Rv 38+0 aamulle oli sovittu käynnistys. Minulla alkoi kuitenkin kova pääkipu rv 37+5 ja kirjauduin osastolle jo sinä päivänä alkuillasta.
Pääkivun syytä ei saatu koskaan selville, ehkä lihasperäistä. Mutta koska olin jo osastolla, tuli lääkäri 37+6 aamulla, koputti oveen kun olin valmistautumassa aamupalan syöntiin ja kysyi "Mitä ajattelet, jos käynnistämme synnytyksen jo tänään?". Muistan miten yllättävältä se kysymys tuntui, olin valmistautunut henkisesti käynnistykseen vasta seuraavana aamuna. Sain vain nyökyteltyä.
Kätilö saapui heti perään ja sanoi, että aamupaman syömisen jälkeen saisin ensimmäisen suun kautta otettavan sytotecin.
Vauvan sykkeet oli kuunneltu juuri ennen aamupalaa ja kaikki oli hyvin.
Aamupäivästä oli lieviä supistuksia. Sain kuitenkin toisen tabletin iltapäivästä ja sen jälkeen tuli kesto selkäkipu, mutta en tiennyt onko se supistusta vai ei.
Kätilö teki sisätutkimuksen ja sanoi, että paikst ovat hieman pehmenneet aamuun verrattuna. Hän pyöritteli kalvoja ja yritti jouduttaa hommaa.
Selkäkipu alkoi olemaan sen verran kovaa, että toivoin saavani ilokaasun hommaan mukaan.
Siirryttiin siia synnytyssaliin.
Kätilö oli ihana ja varmaotteinen.
Saliin siirryessä hämmästelin, miten pieni synnytyshuone se olikaan, uusi ja raikas, mutta lähes säilykepurkin kokoinen verrattuna siihen mihin olin tottunut. Myöskään keinutuolia ei ollut, eikä tilaa liikkua.
Olin hieman pettynyt ja ahdistunut pienestä salista. Kaipasin omaa nurkkaa olla ja tuossa huoneessa kaikki ihmiset olivat jotenkin "iholla kokoajan".
Sain tipan käteen johon laitettiin oksitosiinia tippumaan. Olin auki 3cm, mutta kohdunkaulaa haluttiin hieman lyhenemään, jotta kalvot voitaisiin puhkaista.
Tippa aiheutti säännölliset supistukset, mutta kokemukseni oli, ettei synnytys ollut vielä käynnissä.
Lapsen isä tuli tässä vaiheessa paikalle, kun siirryin tippaan. Kello oli jotain 18 illalla.
Makasin tipassa 4 h ja yritin nukkua ja rentoutua sen minkä kykenin.
Kätilö kävi kyselemässä vointia vähän väliä. Lopulta n.6 h tipassa roikkumisen jälkeen puolilta öin lääkäri tuli paikalle ja sanoi, että puhkasemme kalvot.
Lapsivesi oli ok ja kaikki sujui kuten pitikin.
Synnytyssupistukset alkoivat lähes välittömästi kalvojen puhkaisun jälkeen.
Supistukset olivat rajuja. Synnytyksiä ja käynnistyksiä minulla oli takana jo useita, mutta nämä supistukset olivat sellaisia, että tuntui, että menen keskeltä poikki. Kestin ne hyvin, mutta olivat niin kovia, että supistukwen jälkeen NAURAHDIN, että tämä ei ole enää todellista tämä kipu ja voima näissä supistuksissa. Kätilö huomasi, että oksitosiinitippa tiputtaa edellen ja sammutti sen.
Synnytys eteni vauhdilla. Tunnin päästä olin jo ponnistamassa. Vauva syntyi lähes ponnistamatta, tuntui että supistukset työntävät sisuskalunikin ulos samalla. Tunne oli jotain ennenkokematonta kauheaa ja viimeiseksi sellaiseksi toivon sen jäävänkin.
Vauva syntyi ja kaikki oli hyvin. Oli ihana saada hänet syliin vihdoinkin. Minun kulta rakas.
Sitten alkoikin ihmetys. Istukka nimittäin syntyi heti perään, kun vauva oli syntynyt. Irrotuspiikkiä ei ehditty antaa.
Nousin noin puolen tunnin päästä suihkuun ja vessaan. Pääsin suihkuun asti ja aloin vuotamaan verta. En ollut koskaan ennen vuotanut noin rajusti. Kätilö passitti välittömästi takaisin sänkyyn Lattiat olivat kuin teruastamossa. Minua oksetti se näky, varmaan koska pelotti sellainen verimäärä.
Pääsin sängylle ja kätilö paineli vatsaani ja alusastiaan vuoteli verta ja hyytymiä.
Vuoto ei rauhoittunut. Sain tipan kautta hemohessiä ja nesteitä. Lääkäriä konsultoitiin. Pelkäsin kuolemaa. Minua paleli kovasti, hampaat kalisi ja keho tuntui vieraalta. Olinko shokissa mentaalisesti vai oliko keho oikeasti ahokissa veren menetyksestä ja synnytyksen rankkuudesta johtuen? Koskaan ei ole keho tuntunut niin omituiselta ja vieraalta
Pahinta tuon neljän tunnin aikana oli vatsan jatkuva painelu. Hiki valui kivusta ja ajattelin, että tämä on hirveintä mitä olen kokenut. kestin kun ajattelin jokaisen painelukerran olevan se viimeinen. 6 tuntia sitä sitten kesti. Ihana kätilö teki tuplavuoron ja hoiti synnytyksen loppuun asti.
Syytä vuotoon ei saatu. Arveltiin, että oksitosiinia oli liikaa ja kohtu reagoi siihen jotenkin oudosti. Istukka oli täydellinen, eli palasia ei ainakaan ollut jäänyt.
Koko rulianssin jälkeen jalkani olivat niin turvonneet ja koko keho, että sattui kävellä. Kesti 2 päivää päästä kävelemään vessaan ilman tukea. Turvotus teki kävelemisestä hiton vaikeaa. Itkunauratti oma ulkonäkö
Jaksoin ottaa vauvan lähelle vasta 8 tunnin päästä syntymästä. Olin aivan täysin puhki. Suretti synnytyksen kulku kaikkinensa. Annoin synnytyksestä pisteiksi 2, vaikka henkilökunta sai pisteikseen 9, toimivat pääosin tosi hyvin ja kannustavasti, sekä ammattitaitoisesti.
Tämän kokemuksen jälkeen jouduin vielä osastolle vauvan kanssa oman rintatulehdukseni vuoksi. Söin antibiootin 1.5viikkoa synnytyksestä rintatulehdukseen.
Antibiootti ei tepsinyt täysin ja rintatulehdus jäi muhimaan.
Yhtenä iltana 3 viikkoa synnytyksestä makasin horkassa sängyssä ja mikään särkylääke ei auttanut vointiin. Kuume huiteli 40c. En ollut tätä ennen edes älynnyt mitata kuumetta, kuvittelin heikon olon johtuvan rankasta synnytyksestä. Makasin päivystyksessä 2h sohvalla. Yritin pyytää että pääsisin nopeammin vastaanotolle, sanoin, että oöpni on kurja. Kuulema en näyttänyt siltä kun jaksoin vauvaakin hoitaq, tokaisi yksi sairaanhoitaja.
Hakeuduin sairaalaan ja tulehdusarvot olivat 280, lääkäri kurtisti kulmia ja varmisti epäuskoisena hoitajalta että kuuliko oikein. Siitä menimme vauvan kanssa suoraan osastolle, minut kuljetettiin Jouduimme oudolle osastolle, eristyksiin korona aikana. Osastolla ei ollut valmiuksia hoitaa vastasyntynyttä, ei ollut lisämaitoa(lapsen isä toi kaupasta omat) ja tuntui että oli todella liikaa säätöä kaiken sen huonovointisuuteni huomioon ottaen. Minua kärrättiin pari kertaa röntgeniin ja yritettiin miettiä olisko mätää jota punkteerata rinnasta, jotta paine helpottaisi. Mitään sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Vain aika parantaisi tulehtuneet turvonneet kudokset. Verenpaineeni huiteli katossa, iski hurja pääkipu ja tuntui, että olisi helpompi kuolla. Kaiken keskellä yritin hoitaa vauvaa. Olin epätoivoinen. Itkin ja masennuin.
Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt antaa vauva isälleen ja vaan levätä rauhassa. Yritin kuitenkin pelastaa imettämisen ja ei leikannut järki ei, että mikä olisi paras vaihtoehto.
Paljon on elämään mahtunut, mutta tuo kaikki synnytyksestä-kunnes vauva oli 1kk oli kammottavaa aikaa. En haluaisi elää uudelleen. Eikä se tuntunut yhtään ihanalta oikeastaan missään vaiheessa.
Elämä alkoi kuitenkin voittaa, kun olin 5 päivää maannut säännöllisessä antibioottitipassa ja pääsin kotiin antibioottipakettien kera. Lopetin imetyksen ja siirryttiin vauvan kanssa pulloruokintaan. Surin etten voinut imettää, mutta kannoin pientä tunti kaupalla rintarepussa, jossa hän viihtyi hyvin. Tuntui, että side oli lähes yhtä vahva kuin jos olisin imettänyt.
Nii, ja rinnat paranivat yllättävän nopeasti, 2 viikkoa kotiutumisesta ne olivat jo normaalin tuntoiset.
Jokseenkin masennuin tuosta kokemuksesta. Niin paljon meni pieleen ja oli paljon kärsimystä. Nyt kun olen uudelleen raskaana, olen alkanut käymään koko rulianssia uudelleen läpi mielessä. Olen ajatellut, että lopetan imetyksen, jos ilmenee rintatulehduksen oireita ja synnytyksessä haluan harkitusti cytoteciä.
Pääkivun syytä ei saatu koskaan selville, ehkä lihasperäistä. Mutta koska olin jo osastolla, tuli lääkäri 37+6 aamulla, koputti oveen kun olin valmistautumassa aamupalan syöntiin ja kysyi "Mitä ajattelet, jos käynnistämme synnytyksen jo tänään?". Muistan miten yllättävältä se kysymys tuntui, olin valmistautunut henkisesti käynnistykseen vasta seuraavana aamuna. Sain vain nyökyteltyä.
Kätilö saapui heti perään ja sanoi, että aamupaman syömisen jälkeen saisin ensimmäisen suun kautta otettavan sytotecin.
Vauvan sykkeet oli kuunneltu juuri ennen aamupalaa ja kaikki oli hyvin.
Aamupäivästä oli lieviä supistuksia. Sain kuitenkin toisen tabletin iltapäivästä ja sen jälkeen tuli kesto selkäkipu, mutta en tiennyt onko se supistusta vai ei.
Kätilö teki sisätutkimuksen ja sanoi, että paikst ovat hieman pehmenneet aamuun verrattuna. Hän pyöritteli kalvoja ja yritti jouduttaa hommaa.
Selkäkipu alkoi olemaan sen verran kovaa, että toivoin saavani ilokaasun hommaan mukaan.
Siirryttiin siia synnytyssaliin.
Kätilö oli ihana ja varmaotteinen.
Saliin siirryessä hämmästelin, miten pieni synnytyshuone se olikaan, uusi ja raikas, mutta lähes säilykepurkin kokoinen verrattuna siihen mihin olin tottunut. Myöskään keinutuolia ei ollut, eikä tilaa liikkua.
Olin hieman pettynyt ja ahdistunut pienestä salista. Kaipasin omaa nurkkaa olla ja tuossa huoneessa kaikki ihmiset olivat jotenkin "iholla kokoajan".
Sain tipan käteen johon laitettiin oksitosiinia tippumaan. Olin auki 3cm, mutta kohdunkaulaa haluttiin hieman lyhenemään, jotta kalvot voitaisiin puhkaista.
Tippa aiheutti säännölliset supistukset, mutta kokemukseni oli, ettei synnytys ollut vielä käynnissä.
Lapsen isä tuli tässä vaiheessa paikalle, kun siirryin tippaan. Kello oli jotain 18 illalla.
Makasin tipassa 4 h ja yritin nukkua ja rentoutua sen minkä kykenin.
Kätilö kävi kyselemässä vointia vähän väliä. Lopulta n.6 h tipassa roikkumisen jälkeen puolilta öin lääkäri tuli paikalle ja sanoi, että puhkasemme kalvot.
Lapsivesi oli ok ja kaikki sujui kuten pitikin.
Synnytyssupistukset alkoivat lähes välittömästi kalvojen puhkaisun jälkeen.
Supistukset olivat rajuja. Synnytyksiä ja käynnistyksiä minulla oli takana jo useita, mutta nämä supistukset olivat sellaisia, että tuntui, että menen keskeltä poikki. Kestin ne hyvin, mutta olivat niin kovia, että supistukwen jälkeen NAURAHDIN, että tämä ei ole enää todellista tämä kipu ja voima näissä supistuksissa. Kätilö huomasi, että oksitosiinitippa tiputtaa edellen ja sammutti sen.
Synnytys eteni vauhdilla. Tunnin päästä olin jo ponnistamassa. Vauva syntyi lähes ponnistamatta, tuntui että supistukset työntävät sisuskalunikin ulos samalla. Tunne oli jotain ennenkokematonta kauheaa ja viimeiseksi sellaiseksi toivon sen jäävänkin.
Vauva syntyi ja kaikki oli hyvin. Oli ihana saada hänet syliin vihdoinkin. Minun kulta rakas.
Sitten alkoikin ihmetys. Istukka nimittäin syntyi heti perään, kun vauva oli syntynyt. Irrotuspiikkiä ei ehditty antaa.
Nousin noin puolen tunnin päästä suihkuun ja vessaan. Pääsin suihkuun asti ja aloin vuotamaan verta. En ollut koskaan ennen vuotanut noin rajusti. Kätilö passitti välittömästi takaisin sänkyyn Lattiat olivat kuin teruastamossa. Minua oksetti se näky, varmaan koska pelotti sellainen verimäärä.
Pääsin sängylle ja kätilö paineli vatsaani ja alusastiaan vuoteli verta ja hyytymiä.
Vuoto ei rauhoittunut. Sain tipan kautta hemohessiä ja nesteitä. Lääkäriä konsultoitiin. Pelkäsin kuolemaa. Minua paleli kovasti, hampaat kalisi ja keho tuntui vieraalta. Olinko shokissa mentaalisesti vai oliko keho oikeasti ahokissa veren menetyksestä ja synnytyksen rankkuudesta johtuen? Koskaan ei ole keho tuntunut niin omituiselta ja vieraalta
Pahinta tuon neljän tunnin aikana oli vatsan jatkuva painelu. Hiki valui kivusta ja ajattelin, että tämä on hirveintä mitä olen kokenut. kestin kun ajattelin jokaisen painelukerran olevan se viimeinen. 6 tuntia sitä sitten kesti. Ihana kätilö teki tuplavuoron ja hoiti synnytyksen loppuun asti.
Syytä vuotoon ei saatu. Arveltiin, että oksitosiinia oli liikaa ja kohtu reagoi siihen jotenkin oudosti. Istukka oli täydellinen, eli palasia ei ainakaan ollut jäänyt.
Koko rulianssin jälkeen jalkani olivat niin turvonneet ja koko keho, että sattui kävellä. Kesti 2 päivää päästä kävelemään vessaan ilman tukea. Turvotus teki kävelemisestä hiton vaikeaa. Itkunauratti oma ulkonäkö
Jaksoin ottaa vauvan lähelle vasta 8 tunnin päästä syntymästä. Olin aivan täysin puhki. Suretti synnytyksen kulku kaikkinensa. Annoin synnytyksestä pisteiksi 2, vaikka henkilökunta sai pisteikseen 9, toimivat pääosin tosi hyvin ja kannustavasti, sekä ammattitaitoisesti.
Tämän kokemuksen jälkeen jouduin vielä osastolle vauvan kanssa oman rintatulehdukseni vuoksi. Söin antibiootin 1.5viikkoa synnytyksestä rintatulehdukseen.
Antibiootti ei tepsinyt täysin ja rintatulehdus jäi muhimaan.
Yhtenä iltana 3 viikkoa synnytyksestä makasin horkassa sängyssä ja mikään särkylääke ei auttanut vointiin. Kuume huiteli 40c. En ollut tätä ennen edes älynnyt mitata kuumetta, kuvittelin heikon olon johtuvan rankasta synnytyksestä. Makasin päivystyksessä 2h sohvalla. Yritin pyytää että pääsisin nopeammin vastaanotolle, sanoin, että oöpni on kurja. Kuulema en näyttänyt siltä kun jaksoin vauvaakin hoitaq, tokaisi yksi sairaanhoitaja.
Hakeuduin sairaalaan ja tulehdusarvot olivat 280, lääkäri kurtisti kulmia ja varmisti epäuskoisena hoitajalta että kuuliko oikein. Siitä menimme vauvan kanssa suoraan osastolle, minut kuljetettiin Jouduimme oudolle osastolle, eristyksiin korona aikana. Osastolla ei ollut valmiuksia hoitaa vastasyntynyttä, ei ollut lisämaitoa(lapsen isä toi kaupasta omat) ja tuntui että oli todella liikaa säätöä kaiken sen huonovointisuuteni huomioon ottaen. Minua kärrättiin pari kertaa röntgeniin ja yritettiin miettiä olisko mätää jota punkteerata rinnasta, jotta paine helpottaisi. Mitään sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Vain aika parantaisi tulehtuneet turvonneet kudokset. Verenpaineeni huiteli katossa, iski hurja pääkipu ja tuntui, että olisi helpompi kuolla. Kaiken keskellä yritin hoitaa vauvaa. Olin epätoivoinen. Itkin ja masennuin.
Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt antaa vauva isälleen ja vaan levätä rauhassa. Yritin kuitenkin pelastaa imettämisen ja ei leikannut järki ei, että mikä olisi paras vaihtoehto.
Paljon on elämään mahtunut, mutta tuo kaikki synnytyksestä-kunnes vauva oli 1kk oli kammottavaa aikaa. En haluaisi elää uudelleen. Eikä se tuntunut yhtään ihanalta oikeastaan missään vaiheessa.
Elämä alkoi kuitenkin voittaa, kun olin 5 päivää maannut säännöllisessä antibioottitipassa ja pääsin kotiin antibioottipakettien kera. Lopetin imetyksen ja siirryttiin vauvan kanssa pulloruokintaan. Surin etten voinut imettää, mutta kannoin pientä tunti kaupalla rintarepussa, jossa hän viihtyi hyvin. Tuntui, että side oli lähes yhtä vahva kuin jos olisin imettänyt.
Nii, ja rinnat paranivat yllättävän nopeasti, 2 viikkoa kotiutumisesta ne olivat jo normaalin tuntoiset.
Jokseenkin masennuin tuosta kokemuksesta. Niin paljon meni pieleen ja oli paljon kärsimystä. Nyt kun olen uudelleen raskaana, olen alkanut käymään koko rulianssia uudelleen läpi mielessä. Olen ajatellut, että lopetan imetyksen, jos ilmenee rintatulehduksen oireita ja synnytyksessä haluan harkitusti cytoteciä.
Ei mikään ihme, että ne pyörii nyt mielessä. Älä epäröi pyytää apua niiden käsittelyyn, jos yhtään tuntuu siltä, etkä ole sitä vielä saanut!
