Ihanat kamalat sukulaiset

Ikävä kyllä, ei aina ne lapsenlapsetkaan motivoi jättämään viinaa. Oma äitini on tästä erittäin hyvä esimerkki.

Ja kuitenkin, ei toista ihmistä voi pakotttaa raitistumaan tai edes vähentämään. Kyllä se motivaatio pitää löytyä itsestä.

Itse toivoisin kovasti, että saisin jostain voimaa irtaantua äidistäni täysin. Valitettavasti se ei nyt vain ole mahdollista, ellen halua myös menettää samalla yhteyttä isääni ja todennäköisesti myös veljeeni.
 
Jep, en vielä ihan alkoholismin tasolla usko tuon anopin olevan, onneksi. Mutta enpä sitten enää suostu lähtemään millekään yllärivisiiteille. Ja sekin onni on että vauvan kanssa pitää lähteä jo alkuillasta kotiin nukkumaan ;)
 
Tsemppiä todella paljon. Tilanteesi ei kyllä todellakaan ole mikään helppo. Yritä jaksaa ja muista olla vahvana. :Heartred
 
Joo... pakko sanoo, et ei ketään voi pakottaa raitistumaan vaan se pitää lähtee itsestä. Jos itsellä ei ole tahtoa ja motivaatiota on kaikki turhaa.

Itse elänyt äitini kanssa kahdelleen siihen saakka kunnes isäpuoli astui elämäämme joskus, ku olin ala-asteella. Äitini joi salaa jonkin verran ja vuosien mittaan se vaan paheni. No nyt sitä ollan taas hoitojen avulla saatu hieman kuriin, mutta ei sillä tunnu olevan mitään omaa tahtoa asian hoitamiseksi. Salaa juominen on nimittäin jatkunut. Hän elää omassa pienessä valhe maailmassa missä se kuvittelee, ettei kukaan tajua sen juoneen. No nyt sitten isäpuolikin otti välimatkaa, kun ei jaksanut kattoa. En kyll ihmettele yhtään, mutta toiveeni olisi, että saisivat sovittua edes tän tulevan nyytin takia. Tässä osa vain tarinasta jonka olen joutunut kokemaan ja en todellakaan halua lapseni kokevan samaa. Olen sen hänelle kyllä ilmaissut, etten aijo lasta hänelle jättää tai päästää häntä lähelle hänen ollessa kännissä. En vaan tiiä onko se sit menny ollenkaan perille saakka.

Tässä samalla, kun taistelen ainoan vanhempani raittiuden eteen ja yrittän auttaa häntä, ni kummitätini tekee sisäisesti hidasta kuolemaa. Hän on sairastanut syöpää jo vuosia, mutta nyt syöpä uusii useammin ja pahenee koko ajan. Samalla tätini mies tekee kuolemaa kotona täitini hoivissa. Eikä parannusta ole tiedossa. No nyt tämän kaiken lisäksi mieheni mummo saa kohtauksia ja tekee kanssa lähtöä. Eikä siin tietenkään kaikki.... hyvin pitkä aikainen ja rakas hoito heppa on ruennut voimaan huonosti ja varmaan joudutaan lopettamaan. Sit mun parhaat kaverit kenestä olin ajatellut kummia tälle nyytille ni ei enää pidä muhun mitään yhteyttä. Kaiken kukkuraksi anoppi haukkuu ja arvostelee mua äitinä.

Jotenkin tuntuu, et miten voin nauttia enää raskaudesta, ku ympärillä on tälläistä....? Mulle tuputettiin kaiken tän päälle vielä muutamaa ryhmä juttua ja kaikee hoidettavaksi ni ei kiitos kyll. Eiköhän tässä ole ihan tarpeeksi. Pitää yrittää varmaan vaan jaksaa iloita yhdestä pienestäkin asiasta. :)
 
Huhhuh mitä juttuja täällä ketjussa :S Tsemppiä kaikille teille joilla oikeasti suht kamalia sukulaisia.

Totesin näitä viestejä lukiessani että miehenikin suku on oikein jees, ei valittamista enää näiden jälkeen. Oon päässyt helpolla vaikka mieheni suku ja varsinkin hänen lapsuuden perhe tuntuu olevan lähes kaikki hieman sekavampaa sorttia. Kuitenkaan tarkoituksella ilkeitä ole vaikka ongelmia tuntuukin riittävän.
 
Tsemppiä kaikille teille <3 hurjia sukulaisia ja kohtaloita ootte joutuneet kohtaamaan. Saas nähdä kuinka omalle kohdalle sattuu kun joskus haaveista tulee totta ja omaa lasta oottelen. Äidilleni oon ainoa lapsi ja hänel on mielenterveysongelmia. On lääkitykset ja terapiat yms. Mut jotenki kuitenki miietityttää et miten sitte asiaan suhtautuu.. noh näkee sit :)
Veli(puoli) on myös jo valmiiksi päättänyt että kun saan lapsen joskus niin hänest tulee sitten kummi (!?!!). Tästä olikin jo jollain muullakin juttua että eiköhän se ole sitten ihan vanhempien päätös että ketä kysyyvät...
kuinkahan paljon mulla vielä keittääkään joskus kku nyttenkin jo höyry nousee korvista :confused:
 
Meidän iskä juo aina kun sille tulee eläke. Nykyään juo paljon vähemmän kuin ennen, mutta silti mulla on ollu jo vuosia tapana lyödä hälle luuria korvaan jos alkaa kännissä soittelemaan enkä suostu kylään tai ota vastaan meille jos herra on ottanut. Tällä tavoin minä en ressaa asiasta eikä hänkään sitä seuraavana päivänä muista, ainakaan kunnolla. Enkä todellakaan anna lastani hälle syliin, jos on juonut. En siis ole teinivuosien jälkeen yrittänyt saada iskää lopettamaan, kun ei siitä ole hyötyä.

Meilläkin sisko ilmoittautui lapsen kummiksi heti kun sai tietää raskaudestani. No, enpä häntä ottanut, sillä välit on muutenkin viileähköt.

Ai kauhee, kun kuulostan kylmältä... mut mulla ja iskällä on nykyään tosi hyvä ja toimiva suhde.
 
Valtavasti tsemppiä jatkoon. Uskon, että tilanne ei ole helppo ja omat tunne myrskyt päälle. :Heartred
 
Mä olen kateellinen teille, joilla siskot ja veljet ilmottautuvat kummeiksi. Oma siskoni soitti ja naureskeli, miksi hitossa hänet oli kutsuttu mun vauvajuhliin, et voisinko vihjasta mun kavereille, ettei olla niin hyvissä väleissä. Sanoin, että siksi kutsuivat, kun olin itse hänet siihen kutsuttavien listaan laittanut. Tän jälkeen sisko vielä kertoi, että olisi tuntenut olonsa tosi oudoksi, koska ei tykkää yhtään lapsista ja nyt tämä mun lapseni on ensimmäinen, josta hänen on pakko tykätä.

Mitäpä tuohon nyt voi sitten sanoa. Vuosien mittaan olen monesti yrittänyt ojentaa sovinnon kättä ja tarjota siskolle mahdollisuutta olla sisko. Mutta aina se on mut torjunut ja tarttuu menneisiin erimielisyyksiin ja siihen, ettei muka olla väleissä, vaikkei meidän välillä ole ollut mitään skismaa enää aikoihin. Turhauttaa ja surettaa. Kyllä mä haluaisin, että mullakin olisi oikea sisko ja että pojalla olisi täti. Mutta turha toivo taitaa olla. :(
 
Mun näkemyksen mukaan omaa elämää helpottaa rutkasti se että lakkaa toivomasta kenenkään muuttumista toisenlaiseksi. Aniharva kovin radikaalisti enää aikuisiällä miksikään muuttuu. :smiley-angelic008

Minua auttoi kun tajusin mitä ihmistyyppiä mielestäni ärsyttävä ja ennakoimaton henkilö edustaa. Huomasin että hän on ns. hyvänpäivän ihminen. Kun kaikki on oikein mainiosti, hän tulee valmiiseen pöytään, valokuvauttaa itseään rakkaan lapsenlapsen kanssa (jota ei montaa kertaa ole vaivautunut edes tapaamaan), kehuu ihmisille mielellään kuinka ihana lapsenlapsi hänellä on (ja jättää mainitsematta sen tosiasian ettei edes tunne lapsenlasta koska kiinnostus tätä kohtaan on ollut vähäistä). Jos tuo ihminen haistaa vaikeuksia, esim. minä katkaisen koipeni ja miehen pitää olla töissä, pitäisi jaksaa lastenhoito, lääkärireissut, apteekissa ramppaaminen rikkinäisen jalan ja lapsen sekä hänen tarvikkeidensa kera niin kyseinen tyyppi pitää varmuuden vuoksi välimatkaa muutaman kuukauden. Ei soita, tule käymään tms. Ei siinä, kyllä me pärjätään ja aina ollaan pärjätty, mutta tuo välttely on vähän ärsyttävää ja liioittelua. Ei me olla ikinä ketään pakotettu lastenvahdiksi tai muutenkaan auttamaan. Kai se hajoaisi jo siihen jos hänen mitä kuuluu -kysymykseensä joku vastaisi että huonoa.

Tajusin että hänen toiminnassaan on sittenkin kaava. Se on sittenkin ennakoitavaa. Hänen kanssaan ei voi puhua mistään mikä ei ole kivaa ja mukavaa, eikä häntä tule näkymään jos joku on hätänä tai tarvittaisi apua jossain. Hän käy silloin kun on varma että kaikki sujuu ja mitään yllättävää ei tule. Miten tuollaisella ihmisellä on voinut koskaan olla pieniä lapsia? Ainahan lasten kanssa tulee jotain yllättävää. Ei se minun mielestäni ole paha asia, pitääpähän mielen virkeänä eikä pääse verivä kivi sammaloitumaan :p
 
Hanskimus! Mun isä on ihan samanlainen :/ Kova esittämään muille että pitää paljon lapsenlapsia hoidossa, vaikka todellisuus on että esikoiseni on ollut hänen kanssaan yötä n. 4-5 kertaa koko 4 vuoden ikänsä aikana :D Hän ei tarjoa itse apua, ja jos pyydän, niin "katsotaan lähemmin" jne. Äitini on myös vaikea ihminen, molemmat pelaavat omaan pussiin ja elävät kulissia alkoholinkäytön peittämiseksi. Pidän vähän yhteyttä molempiin, enkä enää kaipaa heitä elämääni mistään kohtaan. Lapsia kävi joskus sääliksi, mutta - elämä on, ei viitsi opettaa lapsille "on harmi kun teillä ei ole isovanhempia, jotka välittävät", minä aion opettaa omilleni että ollaan iloisia toisistamme ja siitä mitä meillä on :)
 
Onneks täältä löytyi uudelle käyttäjälle tällainen ketju!

Olen rv 14+6 ja just jouluna ilmoitettiin tuleville mummolle ja papalle (mieheni vanhemmat) vauvauutiset. Anoppihan on onnesta pyöreenä, mutta appiukon reaktio oli tosi vaisu. Ottaen huomioon, että mieheni veljen 8-kuinen tytär saa ihan mahdottomasti huomiota ja lässytystä osakseen.... jopa miehen siskon KOIRA tuntui appeani kiinnostavan enemmän. Tänään sitten ihan out of the blue appiukko soittaa miehelleni ja yrittää alkaa sönköttää, että mein tuleva vauva ole sit hänen lapsenlapsensa.... mies käski isänsä pitää suunsa kiinni (ei ihan näinkään nätein sanakääntein) ja pisti luurin kiinni.

Taustalla on siis taistelu meidän perheen sukunimestä, mieheni kun kehtasi naimisiin mennessämme ottaa minun sukunimeni. Appiukkoni mielestä se oli pahin mahdollinen loukkaus häntä kohtaan, eikä suostunut edes häihin tulemaan. Meidän perheen sukunimi on siis minun tyttönimeni, eli tietysti myös tulevan lapsen sukunimi. Välit kuitenkin hiljalleen paranivat tässä viimeisen kolmen vuoden aikana.

Ehkä kaikkein eniten mua harmittaa tässä se, että lapsella tulee nyt sit olemaan vissiin vaan mummi ja vaari (mun vanhemmat) ja satunnaisesti, kun pääsee ulos, niin mummo (mieheni äiti). Onneksi sentään kaikki mieheni sisarukset ovat mukana lapsen elämässä. Harmittaa vaan, että mahdollisista sukujuhlista tulee vaikeita. :/

Suurin hankaluus on siinä, että pelkään appeni aloittavan taas saman häirinnän kuin ennen häitämme: piti vähintään kerran viikossa soittaa ja haukkua mieheni ja minut sekä minun vanhempani siinä sivussa... Ennen häitä se oli tarpeeksi stressaavaa, nyt raskaana ollessa (itkun ollessa muutenkin herkässä) tuntuu pelkkä ajatuskin ylivoimaiselta.
 
Voi luoja, kyllä on kummallinen appiukko :O En voi muuta sanoa kuin että itsensä tossa nolaa ja menettää luultavasti välejä samalla! Tsemppiä!!!!!!!
 
meablie, mulla tulee savua korvista! Pisti sit niiiin vihaks sun appiukkos! Mulla kun alkaa olla toi raskausajan itkuherkkyys vaihtunu viimesillään vaappuvan ankan raivoks, alan olla sitä mieltä että voisit antaa sen ukkelin osoitteen mulle. Jos mä kävisin vähän karjumassa sille. Mikään ei oo niin pelottavaa kun vihanene raskaana oleva nainen! Murrr!

Voimia appiukon ja koko ton tilanteen kanssa! Muistat vaan sukujuhlien yms kanssa että sun tehtävä ei oo kantaa niistä huolta, kun asia ei kerta sulle ongelma oo! Itellä on appivanhemmat eronnu joku 20 vuotta sitten, mutta edelleen tää entinen aviopari kantaa kaunaa ja painavaa katkeruutta toisilleen. Aina kaikki juhlat (lasten synttärit ym) on suvussa järjestelty niin että appiukko vaimoineen sekä anppk kutsutaan eri päivinä tai eri kellonaikaan - siis aina ennne kun mä astuin kuvioon! Minähän en ala aikuisten ihmisten takia järjestelemään mitään eriskummallisuuksia tai miettimään että kutsunko omat porukat lasten synttäreille samaan aikaan miehen isän vai äidin kanssa! Eikä oo ainakaan kukaan uskaltanu valittaa. ;) Hääjuhlan istumajärjestyksen kanssa näin sen verran vaivaa että sain anopin ja apen sumplittua eri pöytiin, mutta tän tein vain siks että anoppi oli ystävällisesti lapsivastuussa ja otti tytöt yöksi jne, ja leipoi vielä kahvipöytään vähän kakkujakin.

Huh mikä tarina, ja tätä liibalaabaa riittäis ihan kuinka pitkälle vaan....
 
Meablie: Suku on pahin! Jotkut ihmiset reagoivat vähän rajusti, jos eivät saa aina omaa tahtoaan läpi. Asuvatko miehen vanhemmat teidän lähellänne? Oletteko paljon tekemisisssä? Odotusaikana tuollaiset negatiiviset asiat satuttavat todella paljon, itse sain sitä lähinnä entisten ystävieni taholta, enää yhden ilkeilijän kanssa olen tekemisissä. Sukulaisten kanssa tilanne on tietysti sikäli raskaampi, että omalle lapselleen toivoisi suuren ja rakastavan suvun.

Meillä kävi vähän niin, että miehen sukulaiset jäivät etäisiksi, koska asuvat kauempana. Ongelma tuossa tosin on ollut myös miehen saamattomuus yhteyden pidossa. Kuvia olen toki tunnollisesti lähettänyt, tosin ainoastaan anoppi reagoi niihin...

Itse olen tuntenut lapsena melko vähän isäni sukulaisia, koska suurin osa heistä on asunut ulkomailla. Äitini suvusta on myös moni muissa maissa, osa kirjaimellisesti toisella puolella maapalloa. Tietysti sitä yhteyttä on pidetty yllä, mutta usein kaipasin lapsena sellaisia serkkuja, joita tapaisi vähän useammin kuin kerran viidessä vuodessa.

Saattaahan tuo miehesi isä toki rauhoittua lapsen syntymään mennessä ja jopa täysin kääntää kelkkansa. Eivät minunkaan sukulaiseni kauheasti pitäneet yhteyttä odotusaikana, mutta pienokaisen synnyttyä pakkaantuivat sairaalaan! :) Pidä, Meablie, huolta itsestäsi ja omasta voinnistasi, se on tärkeintä mitä voit tehdä nyt. Miehesi on nyt oltava tukenasi, onhan hän itse sinut ja sukunimen valinnut. Anna apen kasvaa kiukuistaan yli ja jos ei kasva, niin onhan lapsella sentään sinun vanhempasi! Minä en omasta lapsuudesta muista kuin yhden mummin, muut isovanhemmat olivat kuolleita tai liian kaukana.
 
Yleisesti (ei ehkä niinkään tuohon M:n alotukseen).. Ei kannata liikaa tehdä johtopäätöksiä sen suhteen, miten joku reagoi. Jokainen reagoi omalla tavallaan.

Jotkut tarvitsevat aikaa tottua ajatukseen, etenkin jos on ihan puskista tullut uutinen. Oma äitini oli ääriään myöten onnellinen kun kerroin raskaudestani, joka sittemmin meni kesken.

Tässä raskaudessa odotimme viikoille +12.. kertoessani uutiset, en meinannut uskoa silmiäni. Oli niin vaisu ja olematon reaktio.. Nyt vasta (rv 18+3) hän on uskaltanut taas näyttää jotain innostumisen merkkejä..

Olin melko pettynyt ja surullinen hänen reaktioonsa, mutta asiaa ajatellessa uskon, että edellinen keskenmeno satutti myös häntä ja on vaikea taas heittäytyä täysillä mukaan...

Mutta niin siis, pointtina se, että älkää ihmiset liian nopeasti tehkö omia johtopäätöksiä asioista, joista ette voi olla varmoja. Ottakaa mielummin vaikka puheeksi kyseinen asia, josko sitten saisi selvyyden.

Sitten jos saa vastauksen, joka ilmentää sitä,että henkilöä ei yksinkertaisesti kiinnosta tai että arvostus puuttuu kokonaan, niin sitten voi alkaa jo höyrystelemään.
 
Last edited by a moderator:
Polkulainen: Onneksi mieheni onkin tosi kannustava eikä kauheesti isäänsä puolustele, pikemminkin mua. Asutaan kaikki samassa kaupungissa, joten lähellä ollaan. Omatkin vanhemmat asustaa täällä. Mullakin oli oman isän suku etäinen pienenä, nyt vasta myöhemmin isän siskon kanssa lähennytty kummiuden kautta. Haluis tosiaan vaan että omalla pikkusella olisi kaikki sukulaiset, jotka vaan elossa ovat, niin mukana elämässä.

Lila-Aurora: ihana vastaus, kiitos siitä. :hug013

Ja yleisestikin kiitos sympatiasta. Kyllä kun pienetkin asiat itkettää, niin tämmöset vähän isommat tuntuu ihan katastrofeilta.
 
Voi teitä, tsemppiä kaikille, koittakaa jaksaa <3 Tässä alkoi jo omat murheet tuntumaan niin olemattomalta.

Avaudun silti tilanteesta joka stressaa ja ahdistaa.

Äitini on todella vaikea ihminen, sellainen joka ei tee koskaan mitään väärin ja koskaan hänellä ei ole hyvä päivä tai mikään hyvin. Ja kaiken lisäksi vammanen, istuu pyörätuolissa tuntemattoman sairauden ja oman piittaamattomuuden takia. Äitini on samanlainen luonteeltaan kuin isänsä, äitin äiti on aina ollut ihana, viime päivinä kuitenkin mielipiteeni on muuttunut täysin.

Äitini on aina kaatanut kaiken paskan mun niskaani, joko sitä vaivaa joku mies, veljeni tai sitten se on riidellyt sukulaisten kanssa, kaikesta saan minä kuulla, hyvässä ja pahassa. Tälläkin hetkellä minä ja mieheni ja eräs tuttu ovat ainoat kenen kanssa äitini vielä jotenkin tulee toimeen, kaikki muut hän on suututtanut. Olen äitini touhuista avautunut äitin vanhemmille eli mammalle ja papalle, en heille sen paremmin ole mitään sanonut että älkää puhuko kenellekkään että olen kertonut ja avautunut sellaisista asioista heille, oletin että aikuiset ihmiset itse ymmärtävät mitä voi eteenpäin kertoa ja mitä ei, toisin kuitenkin kävi. Kuvio on se että minä olen kiukuspäissäni avautunut heille, he ovat kertoneet tälle tutullemme ja tämä tuttu on kertonut äitilleni ja äitini on huutanut ja raivonnut minulle, tämä sama kuvio on toistunut monet monet kerrat. Kaiken olen niellyt kun en ole halunnut aiheuttaa kenellekkään pahaa mieltä, ilmeisesti olen väärin tehnyt. Ja äitini ei ymmärrä ollenkaan kuinka pahan mielen hän kaikella paasaamisellaan aiheuttaa minulle. Yksi esimerkki tästä paasaamisesta on se että minä autoin häntä saamaan uuden asunnon rivitalosta, koska omakotitalo missä hän asui, mätäni käsiin eikä hän muutenkaan siellä pärjännyt, tilanne on nyt se että minä saan koko ajan kuulla siitä että hän joutuu asumaan helvetissä ja se on mun syytäni, suoraa se ei sitä ole mulle sanonut mutta niin antaa aina ymmärtää, ihan niin kuin olisin ilkeyttäni sen tehnyt.

No, nyt olen raskaana rv30+3, kerroin perheenjäsenille ja sukulaisille joskus viikon 13 tienoilla, jokaisen olen vannottanut että ei puhuisi asiaa eteenpäin koska haluamme itse kertoa niille joiden haluamme tietävän, mamma ja pappa lupasivat ja nyökyttelivät että eivät he kerro kenellekään. No eilen sain kuulla että he olivat kertoneet tälle kyseessä olevalle tutulle, suu vaahdossa olivat paasanneet siitä että odotan vauvaa ja puhuneet vielä paskaa päälle. Mulle on ihan sama mitä kukakin tietää, tämä asia on jo levinnyt pitkin kyliä, sitä en tiedä kenen toimesta, ei tosiaan kiinnosta. Mua vaan ei voi enää ton pahemmin loukata, että petetään tollai mun luottamus. Varsinkin kun sieltä on aiemmin kaikki muutkin asiat mennyt pitkin kyliä ja nyt vielä sellainen asia minkä nimenomaan ovat luvanneet pitää omana tietonaan.

Olen niin raivona etten tiedä mitä tehdä, tuntuu etten enää halua olla tekemisissä heidän kanssa ja olen miettinyt jopa sitä että olenko liian julma jos en heitä tulevan vauvan ristiäisiinkään kutsu. Mielestäni mun pitäis nyt saada vaan olla ja nauttia mutta ei nämä idiootit sukulaiset anna siihen mahdollisuutta. En voi muuta sanoa kun että en jaksa enää, tää on nyt menny niin pitkälle että tätä en enää niele.

Kiitos jos joku jaksaa lukea ja toivottavasti tekstistä saa jotain selvää. :) Helpotti jonkin verran tämä avautuminen. :)
 
Martza_91, aika inhottava tilanne :( En yhtään ihmettele, että vähän meinaa pää hajota... Ehkä olisi syytä keskustella isovanhempiesi kanssa, että miksi ne asiat pitää huudella pitkin kyliä? Jos saisit iskostettua heidän päähänsä, kuinka paljon he loukkasivat sinua kertomalla asiat eteenpäin.

Ja no, itse en ole äitini äidin kanssa missään tekemisissä. En ole ollut nyt pariin vuoteen. Se nainen on sekaisin kuin seinäkello, eikä kukaan jaksa olla hänen kanssaan tekemisissä. Milloin on haukkunut äitini ja meidän koko suvun pataluhaksi ja milloin leikkii maailman suurinta marttyyria. En ala taustoista sen enempää avautumaan, mutta paljon paskaa on takana. En tiedä, että tietääkö hän edes raskaudestani, eikä kyllä kiinnostakaan tietää. Meidän lapsella tulee olemaan niin paljon ihania sukulaisia ja suuri perhe ympärillä, että voin ihan hyvillä mielin jättää tuon pahaa mieltä ja ahdistusta tuovan haaskan pois vauvankin elämästä.
 
Takaisin
Top