Kertokaa omat synnytys tarinat

[Gumman]

Rv 38+0 aamulle oli sovittu käynnistys. Minulla alkoi kuitenkin kova pääkipu rv 37+5 ja kirjauduin osastolle jo sinä päivänä alkuillasta.
Pääkivun syytä ei saatu koskaan selville, ehkä lihasperäistä. Mutta koska olin jo osastolla, tuli lääkäri 37+6 aamulla, koputti oveen kun olin valmistautumassa aamupalan syöntiin ja kysyi "Mitä ajattelet, jos käynnistämme synnytyksen jo tänään?". Muistan miten yllättävältä se kysymys tuntui, olin valmistautunut henkisesti käynnistykseen vasta seuraavana aamuna. Sain vain nyökyteltyä.

Kätilö saapui heti perään ja sanoi, että aamupaman syömisen jälkeen saisin ensimmäisen suun kautta otettavan sytotecin.
Vauvan sykkeet oli kuunneltu juuri ennen aamupalaa ja kaikki oli hyvin.

Aamupäivästä oli lieviä supistuksia. Sain kuitenkin toisen tabletin iltapäivästä ja sen jälkeen tuli kesto selkäkipu, mutta en tiennyt onko se supistusta vai ei.
Kätilö teki sisätutkimuksen ja sanoi, että paikst ovat hieman pehmenneet aamuun verrattuna. Hän pyöritteli kalvoja ja yritti jouduttaa hommaa.

Selkäkipu alkoi olemaan sen verran kovaa, että toivoin saavani ilokaasun hommaan mukaan.
Siirryttiin siia synnytyssaliin.

Kätilö oli ihana ja varmaotteinen.

Saliin siirryessä hämmästelin, miten pieni synnytyshuone se olikaan, uusi ja raikas, mutta lähes säilykepurkin kokoinen verrattuna siihen mihin olin tottunut. Myöskään keinutuolia ei ollut, eikä tilaa liikkua.
Olin hieman pettynyt ja ahdistunut pienestä salista. Kaipasin omaa nurkkaa olla ja tuossa huoneessa kaikki ihmiset olivat jotenkin "iholla kokoajan".

Sain tipan käteen johon laitettiin oksitosiinia tippumaan. Olin auki 3cm, mutta kohdunkaulaa haluttiin hieman lyhenemään, jotta kalvot voitaisiin puhkaista.

Tippa aiheutti säännölliset supistukset, mutta kokemukseni oli, ettei synnytys ollut vielä käynnissä.

Lapsen isä tuli tässä vaiheessa paikalle, kun siirryin tippaan. Kello oli jotain 18 illalla.

Makasin tipassa 4 h ja yritin nukkua ja rentoutua sen minkä kykenin.

Kätilö kävi kyselemässä vointia vähän väliä. Lopulta n.6 h tipassa roikkumisen jälkeen puolilta öin lääkäri tuli paikalle ja sanoi, että puhkasemme kalvot.

Lapsivesi oli ok ja kaikki sujui kuten pitikin.
Synnytyssupistukset alkoivat lähes välittömästi kalvojen puhkaisun jälkeen.
Supistukset olivat rajuja. Synnytyksiä ja käynnistyksiä minulla oli takana jo useita, mutta nämä supistukset olivat sellaisia, että tuntui, että menen keskeltä poikki. Kestin ne hyvin, mutta olivat niin kovia, että supistukwen jälkeen NAURAHDIN, että tämä ei ole enää todellista tämä kipu ja voima näissä supistuksissa. Kätilö huomasi, että oksitosiinitippa tiputtaa edellen ja sammutti sen.
Synnytys eteni vauhdilla. Tunnin päästä olin jo ponnistamassa. Vauva syntyi lähes ponnistamatta, tuntui että supistukset työntävät sisuskalunikin ulos samalla. Tunne oli jotain ennenkokematonta kauheaa ja viimeiseksi sellaiseksi toivon sen jäävänkin.

Vauva syntyi ja kaikki oli hyvin. Oli ihana saada hänet syliin vihdoinkin. Minun kulta rakas.

Sitten alkoikin ihmetys. Istukka nimittäin syntyi heti perään, kun vauva oli syntynyt. Irrotuspiikkiä ei ehditty antaa.

Nousin noin puolen tunnin päästä suihkuun ja vessaan. Pääsin suihkuun asti ja aloin vuotamaan verta. En ollut koskaan ennen vuotanut noin rajusti. Kätilö passitti välittömästi takaisin sänkyyn Lattiat olivat kuin teruastamossa. Minua oksetti se näky, varmaan koska pelotti sellainen verimäärä.

Pääsin sängylle ja kätilö paineli vatsaani ja alusastiaan vuoteli verta ja hyytymiä.

Vuoto ei rauhoittunut. Sain tipan kautta hemohessiä ja nesteitä. Lääkäriä konsultoitiin. Pelkäsin kuolemaa. Minua paleli kovasti, hampaat kalisi ja keho tuntui vieraalta. Olinko shokissa mentaalisesti vai oliko keho oikeasti ahokissa veren menetyksestä ja synnytyksen rankkuudesta johtuen? Koskaan ei ole keho tuntunut niin omituiselta ja vieraalta
Pahinta tuon neljän tunnin aikana oli vatsan jatkuva painelu. Hiki valui kivusta ja ajattelin, että tämä on hirveintä mitä olen kokenut. kestin kun ajattelin jokaisen painelukerran olevan se viimeinen. 6 tuntia sitä sitten kesti. Ihana kätilö teki tuplavuoron ja hoiti synnytyksen loppuun asti.

Syytä vuotoon ei saatu. Arveltiin, että oksitosiinia oli liikaa ja kohtu reagoi siihen jotenkin oudosti. Istukka oli täydellinen, eli palasia ei ainakaan ollut jäänyt.

Koko rulianssin jälkeen jalkani olivat niin turvonneet ja koko keho, että sattui kävellä. Kesti 2 päivää päästä kävelemään vessaan ilman tukea. Turvotus teki kävelemisestä hiton vaikeaa. Itkunauratti oma ulkonäkö


Jaksoin ottaa vauvan lähelle vasta 8 tunnin päästä syntymästä. Olin aivan täysin puhki. Suretti synnytyksen kulku kaikkinensa. Annoin synnytyksestä pisteiksi 2, vaikka henkilökunta sai pisteikseen 9, toimivat pääosin tosi hyvin ja kannustavasti, sekä ammattitaitoisesti.

Tämän kokemuksen jälkeen jouduin vielä osastolle vauvan kanssa oman rintatulehdukseni vuoksi. Söin antibiootin 1.5viikkoa synnytyksestä rintatulehdukseen.
Antibiootti ei tepsinyt täysin ja rintatulehdus jäi muhimaan.
Yhtenä iltana 3 viikkoa synnytyksestä makasin horkassa sängyssä ja mikään särkylääke ei auttanut vointiin. Kuume huiteli 40c. En ollut tätä ennen edes älynnyt mitata kuumetta, kuvittelin heikon olon johtuvan rankasta synnytyksestä. Makasin päivystyksessä 2h sohvalla. Yritin pyytää että pääsisin nopeammin vastaanotolle, sanoin, että oöpni on kurja. Kuulema en näyttänyt siltä kun jaksoin vauvaakin hoitaq, tokaisi yksi sairaanhoitaja.
Hakeuduin sairaalaan ja tulehdusarvot olivat 280, lääkäri kurtisti kulmia ja varmisti epäuskoisena hoitajalta että kuuliko oikein. Siitä menimme vauvan kanssa suoraan osastolle, minut kuljetettiin Jouduimme oudolle osastolle, eristyksiin korona aikana. Osastolla ei ollut valmiuksia hoitaa vastasyntynyttä, ei ollut lisämaitoa(lapsen isä toi kaupasta omat) ja tuntui että oli todella liikaa säätöä kaiken sen huonovointisuuteni huomioon ottaen. Minua kärrättiin pari kertaa röntgeniin ja yritettiin miettiä olisko mätää jota punkteerata rinnasta, jotta paine helpottaisi. Mitään sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Vain aika parantaisi tulehtuneet turvonneet kudokset. Verenpaineeni huiteli katossa, iski hurja pääkipu ja tuntui, että olisi helpompi kuolla. Kaiken keskellä yritin hoitaa vauvaa. Olin epätoivoinen. Itkin ja masennuin.

Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt antaa vauva isälleen ja vaan levätä rauhassa. Yritin kuitenkin pelastaa imettämisen ja ei leikannut järki ei, että mikä olisi paras vaihtoehto.

Paljon on elämään mahtunut, mutta tuo kaikki synnytyksestä-kunnes vauva oli 1kk oli kammottavaa aikaa. En haluaisi elää uudelleen. Eikä se tuntunut yhtään ihanalta oikeastaan missään vaiheessa.

Elämä alkoi kuitenkin voittaa, kun olin 5 päivää maannut säännöllisessä antibioottitipassa ja pääsin kotiin antibioottipakettien kera. Lopetin imetyksen ja siirryttiin vauvan kanssa pulloruokintaan. Surin etten voinut imettää, mutta kannoin pientä tunti kaupalla rintarepussa, jossa hän viihtyi hyvin. Tuntui, että side oli lähes yhtä vahva kuin jos olisin imettänyt.

Nii, ja rinnat paranivat yllättävän nopeasti, 2 viikkoa kotiutumisesta ne olivat jo normaalin tuntoiset.

Jokseenkin masennuin tuosta kokemuksesta. Niin paljon meni pieleen ja oli paljon kärsimystä. Nyt kun olen uudelleen raskaana, olen alkanut käymään koko rulianssia uudelleen läpi mielessä. Olen ajatellut, että lopetan imetyksen, jos ilmenee rintatulehduksen oireita ja synnytyksessä haluan harkitusti cytoteciä.

 

[Vargynja]

Kurjaa, että synnytyksesi ja ensimmäinen kuukautesi vauvan kanssa olivat noin kurjia @Gumman Ei mikään ihme, että ne pyörii nyt mielessä. Älä epäröi pyytää apua niiden käsittelyyn, jos yhtään tuntuu siltä, etkä ole sitä vielä saanut!

 

[Gumman]

Kurjaa, että synnytyksesi ja ensimmäinen kuukautesi vauvan kanssa olivat noin kurjia @Gumman Ei mikään ihme, että ne pyörii nyt mielessä. Älä epäröi pyytää apua niiden käsittelyyn, jos yhtään tuntuu siltä, etkä ole sitä vielä saanut!

Kiitos ihanasta viestistäsi!
Kieltämättä olen viime päivät nyt käsitellyt tuota rankkaq kokemusta ja saanut siihen apua keskustelusta. Nyt olin ja olen valmis suremaan tuota asiaa.

 

[Nepeta Cataria]

@Gumman , voi sinua! On melkoisesti pureskelemista synnytyksessä ja uuden raskauden myötähän kaikki pulpahtelee mieleen. Onneksi nyt on hyvä mahdollisuus korjaavaan kokemukseen, että tällä kertaa kaikki menee hyvin, tai ainakin huomattavasti paremmin. Jos epäilet että oksitosiini huononsi kokemustasi, niin voihan siitä kieltäytyä, tai ehdottaa että kaikki muu kokeillaan ensin. Laittaa asian synnytystoiveeksi.

 

[Nepeta Cataria]

Minulla on cytotecistä huonoja kokemuksia ensisynnytyksessä ja silläpä olen siitä kieltäytynyt järjestelmällisesti jatkossa. Se teki minulle liian kovat supistukset heti alkuun. Onneksi ballonki on toiminut oikein hyvin niinä kertoina kun on ollut tarpeen saada synnytys vähän etuajassa käyntiin.

 

[Gumman]

Minulla on cytotecistä huonoja kokemuksia ensisynnytyksessä ja silläpä olen siitä kieltäytynyt järjestelmällisesti jatkossa. Se teki minulle liian kovat supistukset heti alkuun. Onneksi ballonki on toiminut oikein hyvin niinä kertoina kun on ollut tarpeen saada synnytys vähän etuajassa käyntiin.

Joo, hyvä tietää, että voi synnyttää myös ilman cytoteccia. Ballonki on kyllä ollut hyvä. Pienessä määrin se on ollut ok mulle, mutta viime synnytyksessä kätilökin pohti, että ilmeisesti turhan paljon ja pitkään tippui supistavaa ja hoppuiltiin liikaa käynnistyksen kans. Ja joo, olin samaa mieltä hänen kanssa. Kesällä pyydän maltillista käynnistystä jos tarvii käynnistää ja kaikki luomu käyttöön ensin. Ihana ollut purkaa tuo kokemus tänne. En edes älynnyt miten iso tunnelataus se on sisällä ollutkaan.

 

[Rattus]

Kiva lukea näitä synnytystarinoita. Oma synnytykseni oli todella positiivinen kokemus ja haluaisin jakaa sen täällä :)

Supistukset alkoivat eräänä tammikuisena aamuna. Olin odotellut niitä ja käynyt edellisenä päivänä synnytystä käynnistelevässä vyöhyketerapiassa. Pompin jumppapallolla, joogasin vähän mutta enimmäkseen pötköttelin ja koitin levätä. Jännitti ja tuntui mahtavalta. Olin odottanut tapaavani vauvan, olin odottanut pääseväni synnyttämään ja valmistautunut siihen jo viikkojen ajan.

Olin vuokrannut TENS-laitteen, muutaman tunnin supistelujen jälkeen otin sen käyttöön. Supistukset tuli miten tuli, välillä säännöllisemmin, välillä epäsäännöllisesti. Tuntuivat kuukautiskrampeilta. Illalla mentiin kauppaan ostamaan hirveä läjä suklaata ja välipalapatukoita. Kaupassa käynti vei kivasti ajatusta supistuksista ja teki hyvää käydä hetki ulkona. Illan päälle käytiin vielä pienellä kävelyllä. Supistukset alkoi iltaa kohti olla sellaisia, että ne veivät keskittymiskykyä.

Ennen puolta yötä lähdin vielä suihkuun ja saunaan. Ne tehosi niin hyvin, että pelkäsin supistusten loppuneen. Vietin aikaa suihkussa hyvän tovin laulellen musiikit kovalla.

Puolen yön jälkeen supistukset tuli 5 min. Välein ja mies alkoi olla hermona, aloin olla jo vähän kipeä. Lähdettiin synnärille näytille. Olin vasta 1-2 sormelle auki, oltaisiin päästy vielä kotiin mutta sydänsähkökäyrä ei menny läpi joten jäätiin osastolle. Kaikki oli kuitenkin kunnossa. Olin pelännyt, että synnytys pysähtyy sairaalassa, mutta oloni oli siellä hyvä ja turvallinen ja saatiin olla miehen kanssa todella rauhassa. Pärjättiin yö kahdestaan, mutta uni ei kyllä tullut. Supistukset oli tässä vaiheessa siitä inhottavia, että supistuksen välit eivät olleet kivuttomia vaan kipu "jäi päälle". Aamulla 7 aikaan pyysin kätilön paikalle ja hän ehdotti kohdunkaulanpuudutetta ja ilokaasua, ne kuulosti hyvältä. Kohdunkaulanpuudutteen laitto oli inhottavaa mutta se tehosi ilokaasun kanssa älyttömän hyvin. Nukahdin joksikin aikaa ja kun heräsin olin täynnä virtaa - todelliset parin tunnin tehotorkut! Herättelin miestä, napostelin suklaata ja pyörin huoneessa. Ilokaasu toimi mulla älyttömän hyvin. Meistä piti huolta aivan ihana kätilö ja kätilöopiskelija, jolla oli todella rauhoittava kosketus.

Tätä riemua ei tosin kestänyt kovin kauaa vaan pian supistukset alkoivat taas tuntua kunnolla. Puoliltapäivin lapsivesi meni, kurkattiin tilanne ja olin 7cm auki, tarjottiin toista kohdunkaulanpuudutetta ja otin sen. Valitettavasti se ei juurikaan tehonnut. Lapsivesi oli vihreää joten sain unohtaa ammetoiveeni. Kipu oli kovaa mutta kestin sen joten verkkoalkkarit ja jättisiteet päälle ja jatkettiin.

Parin tunnin päästä kipu olikin hirveä. Huohotin kontillani lattialla ja mies painoi selkää niin että mustelmat jäi. Kipu tuntui edelleen vain vatsalla. Sanoin miehelle että otan ihan minkä tahansa kivunlievityksen enkä jaksa enää. Kutsuin kätilön. En tiedä miten pääsin sänkyyn sisätutkimusta varten, se tuntui ihan mahdottomalta. Hän kertoi että olen 10cm auki ja vauvan pää näkyy ja tarjosi häpyhermon puudutetta. Siinä vaiheessa sain älyttömän adrenaliinipiikin ja sanoin etten tarvitse mitään. Vauvahan olisi kohta täällä! Hämmentynyt kätilö sanoi että selvä ja soita summeria kun alkaa ponnistuttaa.

Pian alkoikin ponnistuttaa. Kokeilin ponnistaa sängyllä nelinkontin, mutta siitä ei tullut mitään. 10 min. Jälkeen kätilöt ohjasi minut kyljelleen, sain käsiin liinat mistä sain vetää. Homma alkoi sujua. Ponnistaminen oli kovaa hommaa! Siinä meinasi usko loppua moneen kertaan, mutta kipua en tuntenut juurikaan. Ponnistaminen vei kaikki voimat ja ajatukset. Olin jo ihan loppu, mutta mies ja kätilöt kannusti jatkamaan. 20 min. Päästä tyttö tuli ja rääkäisi. Jälkeisvaihe meni ongelmitta. Pari pientä nirhaumaa, yksi 2. Asteen repeämä, 5 tikkiä yhteensä. Mies itki, itse olin helpottunut ja onnellinen. Ja lapsella oli kaikki hyvin :) Annoin synnytykselle 10/10! Minua kohdeltiin arvostavasti ja toiveitani kunnioitettiin, olin onnellinen kun selvisin ilman selkäpuudutteita joita en henkilökohtaisesti halunnut. Olen tosi onnellinen, kun kaikki meni niin hyvin ja mies oli mitä parhain tukihenkilö.

 

[litranmitta]

Toisen lapsemme synnytystarina.

Kahdessa viestissä kun tuli foorumin maksimi merkkimäärä näköjään täyteen

Tämä ei ole kyllä semmoinen rohkaiseva tarina (täytyy joskus kertoa esikoisen tarina, joka on hyvä synnytyskokemus isosta vauvasta ). Erityisesti suosittelen skippaamaan, jos olet ihan loppuraskaudessa, mahdollisesti yli lasketun ja käynnistys jännittää, tai skippaa jos verenvuodon tai hätäsektion ajatteleminen tekee pahaa. Mut myös tunnistaa varmaan ne oikean elämän kaverit tästä, jotka on tarinan kuulleet, mutta antaa nyt anonyymiteetin vähän murtua että saan kerrottua tämän tekstiksi moikku kamuille

Olin kaikkia poppaskonsteja jo kokeillut synnytyksen käynnistämiseksi, sillä esikoisen syntymäviikot oli ylitetty että hujahti. Oli toteutettu kolmea ässää, lähes päivittäin saunoen ja kaikki erikoisetkin siivousoperaatiot toteuttaen. Pihatöissä huhkin lapion ja rautaharan kanssa. Lepäilin jos siltä tuntui. Kävin kävelyillä, hytkyin ja pyörin jumppapallolla ja syväkyykkäsin. Lipitin vadelmanlehtiteetä. Kuuntelin rentoutusäänitteitä ja koitin ajatella vastasyntyneen ihanuutta ja ensihetkiä. Kävin kokeilemassa osteopatiaa 37+0, akupunktiota 39+6, ja vyöhyketerapiaa 41+0. Vauva ei näyttänyt mitään merkkejä syntymisestä. Harkkarisupistuksia silloin tällöin, muttei mitään lupaavaa oikeasti.

Käytiin yliaikakontrollissa rv 41+2. Verenpaine kiikkui rajoilla ja oli tullut reippaasti turvotusta viikossa, joten aikaistivat tarkastuksen tuohon. Ensin otettiin käyrät, niissä vauvalla hommat ookoo. Sitten ultraan, missä saatiin kokoarvio, nähtiin että vauva liikkuu hyvin ja tekee jopa ylimääräistä jumppailua samalla kun hengitysharjoittelee (hyvä merkki). Istukka näytti hyvältä ja terveeltä takaseinämäistukalta (omakannassakin lukee tästä viimeisestä ultrasta maininta takaseinämäistukasta). Kohdunsuu oli kahdelle sormelle auki, mutta kanavaa vielä pari cm jäljellä. Olisin saanut hetikin ballongin, mutta elätin vielä toiveita että viimeisenä oljenkortena tuo sisätutkimus saisi spontaanin synnytyksen alkamaan. Jäätiin siis odottelemaan sunnuntaita ja 41+4 ajankohtaa. Sunnuntai valikoitui rauhallisuutensa vuoksi käynnistyspäiväksi maanantain sijaan, ja totesimme myös että jos se synnytys sisätutkimuksesta käynnistyy niin tehnee sen seuraavana yönä / päivänä, eli turhaa odotella vielä yhtä päivää maanantain 41+5:tä. Käytiin vielä miehen kanssa ihanilla treffeillä tarkistuksen jälkeen, kun ekaa kertaa kahteen vuoteen esikoisen syntymän jälkeen päästiin kaksin matkaan.

Eipä se sisätutkimuskaan tehnyt haluttua vaikutusta, joten suuntasimme sunnuntaisena aamupäivänä äitipolille käynnistykseen. Vähän siellä oltiin ajoista myöhässä, joten odoteltiin aulassa kutsua sisään toimenpidehuoneeseen. Olin varustautunut henkisesti sekä mukana olevilla kivoilla synnytysjutuilla (gua sha kampaa, pitkä kantoliina roikkumiseen, päänhipsutusvispilä, herkkuja, kuulokkeet, vihko ja kynä et voitais miehen kanssa vaikka tehdä hääsuunnitelmia jos aika käy pitkäksi) pitkään ja hitaaseen etenemiseen, kun eipä vauvalla kiire ollut ollut ennenkään niin en odottanut käynnistyksenkään etenevän nopeasti. Noin varttia yli kaksitoista lääkäri meidät sitten kutsui sisään. Hirveästi enempiä siinä ei jahkailtu enää, pikainen sisätutkimus ja alettiin asentaa ballonkia. Ballonki meni sormiohjauksella normaalisti kuulemma sisään ja sitten hoitaja täytti pallon. Välittömästi pallon täytyttyä tunsin lämpimän holahduksen, ja vauva hyppäsi (ponkaisi voimakkaasti) aivan ylävatsaan. Naurahtaen kysyin että jaa, menikö multa lapsivesi heti. Ihmettelin kun lääkäri ei heti vastannut takaisin ja mun miehenkin silmät rävähti suureksi. Hetken (ehkä sekuntien) päästä lääkäri ilmoitti että nyt on vuototilanne. Jälkikäteen kuulin että ballongin katetriletkua myöten oli tullut verta ihan suihkuamalla. Kätilö tyhjensi ballongin lääkärin käskystä, ja lääkäri alkoi kiireellä ultrata vauvan vointia. Varmaan minuutin seurasi tilannetta. Mua alkoi pyörryttää ja tulla huono olo. Vauvan syke laski ja verenvuoto vain jatkui ja jatkui. Kuulin pyörryttävän olon läpi sanat hätäsektiosta ja vauvan brakykardiasta. Miehen kertomuksen mukaan myös mun syke oli laskenut. Sen jälkeen hoitohuone pelmahti täyteen väkeä ja paarisänky tuotiin tullessaan. Mulle oli yritetty laittaa ekaa kanyylia kämmenselkään siellä heti, ei onnistunut vaan mustelma tuli. Mut oli komennettu kylkimakuulle, ja seuraava komento oli että pystytkö vaihtaa sänkyä tähän paareille. Kaikkien hämmästykseksi olin sieltä tajuttomuuden porteilta pompannut kuin pupu sängystä toiseen ilman apuja, vissiin iski joku selviytymismoodi päälle Sängynvaihdon jälkeen mun päälle heitettiin peitoksi joku ensimmäisenä käteenosunut sairaalatakki, ja lähdettiin juoksemaan leikkuria kohti. Mies nappasi tavarakassin ja mun käsilaukun kantoon ja juoksi hoitohenkilökunnan ohjeiden mukaisesti perässä. Mut työnnettiin hissiin. Hississä vähän virkosin taas, sen verran että katsoin mun miestä silmiin. Hänen katse oli niin kultaa siinä hetkessä, ja tiesin että vaikka taidan olla elämäni vakavimmassa tilanteessa, niin hänen läsnäolo ja voima välittyi siitä katseesta minuun. Tiesin että oon niin turvassa kuin voin olla, ja tunsin niin syvän rakkauden tunteen mun miestä kohtaan sen muutaman sekunnin ennen kuin olo taas sumeni. . Hoitohenkilökunta koitti pitää mua hereillä. Olivat sadatelleet sitä, ettei mun hetua ole tiedossa, sillä en ollut ehtinyt saamaan rannekettakaan vielä (en myöskään sairaalavaatteita, mut leikattiin oma mekko päällä ja sukat jalassa). Mies kuuli sen, ja oli matkan aikana kaivanut mun lompakon käsilaukusta, ja sieltä ajokortin. Kun saavuttiin leikkurin ovelle ja joku tuli kysymään että onkohan mulla lompakkoa mukana, niin mies oli jo kortti ojossa että tässä on, menkää pian.

Leikkuusalissa sain ensin yhden maskin kasvoilla käymään, mistä varmaan tuli jotain happea tms virkistävää. Virkosin nimittäin vähän tajuihini enemmän. Hujautin sen vatsahappojuoman shottina alas, vastasin kysymyksiin allergiasta (yksi antibiootti tehnyt joskus anafylaksian, joten oleellinen tieto) sekä kuittasin että hetu on oikea minkä luettelivat. Kanyyleita oli sillä välin pistelty kädet täyteen, ja sitten vaihtui toinen maski naamalle, mistä parin henkäyksen jälkeen olin unessa. (En tiedä tuliko se uniaine sieltä vai suoneen, mutta hetun vahvistamisen jälkeen olin unessa).

Vauva oli leikattu ulos kello 12.33. Hän oli heti parkaissut lujaa Jälkikäteen kätilöltä kuulin, että yhdeksän minuuttia meni toimenpidehuoneesta leikkuriin tehdystä hälyytyksestä siihen, että vauva syntyi. Ja ollaan siis lähdetty vielä kerrosta kauempaa sektiosaliin, kuin mistä synnärin puolelta lähdetään. Vauvan apgarit oli olleet 7/9/9 ja hän sai vähän lisähappea maskilla virkistymiseen. Ensimmäisen ja toisen apgarin arvioinnin välissä oli myös kuulemma sylkäissyt lapsivettä pihalle itsestään. Isä oli häntä vastaanottamassa leikkurin viereisessä huoneessa, jossa vauvalle tehtiin ensitutkimukset. Vauva ja isä siirtyivät täältä salista vauvateholle käymään vielä viiksillä (happi oli aika nopeasti vaihdettu jo huoneilmaksi) ja siellä oli annettu myös mun etukäteen lypsämät muutamat millit maitoa. Isä oli saanut myös pidellä vauvaa ihokontaktissa

Kätilö kertoi mulle läpikäyntikeskustelussa niin ihanasti miten mun mies oli toiminut järkevästi ja oikein koko ajan, että ihan itketti. Siellä vauvan ensitutkimushuoneessa sillä oli kuulemma vähän alkanut kädet ja varmaan äänikin täristä sen minuutin aikana, ennen kuin vauvan parkaisu oli kuulunut, ja sit oli taas kasannut itsensä En voisi enää enempää rakastaa tai sanoilla kuvata millainen aarre mulla on puolisona

 

[litranmitta]

Mua oli sitten leikkurissa kursittu ja parsittu kasaan ja etsitty vuotokohtaa sitä löytämättä. Istukka oli lähetetty patologille tutkittavaksi. Omakannassa lukevan ja mulle kerrotun perusteella istukasta ei löydetty poikkeavaa, ei kalkkeutumia tai merkkejä ennenaikaisesta irtoamisesta. Napanuora lähti keskeltä istukkaa. Olin menettänyt verta yhteensä 2,8 litraa, joista leikkaussalissa 2,2 eli tuo kuusi desiä on arvioitu valuneen pihalle siinä matkalla. Sain kaksi pussia punasoluja takaisinpäin ja kaikenmaailman muita nesteitä. Verenpaineet oli käyneet kuulemma liian alhaalla leikkaussalissa, missä niitä oli sitten nostettu, ja heräämössä ne oli korkealla ja siellä niitä myös lääkkeellisesti laskettiin. Nesteitä ja lääkkeitä pisteltiin aikamoiset määrät, en edes tiedä mitä kaikkea ja mihin tarkoituksiin. Heräämöstä heräsin noin 14.30 eli pari tuntia vauvan syntymän jälkeen. Sektioviilto on muuten tehty ihoon vaakaviiltona. Liekö ollut taitava kirurgi siis vuorossa, kun on ehtinyt tehdä sen niinpäin tuossa lyhyessä ajassa. Herätessäni tärisin ja vapisin, vaikkei ollut kylmäkään. Lääkkeillä senkin poistivat, ja sitten käskivät torkkua ja heräillä rauhassa. Ballongin laittanut gyne kävi ensimmäisen kerran kertomassa tapahtuneesta myös heti heräämössä. Vauvan luokse teholle mut kärrättiin kuuden maissa illalla. Ennen vauvan tapaamista käväisin synnyttäneelle tarkoitetussa eri huoneessa, missä kätilö putsaili mua kosteuspyyhkeillä, juotti mehua ja hoivasi, ja vaihtoi sairaalan vaatteet ylle.

Päästiin teholta pois jo samana iltana, ja sinne synnyttäneiden osastolle meidät kiikutettiin toipumaan. Osastolla meistä pidettiin kyllä hyvä huoli, ja vauvaakin otettiin kansliaan nukkumaan joka yö muutamaksi tunniksi, että mulle mahdollistui myös unta. En siis ollut perhehuoneessa, kun miehen piti palata kotiin huolehtimaan esikoisesta. Sain myös sairaalalla jo paljon keskusteluapua ensimmäisiin iskeviin tunteisiin ja tapahtumaa käytiin läpi niin mukanaolleiden kätilön ja gynen kanssa, ja vielä kotiinlähtöpäivänä kävi yksi toinen kokenut (+30 v uran tehnyt) gyne kertomassa tapahtumasta ja omat arvauksensa syistä. Kotiuduttiin kolmen yön jälkeen, kun pärjäsin buranalla ja panadolilla enkä tarvinnut enää tujumpia kipulääkkeitä.

Tapahtuneeseen johtaneet syyt ovat siis mysteeri. Vain erilaisia teorioita oli gyneillä heittää. Tämä kokenut sanoi oman arvionsa oleva vasa praevia, missä napanuoran tai istukan suonia olisi kuitenkin ollut kiinnittynyt kalvoihin kohdunsuun yli (jos ymmärsin oikein). Toiset gynet olivat arvelleet mahdollisesti olleen etinen istukka sitten kuitenkin, vaikka ultrissa vatsanpäältä olisi näyttänytkin yhtenäiseltä takaseinäistukalta. Istukkateoriaa puoltaisi vauvan hyvä koko (ei ollut pieni hän ) ja se ettei vauva ollut aneeminen vaan pikemminkin erittäin hyvät korkeat hemoglobiinit. Vasa praevia suonen puhkeaminen olisi oletettavasti tehnyt vauvalle anemiaa. Ja kai vielä mahdollisuutena on joku mysteerisuoni, mikä olisi ollut mun omia verisuonia tätä ei siis millään enää saada tietää. Raskausaikana alateitse ultraamalla olisi voinut nähdä kohdunsuulla kuitenkin olleen esteen, ja tää käynnistysyritys ja hätäsektio olisi silloin tietysti muutettu suunnitellummaksi toimenpiteeksi.

No, fyysisesti nyt vajaa kaksi viikkoa synnytyksestä on toipuminen lähtenyt tosi hyvin käyntiin. Tikit sain eilen pois ja haava on tulehtumaton ja siisti Vatsalihasten tuen puuttumisen tuntee nyt kyllä enemmän kuin alatien jälkeen, ja muutenkin oli kipeämpi olo alkuun (nyt sattui koko vatsaa, alatiessä muistan vain sitä vähän inhottavaa alapään kirvelevää kipua ekalta viikolta). Haavan ihan toinen reuna sentiltä parilta, siinä veikkaan että jäänee paksummaksi arveksi.

Henkisesti tulee olemaan pidempi matka toipua. Tuollaiseen synnytykseen en ollut valmistautunut. Toisaalta eipä kerennyt juuri sektiota siinä yhdeksässä minuutissa tajuttomuuden partaalla pelkäämään, sitä vain antautui vietäväksi. Mielikuvissa etukäteen olin varautunut sen pitkänkin avautumisen käymiseen, ammetoiveen olin esittänyt etukäteen yliaikatarkissa ja sitä kannustettiin ja luvattiin järjestää jos vain vapaata on. Olin kuvitellut ponnistavani jos en ammeeseen, niin jakkaralla, tai sängyllä kehon toiveita kuunnellen. Olisin ottanut myös epparin leikkaamisen vastaan tyynenä, kun esikoisesta siitäkin hyvä kokemus. Vauvan kokokaan ei huolestuttanut, ja vaikka jälkikäteen tiedän että hän oli vielä esikoista isompi, uskon että olisin saanut hänet ponnistettua hehtaarilantiostani pihalle. Yliaikaisuus vähän stressasi, mutta olin niin kovin toivonut sitä spontaania syntymää ja esikoisen synnytyksen taikaa uudestaan. Nyt saan todeta, että vauvan, ja todennäköisesti myös mun oman hengen pelasti tuo epäonninen käynnistys. Vaikka veikin mut huonoon kuntoon hemoglobiinin tippuessa 40 yksikköä (punasolujen saannin jälkeen seuraavana aamuna osastolla mitattu 94, viimeisin hempan neuvolamittaus rv 35+0 oli 134) ja kipeän leikkaushaavan kautta. Viisas vauva, viisas keho, kun tiesi ettei kannata alkaa syntymään spontaanisti. Jos suoni olisi revennyt missään muualla kuin sairaalassa, oltaisi menetetty meidän vauva. Ehkä myös minunkin henki, en tiedä miten kauan tuollainen suoni voi vuotaa, olisiko muhun jäänyt mitään verta jäljelle. Ei olisi meiltä sairaalaan ajoissa keretty edes ambulanssilla, näin se kokenut gyne nyökkäsi kun kysyin suoraan, mitä olisi tapahtunut spontaanissa käynnistymisessä jos suoni repeäisi. Luonnossa näin olisi siis käynyt, että oltaisi menetys koettu. Onneksi lääketieteessä on keksitty takarajoja milloin kannattaa alkaa käynnistää.

Henkisinä jälkioireina juuri nyt on menetyksenpelkoa lapsista ja omaa kuolemanpelkoakin vähän. Pistän napapiikkejä veritulpan ehkäisyyn tuon ison vuotomäärän ja saatujen punasolujen jäljiltä, joten toki tuli yksi ilta pohdittua, särkeekö pohkeita vai ei ja googlattua tulpan oireet. Itkut mistä tahansa on aika herkässä, vaikka vähän helpottanut jo. Tunteet synnytyksestä on vielä tosi tosi sekaisin, ja täysin ristiriitaisiakin. Samaan aikaan täysin kiitollinen että meni just näin ja selvittiin, mutta myös surullinen että meni hätäsektioksi. Kaikki kävi niin nopeasti. Ja koska oon ollut nukutettuna, en oo tuntenut mitään sellaisia asioita kuin alatiessä, tai kokenut niitä asioita mitä puudutuksella tehtävässä sektiossa. En kuullut ensiparkaisua, en saanut sitä lämmintä märkää vastasyntynyttä rinnalle, jota lapsiveden tai muidenkaan eritteiden tahmeudesta huolimatta suukottaa päälaelle empimättä. Olin haaveillut puolisalaa raskausaikana vielä kolmannesta lapsesta, mutta nyt en tiedä uskaltaako ikinä enää kokeilla. Aika ison haavan täytyisi ajan parantaa että uskaltaisi.

Jos johonkin kohtaan tarinaa jäi aukkoja, niin täydentelen myöhemmin. Mutta tässä nyt meidän synnytystarina sellaisena, kuin sen tällä hetkellä koen tapahtuneen.

Kiitollinen meidän henget pelastaneelle synnytystiimille. Vauva on ihana, esikoinen on ihana, puoliso on ihana, niin rakkaita kaikki

 

[Niinakee]

Mulle tuli sun @litranmitta synnytystarinasta ihan itku, kun tuli oma lokakuinen hätäsektio elävästi mieleen. Jotain samaa, jotain eri. Kyllä saa kiitollinen olla Suomen terveydenhuollolle kuinka nopeasti ja sekä äidin, että vauvan hyvinvointi huomioidaan kun on hätä Myös jälkihoito myös se henkinen puoli huomioidaan hienosti ja leikkaus sekä siihen johtaneet syyt käydään läpi. Osasit myös hienosti pukea sanoiksi ne tunteet joita itsekin koin, mutta en oo osannut sanoiksi laittaa, miltä se tuntuu kun kaikki tapahtuu minuuteissa, olet aivan paniikissa ja jäät paitsi niin monesta asiasta.

 

[Lilidia42]

Vaikka en olekaan kokenut samaa, tuli myös ihan kyyneleet silmiin kun luin @litranmitta tarinaasi ja kuinka kauniisti jotenkin kuitenkin kuvasit tuota tilannetta ja myös yhteyttä puolisosi kanssa. Toivon sinulle hyvää toipumisaikaa ja kaikkea hyvää perheellesi

Tuli myös oma muutaman kuukauden takainen synnytykseni uudestaan elävämmin mieleen, vaikka se onkin hyvin erilainen. Tarkoitukseni ei ole osoittaa sen hienoutta, ehkä enemmänkin sen myötä olen ainakin itse entistä enemmän ajatellut, että synnytysten/kipulääkkeiden/sunnytystapojen vertailu on turhaa, kun kyseessä on aina täysin erilainen tilanne jopa samalla synnyttäjällä.

Ensimmäisen lapseni synnytys oli melko verkkainen, pari päivää kestänyt mutta pienen käynnistelyavustuksen jälkeen tasaisesti edennyt varmaankin melko tyypillinen ensisynnytys epiduraalin kanssa, mistä jäi ihan hyvät muistot. Nyt toisen lapsen kohdalla raskaus ja synnytys olivat hyvin erilaiset. Raskaus alkoi tällä kertaa ivf-hoidon kautta ja oli kokonaisuudessaan hyvin vaikea pahoinvoinnin ja erinäisten kiputilojen takia. Tämän vuoksi, vaikka olenkin entinen ja vähän nykyinenkin pelkosynnyttäjä, odotin synnytystä oikeastaan koko raskauden ajan. Lasketun ajan hiipiessä lähemmäksi tein kaiken jaksamani käynnistymisen eteen, mutta tästä ei seurannut kuin muutaman tunnin jomotteluita joita oli esiintynyt jo kuukausia. Illalla 39+6 alkoi vihdoin tapahtua: olin juuri nauttinut iltapalan ja katsomassa tv-sarjaa ja tehnyt taas hieman rintojen stimulaatiota, vaikken enää sen jouduttavaan vaikutukseen juuri jaksanutkaan uskoa. Tällä kertaa tunsin ja kuulin kuitenkin supistuksen aikana kunnon napsahduksen ja vedet menivät holahtaen. Tästä välittömästi alkoivat kunnon synnytyssupistukset 3-4 min välein, joita kellottelin ja otin vastaan nojaillen ja pitäen matalaa ääntä. Olo oli sama kuin viimeksi synnytyksen ollessa jo pitkällä sillä erotuksella että nyt olin virkeä, hyväntuulinen ja jotenkin "supistusten päällä". Vatsa tyhjeni vesien menon jälkeen myös tehokkaasti.

Edellisellä kerralla väsymyksenkin vuoksi viihdyin pedissä, nyt en voinut koko synnytyksen aikana kuvitellakaan istumista tai makaamista. Sairaalaan lähdin taksilla n. tunnin päästä kun supistukset vain tihentyivät, puoliso jäi kotiin esikoista hoitamaan. Käyrät otettiin sairaalassa seisten ja olin yli 5cm auki, joten lähdettiin melko suoraan saliin. Vesisynnytys oli jossain määrin toiveeni (vaikken lähtökohtaisesti uskonut pärjääväni ilman epiduraalia), mutta sairaalaan liittyvistä syistä veteen ei voinut nyt ponnistaa. Pääsin kuitenkin hetkeksi ammeeseen, mikä tuntui ihan mukavalta. Toki supistukset olivat ihan reippaita, mutta siedettäviä ja niiden välissä yllätyksekseni vointi oli oikein hyvä, melkein olisi kauppaan voinut lähteä. Vedestä tulin pois kun alkoi vähän jo ponnistuttamaan ja tutkien olin 9cm auki. Loppuvaiheessa jonkin verran hengittelin ilokaasua, vaikka matala äänikin auttoi ihmeen hyvin. Mukana synnytyksessä olivat kätilö ja kätilö-opiskelija ja heidän kanssaan synnyttäminen tuntui hyvin luontevalta ja tunsin oloni huolehdituksi.

Muutaman minuutin päästä pääsin ponnistamaan, ensin nelinkontin, sitten kyljellään. Ponnistus oli tällä kertaa toisaalta helpompaa teknisesti, toisaalta rajumman tuntuista ilman kivunlievitystä. Sen kesto oli toisaalta vain n. 10 min kun n. 3,3 kg poika syntyi hyvävointisena. Reilun 10min jälkeen tuli myös istukka kokonaisena. Itse en koe eroa synnytyksen jälkeen juuri tuntemuksista olleen epiduraali vs ilman, epiduraalin kanssa vointi oli jopa jotenkin parempi. Synnytyksen kokonaiskesto lapsiveden menosta oli nyt n. 3,5h mikä itselle tuntui todella nopealta.

Kiitollinen olen, että sain kokea näinkin sujuvan synnytyksen pitkälti toiveideni mukaan, kun itsekin tiedostan ettei tämä ole mikään itsestäänselvyys. Toki synnytyksen aikana olo oli välillä epäuskoinen näinkö tämä menee ilman puudutuksia, mutta mitään isompaa pelkoa tai tuntemusta ei tällä kertaa tullut.

Raskauden aikana kävin Rento synnytys-verkkokurssin, minkä omalta osaltani koen auttaneen synnytykseen valmistautumisessa ja ehkä tuoneen siihen tietynlaista rentoutta ja samalla valmiutta käsitellä myös mahdollisia poikkeavia/ei ihanteellisella tavalla meneviä tilanteita. Voin lämpimästi suositella kurssia jos kiinnostusta on, itse pidin myös neutraalista suhtautumisesta kaikkiin eri vaihtoehtoihin kunkin tarpeen mukaan.

Kun raskauden alku, itse raskaus ja myöhemmin imetys osoittautuivat tällä kertaa kipeiksi ja vaikeiksi, nousi tämä synnytyskokemus ehkä tietyllä tavalla vielä suurempaan arvoon. Aina jokin asia voi vastoinkäymistenkin keskellä mennä hyvin ja tuoda uutta näkökulmaa asioihin.

 

[Tuikku2023]

Omasta marraskuisesta hätäsektiosta samoja fiiliksiä kuin @litranmitta - menetyksen pelko oli muutamia viikkoja synnytyksen jälkeen tosi kova. Kun vauva nukkui, itkin vaan että mitä jos sille tapahtuu jotain ja havahduin herkästi kuuntelemaan että hengittäähän se varmasti. Enkä itse oikeastaan nukkunut ollenkaan, mikä ei ollut omalle päälle kauheen hyvä juttu. Ja napapiikkien pistämisen aikana ja jälkeen kaikki pohjesäryt myös analysoin ylikierroksilla olevassa päässäni mahdollisiksi veritulpiksi. Meillä vauva oli 9 päivää osastolla, jonka aikana hoitajat suositteli että kannattaa ottaa keskuteluapua vastaan sekä minulle että todella pökerryksissä kaikesta draamasta olleelle miehelleni, ja se oli oikein hyvä mutta jälkiviisaana olisi kannattanut jatkaa sitä paljon pidempään vielä kotiutumisen jälkeen. Tsemppiä toipumiseen vielä sinulle @litranmitta!

 

[pilvikirsikka]

@litranmitta huh mikä tarina sinulla jaettavana mulla tuli ihan kyyneleet täällä, vaikka en sua tunnekaan, mutta osasit niin todenmukaisesti sitä kuvailla, että pystyin aivan eläytyä mukaan! Onneksi voitte nyt hyvin vauvan kanssa Henkiset haavat ottaa aikansa parantua ja niistä kannattaa jutella ilman muuta. Paljon tsemppiä toipumiseen

 

[caisa]

tokan synnytys 11/23:

epäsäännöllisiä supistuksia tuli läpi koko raskauden, mutta lakkasivat täysin noin pari viikkoa ennen synnytystä. sunnuntai-iltana noin seitsemän aikoihin tuli pitkästä aikaa ensimmäiset heikot ja epäsäännölliset supparit. en todellakaan ajatellut, että synnytys olisi käynnistynyt. jatkettiin perus iltahommia ja mietin kyllä pitäisikö ilmoittaa mummolle ja papalle, että vauva saattaa mahdollisesti olla tuloillaan, että soitamme tarvittaessa yöllä jos esikoisen kaveriksi jomman kumman pitäisi tulla.

noh, kymmenen aikoihin suppareita alkoikin tulla jo hieman säännöllisemmin n.7min välein, mutta olivat vielä ihan kivuttomia. viimeistään tässä vaiheessa olisi pitänyt tajuta, että synnytys on tosiaankin käynnissä. mies ja lapsi kävivät nukkumaan, itse otin panadolin ja jäin sohvalle lepäilemään. sain ehkä jopa hetken torkuttua, mutta pian supistukset alkoivat muuttua kivuliaammiksi. vähän ennen puolta yötä soitin ekan kerran synnärille ennakkoilmoituksena, että ollaan ehkä parin tunnin sisään tulossa. toivottivat jo näilläkin tiedoilla tervetulleeksi.

ehkä puolen tunnin supistusten kellotuksen jälkeen ne alkoivat jälleen harveta ja kipukin hävisi taas miltei kokonaan. kävin nukkumaan, mutta heräsinkin jo kahden aikaan uudestaan kun supistukset tulivat taas voimakkaina ja 5min väleillä.

en kuitenkaan kehdannut enää keskellä yötä soittaa porukoille, että voisivatko tulla, joten vaihtoehtoina oli taksin soittaminen ja yksin sairaalalle lähtö tai kotona kärvistely aamuun asti.. valitsin jälkimmäisen :D


loppu yön kävelin ja huohotin kämppää ympäri, pompin jumppapallolla ja pidin tenssiä täysillä. istuminen ja makaaminen oli jo supistusten aikana täysin mahdotonta, koska olivat niin kipeitä. viiden aikoihin soitin synnärille, että tunnin sisään tullaan. supistukset tuli tässä vaiheessa 3min välein ja kestivät reilun minuutin kerrallaan ja olivat tosiaan jo niin kipeitä, että tenssistä oli enää vain pieni helpotus täysillä ollessaan.

6:00 kiskoin miehen sängystä ylös ja käskin soittaa h***vetin nopeasti mummon tai papan paikalle :D alkoi tuntua, että on viimeiset mahdolliset hetket lähteä jos meinataan ehtiä. vanhempani asuvat tosiaan 5min ajomatkan päässä meiltä ja isäni olikin meillä klo 6.10 jolloin samalla oven avauksella lähdimme sairaalalle. synnärillekin on meiltä vain 5min matka, joten oletin että ehditään hyvin. matkalta soitin vielä viimeisen kerran, että ollaan siellä ihan just ja saisko anestesialääkäriä jo valmiiksi kun tämä syntyy ihan näillä näppäimillä. puhelimessa kätilö kuitenkin sanoi, että kuulostan niin rauhalliselta että tuskimpa on kovin kova kiire...

6.15 päästiin sairaalalle ja lähdettiin kiipeämään kolmanteen kerrokseen. rappusissa tuli ekaa kertaa ponnistamisen tarve, mutta pienen stopin jälkeen päästiin matkaa jatkamaan. kipu oli tässä vaiheessa jo sitä luokkaa, että ei paljoa enää puhumaan pystynyt. supistuksia tuli minuutin välein ja olisi tehnyt kokoajan mieli ponnistaa, mutta olin jo päättänyt, että tänne asti kun on päästy niin en suostu synnyttämään ilman kivunlievitystä. synnärin ovelta päästiin (jouduttiin) ensiksi tarkkailuhuoneeseen ja kätilö käski sängylle makaamaan. siinä makoillessa kipu oli aivan hirveä ja kätilö sanoikin, että juu pää tuntuu jo ja olet täysin auki, lähdetäämpäs sittenkin sinne saliin suoraan.

kätilö soitti anelle, mutta varoitti että vauva on tosiaan nyt tulossa ja todennäköisesti ei ehditä puudutuksia laittamaan, mutta yritetään toki. tässä vaiheessa aika tuntui pysähtyvän kun jouduin makaamaan sängylle anea odottamaan. kätilö piti selästä kiinni ja mies käsistä kun en meinannut pystyä kivun vuoksi makaamaan paikallaan. makasin ja huohotin ja kiroilin kun supistuksia tuli koko ajan ja yritin olla ponnistamatta kun halusin sen spinaalin. :D tässä välissä myös vedet alkoivat valua kun vauva pää ilmeisesti puhkaisi kalvoihin reiän.
nopeasti anestesialääkäri kuitenkin tuli ja ehti kuin ehtikin spinaalin laittamaan, joka alkoi heti vaikuttaa. olo oli kuin taivaaseen päässeellä kun kaikki kivut (mutta myös jatkuva ponnistmaisen tarve) hävisivät. synnytys siis hetkeksi "pysähtyi" ja sain pienen lepotauon. tässä vaiheessa kello oli noin 6.45.

7.15 kätilö sanoi, että nyt pitäisi kevyesti alkaa ponnistamaan. kipuja ei enää tässä vaiheessa ollut ollenkaan enkä tuntenut myöskään ponnistamisen tarvetta. aloin kuitenkin yrittämään ja kun kätilö muutaman työnnön jälkeen sanoi pään näkyvän, niin samalla tuli myös ponnistamisen tarve takaisin. muutama kivuton(!) ponnistus lisää ja vauva syntyi ajassa 7.58.


pisteet oli muistaakseni 9/9/9, lapsivesi vihreää ja yksi tikki taisi tulla. sain vauvan tissille ja aamupalan, jonka jälkeen päästiin osastolle perhehuoneeseen lepäilemään.

 

[sielueläin]

Tänne oli litranmitta kertonut omasta hätäsektiostaan, joten minäkin nyt uskaltaudun kertomaan omastani. Tätä ei ehkä kannata lukea jos on just raskaana tai ei muuten halua tärvellä synnytysfiilistä, mutta jos ei lasketa sitä että tämä oli hätäsektio, oli kokemus ihan hyvä ja mulla oli sairaalassa koko ajan turvallinen olo. Mulla siis istukka repesi.

Oli viikkoja 38+6. Olin mun vanhempien luona yötä, oltiin oltu päivällä tyhjentämässä äidin siskon kuolinpesää. Mulla oli aivan hyvä olo, kuten koko raskauden. Kannoin laatikoita ja kuljin portaissa ees-taas, sääkin oli sopivasti viilentynyt niin ei ollut edes kuuma. Olin vuorenvarma että synnytys menee yli lasketun ajan, mitään merkkejä synnytyksestä ei ollut ja vauvakin hengaili jossain hyvin, hyvin ylhäällä. Ja itse asiassa olen edelleen ihan yhtä vakuuttunut, että jos kaikki olis mennyt normaalisti, vauva olis syntynyt joskus vaikka viikon päästä lasketusta.

Oltiin jo kaikki menty nukkumaan, ja olin hetkeä aiemmin toivottanut miehelle viestillä hyvät yöt, kun jotain valui. Hetken tunnusteltuani nousin ylös - verta. Ja lisää verta. Kävin herättämässä äitini ja soitin raskaus- ja synnytyspäivystykseen. Sieltä kehotettiin odottamaan puoli tuntia josko verenvuoto loppuisi. Jos ei loppuisi, sain ohjeeksi soittaa ambulanssin. Verta tuli koko puhelun ajan, siis ihan verta, ei mitään limaa.

Olen tosi kuuliainen enkä yleensä sano vastaan jos koen jonkun olevan auktoriteettiasemassa muhun nähden. En sanonut nytkään, mutta oliko se sitten joku äidinvaisto joka sanoi että nyt ei odotella ? Soitin suoraan häkeen, ja ambulanssi tulikin pian. Kello oli vartin yli puolen yön. "Niukkaa verenvuotoa", sanoi ensihoitaja. "Isä ehtii varmasti synnytykseen mukaan, ensisynnyttäjien synnytykset on hitaita." Nolotti! Tässä minä kurja, hätiköivä ja neuroottinen ensisynnyttäjä tuhlaan yhteiskunnan varoja matkustamalla synnyttämään ambulanssilla jonkun pienen verenvuodon takia.

Miestä en muuten saanut kiinni, nukkui mokoma kännykkä äänettömällä.

Taysiin oli mun vanhemmilta matkaa 90km, Jyväskylään olisi ollut 60km. Tays oli mun "oma" sairaala, joten päättivät ajaa sinne. Jälkiviisaana tää päätös ois voinut olla vauvalle kohtalokas. Mikään mahdoton kiire ei tuntunut olevan. Taysin synnytyspäivystys oli ensihoitajille vieras paikka. He kärräsivät minut ensin ovelle jossa taisi lukea veritaudit. Lopulta oikea paikka löytyi ja pääsin heti käyrille. Vauvan sydän löi, tuntui huojentavalta. Syke kuitenkin oli kätilön mukaan liian tasainen. Kätilö ei sanonut vuodon määrästä mitään, mutta näin että hän oli eri mieltä, kun ensihoitaja kertoi taustatiedoksi "niukan verenvuodon". Hän soitti heti paikalle toisen kätilön ja sitten lääkärin. Korotti ääntään puhelimessa, se huolestutti vähän.

Lääkäri tuli, ultrasi pikaisesti ja kumartui mun ylle kertoen että vauvalla on nyt hätä ja hänet autetaan heti ulos. Harmittaa etten enää näin liki kahden vuoden muista tarkkaa sanamuotoa, sillä minusta lääkäri sanoi tuon tosi hyvin.

Lääkäri ja kätilöt lähti juosten viemään mua leikkaussaliin. Mulla ei ollut housuja, en tajunnut ajatella koko asiaa ennen kuin joku heitti matkalla mun päälle ehkä käsipaperia tai jotain. Matkalla saliin pelotti ja olin varmaan tosi kauhistuneen oloinen, koska kätilö käski tosi tiukasti rauhoittua sillä se auttaisi vauvaa parhaiten. Jossain toisessa tilanteessa tuollainen tiukka käskytys olis voinut tuntua loukkaavalta, mutta tähän kohtaan se sopi mulle tosi hyvin ja vedin vaan syvään henkeä.

Leikkaussalissa mulle esittäytyi kaiken hulinan keskellä useampi ihminen. Se tuntui tosi hyvältä ja loi luottamusta. Vauva syntyi 1.33, puolisentoista tuntia verenvuodon alkamisen jälkeen ja hyvin pian sairaalaan pääsyn jälkeen.

Aamuyöllä heräilin. Sain nähdä kuvia vauvasta, voi se pieni ressu! Kaikenlaista vipstaakia ja johtoa. Pisteitä oli saanut heti synnyttyään 3, viiden minuutin päästä jo 7. Laitoin miehelle viestin: "meillä on tytär."

Aikaisin aamulla ystävällinen hoitaja vei minut sängyllä vauvateholle katsomaan vauvaa, vaikka siellä ei lähtökohtaisesti isolle sairaalasängylle ollutkaan tilaa. Sain vauvan hetkeksi rinnallekin. Mieskin lopulta heräsi ja tuli sairaalalle puoli kahdeksan aikaan.

Vauva jäi teholle isin ja hoitajien hoiviin, minut vietiin synnyttäneiden osastolle. Yön jouduin olemaan erossa vauvasta, vaikka vauva pääsi teholta tarkkailupuolelle perhehuoneeseen. Mutta henkilökuntaa oli vähän eikä kätilöä riittänyt vauvatehon puolelle, joten ei voinut mitään. Seuraavana päivänä onneksi pääsin siirtymään vauvan kanssa perhehuoneeseen lopuiksi neljäksi päiväksi.

Verta oli mulla mennyt 2,8 litraa, sillä istukka oli revennyt. Onneksi vuoto tuli ulospäin, sillä se voi kuulemma vuotaa myös vain sisälle. Istukan repeämiseen liittyy yleensä kovia kipuja, mutta mulla niitä ei ollut, joten en ehkä olisi huomannut tilannetta ajoissa jos verta ei olisi tullut. Ja toinen onneksi - veri vuoti minusta pois, ei ilmeisesti vauvasta. Hänen hb oli viitearvoissa tai lähes viitearvoissa koko ajan.

Veren menetyksestä huolimatta en tuntenut oloani mitenkään huonoksi silti, olin kai vähän hormonimyrskyn kourissa. Sain kaksi tai kolme verensiirtoa, ja olikin hassua miten vasta niiden jälkeen hoksasin kuinka ressukka olin ollut. Oli ihan uudestisyntynyt olo, vaikka hb oli tässä kohtaa edelleen vain 91.

Olin tosi pettynyt ja surullinen hätäsektiosta, olin nimittäin haaveillut lääkkeettömästä synnytyksestä ja valmistautunut siihen mielestäni tosi hyvin. Ja olin valmistautunut tosi monenlaisiin eri skenaarioihin niin hyvin kuin nyt yleensäkään voi valmistautua, mutta yks kaks tulevaa hätäsektiota en ollut ajatellut. Vielä vuoden päästäkin lapsen syntymän ajatteleminen sai mut aivan itkemään. Nyt on mennyt melkein kaksi vuotta, ja kirjoitin tän tekstin bussissa. Enää piti vain vähän purra hammasta.

 

[litranmitta]

@sielueläin kiitos kun kerroit tarinasi Merkitsee paljon, kun tuntuu että joku ymmärtää samankaltaisen kokemuksen läpikäyneenä, millaisia oloja ja tunteita se voi herättää.

 

[Olive]

Jaetaan tännekin 1,5v takainen synnytyskertomus

Ma 6.2
Klo 10 oli varattu yliaikaiskontrolli Hyvinkään äitiyspolille, viikkoja 41+0. Yliaikaiskontrollia oli aikaistettu mun ruokavaliohoitoisen radin takia, ettei vauva pääse liian isoksi. Pissan tikutuksessa proteiini oli edelleen +1 (oli samaa edellisviikon neuvolassa ja labroissa). Ultralla katsottuna kaikki ok, pään ympärys oli vaikea mitata vauvan asennon vuoksi. Painoarvio 4,1kg, käsin arvio 3,7kg. Kohdunkaula takana ja ulkosuu hörötti, kanavaa jäljellä 2cm. Sisäsuu kiinni.

Juteltiin mun verenpaineista ja siitä, että äidilläni oli tullut raskausmyrkytys synnytyksessä ja saanut kouristuskohtauksen synnytyksen jälkeen. Lääkäri halusi ottaa labrat raskausmyrkytyksen tutkimiseksi, ja sanoi että jos ne on ok, käynnistys +2 vrk sisään, jos raskausmyrkytys todetaan niin heti kun synnärin sulku avautuu (oli ruuhkaa). Lääkäri laittoi mut myös käyrille, ja todettiin että vauvalla sykevaihteluita vähän huonosti. Pillimehu tosin auttoi asiaa. Päästiin lähtemään lounaalle odottamaan labran tuloksia.

Tultiin yhden maissa takaisin polille, mutta tulokset tulivat vasta kolmen jälkeen. Kävin juuri ennen tuloksien tulemista vessassa, ja paperiin ja pönttöön jäi vähän limatulppaa. Labroista todettiin raskausmyrkytys, ja synnärin sulkukin oli purettu, joten mut ohjattiin käynnistykseen. Epäkypsän tilanteen vuoksi aloitettiin käynnistys Cytotecilla, koska ballonkia ei olisi saatu asetettua.
Ekana olin 30min käyrillä, sitten Cytotec ja tauon jälkeen tunnin käyrä. Saatiin lupa lähteä käymään kaupoilla, koska jaloittelu oli suositeltavaa. Kevyitä supistuksia tuli, mutta ei mitään isompaa. Palattiin takaisin iltakahdeksaksi, ja menin käyrille. Tässä kohtaa tuli lyhyesti näköhäiriöitä, joista ilmoitin kätilölle. Paineet oli vähän koholla, mutta päätettiin vielä jatkaa vain seurantaa.

Käyrillä vauvan sykkeet oli tosi korkeat, ja otettiin käyriä aika pitkään jotta varmistettiin, että sykkeet laskee ja voin saada uuden cytotecin. Näin kävi, ja 22.30-22.30 käyrillä n. 10min välein tuli n. minuutin kestoisia supistuksia, ensimmäiset tosi mietoja tuntemuksilta (yhtä en edes huomannut ilman käyriä). 23.20 ja 23.30 tulleet oli hieman ikävä mutta helposti siedettävissä. Välillä tuntu jomotusta ihan ilman supistustakin. Jomotus tuntui menkkamaisena alaselässä ja alavatsalla, säteili myös reisiin.

Ti 7.2
Menin nukkumaan 0.30 ja klo 4 vessareissun jälkeen otettiin taas käyrää. Aamulla kasilta kun hoitaja tuli ottamaan käyrää, mulla tuntui että jotain märkää valui housuihin. Lapsivettähän se oli, vähän, mutta oli. Sisätutkimuksessa todettiin että kohdunsuun tilanne ei oikein ole edistynyt. Verenpaineet oli koholla, joten aloitettiin lääkitys. Lisäksi uusi cytotec.

Klo 12 sisätutkimus, kohdunsuu vähän sormelle auki joten laitettiin ballonki ja sain uuden cytotecin. Heti ballonkin laiton jälkeen alkoi paineen tunne ja jomotus alavatsalla. Koitin jaloitella ja olla jumppapallolla, jotta tilanne edistyisi. Ballonki tuntui etenkin istuessa tosi ikävältä. Mut laitettiin myös antibioottitippaan, kun vedet oli menneet. Ballonki voimisti jomotuksia, käytin TENSiä ja lämpövyötä ja pystyasento oli paras asento olla.

Noin klo 16 hoitaja veti ballonkia vähän alaspäin, ja se liikkuikin mukavasti. Sain uuden cytotecin ja myös 1g panadolia ennaltaehkäisevästi. Cytotecin jälkeisen käyrän jälkeen noin klo 17:30 kokeiltiin taas vetää ballonkia, ja se lähtikin pois. Lapsivettä lähti valumaan, kalvot puhkaistiin ja lapselle laitettiin pinni päähän. Kohdunkaula oli edelleen takana ja 2cm jäljellä, mutta 4-5cm auki. Omat supistukset voimistui ja säännöllistyi, käveltiin portaita miehen kanssa ja otin supistuksia vastaan hengityksen ja äänen kanssa.

Puoli kasin maissa päätettiin laittaa mut oksitosiinitippaan ja sen myötä siirryttiin tarkkailuhuoneesta synnytyssaliin. Pari tuntia kestin kipuja suht hyvin ilman lääkkeitä, kymmeneltä sain Oxynestin ja sen avulla nukuin pari tuntia.

Ke 8.2
Herätessä puolen yön tienoilla kohdunsuu kipuili pahasti ja kätilö ehdotti kohdunkaulanpuudutetta, joka vei kivut suurimmalta osin hyvin, mutta oikealta ei puutunut ihan täysin. Samalla meni järkyttävä määrä lapsivettä, kastelin aivan koko sängyn ja itseni Sain vielä pari tuntia unta, mutta kivut kovenivat neljältä. Kokeilin ensin ilokaasua, koska halusin lykätä epiduraalin aloitusta, mutta ilokaasu oli mulle ihan yhtä tyhjän kanssa. Ei tullut paha olo mutta ei se kipujakaan vienyt. Päätettiin laittaa epiduraali. Tässä kohtaa lopetin myös TENSin käytön. Olin 5cm auki ja kohdunkaula oli tullut eteenpäin ja alemmas.
Oksitosiinin määrää oli nostettu tasaisin väliajoin. Supistukset tuntuu emättimen suuaukon ympärillä paineena ja vähän alavatsalla, mutta epiduraali vei kivut. Nukuin vielä pari tuntia lisää ja kuuden maissa sain toisen annoksen epiduraalia, kun hengittely ja synnytyslaulu ei enää riittäneet. Sillon olin 6cm auki puolikuumaisesti, ja kätilö suositteli jaloittelua. Pompin jumppapallolla ja kävin kävelemässä.
Puoli kymmennen aikaan tehtiin sisätutkimus, koska minua alkoi ponnistuttaa ja pyysin epiduraalia lisää, ja todettiin että olen kokonaan auki, mutta vauva oli vielä vähän korkealla. Kätilö ”käski” jaloilleen, jotta saadaan vauvaa alaspäin. Pikkuhiljaa supistukset koveni ja ponnistaminen tarve lisääntyi, ja sain luvan myödätä ponnistuksen tarpeelle.
Vähän ennen klo 11 ponnistuksen tarve oli suuri ja epiduraalin teho alkoi hiipua, eikä hengittely ja synnytyslaulu enää auttaneet. Kätilö ehdotti pudendaalipuudutusta ja se laitettiin. Supistuksia tuli tiheään ja ponnistaminen tarve oli hillitön, oli todella vaikeaa olla paikallaan puudutetta varten tuossa olotilassa. Heti kun puudute oli saatu, käännyin kyljelleni, koska olin sanonut haluavani kokeilla ponnistaa siinä. Käskytin pöllämystyneen miehen (joka ei tajunnut että nyt on menoa) pääpuolelle mun tueksi ja hän siihen tulikin ihanasti pitämään kädestä ja silittämään, juttelemaan mukavia.
Sain luvan alkaa ponnistaa kun supistus tulee, pidin itse omaa jalkaani ylhäällä. Ponnistin noin kolmen ponnistuksen sarjoissa yhden supistuksen aikana. Ehkä joku neljä supistusta oli mennyt, kun tajusin seuraavan supistuksen aikana ponnistaessa, että vauva on todella lähellä syntymää, ja jää ihan pian nalkkiin päästään. Sattui aivan älyttömästi, tuntui että klitoris halkeaa, mutta päätin että nyt mä vaan ponnistan vielä että saadaan pää jumiin, ettei mun tarvi enää kokea uudestaan sitä edeltävää kipua ja tehdä enemmän ponnistustyötä.
Pää saatiin nalkkiin ja sain luvan ottaa pienen tauon, ja sitten taas alettiin ponnistaa vikoja kertoja. Ei tainnut mennä kuin yksi tai kaksi ponnistusta kun märkä vauva ja kauhea kasa nestettä vaan plumpsahti ulos, kaikki paine ja kipu hävisi. Vauva alkoi itkeä ja hänet nostettiin pian rinnalle. Mies oli aivan mykkänä liikutuksesta, ja vastoin ennakkoon sanomaansa hän halusi leikata napanuoran. Siinä sitten ihmeteltiin meidän pientä, mies ei edes meinannut uskaltaa koskea eikä saanut sanottua mitään liikutukseltaan.
Samaan aikaan kätilöt puuhasi mun kimpussa, kun istukka ei meinannut syntyä. Kokeilivat aikalailla kaikkea, mutta tunnin päästä sanoivat että nyt on pakko soittaa leikkaussaliin. Meni joku 15-20min kun saatiin lupa leikkurista, vauva käärittiin peittoon ja annettiin miehelle ja mua lähdettiin viemään leikkaussaliin istukan käsin irroitukseen. Mua ei ole koskaan aiemmin nukutettu, mutta olin niin pöllämystynyt vielä tuosta synnytyksestä etten edes oikein osannut jännittää. Operaatio meni hyvin ja heräämössä olin kai tunnin verran (tosin mielestäni olin vain ehkä max puoli tuntia ), jonka jälkeen mut kärrättiin perhehuoneeseen. Siellä odotti mies ja vauva

Maisassa merkitty kestot:
1. vaihe 7h 5min
Ponnistusvaihe 23min
3. vaihe 1h 44min