No ehkä sittenkään en oo nähny unta. :D Hyvä jos näin on. :)
Huolet / pelot
- Ketjun aloittaja iskallt
- Aloituspäivämäärä
No ehkä sittenkään en oo nähny unta. :D Hyvä jos näin on. :)
Ultra äitiyspolilla ohi. Hematooma edelleen hävinnyt kokonaan (huh voi huokaista) "vaara"ohi. Eikä mikään pääse puhkomaan kalvoja.
Verinen vuoto tulee istukasta joka lepää liian alhaalla. Kontrolli kuukauden päästä ja katsotaan että istukka lähtee nousemaan ylös. Verenestolääkettä nassuun jos verta vuotaa,ruskea vuoto ok.
Edelliset sektiohaavatkin kunnossa eikä siellä vuotele mikään.
Verinen vuoto tulee istukasta joka lepää liian alhaalla. Kontrolli kuukauden päästä ja katsotaan että istukka lähtee nousemaan ylös. Verenestolääkettä nassuun jos verta vuotaa,ruskea vuoto ok.
Edelliset sektiohaavatkin kunnossa eikä siellä vuotele mikään.
Kävin äske neuvolas hakee radi ohjeet ja laitteen mittaukseen. Pyysin samalla et kuuntelis sydänäänet ku kotidoplerilla kuulostaa oudolta. Kesti saada kuuluviin ja pikkunen karkaili kokoajan. Saatuaan kuunneltua sanoi että pieni lisälyönti kuuluu, muuten tasainen syke! Apua! Sanoi ettei viel voi varmuutta sanoo mihinkää suuntaan kun vielä kasvaa ja rakenneultras selvii sit tarkemmin. Onneks kahe päivän pääst on neuvolalääkäri joka kuulemma ultraa ni saa tietää ehkä enemmän.
Onko kellää kokemusta tai mitään?
Onko kellää kokemusta tai mitään?
Kävin äske neuvolas hakee radi ohjeet ja laitteen mittaukseen. Pyysin samalla et kuuntelis sydänäänet ku kotidoplerilla kuulostaa oudolta. Kesti saada kuuluviin ja pikkunen karkaili kokoajan. Saatuaan kuunneltua sanoi että pieni lisälyönti kuuluu, muuten tasainen syke! Apua! Sanoi ettei viel voi varmuutta sanoo mihinkää suuntaan kun vielä kasvaa ja rakenneultras selvii sit tarkemmin. Onneks kahe päivän pääst on neuvolalääkäri joka kuulemma ultraa ni saa tietää ehkä enemmän.
Onko kellää kokemusta tai mitään?
Mulla oli esikon aikaan esikolla ns"lisälyöntejä" ne katoaa ajallaan kun vauva kehittyy. Hermosto on vielä kesken ja voi näitä aiheuttaa.
Puolenvälin jälkeen (en muista koska) niitä ei havaittu.
Meillä esikon synnytyksessä kuului esikolla lisälyöntejä, mut ei enää synnytyksen jälkeen. Tosikko kun syntyi niin lääkärintarkastuksessa (2vrk) oli kuulevinaan paljonkin niitä, mutta ekg-käyrässä ei sitten näkynyt ensimmäistäkään. Ei kannata siis vielä huolestua niistä.
Mietin kauan viitsinkö tästä kirjoittaa, mutta ajattelin täältä ehkä saavani jotain vertaistukea. Mulla on jotenkin ollut apea mieli koko raskauden. Vauva on todella toivottu pitkän yrittämisen jälkeen ja siksi ihmettelenkin tätä mun fiilistä myös itse. Tai eihän me olla enää vuosikausiin yritetty. Olin jo ajatellut ettei kolmatta vaan tule, koska ollaan oltu vuosia ilman ehkäisyä ja ei ole tärpännyt. Tämä onkin tälläinen todellinen ihme ja yllätysvauva.
Minulla on kaksi lasta ennestään ja tähän kolmanteen tulee heillä aika iso ikäero. Poika täyttää 11 ja tyttö 8 syksyllä ja olenkin miettinyt tuleeko lapsilla olemaan jotenkin etäinen suhde tämän vauvan kanssa ikäeron takia. Toki lapsetkin kovasti odottaa vauvan tuloa. Varsinkin tyttö on kovin innoissaan. Ja jotenkin pelkään, että sotkeeko vauvan tulo meidän perheen kuviot kokonaan. Tyhmiähän nämä ajatukset ovat, mutta kun ollaan 4 henkeä oltu niin pitkään tässä.
Osittain tää mun ahdistus johtuu varmasti stressistä, kun riskiraskaus tavallaan kyseessä mun 1.tyypin diabeteksen takia. Alussa olinkin aivan vakuuttunut, että vauva ei voi olla kunnossa. Niskapoimu-ultran jälkeen uskalsin jo hiukan rentoutua, mutta nyt taas lähestyvä rakenneultra pelottaa aivan kauheasti. En ole vielä uskaltanut minkäänlaisia hankitoja tehdä tai edes ajatella. Jos joudunkin pettymään.
Olen ollut ennen raskautta todella hoikka ja pieni kokoinen ja tämä lihominen ja kasvaminen etenkin tisseistä ahdistaa. Turhamaistahan tämä on, mutta en tunne itseäni yhtään kauniiksi. Miehellekin en haluaisi jotenkin näyttäytyä alasti ollenkaan, kun häpeän uusia muotojani. Kasvava vatsa on kyllä söpö, mutta kaikki muu lihominen ei ole yhtään kivaa. Tämäkin ahdistus on niin turhamaista ja tyhmää. Ennen raskautta ajattelin, että jos vielä joskus olen raskaana niin olen niin ylpeä isosta vastastani ja oikein hehkun raskauden onnea. Näin ei kuitenkaan ole, vaan olen ollut todella ahdistunut ja mielestäni näytän rumalta, isolta ja kömpelöltä.
Olen ollut viikon kesälomalla töistä ja tässä viikossa nämä ajatukset vaan lisääntyneet ja stressi kasvanut. Olo on jotenkin saamaton ja vaikea innostua mistään. Toivotaan, että tämä on jotain ohi menevää ja mieli tästä piristyy. Kyllähän tässä joka päivä on iloisiakin hetkiä ja en minä nyt kokoajan ole mieli maassa kuitenkaan. Pelottaa vaan nämä ikävät tunteet ja ahdistus tulevasta.
Minulla on kaksi lasta ennestään ja tähän kolmanteen tulee heillä aika iso ikäero. Poika täyttää 11 ja tyttö 8 syksyllä ja olenkin miettinyt tuleeko lapsilla olemaan jotenkin etäinen suhde tämän vauvan kanssa ikäeron takia. Toki lapsetkin kovasti odottaa vauvan tuloa. Varsinkin tyttö on kovin innoissaan. Ja jotenkin pelkään, että sotkeeko vauvan tulo meidän perheen kuviot kokonaan. Tyhmiähän nämä ajatukset ovat, mutta kun ollaan 4 henkeä oltu niin pitkään tässä.
Osittain tää mun ahdistus johtuu varmasti stressistä, kun riskiraskaus tavallaan kyseessä mun 1.tyypin diabeteksen takia. Alussa olinkin aivan vakuuttunut, että vauva ei voi olla kunnossa. Niskapoimu-ultran jälkeen uskalsin jo hiukan rentoutua, mutta nyt taas lähestyvä rakenneultra pelottaa aivan kauheasti. En ole vielä uskaltanut minkäänlaisia hankitoja tehdä tai edes ajatella. Jos joudunkin pettymään.
Olen ollut ennen raskautta todella hoikka ja pieni kokoinen ja tämä lihominen ja kasvaminen etenkin tisseistä ahdistaa. Turhamaistahan tämä on, mutta en tunne itseäni yhtään kauniiksi. Miehellekin en haluaisi jotenkin näyttäytyä alasti ollenkaan, kun häpeän uusia muotojani. Kasvava vatsa on kyllä söpö, mutta kaikki muu lihominen ei ole yhtään kivaa. Tämäkin ahdistus on niin turhamaista ja tyhmää. Ennen raskautta ajattelin, että jos vielä joskus olen raskaana niin olen niin ylpeä isosta vastastani ja oikein hehkun raskauden onnea. Näin ei kuitenkaan ole, vaan olen ollut todella ahdistunut ja mielestäni näytän rumalta, isolta ja kömpelöltä.
Olen ollut viikon kesälomalla töistä ja tässä viikossa nämä ajatukset vaan lisääntyneet ja stressi kasvanut. Olo on jotenkin saamaton ja vaikea innostua mistään. Toivotaan, että tämä on jotain ohi menevää ja mieli tästä piristyy. Kyllähän tässä joka päivä on iloisiakin hetkiä ja en minä nyt kokoajan ole mieli maassa kuitenkaan. Pelottaa vaan nämä ikävät tunteet ja ahdistus tulevasta.
Itelläni kaatui edellinen suhde osittain lapsettomuuteen (itelläni ennestään kaksi lasta) ja sain prosessoitua asian päässäni että minussa on joku vika, liekö ikä tehnyt tehtävänsä tms. mutta nautin sitten muiden vauvoista ja pääsin eroon raskauskateudesta. Noh, uusi suhde ja varoitin että en välttämättä raskaudu enää. Ei mennytkään kauaa kun olin raskaana ja asia oli positiivinen järkytys ja yllätys. Mutta koko raskauden ajan itkin ja olin alakuloinen. Pidin itseäni rumana, inhottavana, olo oli yksinäinen ja ahdistunut kun mies ei tajunnut raskaudesta mitään eikä koskenut vatsaani, kaikin puolin henkisesti olin uupunut. Mietin oliko minussa jotain vikana kun en iloinnut näin ihanasta asiasta ja hehkunut raskauden onnea. Hankinnat tein vasta viimeisellä kolmanneksella.
Mutta tosiasiassa aika harva hehkuu mitään raskausihanuutta mistä neuvolan oppaissa kerrotaan. Eikä siitä pitäisi potea syyllisyyttä.
Todellisuudessa raskaus on huolta, stressiä, pelkoja, tulevaisuuden pohtimista, tunteiden vuoristorataa..
Sitä pelkää keskenmenoa, onko kaikki hyvin, oireet ja oireettomuus mietityttää, väsyttää, itkettää ja kiukuttaa, miksi liikkeet ei jo tunnu, miksi liikkeitä ei joku päivä tunnukaan, vuodot säikäyttää, ultrat stressaa, ekaa kertaa asialla oleva stressaa onko hänestä äidiksi ja kuinka asiat muuttuu, muut stressaa pystyykö jakaa rakkautta kaikille ja kuinka pärjää, miten synnytys tulee menemään, koska synnytys tapahtuu, jne.
Että kuka voi nostaa kättä ja tunnustaa että vain nauttii raskaudesta ilman huolta mistään?
Itse kävin lopulta neuvolapsykologin juttusilla jo raskausaikana purkamassa ajatuksiani. Käyn siellä edelleen, koska synnytyksen jälkeen jouduin masennuslääkitykselle. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että apea raskaus aiheuttaa masennuksen. Itelläni on siihen ollut taipumusta teinistä saakka.
Siis ymmärrän äärimmäisen hyvin noita tunteita! Itse melkein itkua väänsin ennen plussaa, että jos seuraava ei synny esikoisen kanssa 5v ikäerolla ni meille jää vain yksi lapsi. Olen itse kaksilapsisesta perheestä ja ikäero oli tosi pieni. Koen sen ihanaksi ja meistä oli toisillemme iso tuki. En kyllä epäile, etteikö isommallakin ikäerolla näin olisi. Varsinkin aikuisena, jolloin sisarusyhtyeen voivat syventyä tosi tärkeiksi.
Ja mitä tulee tohon ulkonäköön ni nyt suoraan sanottuna;
Raskaus on perseestä. Siis kaikkea muuta kuin viime keskiraskaudesta alkanutta yleistä zen- oloa. Mutta kaikki muu on. Kaikki kolotus, oman kehon muutos, kömpelyys ja ihan kaikki. Minä en myöskään tykkää raskausmahasta isoimmillaan. Se on ihan hirveetä kun ei voi liikkua normaalisti. Vaikka minulla oli kompaktin kokoinen ni se ei ole normaali tila. Moni on vatsansa kanssa ihan onnensa kukkuloilla vaan mua ahdistaa ja vika kolmas on silkkaa selviytymistä. Ja rintojen kasvu. Sekin on varsin perseestä. Siis ei tällaiset patalaput kauniit ole edellisen imetyksen jäljiltä. Todella kaipaan pienempiä rintoja ennen raskauksia ja tästä olen ottanut jonkun identiteettiongelman kans :D :D. Ja joo, ihan "turhia" asioita valittaa jollekin. En vaan todellakaan oo mikään hautojatyyppinen odottaja.
Voisin suoraan hypätä aikaan kun lapsi on 1v muutenki :D
(Kohta saan kenkää koko foorumilta :D. Mutta joo; en ole pikkuvauva-ihminen myöskään samallatavalla kuin mitä taaperoiden- vanhempien lasten kanssa
VAIKKA tietenkin omat lapset on omia ja ihania Mulla on sisarusten kanssa 10+ vuoden ikäero. Lapsena se tietty näkyy ja välit on hyvät, mutta erilaiset, nyt aikuisena ollaan hurjan läheisiä kaikin puolin :)
Maatuska83 puki kyllä hyvin sanoiks mitä me monet täällä varmasti mietitään! :) meilläkin yli vuoden yritys takana ja nyt esikoista odotellaan. Luulin aina että itken varmasti onnesta ku plussa tulee, ei olin skeptinen. Olen ollut koko raskauden skeptinen ja odotan koko ajan et jotain pahaa kuitenkin tapahtuu. En osaa enkä pysty nauttii ja se harmittaa. En tiedä olisko asiat toisin jos plussa olis tullu heti enkä olis ehtiny stressaa ja miettii niin kauan ja lukea kaikkee tietoo mikä lisää tuskaa. Nyt jännittää rakenne ja jos kaikki hyvin ni seuraavaks jännitän jos tuleeki kohtukuolema. Harmittelen ja pelkään myös sitä muutosta mikä elämään tulee ja eniten pelkään et menee vauva aika ohi silmissä ku en osaa elää sitä ku sit pelkään vaan kätkytkuolemaa tai jotain muuta vakavaa
hmmm...pitäisköhä munki käydä juttelee sen neuvolapsykologin kanssa.
Mä oon kanssa ollu hirmu huolissani, että onko kaikki hyvin pikkuisella. Alkuraskaus ultraan asti oli aivan kamalaa aikaa, kun pelotti kaikki ja joutui elämään epätietoisuudessa, kun ei ollut mitään merkkejä pikkuisesta. Paitsi raskausoireet, mut ne ei turvaa tuoneet. Nyt oon ultran jälkeen koittanut olla miettimättä ja murehtimatta sellaista kaikkea, mitä ei ole todettu, esim rakenteellista vikaa. Tottakai jännittää ja mietityttää edelleen tuleva rakenneultra, joka on 3 viikon päästä, ja myös muut mahdolliset uhkat, mutta oon nyt sysännyt kaikki pelon ajatukset ja vastaavat syrjään, kun ne mieleen ovat tulleet. Haluun luottaa siihen, että kaikki on hyvin ja nauttia raskaudesta. Jos jotain todellisia huolenaiheita ilmenee tai rakenneultrassa näkyy jotain, niin murehdin vasta sitten. Voin sanoa, että helppoa oman ajatustavan muuttaminen ei ole ollut, mutta nyt on itselläni parempi olo kun oon toiminut näin. 
Ja oon nauttinut raskaudesta paljon enemmän!
Oon miehelleni ja ystävilleni ja neuvolaan myös purkanut huolia, jos niitä on mieleen tullut ja se auttaa mulla. En jää niihin sen kummemmin enää rypemään. Suosittelen kyllä, että meette purkamaan psykologille tunteitanne ja pelkojanne. Auttaa varmasti. Ja tänne on mös hyvä kirjoitella ja purkaa ajatuksia, täältä saa vertaistukea. Niin mäki varmasti tuun tekemään, kun jossain vaiheessa joitain huolia tulee. Tsemppiä!
Ja oon nauttinut raskaudesta paljon enemmän!Oon miehelleni ja ystävilleni ja neuvolaan myös purkanut huolia, jos niitä on mieleen tullut ja se auttaa mulla. En jää niihin sen kummemmin enää rypemään. Suosittelen kyllä, että meette purkamaan psykologille tunteitanne ja pelkojanne. Auttaa varmasti.
Ja tänne on mös hyvä kirjoitella ja purkaa ajatuksia, täältä saa vertaistukea. Niin mäki varmasti tuun tekemään, kun jossain vaiheessa joitain huolia tulee. Tsemppiä! 
Komppaan maatuskaa!! Hyvä kirjoitus. Kaikki oppaat, lehdet, some jne jne tuputtaa ja suoltaa sellaista täydellisyys p*skaa koko ajan, et onko mikääm ihme, et tuntuu jatkuvasti ettei riitä ja joku menee nyt pilalle koska meillä ei nyt oo näin tai noin. Ja mitä turhamaisuuteen tulee, ni ei mua niinkään se lihoaminen, sitä oon tavoitellu aina ja nyt oon vain tyytyväinen ku on tissitki:) mut voi luoja et tekis mieli oksentaa ku kattoo naamaa peilistä, ei siinäkään mitään raskauden hehkua kyllä ole havaittavissa:)
Ja kandee varmaan neuvolassaki jutella, jos on aina vaa ihan paskat fiililset, ei nyt todellakaan oo mikään tavaton asia sairastuu nykymaailmassa esim. Masennukseen, et ei sellasia tartte hävetä. Ja ehtiihän ne fiililset täs viel muuttumaanki ku aikaa kuluu. Tärkeint kai on sit se, ettei se fiilis sit vaikuta siihen vuorovaikutussuhteeseen vauvan kaa, sit ku se syntyy. Asian parissa työskennelleenä, tiedän et sitä on aina hankalampi lähtee myöhemmässä vaiheessa työstämään
Kyllä muaki huomattavasti enemmän pelottaa nyt ku esim esikoisen aikaan. Mua ei siis pelota rakenneultra tms viat ja vaivat (en edes saanu niskaturvotusmittoja tai verikokeita, ku oliki yhtäkkiä jo viikot 17+1), me pidetään lapsi kaikkine vikoineen. Mutta. Jotenki pelottaa että saadaanko hänet hengissä tähän maailmaan. En tiä miksi pelottaa enkä kyllä mieti asiaa usein, mutta se on sellainen mikä aiheuttaa välillä huolta.
Kiitos teille ja helpottava kuulla, että muutkin painii samojen asioiden kanssa. Kunpa sitä vaan osaisi olla stressaamatta turhaan. Jotenkin sitä ekaa odottaessa oli vielä niin naivi ja nuori etten osannut ees pelätä mitään. Tokaa odottaessa jo pelkäsi hiukan josko jokin meneekin pieleen, mutta en kyllä muista että se ois tällästä stressaamista ollut.
En mä masentuneeksi itseäni tunne. Alakuloiseksi lähinnä ja toivoisin että osaisin olla tyynempi. Jotenkin kaikki pikkuset vastoinkäymiset saa mut kiehumaan. Yksi päivä paistoin lettuja ja ne ei meinannu onnistua millään. Mulla meni niin hermot, että heitin paistinpannun tiskialtaaseen ja lettutaikinan menemään. Jälkeenpäin jo naurattaa tuollainen sauhuaminen
.
Onneksi sain miehelle yksi päivä purettua tätä mun huonoa oloa vähän. Kerroin kuinka tunnen itseni tyhmäksi, kun en osaa nauttia tästä raskaudesta ja kuinka tunnen itseni lähinnä vaan rumaksi ja lihavaksi. Onneksi osasi lohduttaa ihanasti ja sanoi että hänen mielestään olen kaunis. On tuolla miehellä kyllä mun kanssa ollut varmasti kestämistä. Saatan ensin olla kuin naantalin aurinko ja sekunnissa mieli muuttuukin ja oon kuin myrkyn niellyt. Oi näitä ihania hormoneja
.
En mä masentuneeksi itseäni tunne. Alakuloiseksi lähinnä ja toivoisin että osaisin olla tyynempi. Jotenkin kaikki pikkuset vastoinkäymiset saa mut kiehumaan. Yksi päivä paistoin lettuja ja ne ei meinannu onnistua millään. Mulla meni niin hermot, että heitin paistinpannun tiskialtaaseen ja lettutaikinan menemään. Jälkeenpäin jo naurattaa tuollainen sauhuaminen
.Onneksi sain miehelle yksi päivä purettua tätä mun huonoa oloa vähän. Kerroin kuinka tunnen itseni tyhmäksi, kun en osaa nauttia tästä raskaudesta ja kuinka tunnen itseni lähinnä vaan rumaksi ja lihavaksi. Onneksi osasi lohduttaa ihanasti ja sanoi että hänen mielestään olen kaunis. On tuolla miehellä kyllä mun kanssa ollut varmasti kestämistä. Saatan ensin olla kuin naantalin aurinko ja sekunnissa mieli muuttuukin ja oon kuin myrkyn niellyt. Oi näitä ihania hormoneja
.
Siis ymmärrän äärimmäisen hyvin noita tunteita! Itse melkein itkua väänsin ennen plussaa, että jos seuraava ei synny esikoisen kanssa 5v ikäerolla ni meille jää vain yksi lapsi. Olen itse kaksilapsisesta perheestä ja ikäero oli tosi pieni. Koen sen ihanaksi ja meistä oli toisillemme iso tuki. En kyllä epäile, etteikö isommallakin ikäerolla näin olisi. Varsinkin aikuisena, jolloin sisarusyhtyeen voivat syventyä tosi tärkeiksi.
Ja mitä tulee tohon ulkonäköön ni nyt suoraan sanottuna;
Raskaus on perseestä. Siis kaikkea muuta kuin viime keskiraskaudesta alkanutta yleistä zen- oloa. Mutta kaikki muu on. Kaikki kolotus, oman kehon muutos, kömpelyys ja ihan kaikki. Minä en myöskään tykkää raskausmahasta isoimmillaan. Se on ihan hirveetä kun ei voi liikkua normaalisti. Vaikka minulla oli kompaktin kokoinen ni se ei ole normaali tila. Moni on vatsansa kanssa ihan onnensa kukkuloilla vaan mua ahdistaa ja vika kolmas on silkkaa selviytymistä. Ja rintojen kasvu. Sekin on varsin perseestä. Siis ei tällaiset patalaput kauniit ole edellisen imetyksen jäljiltä. Todella kaipaan pienempiä rintoja ennen raskauksia ja tästä olen ottanut jonkun identiteettiongelman kans :D :D. Ja joo, ihan "turhia" asioita valittaa jollekin. En vaan todellakaan oo mikään hautojatyyppinen odottaja.
Voisin suoraan hypätä aikaan kun lapsi on 1v muutenki :D
(Kohta saan kenkää koko foorumilta :D. Mutta joo; en ole pikkuvauva-ihminen myöskään samallatavalla kuin mitä taaperoiden- vanhempien lasten kanssa
Kihhihhih:) en mäkään kyl taida mitään perus foorumikamaa olla, kun myyn doplerini h*lvettiin ja oon kiinnostunut enemmän lomastani, kun siitä missä ja kuka mun rakenneultran tekee, kunhan se nyt vaan tehdään:) mut onneks ollaan erilaisia, mitä me tällä sit taivasteltais, jos me kaikki vaan täydellisyydessä kieriskeltäis:)
Siis ymmärrän äärimmäisen hyvin noita tunteita! Itse melkein itkua väänsin ennen plussaa, että jos seuraava ei synny esikoisen kanssa 5v ikäerolla ni meille jää vain yksi lapsi. Olen itse kaksilapsisesta perheestä ja ikäero oli tosi pieni. Koen sen ihanaksi ja meistä oli toisillemme iso tuki. En kyllä epäile, etteikö isommallakin ikäerolla näin olisi. Varsinkin aikuisena, jolloin sisarusyhtyeen voivat syventyä tosi tärkeiksi.
Ja mitä tulee tohon ulkonäköön ni nyt suoraan sanottuna;
Raskaus on perseestä. Siis kaikkea muuta kuin viime keskiraskaudesta alkanutta yleistä zen- oloa. Mutta kaikki muu on. Kaikki kolotus, oman kehon muutos, kömpelyys ja ihan kaikki. Minä en myöskään tykkää raskausmahasta isoimmillaan. Se on ihan hirveetä kun ei voi liikkua normaalisti. Vaikka minulla oli kompaktin kokoinen ni se ei ole normaali tila. Moni on vatsansa kanssa ihan onnensa kukkuloilla vaan mua ahdistaa ja vika kolmas on silkkaa selviytymistä. Ja rintojen kasvu. Sekin on varsin perseestä. Siis ei tällaiset patalaput kauniit ole edellisen imetyksen jäljiltä. Todella kaipaan pienempiä rintoja ennen raskauksia ja tästä olen ottanut jonkun identiteettiongelman kans :D :D. Ja joo, ihan "turhia" asioita valittaa jollekin. En vaan todellakaan oo mikään hautojatyyppinen odottaja.
Voisin suoraan hypätä aikaan kun lapsi on 1v muutenki :D
(Kohta saan kenkää koko foorumilta :D. Mutta joo; en ole pikkuvauva-ihminen myöskään samallatavalla kuin mitä taaperoiden- vanhempien lasten kanssa
100% sun kanssa samaa mieltä raskausajasta! :D Kiva kuulla etten oo ainoo..