OMG minkälaisia vanhempia teillä ja tulevia isovanhempia lapsosilla onkaan. Omani kalpenee näiden rinnalla
Pakko silti vähän avautua. Anoppini on topakka peruskoulunopettaja, kolme poikaa kasvattanut vahva nainen, jolle alkaessamme mieheni kanssa teini-ikäisinä seurustelemaan olin se tyttö, jota hän ei koskaan saanut. Ahdistumiseen saakka on lahjoittu aina, ei tarkoiteta tietysti mitään pahaa mutta menee niin överiksi jo välillä. Esikoistyttäremme on nyt 7,5kk, muutimme reilu kuukausi sitten kerrostalosta omakotitaloon ja ensimmäisiä kertoja 12v yhdessäolomme aikana olen epäonnistunut laskemaan tuhanteen (sataan ei ole koskaan riittänyt) ja anoppi on nähnyt että hermo menee. En ole hiljaisemmasta ja rauhallisimmalla päästä luonteeltani itsekään, joten on kyllä jonkinmoinen ihme, että näin kauan selvisin. Neuvotaan joka asiassa, ostetaan kaikkea mitä ei tarvita/haluta ja loukkaannutaan jos jostakin kieltäydytään. Kaikki tämä tietysti tarkoitetaan hyvällä, ja pitäisi tietysti olla kiitollinen, mutta päälimmäisenä tunteena on kyllä vain ja ainoastaan ärtymys. Nyt omakotitaloon muutettuamme neuvominen on ihan överiä, koska enhän minä mistään mitään tiedä. Ohimennen kukkapenkiatä pitää pysähtyä nyhtämään jotain rikkaruohoja ("nämä sulla jääny tähän") tai huomauttaa että kukat täytyy kastella NYT ettei ne kuole, kuinka muuttopäivänä seinätkin piti mopata, mutta ei hän tietenkään itse voinut, vaan komensi siskoni sitä tekemään ja toimi muutenkin työnjohtajana itseni pyöriessä stressaantuneena huoneesta toiseen kun tunnuin olevan vain edessä. Meillä on koiria ja häntä inhottaa kamalasti kun tietää, että ne hyppäävät sänkyyn ja sohvalla ei meillä voi istua, koska vaatteisiin voi jäädä karvoja. Voi, kuulostaa kyllä niiiiiin pikkujutuilta mutta pidemmän päälle käy hermoille toden teolla.
Ja oma äitini on niin marttyyri! Kaikki on koko ajan huonosti vaikkei periaatteessa mikään ole. Päinvastoin. Varma keino saada mut raivon partaalle on heittää hänen lempimarttyrointikuvio kehiin kun/jos meillä tulee jostain pientä sanaharkkaa: eipä tarvi enää kauan kuunnella. Mummuni, äitini äiti, kuoli yllättäen 57vuotiaana aivoverenvuotoon ja sama kohtalo odottaa tietty häntäkin. Ikää nyt 52v.
Molemmat asuvat lähellä ja ovat aina tarvittaessa valmiina tulemaan avuksi, hoitamaan tytärtämme, joka on molempien silmäterä, joten toki kiitollinen olen tästä. Silti, kuinka voikin käydä hermoille välillä...! Huoh. Olen puhunut.