Wildside_, varsinkin nyt kun on tullut enemmän katsekontaktia ja hymyjä, niin meillä vauvan oman ajan tarpeen huomaa siitä, ettei vahingossakaan katsota äitiä tai iskää silmiin, vaan katse harhailee pitkin seiniä ilme vakavana. Vauva siis tavallaan sulkeutuu omaan maailmaansa. Toinen selkeä merkki meijän pojalla on semmoinen säälittävä vaikeroiva itku, nälkä- ja kipuitkuissa on paljon enemmän ponnekkuutta.
Esimerkiksi äsken herättiin nälkään ja imetin pojan. Sen jälkeen seurusteltiin niin, että poika tapitti suoraan silmiin, hymyjä sateli, riemunkiljahduksia ja ääntelyjä kuului. Ei mennyt kauaa, kun alkoikin katse vähitellen harhailee eikä äiti enää yhtään kiinnostanut, sain vain pari tuimannäköistä mulkaisua
Pari haukotusta siinä vielä ehti tulla, ennen kuin ehdin nostaa vaunuihin päikyille, jossa viiden minuutin vaikerruksen (jona aikana vaunuja heijasin) jälkeen nukahdettiin. Aina ei nukahdeta, mutta pötkötellään muuten tyytyväisenä itsekseen sylissä (jolloin voi hyvällä omatunnolla kattoo rauhassa telkkaria tai puhelinta
), sitterissä tai vaunuissa, meidän touhutessa samassa huoneessa muuta.
Tässä vaiheessa, kun tuli just kuus viikkoa täyteen, niin ei nuo seurusteluhetket kestä vielä kuin ehkä korkeintaan 15-20 minuuttia kerrallaan, sit tunnutaan olevan jo ihan uuvuksissa sosiaalisuudesta ja kaivataan lepoa. Tämän ajan lyhyys oli siis se seikka, joka eniten mut "yllätti". Ettei tarvii oikeesti olla koko ajan höpöttämässä ja viihdyttämässä... Eihän sitä oikeasti itsekään jaksa kaiken aikaa muiden juttuja kuunnella
Näähän on siis vaan omia kokemuksia, eikä mitään absoluuttisia totuuksia, mutta toivottavasti niistä on apua :) Meillä siis ekoilla viikoilla saattoi olla monta tuntia putkeen hereillä, niin ettei varsinaisia päiväunia tullut ollenkaan ja ihmeteltiin vaan, että miksei nuku vaikka "kaikkensa yrittää". Nyt on opittu, ettei kaikkea tarvii yrittää vaan voi vaan olla rauhassa ja täällä nyt torkutaan yleensä vähintään kahdet kunnon päikkärit joka päivä.
..Vielä kun joku keksisi laitteen, joka osaisi laittaa aina pudonneen tutin automaattisesti lapsen suuhun, jottei siihen tarttisi pojan herätä, niin olisi varmasti sekä lapsi että vanhemmat astetta tyytyäisemmät
Esimerkiksi äsken herättiin nälkään ja imetin pojan. Sen jälkeen seurusteltiin niin, että poika tapitti suoraan silmiin, hymyjä sateli, riemunkiljahduksia ja ääntelyjä kuului. Ei mennyt kauaa, kun alkoikin katse vähitellen harhailee eikä äiti enää yhtään kiinnostanut, sain vain pari tuimannäköistä mulkaisua
Tässä vaiheessa, kun tuli just kuus viikkoa täyteen, niin ei nuo seurusteluhetket kestä vielä kuin ehkä korkeintaan 15-20 minuuttia kerrallaan, sit tunnutaan olevan jo ihan uuvuksissa sosiaalisuudesta ja kaivataan lepoa. Tämän ajan lyhyys oli siis se seikka, joka eniten mut "yllätti". Ettei tarvii oikeesti olla koko ajan höpöttämässä ja viihdyttämässä... Eihän sitä oikeasti itsekään jaksa kaiken aikaa muiden juttuja kuunnella
Näähän on siis vaan omia kokemuksia, eikä mitään absoluuttisia totuuksia, mutta toivottavasti niistä on apua :) Meillä siis ekoilla viikoilla saattoi olla monta tuntia putkeen hereillä, niin ettei varsinaisia päiväunia tullut ollenkaan ja ihmeteltiin vaan, että miksei nuku vaikka "kaikkensa yrittää". Nyt on opittu, ettei kaikkea tarvii yrittää vaan voi vaan olla rauhassa ja täällä nyt torkutaan yleensä vähintään kahdet kunnon päikkärit joka päivä.
..Vielä kun joku keksisi laitteen, joka osaisi laittaa aina pudonneen tutin automaattisesti lapsen suuhun, jottei siihen tarttisi pojan herätä, niin olisi varmasti sekä lapsi että vanhemmat astetta tyytyäisemmät

