isot halaukset :) Tuli helpottuneempi olo. Tiedän, etten tuu ikinä olemaan perinteinen äiti, mut kai se pitää ite hyväksyä. Ja etenkin muiden. Äidin kanssa on tosi vaikeeta, ku se ei ymmärrä mun tuntemuksia. Kunpa joulu tulis pian, ja sais tän syliin. Sit ehkä helpottais..
 
Ite en oo kertonu edes miehelle kun ei se ymmärtäisi.. Oon välillä tosissaan miettinyt ihan keskeytystä kun on tuntunut jotenkin henkisesti liian raskaalta tää kaikki. Kuitenkin aina sit helpottaa ja muistaa että tää on kuitenkin se mitä itse haluan. Että vaikeuksista huolimatta eteenpäin :)
 
Ihana lukea näitä teidän avoimia pohdintoja. Mä olen vasta jotenkin nyt tajunnut olevani raskaana. Rakastan tätä mahaa ja olen kyllä jotenkin kiintynyt tuolla kasvavaan ihmiseen. Hurjalta tosin tuntuu, että mun sisällä on joku jota en tunne yhtään. Olen lukenut viime päivinä paljon kiintymyssuhdevanhemmuudesta ja se on saanut mut tosi ahdistuneeksi. Tunnen olevani paska äiti, koska ajatus perhepedistä tuntuu maailman kamalimmalta. Haluan pitää lasta ihokontaktissa ja imettää jos vain voin, mutta en kyllä ajatellut kaksivuotiaaksi asti imettää... Tunnen olevani itsekäs paska, kun haluan että lapsi siirtyy 6kk iässä omaan huoneeseen nukkumaan. Enhän toki tiedä miten todellisuudessa sitten toimin, mutta mua ahdistaa ajatus lapsesta, joka olisi mussa jatkuvasti kiinni.
 
Ei se kiintyminen ole varmastikaan ehdotonta ja luonnollista kaikkien kohdalla. Mä olen onneks (ehkä) kun olen heti saanut luotua tunnesiteet lapsiin. Toki jokainen on ollut erilainen kokemus.


Esikoinen oli vahinkolapsi minä olin 19v teinityttö täynnä elämää kun äitini huomasi minun olevan raskaana. Minä angstasin että abortin teen mutta äiti takoi päähäni älyä ja pidin vauvan. Kiintyminen oli hitaampaa mutta silti heti synnyttyä tunsin rakkautta. Koin aivan alkuviikot raskaaksi taakaksi. Ihmettelin kuinka ne uskalsi päästää tällaisen huithapelin sairaalasta vauvan kanssa kotiin jo kolmantena päivänä?? Koin ahdistusta kun minun oli noustava katsomaan miksi vauva itkee en koskaan ollut tehnyt mitään mitä muut pyytää. No rutiinit löytyi ja huomasin minusta kehittyvän ihan hyvä äiti. Minua jopa kehuttiin. Nyt 10v poika tuntuu jo kovin omalta. Syliin ei enää kovin suostu istumaan ja on menevä. Kannatti silti helliä hyvä poika kasvoi :)

Toinen vauva olikin eri juttu. Hän olikin suunniteltu ja toivottu ja tärppäsi ekasta kierrosta esikoisen ollessa 3kk. Asenteeni oli eri ja olin kovin huolissani jatkuvasti. Tein kaiken oppikirjojen mukaan vaikka paras oppini ok 3kk vanha. Tyttö syntyi. Onnen itku pääsi. Rinnalle ja puolivuotta siinä olikin. Kantolinassa kun en ollut vauvan kanssa sängyssä. Kaikki meni vauvan kanssa nyt hyvin mutta nyt minä olin yksin kun tuli ero rv36. Minä sairastuin ja halusin kuolla. Minut vietiin lukkojen taakse pois perheestäni vuodeksi. Muut hoiti lapseni. Jäi paljon näkemättä. Jouduin kasvamaan äidiksi uudelleen. Silloin se otti monta vuotta. Tyttö on minussa kiinni. Hän ei halua hoitoon vaan nukkuisi vieressäni ja on mukanani kaikkialla. Hän istuu sylissä ja on kateellinen minusta ja raivostuu jos jaan huomiotani hänen nähden. Hän on jo 9v. Ja niin erilainen kun veljensä.

Uusi raskaus oli taas yllätys. Elämä on muuttunut. Olen kasvanut aikuiseksi. Ajatusmaailma on laajempi mutta olen silti yhä sairas. Lisäksi muita sairauksia. Epäröin hetken vauvan pitämistä. Ai miksi? No kun kaikki jopa puolitutut sanoivat että tee abortti tai että voi vittu taasko?? Eihän se viimeksikään osannut hoitaa! Niin. Tuntu pahalta kuulla omien vanhempien. Anopin ja miehen suusta tämä. Vain appiukko ja omat lapseni ovat vilpttömästi onnellisia. Tämä raskaus ollut henkisesti vaikein. Tiedän jo niin paljon enemmän asioita. Olen kuullut paljon pahaa. Silti pidin vauvan. Ja koen yhteyttä häneen. Mutta taas tunnen olevani yksin hänen kanssaan. Joskus tulee pahoja ajatuksia sisäläni kasvavasta. "ottakaa se pois!!! Apua!!!" Tekee mieli huutaa ja repiä maha auki. En tiedä mistä ne ajatukset tulevat? Toivottavasti kaikki menee nyt silti hienosti enkä sairastu psykoosiin uudelleen.

Tsemppiä kaikille ! :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top