Hormonihuuruisia ajatuksia äitiydestä

Me varmaan jaadaan ihan ykslapsisiksi. Joskus pikkuvauva-aikana viela pyoriteltiin ajatusta toisesta lapsesta, vaikka se oli silloinkin sellaista "sitten joskus hamassa tulevaisuudessa tai ei koskaan"-vaihtoehtojen kanssa tuumimista. Nyt sitten mita isommaksi poika kasvaa, sita kaukaisemmalta ja vieraalta ajatus pikkuvauvasta tuntuu... Meilla mies on paljon lapsirakkaampi kuin ma, mutta nyt hankaan ei ole enaa pitkiin aikoihin edes puhunut mitaan pikkusisaresta. Mies itse on kuusilapsisesta perheesta, mutta ei hanen sisaruksillakaan ole kellaan isoa perhetta, yhdella veljella on kaksi tytarta, yhdella siskolla kaksi poikaa ja meilla poika. Muilla ei ole lapsia, vaikka kaikki ovat jo hyvinkin aikuisia. Toisaalta han tietaa mun ajatukset asiasta, joten mitapa tuosta puhumaan. Tavallaan hieman haikea olo miettiessa, ettei meille tule vauvaa enaa, mutta sitten kuitenkin helpottunut. Miksi lahtea yrittamaan toista, jos ei sita itse AIDOSTI halua? Toki olisi kiva, jos pojalla olisi pikkusisar ja leikkitoveri, mutta nyt on vain mentava talla kokoonpanolla ja keskitettava voimansa pojan kasvamiseen ja hyvinvointiin... :rolleyes:
 
Ma aloin taas miettimaan tuota vauva-asiaa, kun pojan tarhaan oli tullut uusi vauva, joka on 5kk vanha! Olen jo vissiin niin tottunut taaperoon, etta mun silmissa se oli kuin pieni ja hento nukke. Meilla taitaa nuo hoitokuviotkin puhua sita toista lasta vastaan. Ma kuitenkin joutuisin jattamaan sen jollekin vieraalle jo tosi aikaisessa vaiheessa ja pojan tarhan nyt jo tuntien ma en tosiaankaan jattaisi sinne pikkuvauvaa! Poikahan oli hoitotadin luona aina siihen saakka kunnes 10kk vanhana meni sinne tarhaan. Oli varmaan silloinkin liian pieni, mutta siellahan se meni toisten jaloissa.
Ja sitten kaikki ne sairastelut, mita poika on kaynyt lapi tarhaan mentyaan. Yhteen valiin tuntui, ettei meilla ole ainoatakaan tervetta paivaa. Miten sitten kahden kanssa, jos molemmat lapset kay vuorotellen lapi samoja viruksia?

Teoriassa ma pidan paljon ajatuksesta kahdesta lapsesta. Sisaruksista olisi toisilleen seuraa ja elinikaiset toverit. Kaytanto onkin sitten eri juttu. Joskus tuntuu, ettei selvia edes taman yhden kanssa, niin miten sitten kahden? Jotenkin voin jo kuvitella sen henkisen ja fyysisen hajoamisen, jos pikkuvauva herailee muutaman tunnin valein, poika kiukuttelee uhmissaan ja saa raivareita, ja mun pitaa herata viidelta aamulla laittamaan itseni kuosiin. Siita tuskin selviaisi pelkan kahvin voimalla. :grin

Toisaalta tuntuu ikavalle, etta poika joutuu olemaan kai ainoa lapsi, eika ehka koskaan saa kokea sisaruuden iloja. Sitten kun poika on isompi, niin varmasti han oppii solmimaan kaverisuhteita, mutta eivat ne ole sisaruuteen verrattavissa. Ehka mietimme asiaa uudelleen vuoden tai parin kuluttua. :rolleyes:
 
Onkohan se niin, että synnytyksen muistaa aina kuin eilisen päivän? Kaksi vuotta sitten tyttö oli 15 minuutin ikäinen. Kaksi vuotta. Voi hurja...
 
Muistan, että vuosi sitten muisti paljon tarkemmin fiilikset ennen laskettua aikaa ja esim. sairaala-ajan, ja itse synnytyksenkin, mutta nyt muistikuvat on paljon hatarammat. (Ehkä hyvä niin :grin). Ja eipä tässä paljoa ehdi mitään muistella kaiken arkihässäkän keskellä :rolleyes::wink
 
Tasan kaksi vuotta sitten poika oli paivan vanha. Samoin kuin Brummelisalla, muistikuvat ovat jo paljon hatarammat.
Yksi juttu pysyy kuitenkin vahvana muistona, mika ei ehka ole kovin loogista. Nimittain se voimakas haju synnytyksen jalkeen kun sain pojan syliini. Toki poika kiikutettiin siita toiseen huoneeseen pestavaksi, mutta sen jalkeen se tuotiin mulle syliin. Siina ma vain pidin sita sylissa ja tuijotin, samalla laakari touhusi siella toisessa paassa. Mutta se veren, kinan ja ties minka haju. :rolleyes:
Tosi lammin ja voimakas, ehka hieman etovakin. Mutta minun muistossa kuitenkin ihana.
 
Mä muistan sen, miten liukas vauva oli. :rolleyes: Mun oli pakko pyytää, että antavat sen miehelle tikkauksen ajaksi, kun pelkäsin että tiputan sen heti jos vähän vihlaisee.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top