polkulainen
Vauhtiin päässyt keskustelija
Mä niin vihaan mun anoppia!!!! Olen eroamassa ja kaikki syy on muka minun. Viimeiseksi sain kuulla, että en sovi miehelleni, koska "olen liian vahva". Aiemmin on tullut kommentteja, joiden mukaan mieheni hoitaa lapsen ulkoilutukset. Toissapäivänä sain kuulla olevani tiukka nipottaja, koska lapseni syö viisi ateriaa päivässä, Anopin mukaan on ihan ok, jos 17 kk vanhalta taaperolta jää päivällinen kokonaan pois. Anopin riemuksi jäikin yhtenä päivänä päivällinen syömättä, koska lapsen isä oli lapsensa kanssa kolme ja puoli tuntia eikä kerennyt kahvilaan ajoissa. Oli sitten melkoinen nälkä lapsella iltapalalla!
En mielestäni ole erityisen niuho aterioiden ajoituksissa: aamiainen viimeistään 8.30, lounas 10.30-11.30, välipala 14-15.30, päivällinen 17-18, iltapala 19.30-20. Joskus taisi olla hieman säännöllisempikin rytmi, nyt on hammasten kasvatus hieman katkonut pienen ihmisen unia ja siten tullut vaihtelua päiviin. Ruuasta en ota suuria paineita, teen aina kerralla ison satsin ja sitä syödään niin monena päivänä kuin riittää. Jos ei satu kelpaamaan, löytyy jääkaapista aina kotijuustoa tai raejuustoa, leipää, riisipiirakoita, hedelmiä ja vihanneksia. Hampaat saavat nakertaa maissinaksuja, riisikakkuja, kuivahedelmiä ja näkkäriä. Pulleroa tuosta lapsesta ei ole tullut, vaikka avocadoa välillä suorastaan rakastaa.
Anopin omat lapset on kaikki olleet alipainoisia, lapsen isä oli vielä opiskeluaikoinaankin todella laiha. Lapsuuden valokuvissa anopin lasten luut erottuvat todella selkeästi, kesäkuvissa laihuus näyttää karmaisevalta: polvet sojottavat ja reisiluut erottuvat.
Hirveintä anopissa on sen tapa puhua ihmisistä piikitellen ja ilkeään sävyyn. Joskus myös ihan päin naamaa. Myös meidän lapselle se on hermostuksissaan ilkeillyt. Törkeintä mun mielestä sen ilkeilyssä on ironia, lapsi ei ymmärrä ironiaa ja tulee siitä ihan voimattomaksi.
Anoppi näki lasta viimeksi kesällä, silloin oli pikkuinen vasta 10 kk vanha. Välipalalla lapsonen sitten hermoili, väänteli naamaansa ja sanoi "nön-nön". Anoppi ei edes ollut syöttämässä lasta, mutta puuhaili keittiössä muuten vain. Sanoi sitten lapselle ilkeällä ja vinkuvalla äänellä: " Kylläpä sinä nau'ut kauniisti! " Lapsi katsoi minua hädissään ja tärisi pelosta. En uskaltanut mennä lapsen lähelle, koska pelkäsin anopin reaktiota. Sanoin vain lapselle, että "kyllä se siitä. Kohta kaikki on hyvin." Lapsi katseli ihmeissään ja suostui sitten syömään. Anoppi sanoi tyytyväisesti: "Hyvinhän se meni, kun vähän sanoi!".
Ehkä anopin tapa kommunikoida on joillekin vain "vähän sanomista". Minä sanon mielummin lapselleni, että älä viitsi pelleillä, nyt syödään. Joskus syödään vähemmän, joskus enemmän.
Onneksi anoppi ei asu lähellä. Ei tee mieli viedä lasta sen luokse koskaan kylään. Ei siellä kyllä ruokalautasiakaan ole, niin jää ateriat pieniksi. Toivottavasti oma äitini elää pitkään, hän ei sentään ilkeile lapsenlapselleen.
En mielestäni ole erityisen niuho aterioiden ajoituksissa: aamiainen viimeistään 8.30, lounas 10.30-11.30, välipala 14-15.30, päivällinen 17-18, iltapala 19.30-20. Joskus taisi olla hieman säännöllisempikin rytmi, nyt on hammasten kasvatus hieman katkonut pienen ihmisen unia ja siten tullut vaihtelua päiviin. Ruuasta en ota suuria paineita, teen aina kerralla ison satsin ja sitä syödään niin monena päivänä kuin riittää. Jos ei satu kelpaamaan, löytyy jääkaapista aina kotijuustoa tai raejuustoa, leipää, riisipiirakoita, hedelmiä ja vihanneksia. Hampaat saavat nakertaa maissinaksuja, riisikakkuja, kuivahedelmiä ja näkkäriä. Pulleroa tuosta lapsesta ei ole tullut, vaikka avocadoa välillä suorastaan rakastaa.
Anopin omat lapset on kaikki olleet alipainoisia, lapsen isä oli vielä opiskeluaikoinaankin todella laiha. Lapsuuden valokuvissa anopin lasten luut erottuvat todella selkeästi, kesäkuvissa laihuus näyttää karmaisevalta: polvet sojottavat ja reisiluut erottuvat.
Hirveintä anopissa on sen tapa puhua ihmisistä piikitellen ja ilkeään sävyyn. Joskus myös ihan päin naamaa. Myös meidän lapselle se on hermostuksissaan ilkeillyt. Törkeintä mun mielestä sen ilkeilyssä on ironia, lapsi ei ymmärrä ironiaa ja tulee siitä ihan voimattomaksi.
Anoppi näki lasta viimeksi kesällä, silloin oli pikkuinen vasta 10 kk vanha. Välipalalla lapsonen sitten hermoili, väänteli naamaansa ja sanoi "nön-nön". Anoppi ei edes ollut syöttämässä lasta, mutta puuhaili keittiössä muuten vain. Sanoi sitten lapselle ilkeällä ja vinkuvalla äänellä: " Kylläpä sinä nau'ut kauniisti! " Lapsi katsoi minua hädissään ja tärisi pelosta. En uskaltanut mennä lapsen lähelle, koska pelkäsin anopin reaktiota. Sanoin vain lapselle, että "kyllä se siitä. Kohta kaikki on hyvin." Lapsi katseli ihmeissään ja suostui sitten syömään. Anoppi sanoi tyytyväisesti: "Hyvinhän se meni, kun vähän sanoi!".
Ehkä anopin tapa kommunikoida on joillekin vain "vähän sanomista". Minä sanon mielummin lapselleni, että älä viitsi pelleillä, nyt syödään. Joskus syödään vähemmän, joskus enemmän.
Onneksi anoppi ei asu lähellä. Ei tee mieli viedä lasta sen luokse koskaan kylään. Ei siellä kyllä ruokalautasiakaan ole, niin jää ateriat pieniksi. Toivottavasti oma äitini elää pitkään, hän ei sentään ilkeile lapsenlapselleen.
