Täältä tulee nyt hieman omanapailua, kun meinaa tosissaan olla pinna kireällä...
Meille taisi sattua todella suuritarpeinen vauva, vaikka välillä näyttikin jo helpottavan. Arki on muodostunut hyvin työlääksi, kun käytännössä koko ajan pitää toisen vanhemman olla kiinni pojassa. Ei nuku sängyssä, ei vaunussa (paitsi lenkillä, ja sinne ei olla pakkasten takia kauheasti päästy), ei sitterissä eikä missään muuallakaan yksin. Parhaiten nukkuu rinnalla ja kauhea huuto alkaa heti, jos koettaa siirtää pois. Itku on volyymilta luokkaa "naapurit säälittää" ja se alkaa heti täydellä teholla. Poika huutaa välillä sellaista raivoitkua, että äidillä on sydän ihan rikki kun katsoo toisen ikävää oloa.

Kipuitkua se ei ole, sillä mahavaivoissa hän ähisee erilailla ja piereskelee paljon. Nyt on vielä päällä joku tiheän imun kausi, mikä on aiheuttanut ylensyöntiä ja oksentelua... Nukahtamisen kanssa saa käydä aina hirveän väsytystaistelun, kun poika sinnikkona yrittää pysytellä viimeiseen asti hereillä.
Tuli taas ihan kamalan paha mieli, kun väsyneenä ja turhautuneena kiroilin jo pojallekin, miksi pitää koko ajan kätistä. :/ Eihän se hänen vika ole, ettei toinen vielä osaa ilmaista tarpeitaan muulla tavoin. Koko ajan on ihan riittämätön olo, kun en omista lehmänhermoja vaan väsyn tähän touhuun. Hän on kuitenkin niin maailman suloisin ja rakkain olento enkä minä osaa tarjota tarpeeksi lohtua tai virikkeitä, mitä milloinkin vaatii. Onneksi, onneksi mulla on ihan paras mies! Viime yönä hän otti vahtivuoron puoli kolmesta seitsemään, niin sain sen ajan nukuttua.
Miten te muut käsittelette näitä paska äiti -fiiliksiä? Nytkin itku pääsee, kun katson rinnalla nukkuvaa rakasta. Haluaisin olla niin paljon parempi äiti hänelle, vaan kun ei taidot, voimat ja kärsivällisyys riitä. :'(