Kertokaa omat synnytys tarinat

[Teijukka]

Lähdettiin lounaalle ennen käyrille pääsyä. Oli puhetta että sen jälkeen voidaan lähteä kotiin odottelemaan josko ballonki poistuis itsestään, jos siis mun olo on sellainen että pärjään. Me ajateltiin lähteä siitä vielä kauppaan ostelemaan puuttuvia eväitä ja muuta, ihan siksikin että synnytys vauhdittuisi kun on pystyasennossa. Käytiin kattomassa meidän Perheeksi -ryhmän yhtä pari päivää aikaisemmin syntynyttä vauvaa, kun hänen iskä oli vaihtamassa vaippaa. Apua! Kohta meilläkin on tuollainen nyytti! Tälle äitille meinas tulla päivän toiset itkut

Lounas sujui ihan hyvin, nyt piti jo kävellä hiukka hitaammin ja välillä pysähdellä nojailemaan supistusten ajaksi. Välillä nojailin seinään, mutta paras taktiikka tais olla roikkua Jiin kaulassa. Sain syötyä ihan hyvin, Jii tais kyllä vetää puolet mun annoksesta (niinkuin melkeen joka kerta sairaalassaoloaikana). Supistuksia tuli edelleen ehkä 10min välein tässä vaiheessa. Ruoan jälkeen hiivittiin takaisin tarkkailuhuoneeseen ja käyrille.

Klo 12-14 Kipeää tekee

Pikkuhiljaa alkoi olla turhan epämukavaa, käyrillä maatessa ei ollut kivaa ja odotin vaan että pääsen jo seisomaan ja liikkumaan, koska aiemmin se oli vielä ihan ok ja supistukset paremmin kestettävissä seisaallaan. Heti kun oltiin saatu tarpeeksi käyrää niin hyppäsin sängyltä pystyyn! Tai siis kierin kuin valas...päätettiin lähteä pikku kävelylle käytävälle synnytyksen edistymisen toivossa ja koska pystyssä nyt vaan oli helpompi olla. Vaan eipä me kauas päästy kun oli pakko palata takaisin, yhtäkkiä supistuksissa oli ihan uutta voimaa ja ei siinä vielä mitään, vaan kun niiden väli oli 10-20 sekuntia. Kerkesin ottaa neljä, viis askelta kun taas piti alkaa roikkumaan Jiin kaulassa. Muutaman kymmenen metrin matkaan meni melkeen 20 minuuttia... alkoi olla selvää että ainakaan mihinkään kauppaan mä en uskalla lähteä!

Kun päästiin takas huoneeseen soiteltiin kätilöä paikalle ensimmäistä kertaa ja kerrottiin tilanne. Mä yritin ettiä jotain parempaa asentoa ja kyykin sumokyykkyjä lattialla aina kun supistus tuli. Se oli tässä vaiheessa paras asento, mutta mulla ei vaan meinannut jalat kantaa. En vaan jotenkin jaksanut seistä, Jii onneksi muisti mun toiveen jumppapallosta ja osas pyytää sitä kätilöltä, joka toikin sen ihan tuossa tuokiossa. Ajattelin että se olis voinu auttaa, olin sen päällä maassa kontallaan, istuen ja ties miten, lopulta sängyllä kontallaan siihen nojaten, mutta ei se oikeen ottanut tuulta alleen. Mulle alkoi myös tulla paha olo, pelkäsin että oksennan ja sanoin Jiille että pitää oksennuspussia lähellä. Mä en juuri koskaan oksenna, joten jotain kertoo kivun voimakkuudesta se että pelkäsin oksentavani! Jii jutteli kätilön kanssa että mitä voidaan tehdä, itse ehdotettiin että kokeillaan ilokaasua ja se sopi mainiosti, kätilö ehdotti että laitetaan vielä kipupiikki ja ilolla otin senkin vastaan.

Klo 14:00 Kipupiikki

Sängyn päätyyn nojaillen otin supistuksia vastaan ja vetelin ilokaasua, kyllä se vähän tuntui helpottavan, mutta kyllä kunnon helpotus tuli vasta siitä kipupiikistä! Monelta oon kuullut, ettei se auta mitään, mutta kyllä tuossa tilanteessa mulle tehos paremmin kuin hyvin! Pääkin meni ihan mukavasti sekaisin . Mitä lie höpöttelin Jiille sen jälkeen. Jonkun aikaa tuli vielä supistuksia joihin hengittelin ilokaasua, mutta kipupiikin voimin oli oikein siedettävää ja oksennusolokin haihtui. Supistuksen välit harvenivat illan mittaan, eivätkä ne olleet enää niin järkyttäviä voimakkuudeltaan, sovittiin kätilön kanssa että kun kipupiikin vaikutus loppuu (n. 4h) niin katsotaan tilanne ja päästään sitten kotiin jos halutaan ja haluttiinhan me. Pärjäsin supistusten kanssa ihan hyvin ja ballonki oli edelleen tiukasti paikallaan, kun kätilö sitä koitti nykiä. Olisin saanut jäädä osastollekin, mutta Jiin olis pitäny lähteä kotiin kuitenkin.




Klo 19:00 Kotiin

Automatka kotiin oli aika ilkeä, tärinä aiheutti supistuksia ja muutenkaan ei sen ballonkin kanssa ollut kauhean mukavaa istua. Mutta ei ollut niin paha matka kun pelkäsin. Yö meni jotenkuten pyöriessä, heräsin tunnin välein ja muutenkin nukkuminen oli sellaista koiranunta. Mulla oli tens-laite kotona lainassa sairaalalta ja kokeilin sitä kyllä, mutta mun supistukset tuntui vain mahassa, joten ei siitä ollut mitään hyötyä, oikeastaan vain ärsytti. Supistukset harveni illalla ja loppui yöllä kokonaan.

Aamulla tuli muutama hassu supistus kun olin taas pystyasennossa, mutta ei mitään eilisiin verrattuna. Kävin vielä suihkussa rauhassa kotona pesemässä eilispäivän tuskanhiet pois ja onnistuin siinä samalla sotkemaan meidän kodinhoitohuoneen valkoisen maton. Kohdunkaulalta alkoi ilmeisesi vuotaa limatulppaa tässä vaiheessa vähän reilummin ja tottakai sitä hulahti just siihen sitten.... noh, mä painuin suihkuun ja Jii siivosi mun jälkiä. Ei muuten jäänyt vikaksi kerraksi tällä reissulla se...

26.12 Torstai

Klo 9:30

Ysin aikaan meidän piti olla takaisin sairaalalla mutta kas kummaa, oltiin vähän myöhässä. Päästiin tälläkertaa toiseen tarkkailuhuoneeseen käyrille, siinä oli paikka kolmelle seurattavalle, mutta ihan kahdestaan me saatiin siellä olla. Kätilö yritti taas nykiä ballonkia, mutta ei se mihinkään lähtenyt, tuli vähän epätoivoinen olo, että eikö ne eiliset supparit tehny yhtään mitään. No tässä vaiheessa kuitenkin ballonki haluttiin ottaa pois, kätilö tyhjensi sitä ensin noin puoleen alkuperäisestä koosta ja sitten se holahtikin helposti pois paikaltaan. Eli jotain sentään tapahtunut! Lääkäri tuli tutkimaan ja totesi että noin 2,5cm auki ja kanavaa jäljellä. Lähetti meidät tässä vaiheessa synnytyssaliin ja kalvojen puhkaisuun! Ja taas sain sairaalavaatteet päälle, tämän jälkeen en moneen päivään muissa vaatteissa ollutkaan.

Klo 10:00

Synnytyssali 1. Oli jotenki tosi epätodellinen olo, mutta hyvillä mielin oltiin menossa saliin. Jännitti mutta hyvällä tavalla pelkästään! Sali oli mun mielestä tosi viihtyisä!

Klo 10:30

Lääkäri tunnusteli vielä paikkoja ja nipsaisi kalvot rikki, tämä ei tuntunut oikeastaan miltään. Ensin ei niin hirveän paljoa vettä tullut, sen verran vain että lakanat meni vaihtoon. Otettiin siinä vielä käyrää ennen kuin pääsin ylös. Jii lähti just käymään tupakalla, kun mä sain luvan nousta sängystä, samantien holahti lämpimät vedet sängylle ja lattialle ja kaikki vaatteet märkänä! Tässä vaiheessa olin jo tyytyväinen että oli päällä sairaalan vaatteet eikä omat. Soittelin kätilöä paikalle ja pyysin vähän kuivempaa vaippaa ja vaatetta päälle. Kengätkin oli ihan märät. Jiikin sieltä saapui ihmettelmään, että mitäs nyt tapahtuu.

Lähettiin käymään kahvilla, ei tarvinnu onneksi mennä kanttiiniin vaan ihan vaan osaston ruokailutilaan, onneksi koska Jii sai kävellä käsipyyhepaperien kanssa mun perässä ja pyyhkiä joka käänteessä valuneita lapsivesiä. Vielä nauratti! Maha tuntui hassulta, kun se oli ihan tyhjä vedestä, vauvan liikkeetkin tuntui oudoilta. Pikkuhiljaa alkoi tulla supistuksia, mutta verrattuna edellispäivän nollasta sataan meininkiin niin tämä kiihdytys tapahtui hyvin hitaasti ja rauhalliseti. Jotenkin oli ihan luonnollinen fiilis.

Klo 13:00

Kätilö kävi pari kertaa tarkistamassa tilanteen, ei kauheasti edistystä alakerrassa, mutta omia supistuksia tuli tässä vaiheessa ihan kivasti, joten kätilö ei kokenu tarpeellisesksi avustaa oksitosiinillä. Se oli mukavaa, koska omat supparit oli luonnollisen tuntoisia ja hyvin kestettävissä. Otin jossain vaiheessa ilokaasun avuksi. En tiiä mikä vaikutus sillä sitten loppupeleissä oli kipuun, ainakin se auttoi rytmittämään hengitystä. Saattaa olla, että apu oli lähinnä psykologista, mutta luulisin kuitenkin, että kyllä sillä se supistuksen pahin kärki taittui ainakin tässä vaiheessa.

 

[Teijukka]

Klo 15:25

Koska edelleenkään ei ollut tapahtunut edistystä alakerrassa niin laitettiin oksitosiinitippa. Se vähän pelotti, että kuinka rajuksi tää homma yltyy. Ja kyllähän niistä supistuksista kipeämpiä tuli. Ongelma taisi olla se, että niitä ei tullut juuri sen useammin. Ilokaasu ei oikeen enää riittänyt joten pyysin saada taas kipupiikin, koska se auttoi niin hyvin eilenkin. Auttoi edelleen tosi hyvin! Meillä oli salissa hyvä meininki, istuin jumppapallolla Jiihin nojaillen tai nojailin sänkyyn seisaaltaan. Ilokaasu oli koko ajan käytössä, mutta sen ja kipupiikin ansiosta homma oli oikeen siedettävää.
Kätilöt kyselivät välillä, että mites se epiduraali, mutta en kokenu vielä tarpeelliseksi sitä tässä vaiheessa ottaa. Sitäpaitsi enhän mä ollu auennu vielä kolmea senttiä enempää ja kaulaakin tais vielä olla jäljellä, eihän sitä pitäny pystyä laittaan ennen kun jossain kuudessa sentissä??Tai näin olin kuullu ja lukenu tuhannesta synnytyskertomuksesta! Olin vähän hämmentynyt tästä, mutta toisaalta ilonen siitä, että jos kivut yhtäkkiä yltyis niin oli sellanen fiilis että ei mun tarvii kun pyytää niin saan sen.










Klo 19:00

Oksitosiini oli ollut käytössä jo melkeen neljä tuntia, tässä vaiheessa se haluttiin ottaa pois ja antaa kohdun mahdollisesti levätä. Mua oikeestaan vähän harmitti koska olisin ollu jo valmis tositoimiin! Mutta mun kroppa ilmeisesti ei, koska edelleen junnattiin siellä muutamassa sentissä. Vauva kuitenkin laskeutuu hienosti, vaikka joku pahka (??) siellä kuulemma tuntui.
Oksitosiinin jälkeen mulle jäi aika hyvät omat supistukset päälle, sain vielä uuden kipupiikin ja sen ja ilokaasun turvin mentiin yön puolelle. Tuona yönä meillä oli paras kätilö! Toivoin niin kovasti, että tämä olisi se joka ottaa meidän poitsun vastaan!
Yritettiin kattoo Jiin kanssa jotain sarjaa ja Jii kai vähän torkkuikin, kun mä roikuin netissä (ja ilokaasumaskissa). Kävin myös suihkussa muistaakseni tässä välissä iltasella, en tiiä oliko siitä kauheesti muuta hyötyä kuin että rentoutti, ja saipahan pestyä vähän hikeä pois. Käteen piti laittaa jättikokoinen kumihanska suihkun ajaksi peittämään kanyyliä.





Klo 23:00

Kätilö tuli joskus yhdentoista aikaan tarkistaan tilanteen. Kanava melkeen hävinnyt, mutta edelleen se 3-3,5cm vaan auki. Tässä vaiheessa kätilö ehdotti, että jos ottaisin epiduraalin, vaikka pärjäsinkin kivun kanssa hienosti, mutta kun olisi hyvä saada nukuttua edes vähän. Kivut oli kuitenkin sitä luokkaa ettei toivoakaan nukkua. Uutta kipupiikkiä ei kuulemma kannattanut enää laittaa, koska siitä saattaisi tulla huono olo eikä se välttämättä enää kauhean hyvin toimisi. Pelkäsin vähän suostua epiduraaliin ja kyselin kovasti miltä sen laitto tuntuu. Kuulemma ihon puuduttaminen tuntuu samalta kuin jos hammaslääkäri laittaa puudutuksen, ja sen jälkeen ei tunnu kipua, ainoastaan jalat saattaa nykiä ja tuntua vähän niinku pieni sähköisku menis selästä jalkoihin. Kätilö selitti asian niin hyvin ja oli niin kannustava, että päätin uskaltaa. Epiduraali siis tilattiin.

Jonkin ajan kuluttua mua alettiin valmistelemaan epiduraalin laittoa varten, menin kyljelleen sängylle ja saman tien mulle iski aivan järkyttävät supistuskivut! Yhtäkkiä voluumi napsahti potenssiin kymmenen ja rukoilin, että anestesialääkäri tulis nopeesti! Tuossa vaiheessa mua ei enää olis tarvinnu kannustaa lääkkeisiin, olisin ottanu ihan mitä vaan keneltä vaan, kunhan se tulee nopeasti!

Perjantai 27.12

Klo ~00:30

Makasin jollain sängyllä (ilmeisesti omallani, mutta luulin olevani vähän jossain muualla) kyljelläni ootellen anestesialääkäriä, mulla ei ole mitään hajua kauanko tässä meni, mutta Jii on kirjoittanu kellonaikoja ylös hienosti mun ohjeitten mukaan!
Lääkäri oli kiinni jossain toisessa toimenpiteessä eikä päässyt heti paikalle, kätilö tsemppas mua hienosti kun kivut oli aivan valtavat! Luulin että musta ei paljon ääntä kuuluis synnytyksen aikana, vaan olisin sellanen omiin maailmoihini vaipunut mykkä. Nyt kuitenkin oli pakko vaikertaa, möngersin ilokaasumaskiin jotakin synnytyslaulun tapaista, mitä enemmän sattui, sen suurempi volyymi, se tuntui jotenkin ihmeellisesti auttavan minut aina sen supistuksen toiselle puolelle. Tämä oli ehdottomasti avautumisvaiheen kivuliain hetki! Supisuksia alkoi myös tulla kahden sarjassa, ensin tooooooosi kivulias, ja pitkä supistus, sitten kun se oli melkeen kokonaan ohi alkoi uusi joka ei ollut ihan niin paha mutta ei mikään helppo sekään. Vasta näiden kahden jälkeen sain pienen lepohetken. Ei mitään hajua noiden supistusten väleistä muuten.

Klo 01:30

Anestesialääkäri tuli vihdoinkin! Huoneessa oli myös muuta porukkaa auttamassa, hoitajia tai jotain. Kaikki esittelivät itsensä, mutta en mä niihin voinut reagoida kun huutelin ilokaasumaskiin. Kun kaikki oli valmista odoteltiin, että mun supistus loppuu ja sitten lääkäri toimikin nopeasti. Epiduraalin laitto tuntui juuri siltä, minkä kuvauksen kätilö mulle antoi. Ei ollut paha ollenkaan varsinkin, kun vertaa siihen supistuskipuun. Pelkäsin koko ajan, että tulee uusi supistus puudutuksen laiton aikana, mutta ei tullut, ja lääkäri tosiaan oli tosi nopea. Seuraava supistus kun tuli niin jo siitä oli ehkä pahin terä pois, joskin oli sekin vielä ihan mojova ja ilokaasumaskiin juttelun arvoinen. Seuraavat supistukset tuntuikin sitten enää paineena takapuolessa, mietin että tuleekohan se lapsi sitä kautta ulos...oli aika inhottava fiilis sekin, mutta taas, ei mitään verrattuna siihen supistukipuun!



Tässä välissä siis saatiin vähän levätä, tosin mun nukkuminen oli sitä että torkuin viisi minuuttia ja heräsin ihan pihalla. Aivot kävi liian ylikierroksilla, että olis voinu nukkua. Jii kyllä kuorsasi nojatuolissa! Sain ensimmäisen lisäannoksen epiä noin kolmen tunnin jälkeen kun alkoi taas tuntua pahalta ja sen jälkeen vielä lisäannoksia aika perhanan usein...Joka kerta epin laiton jälkeen joutui olemaan käyrillä ja verenpaineen mittauksessa noin vartin verran.

 

[Teijukka]

Mietin etukäteen miten epiduraalikatetrin kanssa voi muka olla, mutta se oli niin onnettoman ohut, että en edes huomannut koko vekotinta selässä. Ainoa mistä sen olemassaolon muisti oli katetriin yhdistetty kanyyli, joka teipattii tuohon solisluun kohdalle, ja lisäannokset laitettiin aina siitä. Annoksen jälkeen piti olla hetki molemmilla kyljillä että aine leviää tasaisesti. Kätilö tuli aina sanomaan milloin pitää kääntyä. Pari kertaa tämä käännös vähän venähti ja puudutus jäi hiukan toispuoleiseksi, mutta toimi kuitenkin!




Klo 07:00

Oksitosiinitippa aloitettiin uudestaan tsemppaamaan supistuksia. Nyt oli mukana onneksi epiduraali joten en pelännyt kipua, antaa tulla vaan niin päästään joskus poiskin täältä! Alakerran tilannetta tarkisteltiin usein, mutta aivan järkyttävän hidasta edistymistä vain havaittavissa. Tässä kohtaa tais olla 4cm auki ja kanava lähes hävinnyt. Sain liikkua tippatelineen kanssa itse vessaan ja muutenkin olla pystyssä, Jii kantoi kahvia ja jogurttia mulle! Vauvan sydänääniä oli välillä hankala saada kuulumaan kun anturit mun mahan päällä ei oikeen pysyneet paikallaan. Siksipä päätettiinkin laittaa pinni vauvan päähän. Siinä sitä taas oltiin, johtoja roikkuu jalkovälistä, ai kun kiva. Muutenkin alko turhautumaan niihin kaiken maailman johtoihin!





Jossain vaiheessa Jii kävi kaupassa ja haki suklaatakin ja jotain makuvettä, tais olla edellisen vuorokauden puolella. Sen persikanmakuisen veden tuun muistamaan aina, tai paremminkin jos juon sitä niin muistan nää hetket synnytyssalissa. Yöllä Jii jäi tupakilla käydessään ulos lukkojen taakse ja oli vähän työn ja tuskan takana että se pääsi enää takaisin.



Klo 13:20

Oksitosiinia oli tiputettu taas tarpeeksi kauan, joten se otettiin pois ja haluttiin katsoa miten omat supparit hoitaa hommaa. Tässä vaiheessa tilattiin jälleen kerran uutta epiä, mutta nyt oli vissiin kätilöillä kiire kun sen tuleminen vähän venähti. Kivut ehti yltyä taas ilokaasumaskiin juttelemisen arvoisiksi. Kohdunsuuntilannekin kurkattiin taas ja hupsista, tässä vaiheessa oltiinkin jo 6cm auki! Jes, vihdoinkin jotain oikeaa edistystä! Melkeen ois voinu juhlia!
Minä aloin olemaan aika poikki kaikesta valvomisesta ja kivusta, säpsähtelin koko ajan hereille semmoisesta "melkeen nukahdin" tilasta, aivot ei edelleenkään suostuneet sammumaan kunnolla. Olin jotenkin muutenkin ihan muissa maailmoissa.


Klo 15:50

Lisää epiduraalia ja 8cm auki! Epäuskoista, siis mitä täällä nyt tapahtuu? Joko oikeati päästään kohta synnyttään! Se pahka kuitenkin edelleen tuntuu. Sitä kätilöt ihmetteli mutteivät osanneet meille kertoa että mikä se oikein on? Kätilö halus myös katetroida mut tässä vaiheessa koska epäili etten oo ehkä saanut pissattua kunnolla epin takia. Olin vähän eri mieltä mutta kätilö tais olla oikeassa...pissaa tuli aivan hirveä määrä! En vaan ollut tuntenut sitä ollenkaan epiduraalin vuoksi...
Mä olin tässä vaiheessa jo väsymyksestä puolikuollut, mutta edelleenkin sain vain viiden-kymmenen minuutin pätkäunia. Kuumekin mulle alkoi nousta, varmaan kun vesien menosta alkoi olla jo aikaa. Otin kuumeeseen ja päänsärkyyn muutaman kerran panadolia, joka kyllä auttoi hyvin. Olo oli silti aika jyrän alle jäänyt, väsynyt ja kipeä. Jotenkin luulin välillä olevani jossain ihan muualla...pään sisällä meni tosi outoja ajatuksia.
Mulla oli lantio tosi kipeä tässä avautumisen loppuvaiheessa, todennäköisesti pitkästä sängyllä kyljellään makaamisesta. Olisinhan saanut toki liikkua ja välillä kävinkin pystyssä, mutta kyllä se oli hankalaa kaikkien johtojen ja antureiden kanssa, ja tosi varovainen sai olla, että jalat ei lähde alta. Jii sai siis tehtävän painaa ja hieroa mun lantiota! Se oli taivaallista! Jii sai myös hieroa mun muodottomaksi turvonneita jalkoja, niidenkään takia ei ollut kiva kävellä...

Klo 17:00

Taas lisää epiä, käytin varmaan koko sairaalan epit...kuinka monta kertaa sitä muka voi laittaa? Tässä välissä ei paljon kateltu alakerran tilannetta, yhtäkkiä sitä tehtiin harvemmin vaikka eteneminen oli paljon nopeampaa....miksi? Fiilikset oli erittäin sekavat, univajeesta, ilokaasusta ja epiduraalista johtuen. Muistikuvat alkaa hämärtyä pahasti, täytyy luottaa Jiin merkintöihin.

 

[Teijukka]

Klo 21:00

Melkeen täysin auki! JES! Mietittiin että laitetaanko vielä epiä, ja koska vuoronvaihto oli juuri tulossa niin kätilö päätti että laitetaan vielä viimeisen kerran ja sitten seuraavan vuoron kätilö tulee ponnistusvaiheeseen meidän kanssa. Tämä sopi hyvin! Vuoronvaihdon jälkeen tilattiin mulle myös pudendaalipuudutus ponnistusvaihetta varten. Se siis laitetaan emättimeen kahteen kohtaan, jotta vauvan pään syntyminen olis ehkä vähän inhimillisempää. En tuntenut sen laittoa ollenkaan kun epi vaikutti niin hyvin. En oikeen tykännyt lääkäristä, joka sen mulle laittoi, toivoin vain että ei tarvitse kauheasti sen lääkärin kanssa olla tekemisessä loppusynnytyksessä. Vähänpä tiesin...
Meillä oli Jiin kanssa tosi hyvä fiilis tässä vaiheessa, naureskeltiin, mua ei pelottanut ja sanoinkin Jiille että toivottavasti kaikki sujuu jatkossakin yhä hyvin kun tähän asti. Oli luottavainen olo. Rauhassa odoteltiin että uusi kätilö on valmis ponnistushommiin meidän kanssa. Mua jotenkin ihmetytti kun mitään kiirettä ei pidetty kun olin kuitenkin jo täysin auki, mutta se kai johtu siitä, ettei vauva ollut vielä kunnolla laskeutunut eikä mulla ollut ponnistustarvetta. Ponnistelin välillä supistusten tullessa ihan pienesti, ikään kuin koeponnistelin, kätilön pyynnostä, jotta vauva laskeutuisi. Tein tätä lähinnä seisaaltaan, oli hyvä olla pystyssä ja sekin kuulemma auttaa vauvaa laskeutumaan.

Klo ~23:00

Alettiin ponnistaan tosissaan, vauva ei ollut juuri enempää laskeutunut, minkäänlaista ponnistustarvetta ei ollut, mutta mullahan olikin vielä se viimenen epi potkimassa, joten se varmaan vaikutti siihen. Mun toive oli, että saisin ponnistaa joko jakkaralla tai polvillaan sängynpäätyyn nojaten. Alotettiin sängyllä. Ponnistin niin paljon kun minusta lähtee, mutta ei tuntunut yhtään siltä, että sieltä vois mitään tulla. Tunsin kyllä vauvan, mutta ei se liikkunut eteenpäin. Rauhassa sain ponnistella aina supistuksen tullessa, ne tosin olivat tosi laimeita. Tästä syystä kätilö laittoikin taas oksitosiinia tippumaan.
Olin tosi yllättynyt siitä että ponnistusvaiheessa meidät jätettiin tosi usein yksin! Aina kun kätilö ei ollut huoneessa niin oli vähän sellainen epävarma olo, että uskaltaako tässä nyt ponnistaa...? Kipuja mulla ei ollut mutta ei toisaalta myöskään yhtään sellainen olo, että vauva syntyisi kohta. Tunsin että vauvan pää painaa jonnekin tuonne alas lantioon mutta ei se tulossa vielä ollut.

Seuraavaksi kokeiltiin puoli-istuvaa asentoa, mutta ei se tuottanut yhtään se paremmin tulosta. Myös kyljeltään kokeiltiin ponnistaa, mutta se oli jotenkin tosi epäluonnollisen tuntuista. Olin tästä kahden ja puolen vuorokauden koitoksesta jo aivan poikki ja tässä vaiheessa huomasin, että nyt alkaa voimat hiipua. Jokaiseen ponnistukseen sai tehdä valtavasti töitä, että sai voiman oikeaan paikkaan, ja silti vauva ei lähtenyt tulemaan. Sängyltä siirryttiin vihdoin myös kokeilemaan sitä jakkaraa. Olisi ollut muuten paras asento noista, mutta mun epi alkoi hiipua ja kivut palasivat. Kivut tulivat, mutta ei ponnistamisen tarvetta edelleenkään. Eikä kipu ollut edes supistuskipua vaan jatkuvaa tunnetta, että koko lantio räjähtää. Supistukset olivat jossain siellä taustalla, tuntuivat muun kivun ohella lähinnä hyttysen pistolta. Oli vaikea ponnistaa supistusten tahtiin kun en juuri tuntenut niitä, koitin lähinnä arvailla millon olisi hyvä hetki. Kivut kasvoivat, siinä samalla alkoi epätoivo valtaamaan mielen. Oltiin ponnistettu jo yli tunti, olin paskonut alleni jo monta kertaa sekä sängyssä että lattialla, mutta ei vaan vauvaa tullut... Kätilö edelleenkin aina välillä hävisi jonnekin ja mä aloin olla tosi epätoivoinen. Aina kun kysyin kätilöltä mikä tilanne niin vastaus oli ympäripyöreä tyyliin kyllä se koko ajan laskeutuu. Laskeutuu?! Yli tunti ponnistettu eikä ole siis käytännössä edennyt yhtään. Ei kuulemma ole tullut häpyliitoksen yli...no joo kyllähän sen tunsikin, ei se ollut edennyt. Olisin ehkä kaivannut jotain tsemppiä tässä kohtaa, tyyliin tämä on normaalia, ja on ihan normaalia, ettei ponnistuta ja että sattuu KOKO ajan. Mutta kätilö oli ihan muissa maailmoissa eikä kommunikoinut meille ollenkaan, mulla oli sellanen olo että Jii on ainoa jota kiinnostaa mitä mulle kuuluu. Aloin panikoimaan pikkuhiljaa, kivut vaan yltyy, voimat vähenee eikä mitään edistystä tapahdu. Siirryttiin takas sängylle puoli-istuvaan yhtä laihoin tuloksin kun aiemminkin. Muistan ajatelleeni, ettei tää voi näin mennä, kyllä jotain edistystä pitäis tapahtua ja mä en jaksa enää ponnistaa montaa kertaa. Jos yli tunnin ponnistelujen jälkeen ollaan vieläkin samassa tilanteessa niin millä todennäköisyydellä saan vauvan enää ulos niillä vähillä voimilla mitä mulla on. Aloin vaikeroimaan kai enemmän ja sänoin ääneen etten jaksa enkä pysty ja sattuu vaan. En tiiä puoliakaan mitä suustani päästin...kätilö koitti vielä tsempata mutta mä olin jo aikalailla paniikissa. Halusin vaan pois siitä tilanteesta. Sain vielä kuitenkin jostain voimaa yrittää ponnistaa muutaman kerran mutta eihän se mitään auttanut. Kätilö kävi kutsumassa lääkärin ja oli mun mielestä taas poissa aivan hirveän kauan!

Viimein lääkäri tuli, ja tottakai se oli se sama lääkäri josta en aiemmin oikeen tykännyt. Tosin tässä vaiheessa se oli se ja sama mun mielestä, kunhan vaan saisin nyt jotain apua tähän! Lääkäri ja kätilö yhdessä yrittivät saada mut vielä ponnistamaan, ja ponnistinkin kaiken mitä irti sain, mutta vain harvat ponnistusyritykset sain enää sinne "oikeaan paikkaan". Ne jäivät tosi pinnallisiksi, kun ei mulla riittänyt voima eikä happi ja paniikki vei oman osansa. Huusin vaan, että auttakaa mua, mä en pysty, se ei tuu sieltä! Ne muutaman ponnistukset ei tuonu vauvaa edelleenkään yhtään lähemmäs. Aina kaikissa tarinoissa on sanottu, että ponnistusvaiheessa helpottaa, kun uskaltaa vaan ponnistaa kipua vastaan, mutta ei helvetti kyllä helpottanu, tuntui vaan että lantio räjähtää sirpaleiksi! Lääkäri "suuttui" mulle, että pakko sun nyt on vaan ponnistaa, sä haluat vaan luovuttaa. Luovuttaa!? Se sano mua luvuttajaksi! Vihasin sydämeni pohjasta sitä lääkäriä tässä vaiheessa, olin yrittäny kohta puoltoista tuntia saada vauvaa liikkeelle ja mitään edistystä ei tapahtunu. En mä kai osannu vastata tuohonkaan mitään...Aloin jossain vaiheessa vetämään taas ilokaasua, tuntui että se on ainoa turva mulle vaikka tuskin se kipua vei mihinkään. Vetelin sitä oikeestaan kai koko ajan. Olin tässä vaiheessa puoli-istuvassa asennossa ja sänkyyn oli laitettu jalkatuet. Ponnistelin edelleen sen minkä jaksoin sillon kun jaksoin, tai silloin kun käskettiin, supistuksista ei ollut mitään tietoa. Eikä ponnistamisentarpeesta. Olo oli täysin epätodellinen ja epätoivoinen. Sitten lääkäri kysyi vähän vihaisesti, että miksi mä vedän sitä ilokaasua nyt?! No koska mua sattuu saatana koko ajan!! Lääkäri kysyi; Mihin sua MUKA sattuu nyt? No vittu ihan joka paikkaan. -Ei voi sattua joka paikkaan, näytä mulle mihin sua sattuu.
Tein kai jonkun epämääräisen liikkeen kädellä lantion seudulle ja sanoin että joka paikkaan. Muistan elävästi tän hetken, kun silmät kiinni pystyin sieluni silmin näkemään ja melkeen kuulemaan kun lääkäri ja kätilö pyöritteli silmiä mulle. Käsitin jälkeenpäin, että monitorissa kun ei näkynyt supistusta niin muhun ei teoriassa olis pitäny sattua sillä hetkellä, kun ei vauvakaan ollut vielä tulossa. Mutta niinpä vaan sattui, ja tuo "joka paikkaan" ei ollut yhtään liioiteltua, sillä se kipu toki keskittyi lantionseudulle, mutta säteili sieltä ihan varpaisiin ja korviin asti. Muistan, kun yritin keskittyä nilkkojen pyörittelyyn, ettei jalkaterät olisi mennyt ihan turraksi siitä kivusta. Ja jotenkin se nilkkojen pyörittely antoi jonkun fokuspisteen...en osaa selittää paremmin, olin ihan kuutamolla.
Tässä vaiheessa lääkäri kysyi vähän järkyttyneenä, että eikai oksitosiinitippa oo enää päällä? Kätilö siihen, että joo on kun ei omat supparit tullu tarpeeksi tiheästi. Lääkäri sanoi, että herranen aika, äkkiä otetaan se pois, että äiti saa vähän levätä supistusten välissä...tuo oli ehkä järkevintä mitä sen lääkärin suusta kuulin koko aikana, paitsi että supistukset ei ollu mulle mikään ongelma vaan se muu kipu.

 

[Teijukka]

Kovasti koittivat saada mua edelleen ponnistaan mutta ei mulla ollu enää mitään annettavaa, koko ajan sanoivat että kerää kaikki voimat seuraavaan supistukseen. Vaan kun ei ollut enää mistä kerätä, ei kertakaikkiaan. Kaikki varastot aivan tyhjiä, mun ponnistukset tässä vaiheessa alkoi olla samaa luokkaa, kun ois yrittäny saada myrskyn nousemaan puhaltamalla. En ollu enää tässä maailmassa, mölysin ja vedin ilokaasua silmät kiinni enkä oikeen tajunnu edes mitä tapahtuu.
Tässä vaiheessa lääkäri ultras tilannetta kai alakautta (?), en ole varma mitä tapahtui. Katsoi vaan että ei voi ottaa imukupilla kun ei ole tullut häpyliitoksen yli. Sitten mulle sanottiin että nyt on niin että sua ei voida auttaa, että sun on vaan pakko ponnistaa! Tässä vaiheessa luulin kuolevani, olin täysin epätoivoinen, tiesin että mä en vauvaa saa ulos itse, tunsin sen koko kropalla (kirjaimellisesti) että kaikki ei ole niinkuin pitää. Ja mulle sanotaan että sua ei voida auttaa? Mun ajatukset oli että minä kuolen, vauva kuolee eikä meitä vaan voida auttaa. Tässä vaiheessa oli mulla ehkä oikeastikin sellanen luovutusmeininki, ajattelin ehkä että kyllä se vauva jossain vaiheessa ulos leikataan ja saadaan pelastettua jos multa vaan lähtis taju tai jotain. Vieläki vaan piti yrittää ponnistaa, mutta ei siitä enää mitään tullut, olin aivan sekaisin kivusta ja kaikesta! Jossain vaiheessa lääkäri ja kätilökin tajus että ei tämä etene ja alettiin valmistella kiireellistä sektiota, lääkäri yritti vissiin vielä kerran mua tsempata pelottelemalla että kun et kerran ponnista niin me tehdään sulle keisarinleikkaus. Eipä onnistunu pelottelut, hädin tuskin kuulin mitä puhuttiin. Aika tuntu tässä vaiheessa kuluvan tosi hitaasti, ympärillä alkoi yhtäkkiä pyöriä ihmisiä vaikka kuinka paljon, en tiiä yhtään ketä siellä huoneessa oli. Mua käskettiin siirtyä toiseen sänkyyn ja eka ajatus siinäkin oli että mä en jaksa, en yksinkertaisesti jaksa. Mutta järki voitti kun ajattelin että sitten tää kidutus päättyy. Sain itteni hilattua jotenkin viereiselle sängylle kyljelleen ja puristin sängynlaitaa ja ilokaasumaskia hengenhädässä. Mun piti siitä maskistakin sitten toki luopua kun lähdettiin kiireesti leikkaussaliin, sekin tuntu ihan hirveeltä kun heitin sen maskin jonnekkin ja tiesin että nyt ei ole sitäkään turvaa enää! Elämäni pisin matka leikkaussaliin alkoi, en tiiä juostiinko mun sängyn kanssa koska ulvoin vaan silmät kiinni, mutta nopeasti siellä salissa oikeasti oltiin. Vaikka mulle se toki tuntui ikuisuudelta. Toivottavasti kukaan kohta synnyttämään tuleva ei nähnyt mua käytävässä huutamassa, koska ei olis ollu varmaan kovin hyväksi, sen verran raakaa meininkiä se oli. Jii jäi synnytyssaliin yksin, en tajunnu vielä tässä vaiheessa, että Jii ei pääse leikkaukseen mukaan. Luulin, että se tuodaan sinne kunhan mut on valmisteltu. Leikkuriin mennessä muistan ajatelleeni, että ei pelota yhtään joutua sektioon, se oli pelkästään helpostus. Olin etukäteen valmistautunut kaikkeen muuhun paitsi sektioon, olin varma jostain syystä etten siihen joudu, ja se oli ainoa asia synnytykseen liittyen mitä etukäteen pelkäsin. Pelkäsin, mutta en silti ollut osannut varautua...luulin että saisin paniikkikohtauksen, jos sektiosta edes puhuttaisiin, mutta nyt se pelko jäi jonnekin kauas kivun taakse.
Leikkaussalissa mut aseteltiin ihmeellisen puolikylkiasentoon, epiduraalia laitettiin samasta tuutista kuin mistä aiemmatkin oli laitettu. Sen vaikutusta odotellessa alkoi pieni pelko hiipiä vaikka kivut oli edelleen hirvittävät. Olin lukenut sektioon päätyneitä synnytystarinoita. Muistin että useinkin on käynyt niin, että jos epiduraalia on laitettu monta kertaa ja sektiopuudutus laitetaan vielä samasta kohdasta niin se ei välttämättä toimi tarpeeksi hyvin enää leikkausta ajatellen. Erittäin tokkuraisena, hädin tuskin puhumaan pystyvänä yritin kysellä että toimiihan se varmasti, että oon lukenu tämmöstä ja mitä jos se ei toimi? Ja missä mun mies on? Tässä mulle kerrottiin että Jii ei pääse saliin koska tämä oli päivystysleikkaus kiireellisesti, vain suunniteltuun sektioon pääsee tukihenkilö mukaan. Oli ihan hirveää kuulla se! Mutta silti, halusin vaan sen kivun loppuvan...ja pikkuhiljaa epiduraali alkoi taas toimia ja pystyin hengittämään. Voi luoja se tuntui hyvältä...
Mulle laitettiin toinen kanyyli ja happiviikset ja anturi sormepäähän mittaamaan sykettä. Sitten vain odotettiin että lääkäri on valmis ja että puudutus on varmasti vaikuttanut tarpeeksi. Olin edelleen huolissani puudutuksen riittävyydestä ja kyselin jatkuvasti asiasta. Sen toimivuus kuitenkin varmistettiin hyvin ennen kun leikkaus alkoi. Hoitaja kokeili mahaa kylmällä jääpallla (?), sen kosketuksen saa tuntea mutta se ei saa tuntua kylmältä. Ensin tunsin että mahalla oli selvästi viileää kosketusta! Säikähdin tätä, pelkäsin ettei mua uskota ja leikkaus aloitettaisiin, mutta mua uskottiin ja epiduraalia lisättiin vielä reilusti. Lopulta en tuntenut kylmää ollenkaan ja leikkaus alkoi. Kipua ei tuntunut yhtään! Taisin huokaista helpouksesta! Hoitaja huomasi että olin tosi väsynyt, ja sanoi että voin vaikka nukahtaa hetkeksi, vauva on pian ulkona. Nukahtaa?! Vaikka olin aivan kuoleman väsynyt niin ei kyllä millään olis pystyny nukkumaan, sen verran järkyttynyt olin kaikesta ja edelleen peloissani. Lääkäri sai kohdun auki ja vauvan näkyviin, kuulin sermin takaa vain yllättyneen lausahduksen "Ai tää oliki näin!". Niin mitä, miten, mitä tapahtuu?! Yritin kysellä ja saada ääntä kuuluviin mutta mulle ei vastattu. Ei ollut voimia kysellä enää enempää, oletin että kyllä mulle kohta kerrotaan. Kovan nykimisen jälkeen kuului iso parkaisu! Meidän poika oli synytnyt klo 01:05! Hoitaja nosti vauvan sermin takaa ja poikahan kerkes jo siinä matkalla leikkauspöydältä hoitopöydälle kakata ja pissata hoitajan päälle, tais olla hoitsukin siinä vähän pöllämystynyt kun hihkaisi siihen malliin. Kuulemma reipas poika ja iso ääni! Hän sai 9/9 pistettä ja oli ihan täydellinen! Olin arvannut painon täysin oikein 3850g, mutta pituudessa meni kaikkien arvailut metsään, 52cm!
Poikaa vähän putsattiin ja tuotiin sitten mulle näytille vilttiin käärittynä. Näytti tutulta . Odotin niitä onnenkyyneiliä tulevaksi mutta olin aivan liian järkyttynyt, hämmentynyt, väsynyt ja pihalla. Jotenkin ihan turtakin kaikesta.

Sitten poitsu lähti tapaamaan isäänsä synnytyssaliin ja odottelemaan äitiä. Mun kasaan kursiminen jatkui. Kesti jotenkin tosi pitkään, mutta enhän mä tiennyt miten kauan siinä kestää normaalisti. Pian aloin huolestua kun aloin tuntemaan vatsanseudulla tapahtuvat asiat eri tavalla, tunsin nippailua ja epämiellyttäviä vihlaisuja. Sanoin tästä hoitajille että musta tuntuu että puudutus alkaa lakkaamaan. Mulle sanottiin vain että ei se vielä lakkaa, ole ihan rauhassa vaan niin tämä on kohta ohi ja pääset heräämöön lepäämään (lepäämään, just joo...). Kuitenkin mä aloin koko ajan tuntemaan enemmän, tunsin ihan selvästi kun mua kursittiin kasaan ja se alkoi tehdä kipeää koko ajan enemmän. Mua ei edelleenkään uskottu! Mietin miten saisin hoitajat uskomaan ja keräsin voimani ja nostin jalat koukkuun leikkauspöydällä! Johan alkoi lääkärikin uskomaan, mutta sanoi vaan että no sehän sopivasti loppuu kun leikaus on ihan just ohi! Ei kai nyt herranen aika pitäis puudutuksen loppua kun leikkaus on "ihan just ohi"?? Koko ajan sattui enemmän ja mun oli jo pakko huutaa, aivan kamalaa! Tunsin ihan selvästi tikkien laiton ja sattui ihan pirusti! Se oli onneksi nopeasti ohi, mutta ei ne kivut siihen loppuneet, päin vastoin. Mut vietiin heräämöön ja sain siellä kipulääkettä suoneen, mikä ei kuitenkaan tuntunut toimivan ollenkaan, eihän se mikään puudute ole. Heräämössä mun kohtua paineltiin pariin otteeseen, että se tyhjenee kunnolla ja se sattui niin paljon että meinasi taju lähteä. Jotain lakanoita mun alta myös vaihdeltiin ja mua pyöriteltiin niinkuin räsynykkea, jokainen liike meinas saada aikaan oksennuksen! Tuo tunti heräämössä oli aivan kamala! Ja taas sanottiin että voin nukkua jos siltä tuntuu! MITEN?? Tärisin kivusta koko ajan... Hoitaja sanoi vaan että kyllä sulla kuuluukin olla jälkisupistuksia ja ne voi olla tosi kipeitä. Vasta siinä vaiheessa tajusin että joo, kyllähän mua supistelee, mutta edelleen vain pieni hyttysenpisto muihin kipuihin verrattuna!

 

[Teijukka]

Viimein pääsin heräämöstä osastolle ja tuntui ihanan hiljaiselta kaiken sen häslingin jälkeen. Halusin vaan olla niin ettei kukaan koske mua eikä mene lähellekkään mun kohtua ja haavaa. Ensin luulin että se oli haava joka oli niin kipeä, mutta parin päivän päästä tajusin, että ei se haava kipuillut juurikaan, vaan kohtu. Se on kuitenkin lihas joka on tehnyt töitä lähes tauotta 62h. Olis siinä mikä tahansa muukin lihas kipeänä...
Pian mun jälkeen Jii tuli ovesta meidän pienen pojan kanssa ja me saatiin alkaa tutustua uuteen tulokkaaseen ihan rauhassa! Ei ollut puhettakaan että itse olisin nostanut vauvaa mutta hoitaja nosti vauvan mulle rinnalle ja siinä otettiin ensi-imetykset ja ihmeteltiin toisiamme, tästä mulla tosin ei hirveen yksityiskohtaisia muistoja ole. Jii kertoi miten niillä oli pojan kanssa mennyt ja että lääkäri oli käynyt juttelemassa leikkauksen jälkeen. Vauva oli ollut avosuisessa viistotarjonnassa, jonka vuoksi ei ollut päässyt etenemään kanavaan. Kieltämättä oli sellainen mitä mä sanoin olo, tiesin ettei kaikki ole niinkuin pitää, mua ei vaan millään meinattu uskoa. Ehkä en ite osannut olla tarpeeksi tiukkana ensin.

Nyt oon saanu käsiteltyä pahimmat synnytyksen tuomat möröt pois, mutta se mikä edelleenkin surettaa ja saa kyyneleet silmiin on, että me ei oltu samassa huoneessa Jiin kanssa kun meidän esikoinen syntyi, lapsi joka teki meistä äidin ja isän ensimmäistä kertaa, me tavattiin hänet molemmat erikseen. Ei ollut onnenkyyneleitä tai suuria rakkaudentunteita, kun pinnalla oli vaan se shokki ja järkytys. Mutta siitäkin selvittiin!

Sen verran pitää vielä mainita, että mun kanssa ei oikeestaan kukaan käynyt synnytystä läpi missään vaiheessa. Ponnistusvaiheessa mukana ollut kätilö kävi meille jotain juttelemassa ja vointia kysymässä, mutta mä en muista koko kohtaamista ollenkaan, eikä siinä ainakaan mitään sen kummempia selityksiä tai läpikäymisiä tapahtunut. Jii oli siis se jolta kuulin vauvan virhetarjonnasta enkä muuta sitten kuullutkaan keltään. Noin pari kuukautta pikku Jiin syntymän jälkeen lueskelin OmaKantaa ihan muissa asiossa ja eksyin lukemaan mitä lääkäri sinne oli kirjoittanut synnytyksestä. Kaiken hyvän lisäksi mulla oli revennyt kohtu! Tämä repeämä huomattiin ja ommeltiin leikkauksessa, jonka takia siinä varmaan kesti niin kauan. Mutta minkä takia mun pitää lukea nämä asiat OmaKannasta itse vähän vahingossa, kyllä tämmösestä olis pitäny kertoa heti sairaalassa! Ei siis mikään ihme että olin vähän kipeänä, repeämä todennäköisesti tuli ponnistusvaiheessa, kun yritin puskea vauvaa ns. vähän väärästä kohdasta pihalle. En ole varma, kun ei ole kerrottu! Mietin myös sitäkin, että mitä jos jollain konstilla olisinkin saanut vauvan vielä alakautta pihalle, olisinko siltikin joutunut leikkuriin jälkikäteen jotta repeämä olisi saatu ommeltua.

 

[Vargynja]

Synnytyksesi oli tosiaan @Teijukka raskaan kuuloinen. Ei ihme, jos se on jättänyt henkisesti jälkensä. Kokemus olisi ollut varmasti niin paljon parempi, jos sinua olisi uskottu. Hyvä kun olet saanut käsiteltyä synnytystä.

 

[Lilidia42]

Viimein pääsin heräämöstä osastolle ja tuntui ihanan hiljaiselta kaiken sen häslingin jälkeen. Halusin vaan olla niin ettei kukaan koske mua eikä mene lähellekkään mun kohtua ja haavaa. Ensin luulin että se oli haava joka oli niin kipeä, mutta parin päivän päästä tajusin, että ei se haava kipuillut juurikaan, vaan kohtu. Se on kuitenkin lihas joka on tehnyt töitä lähes tauotta 62h. Olis siinä mikä tahansa muukin lihas kipeänä...
Pian mun jälkeen Jii tuli ovesta meidän pienen pojan kanssa ja me saatiin alkaa tutustua uuteen tulokkaaseen ihan rauhassa! Ei ollut puhettakaan että itse olisin nostanut vauvaa mutta hoitaja nosti vauvan mulle rinnalle ja siinä otettiin ensi-imetykset ja ihmeteltiin toisiamme, tästä mulla tosin ei hirveen yksityiskohtaisia muistoja ole. Jii kertoi miten niillä oli pojan kanssa mennyt ja että lääkäri oli käynyt juttelemassa leikkauksen jälkeen. Vauva oli ollut avosuisessa viistotarjonnassa, jonka vuoksi ei ollut päässyt etenemään kanavaan. Kieltämättä oli sellainen mitä mä sanoin olo, tiesin ettei kaikki ole niinkuin pitää, mua ei vaan millään meinattu uskoa. Ehkä en ite osannut olla tarpeeksi tiukkana ensin.

Nyt oon saanu käsiteltyä pahimmat synnytyksen tuomat möröt pois, mutta se mikä edelleenkin surettaa ja saa kyyneleet silmiin on, että me ei oltu samassa huoneessa Jiin kanssa kun meidän esikoinen syntyi, lapsi joka teki meistä äidin ja isän ensimmäistä kertaa, me tavattiin hänet molemmat erikseen. Ei ollut onnenkyyneleitä tai suuria rakkaudentunteita, kun pinnalla oli vaan se shokki ja järkytys. Mutta siitäkin selvittiin!

Sen verran pitää vielä mainita, että mun kanssa ei oikeestaan kukaan käynyt synnytystä läpi missään vaiheessa. Ponnistusvaiheessa mukana ollut kätilö kävi meille jotain juttelemassa ja vointia kysymässä, mutta mä en muista koko kohtaamista ollenkaan, eikä siinä ainakaan mitään sen kummempia selityksiä tai läpikäymisiä tapahtunut. Jii oli siis se jolta kuulin vauvan virhetarjonnasta enkä muuta sitten kuullutkaan keltään. Noin pari kuukautta pikku Jiin syntymän jälkeen lueskelin OmaKantaa ihan muissa asiossa ja eksyin lukemaan mitä lääkäri sinne oli kirjoittanut synnytyksestä. Kaiken hyvän lisäksi mulla oli revennyt kohtu! Tämä repeämä huomattiin ja ommeltiin leikkauksessa, jonka takia siinä varmaan kesti niin kauan. Mutta minkä takia mun pitää lukea nämä asiat OmaKannasta itse vähän vahingossa, kyllä tämmösestä olis pitäny kertoa heti sairaalassa! Ei siis mikään ihme että olin vähän kipeänä, repeämä todennäköisesti tuli ponnistusvaiheessa, kun yritin puskea vauvaa ns. vähän väärästä kohdasta pihalle. En ole varma, kun ei ole kerrottu! Mietin myös sitäkin, että mitä jos jollain konstilla olisinkin saanut vauvan vielä alakautta pihalle, olisinko siltikin joutunut leikkuriin jälkikäteen jotta repeämä olisi saatu ommeltua.

Onpa sinulla Teijukka tosiaan ollut melkoinen kokemus ja kuulostaa, että olet kokenut monessa kohtaa olosi turvattomaksi etkä vakavasti otetuksi. Olen pahoillani siitä, turvallisuuden tunne on niin tärkeää tuossa muutenkin niin erikoisessa ja jännittävässä/pelattavassa tilanteessa.

Hämmentävältä kuulostaa, että kukaan ei ole käynyt keskustelua kanssasi repeämästä, virheasennosta tai muuten synnytyskokemuksesta, mikä ymmärtääkseni on jo pitkään kuitenkin kuulunut synnytyksen hoidon rutiineihin (ja siitä mahdollisesti ohjaus tarkempaan arvioon/tukeen jos jäänyt voimakkaan negatiivinen tai turvaton kokemus).

Synnytyssairaaloissa kuuluisi olla mahdollisuus päästä myös pelkopoliklinikalle, mihin aiemmin synnyttäneillä käsittääkseni olennaisena kuuluu myös aiemman kokemuksen läpikäynti synnyttäjän näkökulmasta, synnytyksen "lääketieteellisten" tapahtumien selvittäminen ja selventäminen yhdessä ja sen suunnittelu, miten tulevasta synnytyksestä saadaan erilainen, turvallinen kokemus. Tämä ehkä onkin sinulla jo tiedossa, mutta ajattelin mainita, sinun kokemuksesi on tärkeä ja toivon sinulle jatkossa parempia

 

[Freya88]

On niin väärin ettei sinua uskottu @Teijukka aivan kamala kokemus kun ei tulla kuulluksi varsinkin näin herkässä tilassa kuin synnytys Sinuna tekisin ilmoituksen hoitovirheestä ellet ole jo tehnyt, se ei tietenkään muuta tapahtunutta mutta voi auttaa ettei kenellekään toiselle kävisi samoin. Tällaista ei pitäisi yhdenkään synnyttäjän joutua kokemaan, kyyneleet silmissä luin kertomuksesi ja elin hetkessä mukana, kiitos kun jaoit Toivon koko sydämestäni että saisit vielä tulevaisuudessa korjaavan synnytyskokemuksen jossa tunnet olosi turvalliseksi ja tulet kuulluksi

 

[Pilkki24]

@Teijukka miulla on varsin samanlainen kokemus sillä erotuksella, että jouduttiin humauttamaan nukuksiin, kun tunsin sektiossa leikkaamisen. Minä en tosin päässyt edes ponnistusvaiheeseen, kun jouduttiin tekemään sektiopäätös lapsen sydänäänien heiketessä ja miun olon heiketessä kohtutulehduksen ja valvomisen takia. Luulin pitkään etten vain kestänyt normaalia kipua ennenkuin luin muiden kokemuksia supistuksista avotarjonnassa olevan lapsen kanssa. Ja miulla oli ollut niitä kipeitä supistuksia pitkin loppuraskautta. Välillä jouduin päivystykseen niiden takia. Mieheni yritti sairaalassa sanoa, etten minä valita yleensä turhaan kivusta, mutta ei häntä eikä minua kuunneltu.

Jos haluat vertaistukea niin voit laittaa yksityisviestiä. Miulla oli pitkä tie käsitellä omaa synnytystäni ja kyllä se vieläkin herättää välillä kiukun tunteita.

 

[Pingviiniemo]

Viimein pääsin heräämöstä osastolle ja tuntui ihanan hiljaiselta kaiken sen häslingin jälkeen. Halusin vaan olla niin ettei kukaan koske mua eikä mene lähellekkään mun kohtua ja haavaa. Ensin luulin että se oli haava joka oli niin kipeä, mutta parin päivän päästä tajusin, että ei se haava kipuillut juurikaan, vaan kohtu. Se on kuitenkin lihas joka on tehnyt töitä lähes tauotta 62h. Olis siinä mikä tahansa muukin lihas kipeänä...
Pian mun jälkeen Jii tuli ovesta meidän pienen pojan kanssa ja me saatiin alkaa tutustua uuteen tulokkaaseen ihan rauhassa! Ei ollut puhettakaan että itse olisin nostanut vauvaa mutta hoitaja nosti vauvan mulle rinnalle ja siinä otettiin ensi-imetykset ja ihmeteltiin toisiamme, tästä mulla tosin ei hirveen yksityiskohtaisia muistoja ole. Jii kertoi miten niillä oli pojan kanssa mennyt ja että lääkäri oli käynyt juttelemassa leikkauksen jälkeen. Vauva oli ollut avosuisessa viistotarjonnassa, jonka vuoksi ei ollut päässyt etenemään kanavaan. Kieltämättä oli sellainen mitä mä sanoin olo, tiesin ettei kaikki ole niinkuin pitää, mua ei vaan millään meinattu uskoa. Ehkä en ite osannut olla tarpeeksi tiukkana ensin.

Nyt oon saanu käsiteltyä pahimmat synnytyksen tuomat möröt pois, mutta se mikä edelleenkin surettaa ja saa kyyneleet silmiin on, että me ei oltu samassa huoneessa Jiin kanssa kun meidän esikoinen syntyi, lapsi joka teki meistä äidin ja isän ensimmäistä kertaa, me tavattiin hänet molemmat erikseen. Ei ollut onnenkyyneleitä tai suuria rakkaudentunteita, kun pinnalla oli vaan se shokki ja järkytys. Mutta siitäkin selvittiin!

Sen verran pitää vielä mainita, että mun kanssa ei oikeestaan kukaan käynyt synnytystä läpi missään vaiheessa. Ponnistusvaiheessa mukana ollut kätilö kävi meille jotain juttelemassa ja vointia kysymässä, mutta mä en muista koko kohtaamista ollenkaan, eikä siinä ainakaan mitään sen kummempia selityksiä tai läpikäymisiä tapahtunut. Jii oli siis se jolta kuulin vauvan virhetarjonnasta enkä muuta sitten kuullutkaan keltään. Noin pari kuukautta pikku Jiin syntymän jälkeen lueskelin OmaKantaa ihan muissa asiossa ja eksyin lukemaan mitä lääkäri sinne oli kirjoittanut synnytyksestä. Kaiken hyvän lisäksi mulla oli revennyt kohtu! Tämä repeämä huomattiin ja ommeltiin leikkauksessa, jonka takia siinä varmaan kesti niin kauan. Mutta minkä takia mun pitää lukea nämä asiat OmaKannasta itse vähän vahingossa, kyllä tämmösestä olis pitäny kertoa heti sairaalassa! Ei siis mikään ihme että olin vähän kipeänä, repeämä todennäköisesti tuli ponnistusvaiheessa, kun yritin puskea vauvaa ns. vähän väärästä kohdasta pihalle. En ole varma, kun ei ole kerrottu! Mietin myös sitäkin, että mitä jos jollain konstilla olisinkin saanut vauvan vielä alakautta pihalle, olisinko siltikin joutunut leikkuriin jälkikäteen jotta repeämä olisi saatu ommeltua.

Miten voi olla, että puudutuksen annetaan lakata kesken sektion??!!! Ihan kamalaa! Olen tosi pahoillani, että olet joutunut kokea tuommoista. Ja että jälkeenpäin omakannasta lukea tuommoista!

Huikee suoritus sulta toi koko synnytys!

 

[Teijukka]

Palaan tänne vielä kertomaan että tänään kävin ensimmäisellä neuvolakäynnillä tämän toisen raskauden osalta. Haluan sattuneesta syystä vaihtaa synnytyssairaalaa ja hoitaja toki kyseli syytä tähän (eri hoitaja kuin esikoisen aikaan). Kerroin kaiken esikoisen synnytyksestä pääpiirteissään ja hoitaja oli aivan kauhuissaan jo ennen kuin olin puoliakaan kertonut. Mies komppasi hienosti vieressä ja täydensi kertomusta omalta osaltaan . Hoitajalla tuli kyynel silmään ja kylmät väreet eikä ollenkaan kyseenalaistanut enää sairaalan vaihtoa. Vaihdan siis LKS --> OYS eli vähän pitkä on matka. Mulle tehtiin nyt lähete Ouluun pelkopolille, joten siitä saa hyvin jalan ovenväliin sinne ja pääsee vähän tutustumaan paikkoihin, vaikka onkin osittain jo tuttua kun IVF hoidot on siellä toteutettu. Varsinaista pelkoa mulla ei tällä hetkellä ole, paremminkin mietin että ei ole mahdollista että tapahtuu samat, nuinkin hurjat ja kurjat asiat kaksi kertaa, niin niitä on turha pelätä. Mutta varmasti tekee ihan hyvää käydä siellä juttelemassa.

 

[Lilidia42]

Palaan tänne vielä kertomaan että tänään kävin ensimmäisellä neuvolakäynnillä tämän toisen raskauden osalta. Haluan sattuneesta syystä vaihtaa synnytyssairaalaa ja hoitaja toki kyseli syytä tähän (eri hoitaja kuin esikoisen aikaan). Kerroin kaiken esikoisen synnytyksestä pääpiirteissään ja hoitaja oli aivan kauhuissaan jo ennen kuin olin puoliakaan kertonut. Mies komppasi hienosti vieressä ja täydensi kertomusta omalta osaltaan . Hoitajalla tuli kyynel silmään ja kylmät väreet eikä ollenkaan kyseenalaistanut enää sairaalan vaihtoa. Vaihdan siis LKS --> OYS eli vähän pitkä on matka. Mulle tehtiin nyt lähete Ouluun pelkopolille, joten siitä saa hyvin jalan ovenväliin sinne ja pääsee vähän tutustumaan paikkoihin, vaikka onkin osittain jo tuttua kun IVF hoidot on siellä toteutettu. Varsinaista pelkoa mulla ei tällä hetkellä ole, paremminkin mietin että ei ole mahdollista että tapahtuu samat, nuinkin hurjat ja kurjat asiat kaksi kertaa, niin niitä on turha pelätä. Mutta varmasti tekee ihan hyvää käydä siellä juttelemassa.

Onnittelut raskaudesta!
Hienoa, että asia etenee neuvolan kautta. Jos siltä tuntuu, voi aina olla yhteydessä myös aiemman alueen potilasasiavastaavaan, jonka työnkuvaa on auttaa asian mietinnässä ja tarvittaessa avustaa esim. muistutuksen tekemisessä. Tätä kautta voi mahdollisesti saada selvitystä aiemmasta hoidosta ja toisaalta ehkä informoida eteenpäin tarpeesta muuttaa toimintatapoja jatkossa. Digi-asiointiinkin näytti olevan mahdollisuuksia.

Potilas- ja sosiaaliasiavastaava - Lapin hyvinvointialue

Vuoden 2024 alusta potilas- ja sosiaaliasiavastaavien tehtävät on keskitetty hyvinvointialueille. Hyvinvointialueen potilas- ja sosiaaliasiavastaavat toimivat myös sosiaali- ja terveydenhuollon yksityisten palveluntuottajien, työterveyshuollon ja varhaiskasvatuksen potilas- ja...

lapha.fi

Kaikista tärkeintä tietysti, että nyt tällä kerralla tilanne on erilainen

 

[odottavanaika]

Kävin työpaikan juhlissa perjantaina, viikko ennen laskettua. Yöllä sitten alkoi supistukset, joita kesti muutaman tunnin, sitten rauhoittuivat. Lauantaipäivänä ei ollut mitään, mutta yöllä taas supistukset alkoivat vähän edellisyötä voimakkaampina ja kestivät pidempään. Lopulta loppuivat ja sain taas muutaman tunnin unta.

Sunnuntaipäivänä supistuksia ja epämukavuutta oli jonkin verran, mutta jälleen painottui su-ma yöhön ja olivat jo niin kipeitä, etten saanut nukuttua käytännössä ollenkaan. Tiheys vaihteli viiden ja kymmenen minuutin välillä.

Maanantai olikin sitten tosi kipeä, olin vuoroin suihkussa, kontallani lattialla, koitin Tensiä ja olin ihan rättiväsynyt, kun olin nukkunut niin huonosti. Soitin Taysille josta vaan sanottiin, että ei tänne turhaan kannata tulla. Sinnittelin sitten vielä muutaman tunnin, mutta lopulta sanoin miehelle, että kun tulet töistä, niin lähdetään näytille.

Oltiin seitsemän aikaan sairaalalla, olin jo 4 cm auki. Pääsin kasin aikaan ammeeseen, jossa rentouduin oikein kunnolla. Lapsi syntyi kymmeneltä illalla. Ihan ilokaasun voimalla mentiin, ponnistusvaiheessa sain jonkun pistoksen jonnekin alapäähän, mutta en muista yhtään mikä se oli

Hyvät muistot jäi. Itse aika siellä äiti-lapsi-polilla olikin sitten aivan kamala.

 

[Burkei]

Esikoisen synnytys

Synnytys lähti käyntiin vesienmenolla 38+4, mitään ennakoivia tuntemuksia ei ollut ja olin edellispäivän touhunnut ihan normaalisti. Heräsin ke aamulla klo 5 kääntämään kylkeä kun tuntui sellainen jännä napsahdus ja sit jotain alkoikin valua alapäästä. Tajusin heti että ei ole pissaa ja ensimmäinen ajatus oli että ”ei v***u ei vielä!” koska meillä oli muutto edessä viikonloppuna. Soitin sit synnärille ja todettiin et viimeistään 12h päästä näytille ellei aiemmin tule tarve tulla.
Supistuksia alkoi tulla aika pian vesien menon jälkeen, tässä vaiheessa vielä hyvin kestettäviä. Lähetin miehenkin vielä töihin päiväksi. Päivä meni kissojen kans kotona musiikkia kuunnellen ja supistuksia vastaanottaessa. Niin ja pakkasin vihdoin sen sairaalakassin kun en ollut aiemmin saanut aikaiseksi! Pikkuhiljaa supistukset alkoi voimistua ja kävin lämpöisessä suihkussa, auttoi kipuihin. Sit kun mies tuli kotiin vähän ennen klo 17 niin lähdettiin näytille synnärille. Siellä perus käyrät ja sisätutkimus, olin huimat 2cm auki… noooh eikun kotia vielä kaupan ja grillin kautta. Sisätutkimus varmaan provosoi supistuksia kun kaupassa ja grillillä alkoi jo ihan tosi voimakkaat supistukset et alkoi olla jo vähän vaikea olla. Mentiin kuitenkin kotiin ja mä söin mun makkaraperunat lämpöisen suihkun alla istuen sit saunottiin miehen kans hetki ja suihkuttelin vähän lisää. Kello tais olla about yhdeksän illalla kun koitin vähän saada unta (olin nukkunut viimeksi aamulla klo 5) mut en pystynyt nukkua koska supistukset tuntui kipeämmiltä kun makasin, istuen oli paras olla. Kympiltä sanoin miehelle et otetaan kassit mukaan ja lähdetään ajelemaan kun en halua olla kotona muuttokaaoksessa. Käytiin ajelemassa mut tultiin vielä takas kotiin klo 23. Keksin kokeilla hiuskamman puristamista supistuksen aikana, auttoi vähän. Halusin siis sinnitellä yli puolen yön ettei mene maksua parilta tunnilta keskiviikon puolelta. Sit kun kello vihdoin alkoi lähestyä puolta yötä niin sanoin miehelle et nyt lähdetään synnärille (nukkumaan).
Supistukset oli tosi kipeitä ja säännöllisiä ja mua väsytti. Käyrille ja sisätutkimus, huimat 4cm auki halusin saada nukuttua pari tuntia eli pistettiin epiduraali. Mun jo valmiiksi matalat verenpaineet ei tästä sit pitäneet eli meinasi tippua liian mataliksi paineet, itse en huomannut olossa tätä. Sit vihdoin nukahdin. Nukuin 3h.
Klo 7 aamulla kätilö teki sisätutkimuksen ja edelleen 4cm auki. Oksitosiinitippa laitettiin valumaan ja kalvot puhkaistiin (lapsivesi tuli ilmeisesti jostain kohdun yläpäästä). Sit alkoikin tapahtua, supistukset oli kipeitä ja epiduraalia lisättiin. Klo 10 olin täysin auki ja ponnistusvaiheen alkua odotettiin tunti eli about klo 11 aloin ponnistaa. Ponnistuksen loppuvaiheessa aloin väsyä ja supistukset oli niin kipeitä etten pystynyt edes ponnistaa siltä kivulta. Lääkäri kävi toteamassa että vauvan pää on vähän virheasennossa. Epiduraalia oli lisätty monta kertaa mutta ei vaikuttanut enää lopussa niihin supistuskipuihin. Olin niin loppu ja kipeä että pyysin itse imukuppia. Lääkäri tuli sit mukaan synnytykseen ja vauva saatiin vihdoin ulos imukupilla ja episiotomialla. Ponnistusvaihe kesti melkein kaksi tuntia! 3912g ja 50cm tyttö tuli
Sain tytön rinnalle ja mies leikkasi napanuoran. Kätilöt alkoi kursia mua kasaan. Siellä huoneessa oli ihan hirveästi väkeä, varmaan 10 ihmistä meidän lisäksi! Sit mua alkoi heikottaa vaikka makasin edelleen. Sanoin kätilöille et nyt on vähän huono-olo ja heikottaa. Pyysin että ottavat vauvan pois etten vaan tiputa sitä. He laittoi verenpaineen mittauksen takaisin päälle ja mun paineet oli vaan 72/29. Ei ihme jos vähän pyörrytti! Siitä sit alkoivat lääkkeillä nostaa paineita ja ne saatiinkin sit nousuun. Sit nukahdin siihen pöydälle. Nukuin tunnin. Sit kun heräsin niin sain ruokaa ja vauva tuotiin takaisin mulle. Jännitti miten vaikuttaa imetyksen käynnistymiseen kun kesti noin kauan että vauva pääsi rinnalle oikein imemään, mut lähti kuitenkin onnistumaan.
Annoin tälle synnytykselle arvosanaksi 8/10 koska verenpaineet ja pitkä ponnistus. En malta odottaa että pääsen synnyttämään uudelleen!

 

[syllogismi]

Kopioin tämän elokuisten ryhmästä, identtiset kaksospojat ovat tänään 8 päivää vanhat.

Käynnistysaika oli tosiaan varattu viime viikon perjantaille (rv 36+2), sain tiedon sitä edellisen viikon tiistaina. Taikauskoisena tietenkin aloin heti kytätä kehoa että lähtevätkö nyt tulemaan omia aikojaan kun takaraja on tiedossa, no eivät onneksi lähteneet

Lievä (ehkä perusteeton, ehkä ei) pelko oli kans että mut käännytettäisiinkin Naistenklinikalta vielä kotiin tai johonkin muuhun sairaalaan, tiedän että yhdelle oli juhannuksen alla käynyt näin kun oli sovittuna aikana tullut käynnistettäväksi mut koko taloon ei kirjaimellisesti mahtunut yhtäkään synnyttäjää lisää. No onneksi ei, ilmoittauduin synnytysosastolle just ennen yhtätoista aamupäivällä ja viittä yli yhdentoista olin jo omassa huoneessa. Poikien sykekäyriä etsittiinkin sit hyvä tovi kun eivät millään malttaneet pysyä paikoillaan tarpeeksi pitkiä aikoja, mutta noin tunnin jälkeen lääkäri oli tyytyväinen. Sit ultrattiin pikaisesti että ovat edelleen raivotarjonnassa molemmat, tehtiin sisätutkimus, otettiin streptokokkinäyte ja asetettiin ballonki, josta lähti samantien supistukset käyntiin, tai ainakin perkeleenmoinen menkkamainen jomotus. Siitä sit takaisin omaan huoneeseen odottelemaan. Aloitin lukemaan yhtä mukana tuomistani kirjoista, mut jostain kumman syystä siihen keskittyminen ei oikein onnistunut. En ihan tarkkaan muista mitä tein seuraavat tunnit, vissiin vain hengailin produktiivisesti puhelimella.

Jossain vaiheessa alkoi olla sen verran kivuliasta että pyysin apua ja tarjoiltiin tonnin Panadol, kuumavesipullo ja tens. Niiden voimalla mentiinkin sitten aika pitkään, koska ballonki tuli ulos noin neljässä tunnissa ja kivut katosivat sen siliän tien. Uusi lääkäri kävi tsekkaamassa että paikat noin 4-5 cm auki, puhkaisi A:n kalvot ja pani hänelle pinnin päähän. Muistan ajatelleeni että onpa hauska se tikitysääni mikä scalp-anturista kuuluu verrattuna dopplerin kohinaan, miten kenenkään tai minkään syke voi kuulostaa tuollaiselta

Sit taas vaihteeksi odoteltiin, alkaisivatko supistukset, ja syötiin päivällinen siinä sivussa. Iltakuuden aikaan oli edessä muutto synnytyssaliin, jossa edelleen hetki odoteltiin ja todettiin sitten, että pannaan oksitosiinitippa. Oksitosiini oli ehkä asia joka synnytyksessä eniten jännitti, koska ihmiset reagoi siihen niin eri tavoin, joku supistaa pienestäkin annoksesta aivan kammottavassa määrin ja jollain nostetaan annos kymmenkertaiseksi ennen kuin tuntuu missään. Mulla kävi tuuri (tässäkin), annosta nostettiin aina puolen tunnin välein ja supistukset kovenivat sitä mukaa niin, että kipuun ehti jossain määrin tottua - edelleenkin vaan halailin kuumavesipulloa ja testailin tensin asetuksia.

Iltayhdeksän aikaan alkoi supistukset tuntua ihan kunnolla. Istuskelin jumppapallon päällä ja kuuntelin puoli tuntia putkeen tätä. Älkää edes kysykö miksi mutta mulla oli oikeasti hauskaa.

Pari tuntia myöhemmin aloin olla jo aika kipeä. Kätilö kävi tekemässä sisätutkimuksen ja totesi etten mä ollut auennut siitä ballongilla aikaansaadusta noin viidestä sentistä vielä mihinkään. Vakuutteli että tällainen on hyvin tavallista käynnistetyissä synnytyksissä, mut siinä hetkessä iski pieni epäilys että tuleekohan tästä mitään. No, peruminenkaan ei valitettavasti ollut enää mahdollista. Taisin tässä vaiheessa ottaa ilokaasun käyttöön, ellen jo aiemmin.

Puolenyön paikkeilla pyysin ja sain epiduraalin. Se ehkä 40 minuuttia mikä meni pyynnöstä siihen, että puudute alkoi vaikuttaa, oli ylivoimaisesti kivuliain osuus koko synnytyksestä, makasin kylkimakuulla kippurassa ja kiskoin ilokaasua minkä irti lähti. Monet on multa kysyneet huusinko, no tää olis varmaan ollut se vaihe missä elokuvissa huudetaan mutta ei olis itsellä tullut mieleenkään, ei huutaminen olis tehnyt muuta kuin vaikeuttanut hengittämistä! Jotain niistä kivuista kuitenkin oli iloa, koska kätilö totesi että olin auennut kuuteen senttiin ja että epiduraalin ajoitus oli aika täydellinen.

Sit oltiinkin epiduraalin tuolla puolen ja sydänyö noin yhdestä neljään meni käytännössä täysin kivuttomana. Taisin taas muistaakseni vain hengailla, kuunnella musiikkia ja ottaa selfieitä. Pari kaveria myös valvoi jonnekin aamukolmeen jännityksessään ja vaihdoin muutaman viestin heidän kanssaan. Jossain välissä sain toisen annoksen epiduraalia kun ekasta katosi terä.

Aamuneljästä eteenpäin alkaa muisti vähän pätkiä. Sain kolmannen annoksen epiduraalia mut se ei enää vaikuttanut samalla tavalla kuin kaksi ekaa, supistukset sattui vaikka ei toki niin paljoa kuin ilman lääkettä. Kätilön yövuoro oli päättymässä aamukahdeksalta ja oltiin illalla sovittu että hoidettaisiin homma siihen mennessä kotiin, mut muistan katsoneeni puoli kuuden maissa kelloa ja miettineeni onnistuuko. (Spoileri: ei ihan. )

Parista seuraavasta tunnista en oikeastaan muista kauhean paljoa. Kipuja oli, ei sietämättömiä mut sellaisia ettei muuhun voinut enää keskittyä. Kätilö arvioi aukenemista ensin 9 cm, sitten 9,5 cm, sitten sanoi tuntevansa ehkä aivan minimaalisen määrän kohdunsuun reunaa mut ei ollut aivan varma joten menköön, olin virallisesti täysin auki ja pääsin harjoittelemaan ponnistamista. Sehän onkin tekniikkalaji

Kätilöt vaihtoi vuoroa vähän ennen kahdeksaa ja hyvin pian sen jälkeen päästiin tositoimiin. Ilta- ja yövuoron kätilöt oli olleet aika nuoria, tämä viimeinen tulokas sen sijaan vanhempi ja yövuorolaisen erittäin kokeneeksi kehuma, ja oon todella iloinen että just hän oli mukana loppuhuipennuksessa (en tiedä, ehkä Naikkarilla katsotaan jos mahdollista etukäteen ettei kaksossynnytyksiin lähetetä ihan ketä sattuu. ) Taas oli sellainen vaihe että elokuvissa huudettaisiin, mutta kätilö neuvoi nimenomaan olemaan päästämättä keuhkoista ollenkaan ilmaa ulos ponnistuksen aikana.

Että se ponnistaminen käy työstä!!! Kipuja ei juurikaan ollut, neljäs annos epiduraalia kai vaikutti edelleen, mut olin aivan kuitti jokikisen supistuksen jälkeen. Olis kiinnostanut se älykellon sykedata tästä vaiheesta Ja kun sitä tuntui vaan kestävän ja kestävän ilman että mitään tapahtuu. Jossain vaiheessa kätilö kuitenkin sanoi että A:n tukka tuntuu jo, haluanko kokeilla. Siellähän se oli, alle mun oman keskisormen syvyydellä. Täytyy sanoa et en mitään erityistä ekstaasia tästä kokenut, ei se tuntunut sormelle yhtään tukalta mut uskoin koska ei mun sisällä yleensä mitään tuollaista ole

Vielä vaan ponnistettiin. Aloin olla niin poikki että liitelin jossain ihan muissa sfääreissä, mut taisi olla A:n pää jo puoliksi ulkona, kun huone pelmahti täyteen porukkaa, kuten on kaksossynnytyksissä käytäntönä (B täytyy saada ”kiinni” A:n synnyttyä, eikä siihen riitä yksi kätilö). Hämärästi muistan huoneessa vallinneen yleisen hämmästyksen siitä että A oli tulossa avotarjonnassa eli kasvot ylöspäin, tätähän ei kai ultrassa voi ennakolta nähdä.

Klo 9.04 A sitten viimein syntyi. Muistikuvat tapahtumasta on hatarat, mut rääkäisy kuului ja aloin itkeä hysteerisesti.

B:tä ruvettiin heti etsimään ultralla ja sykekäyrille (muistan siinä itkiessäni huolehtineeni et heiluuko mun maha liikaa antureille ) ja jotkut tais pitää mun vatsasta kiinni, tai oletan että näin tehtiin koska lähtökohtaisesti näin kaksossynnytyksissä tehdään, en todellakaan muista. Joku sanoi jotain ettei käyrää löydy tms. Äkkiä todettiin että no ei varmaan löydykään kun B on jo tulossa heti veljensä perässä. 9.09 hän oli täällä - myöskin kasvot ylöspäin - ilman että oikeastaan edes huomasin, ponnistusvaiheen kestoksi merkattu 2 minuuttia.

Kaikki siitä eteenpäin oli mulle ”ihansama”. Sain B:n iholle kun A:lle tehtiin mitä nyt ikinä vastasyntyneelle välittömästi salissa tehdäänkään. Istukka syntyi heti B:n perään myöskin ns. ilmaiseksi, multa kysyttiin haluanko nähdä sen ja vastasin mielenkiinnosta myöntävästi. Aika hurja mollukkahan se on, painoa päälle kilo. Mieleen on päällimmäisenä jäänyt se miten nätin symmetrisesti poikien napanuorat oli siinä kiinni (tää on olennainen tekijä monokoriaalisen kaksosraskauden ennusteen kannalta).

Isoin osa henkilökunnasta poistui yksi toisensa jälkeen salista kehuttuaan mua kuinka kauhean hienosti synnytin. Erityisesti toi molempien avotarjonta tuntui tehneen vaikutuksen, ite en (onneksi) edes tiennyt että se jotenkin olennaisesti eroais raivotarjonnasta. ”Oma” kätilö jäi kursimaan mua kasaan. En tuntenut kerrassaan yhtään mitään siitä kun keskityin vain ihmettelemään, mitö mulle oli ilmestynyt syliin, ja jossain siinä vieressä toinen samanlainen.

Elämäni ihmeellisin kokemus tähän asti, ja toista ei varmaankaan tule.

 

[Pingviiniemo]

Kopioin tämän elokuisten ryhmästä, identtiset kaksospojat ovat tänään 8 päivää vanhat.

Käynnistysaika oli tosiaan varattu viime viikon perjantaille (rv 36+2), sain tiedon sitä edellisen viikon tiistaina. Taikauskoisena tietenkin aloin heti kytätä kehoa että lähtevätkö nyt tulemaan omia aikojaan kun takaraja on tiedossa, no eivät onneksi lähteneet

Lievä (ehkä perusteeton, ehkä ei) pelko oli kans että mut käännytettäisiinkin Naistenklinikalta vielä kotiin tai johonkin muuhun sairaalaan, tiedän että yhdelle oli juhannuksen alla käynyt näin kun oli sovittuna aikana tullut käynnistettäväksi mut koko taloon ei kirjaimellisesti mahtunut yhtäkään synnyttäjää lisää. No onneksi ei, ilmoittauduin synnytysosastolle just ennen yhtätoista aamupäivällä ja viittä yli yhdentoista olin jo omassa huoneessa. Poikien sykekäyriä etsittiinkin sit hyvä tovi kun eivät millään malttaneet pysyä paikoillaan tarpeeksi pitkiä aikoja, mutta noin tunnin jälkeen lääkäri oli tyytyväinen. Sit ultrattiin pikaisesti että ovat edelleen raivotarjonnassa molemmat, tehtiin sisätutkimus, otettiin streptokokkinäyte ja asetettiin ballonki, josta lähti samantien supistukset käyntiin, tai ainakin perkeleenmoinen menkkamainen jomotus. Siitä sit takaisin omaan huoneeseen odottelemaan. Aloitin lukemaan yhtä mukana tuomistani kirjoista, mut jostain kumman syystä siihen keskittyminen ei oikein onnistunut. En ihan tarkkaan muista mitä tein seuraavat tunnit, vissiin vain hengailin produktiivisesti puhelimella.

Jossain vaiheessa alkoi olla sen verran kivuliasta että pyysin apua ja tarjoiltiin tonnin Panadol, kuumavesipullo ja tens. Niiden voimalla mentiinkin sitten aika pitkään, koska ballonki tuli ulos noin neljässä tunnissa ja kivut katosivat sen siliän tien. Uusi lääkäri kävi tsekkaamassa että paikat noin 4-5 cm auki, puhkaisi A:n kalvot ja pani hänelle pinnin päähän. Muistan ajatelleeni että onpa hauska se tikitysääni mikä scalp-anturista kuuluu verrattuna dopplerin kohinaan, miten kenenkään tai minkään syke voi kuulostaa tuollaiselta

Sit taas vaihteeksi odoteltiin, alkaisivatko supistukset, ja syötiin päivällinen siinä sivussa. Iltakuuden aikaan oli edessä muutto synnytyssaliin, jossa edelleen hetki odoteltiin ja todettiin sitten, että pannaan oksitosiinitippa. Oksitosiini oli ehkä asia joka synnytyksessä eniten jännitti, koska ihmiset reagoi siihen niin eri tavoin, joku supistaa pienestäkin annoksesta aivan kammottavassa määrin ja jollain nostetaan annos kymmenkertaiseksi ennen kuin tuntuu missään. Mulla kävi tuuri (tässäkin), annosta nostettiin aina puolen tunnin välein ja supistukset kovenivat sitä mukaa niin, että kipuun ehti jossain määrin tottua - edelleenkin vaan halailin kuumavesipulloa ja testailin tensin asetuksia.

Iltayhdeksän aikaan alkoi supistukset tuntua ihan kunnolla. Istuskelin jumppapallon päällä ja kuuntelin puoli tuntia putkeen tätä. Älkää edes kysykö miksi mutta mulla oli oikeasti hauskaa.

Pari tuntia myöhemmin aloin olla jo aika kipeä. Kätilö kävi tekemässä sisätutkimuksen ja totesi etten mä ollut auennut siitä ballongilla aikaansaadusta noin viidestä sentistä vielä mihinkään. Vakuutteli että tällainen on hyvin tavallista käynnistetyissä synnytyksissä, mut siinä hetkessä iski pieni epäilys että tuleekohan tästä mitään. No, peruminenkaan ei valitettavasti ollut enää mahdollista. Taisin tässä vaiheessa ottaa ilokaasun käyttöön, ellen jo aiemmin.

Puolenyön paikkeilla pyysin ja sain epiduraalin. Se ehkä 40 minuuttia mikä meni pyynnöstä siihen, että puudute alkoi vaikuttaa, oli ylivoimaisesti kivuliain osuus koko synnytyksestä, makasin kylkimakuulla kippurassa ja kiskoin ilokaasua minkä irti lähti. Monet on multa kysyneet huusinko, no tää olis varmaan ollut se vaihe missä elokuvissa huudetaan mutta ei olis itsellä tullut mieleenkään, ei huutaminen olis tehnyt muuta kuin vaikeuttanut hengittämistä! Jotain niistä kivuista kuitenkin oli iloa, koska kätilö totesi että olin auennut kuuteen senttiin ja että epiduraalin ajoitus oli aika täydellinen.

Sit oltiinkin epiduraalin tuolla puolen ja sydänyö noin yhdestä neljään meni käytännössä täysin kivuttomana. Taisin taas muistaakseni vain hengailla, kuunnella musiikkia ja ottaa selfieitä. Pari kaveria myös valvoi jonnekin aamukolmeen jännityksessään ja vaihdoin muutaman viestin heidän kanssaan. Jossain välissä sain toisen annoksen epiduraalia kun ekasta katosi terä.

Aamuneljästä eteenpäin alkaa muisti vähän pätkiä. Sain kolmannen annoksen epiduraalia mut se ei enää vaikuttanut samalla tavalla kuin kaksi ekaa, supistukset sattui vaikka ei toki niin paljoa kuin ilman lääkettä. Kätilön yövuoro oli päättymässä aamukahdeksalta ja oltiin illalla sovittu että hoidettaisiin homma siihen mennessä kotiin, mut muistan katsoneeni puoli kuuden maissa kelloa ja miettineeni onnistuuko. (Spoileri: ei ihan. )

Parista seuraavasta tunnista en oikeastaan muista kauhean paljoa. Kipuja oli, ei sietämättömiä mut sellaisia ettei muuhun voinut enää keskittyä. Kätilö arvioi aukenemista ensin 9 cm, sitten 9,5 cm, sitten sanoi tuntevansa ehkä aivan minimaalisen määrän kohdunsuun reunaa mut ei ollut aivan varma joten menköön, olin virallisesti täysin auki ja pääsin harjoittelemaan ponnistamista. Sehän onkin tekniikkalaji

Kätilöt vaihtoi vuoroa vähän ennen kahdeksaa ja hyvin pian sen jälkeen päästiin tositoimiin. Ilta- ja yövuoron kätilöt oli olleet aika nuoria, tämä viimeinen tulokas sen sijaan vanhempi ja yövuorolaisen erittäin kokeneeksi kehuma, ja oon todella iloinen että just hän oli mukana loppuhuipennuksessa (en tiedä, ehkä Naikkarilla katsotaan jos mahdollista etukäteen ettei kaksossynnytyksiin lähetetä ihan ketä sattuu. ) Taas oli sellainen vaihe että elokuvissa huudettaisiin, mutta kätilö neuvoi nimenomaan olemaan päästämättä keuhkoista ollenkaan ilmaa ulos ponnistuksen aikana.

Että se ponnistaminen käy työstä!!! Kipuja ei juurikaan ollut, neljäs annos epiduraalia kai vaikutti edelleen, mut olin aivan kuitti jokikisen supistuksen jälkeen. Olis kiinnostanut se älykellon sykedata tästä vaiheesta Ja kun sitä tuntui vaan kestävän ja kestävän ilman että mitään tapahtuu. Jossain vaiheessa kätilö kuitenkin sanoi että A:n tukka tuntuu jo, haluanko kokeilla. Siellähän se oli, alle mun oman keskisormen syvyydellä. Täytyy sanoa et en mitään erityistä ekstaasia tästä kokenut, ei se tuntunut sormelle yhtään tukalta mut uskoin koska ei mun sisällä yleensä mitään tuollaista ole

Vielä vaan ponnistettiin. Aloin olla niin poikki että liitelin jossain ihan muissa sfääreissä, mut taisi olla A:n pää jo puoliksi ulkona, kun huone pelmahti täyteen porukkaa, kuten on kaksossynnytyksissä käytäntönä (B täytyy saada ”kiinni” A:n synnyttyä, eikä siihen riitä yksi kätilö). Hämärästi muistan huoneessa vallinneen yleisen hämmästyksen siitä että A oli tulossa avotarjonnassa eli kasvot ylöspäin, tätähän ei kai ultrassa voi ennakolta nähdä.

Klo 9.04 A sitten viimein syntyi. Muistikuvat tapahtumasta on hatarat, mut rääkäisy kuului ja aloin itkeä hysteerisesti.

B:tä ruvettiin heti etsimään ultralla ja sykekäyrille (muistan siinä itkiessäni huolehtineeni et heiluuko mun maha liikaa antureille ) ja jotkut tais pitää mun vatsasta kiinni, tai oletan että näin tehtiin koska lähtökohtaisesti näin kaksossynnytyksissä tehdään, en todellakaan muista. Joku sanoi jotain ettei käyrää löydy tms. Äkkiä todettiin että no ei varmaan löydykään kun B on jo tulossa heti veljensä perässä. 9.09 hän oli täällä - myöskin kasvot ylöspäin - ilman että oikeastaan edes huomasin, ponnistusvaiheen kestoksi merkattu 2 minuuttia.

Kaikki siitä eteenpäin oli mulle ”ihansama”. Sain B:n iholle kun A:lle tehtiin mitä nyt ikinä vastasyntyneelle välittömästi salissa tehdäänkään. Istukka syntyi heti B:n perään myöskin ns. ilmaiseksi, multa kysyttiin haluanko nähdä sen ja vastasin mielenkiinnosta myöntävästi. Aika hurja mollukkahan se on, painoa päälle kilo. Mieleen on päällimmäisenä jäänyt se miten nätin symmetrisesti poikien napanuorat oli siinä kiinni (tää on olennainen tekijä monokoriaalisen kaksosraskauden ennusteen kannalta).

Isoin osa henkilökunnasta poistui yksi toisensa jälkeen salista kehuttuaan mua kuinka kauhean hienosti synnytin. Erityisesti toi molempien avotarjonta tuntui tehneen vaikutuksen, ite en (onneksi) edes tiennyt että se jotenkin olennaisesti eroais raivotarjonnasta. ”Oma” kätilö jäi kursimaan mua kasaan. En tuntenut kerrassaan yhtään mitään siitä kun keskityin vain ihmettelemään, mitö mulle oli ilmestynyt syliin, ja jossain siinä vieressä toinen samanlainen.

Elämäni ihmeellisin kokemus tähän asti, ja toista ei varmaankaan tule.

Mikä Ihana kertomus! Kaksoset on kyllä semmoinen lottovoitto, että itsekkin oon salaa haaveillut siitä. Se että sulla on aina paras kaveri ja tuki ja turva. Monet sanoo, että kaksosten välisen siteen seuraaminen on jotain niin ainutlaatuista. Onnea sulle ihanista pojista!

 

[Mayanna]

Mun tarina tässä. Kopioitu heinäkuisten ryhmästä. Vauva on huomenna 2 vkon ikäinen. Jotkut kellonajat ovat noin aikoja.

Eli 30.7. alkoi tapahtua... jo koko yön mulla oli ollut supistuksia ja aamua kohti ne tiheni. Käytiin ekan kerran Naistenklinikan päivystyksessä n. klo 11-13 välillä päivällä, kun olo alkoi olla jo vähän tuskainen terävien supistuksien vuoksi. Niitä tuli kuitenkin vielä aika isolla välillä ja jostain syystä ne tietty harveni vielä sairaalassa. Vauvalla oli kaikki kokoajan ok, käyrää otettiin ja verikokeet ja streptokokkinäyte (oli nega ) siinä kohti. Kätilö teki myös sisätutkimuksen, mutta ilmeisesti avautumista oli tapahtunut vasta ehkä 1-2cm, koska kohdunsuu oli vielä korkealla. Lääkäriä konsultointiin ja hän oli ehdottanut, että jos suinkin kykenen niin menisimme kotiin vielä, koska ei ollut yhtään tietoa kauan mun latenssivaiheessa menee.. ja näin teimmekin. Klo oli ehkä 14 tässä kohdin.

Noh ylläri.. kotiin kun päästiin niin supistukset alkoikin yhtäkkiä taas tihentyä! Ja muuttuivat enemmän kivuliaiksi! Yritin käydä lämpimässä suihkussa, ja käytin Tensiä ja lämmintä kuumapussia, mutta mikään ei auttanut. Supistukset alkoivat vain muuttua kipeämmiksi ja kipeämmiksi. En oikein pystynyt tekemään enää yhtään mitään, en edes syömään... Mehukeittoa join. Mulla jäi mm. kunnon ruoka kokonaan syömättä tuona päivänä.

Ehkä pari tuntia pystyin olemaan kotona, ja sitten olin niin kipeä, että sanoin miehelle, että nyt on päästävä takas sairaalaan. Kello oli n. 17. Soitettiin ensin ja selitin tilanteen supistuksien välissä, vaikeaa oli jo puhua. Niitä tuli nyt jo 1-3 minuutin välein. Sen jälkeen uudelleen auton nokka kohti Naistenklinikkaa. Matka oli aika tuskallinen. Mies ajoi ihan oven eteen ja kärräsi mut pyörätuolilla sisään, koska en pystynyt enää kävellä, kun supistukset oli niin kivuliaat. Kello oli tässä n. 17.30.

Päästiin hyvin nopeasti kätilön luo ja omaan synnytyssaliin. Kätilö osasi lukea tilannetta ja sanoi, että tänne jään ja antoi mulle lähes heti ilokaasun avuksi. Hän teki sisätutkimuksen ja yllätys, olinkin 8 cm auki! Miehen ilme oli näkemisen arvoinen kun hän tajusi, että nyt alkaa tapahtua. Eli olin auennut sinne 8cm iltapäivän kuluessa. Ilmankos oli niin tuskainen olo ja oltiin takas sairaalassa just oikeaan aikaan! Kätilön kanssa hetki neuvoteltiin kaikista asioista ja hän luki mun synnytyskirjeen ja sitten heti alkoi myös valmistella epiduraalia. Anestesialääkäri tuli laittamaan sen ja ei ollut paha, koska kivut oli jo aika sietämättömät. Se auttoi kyllä suht nopeasti. Mulle annettiin myös nesteytystä suonensisäisesti. Kätilö halusi laittaa pinnin vauvan päähän sydänäänien seurausta varten ja silloin samalla puhkaisi kalvot. Klo 19.30 mennessä olin auennut kokonaan 10cm. Sain vielä kipuun spinaalipuudutuksen. Muistaakseni sanoivat, että epiduraalia olin saanut vaan puolikkaan annoksen, mutta sain sitäkin vielä lisää vähän myöhemmin. Sit jostain syystä supistukset alkoikin hiipua tai en tuntenut niitä enää kovin hyvin. Sain oksitosiiniä ja n. 21.30 jälkeen alkoi olla jo kovaa paineen tunnetta ja supistukset tuli myös takaisin voimakkaina. Kätilöiden vuoro vaihtui ja eka kätilö harmitteli, ettei voinut jäädä avustamaan mua enää. Hän kysyi voiko katsoa koneelta myöhemmin koska meidän vauva on syntynyt ja annoin luvan.

Melkein heti sen jälkeen klo 22 maissa alkoi aktiivinen ponnistusvaihe ja vauva syntyi klo 22.46. Ainoat komplikaatiot tuli lopussa kun mulla alkoi loppua ponnistusvoima kesken ja vauvan pää ei alkanut tulla ulos tarpeeksi nopeasti (riski hapenpuutteelle) eikä se olisi edes mahtunut ilman repeämiä. Paikalle tuli lääkäri, joka yhden ponnistuksen jälkeen totesi samantien, että nyt leikataan eppari ja seuraavalla ponnistuksella kun ponnistin niin eppari leikattiin samalla hetkellä ja vauvan pää tuli ulos. En tuntenut yhtään mitään koska mulla oli niin hyvä kivunlievitys. Napanuora oli kaulan ympärillä, mutta löysästi. Seuraavalla ponnistuksella vauva syntyi kokonaan ja sain hänet heti rinnalle. Itkettiin molemmat miehen kanssa ja ihmeteltiin vaan vauvaa. Muistan sanoneeni itkun lomassa, että "mä selvisin". Kyllä siinä monet tunteet koettiin. Vauva oli heti virkeä ja reippaasti rääkäisi ja katseli ympärilleen.

Ponnistusvaiheeksi on merkitty 47min. Istukka tuli nopeasti, 5 min jälkeen ulos.

Kaikenkaikkiaan oon tosi tyytyväinen miten synnytys meni ja synnytyksessä ollut henkilökunta oli ihan huippu porukka. Tikkien ompelun jälkeen oltiin vielä 1-2 tuntia synnytyssalissa ja saatiin kahvit ja syötävää ja sit osastolle omaan huoneeseen. Siellä oltiin 6h ja sit meidät vietiin perhepesähotelliin.