Hormonihuuruisia ajatuksia äitiydestä

Murmeliini90

Murmeliini90

Sanaisen arkkunsa ammentaja
Tuolla oloja ja oireita ketjussa on keskustelu kääntynyt tähän, niin kun nyt oon niin intoutunut luomaan uusia ketjuja, perustetaan kokonaan paikka ajatuksille tulevasta äitiydestä. Nimenomaan sitä pääkopan sisältöä, varmastikaan kukaan ei ole vielä ihan sinut äitiyden kanssa, mitä tämänhetkiseen masuasukkiin tulee.

Mikä pelottaa, arveluttaa, hermostuttaa, jännittää, kauhistuttaa, mitä ette malta odottaa..?
 
Hyvä idea jälleen! Just kirjoitin tonne oloja ja oireita, kopioidaan tänne :)

Pakko kai se on munkin tunnustaa kauheita ajatuksia :smiley-ashamed008

Mua vieläkin ärsyttää KAIKKI muut lapset lukuunottamatta siskoni poikaa. Muut ovat mun mielestä vaan räkänokkia ja en ymmärrä miten joku tahtoo sellaisen jalkoihinsa pyörimään ja haluaa uhrata elämänsä näille kiljuville tapauksille.. Mies aina kattoo kaikkia vauvoja ja lapsia sydämmet silmillä, mutta multa ei heru juuri yhtään lämmintä ajatusta. Siis ihan kauheeta! Ajattelin, että kyl noi ajatukset muuttuu kun on raskaana, mutta eipä ole. Paitsi että oon huolissani siitä että mitä tuun tuntee omaa lastani kohtaan.. Onneksi on tunteet "kohdallaan" siskon poikaa kohtaan niin tiedän etten oo ihan tunnevammainen lapsia kohtaan. Ja tuli mulle silloin pari kk sitten kun pelättiin että se virus olis jotenkin vahingoittanut vauvaa ihan kamalan huolestunut, surullinen ja ahdistunut ym olo ja itkin ihan kauheesti, eli ehkä ne tunteet tästä lähtevät käyntiin jossain vaiheessa... :smiley-ashamed004
 
Hyvin samoja ajatuksia. En tunne oikeastaan mitaa vieraita lapsia kohtaan. Edes vieraat vauvat eivat aiheuta minussa mitaan ah-ja-voih-kuin-ihana-huokauksia. Jos menemme mcdonaldsiin niin syon vain sen happy mealin, joka on tarkoitettu lapsille ja siina on pienempi annoskoko (=parempi omatunto) ja joku lelu kylkiaisena. Mies haluaa aina lahjoittaa sen lelun jollekin ravintolassa olevalle lapselle, mika on minusta aivan jarkyttavan kiusallista.

Raskaana olevien naisten mahoja tiirailen kuitenkin ihan mielenkiinnosta, koska olen itsekin raskaana...
Olenkin siis ajatellut, etta ehka sitten kun oma vauva on syntynyt, niin alan sama logiikan mukaisesti tiirailla toisten naisten vauvoja... o_O who knows...
 
Haha, tää on hyvä ketju :)

Mäkin kopioin nyt ton mun oloja ja oireita ketjun postauksen tänne. Kuuluunee hyvinkin hormoonihuuruisiin mietteisiin äitiydestä.

"Mäkin mietin jo etukäteen, kuinka pärjään beibin kanssa ja tuleeko musta sellanen hyper hysteerinen mutsi, jollaista varsinkin itse ennen ja edelleenkin kauhistelen...Aikaisemmin mietin myös, onko mussa sitä äidinrakkautta, mutta tässä raskauden edetessä koen rakastavani jo nyt valtavasti syntymätöntä lastamme.

Pelkään myös sitä, että tunnen liikaa huonoa omaatuntoa ja niitä "olen huono äiti" fiiliksiä...olen luonteeltani suorittajatyyppi ja pelkään epäonnistumisia ja saatan murehtia asioita, jossa en ole miellestäni pärjännyt riittävän hyvin tai jossa olisin voinut suoriutua peremmin. Välillä olen harmitellut esim. sitä, etten ole tarpeeksi jutellut vauvan kanssa ja soittanut hänelle esim. enemmän musiikkia tai että olen herkutellut liikaa ja vauva ihan sokeripöhnässä siellä vatsassa myllää :( Lisäksi tunnen myös voimakasta myötätuntoa heikompia kohtaan ja mulle tulee jo siitä todella surullinen olo, jos joku on kipea enkä voi helpottaa tämän oloa...

Samaan aikaan tajuan, että nämä fiilikset ovat varmasti monelle äidille tyypillisiä, mutta omalla kohdalla ne tietenkin tuntuvat vielä suuremmilta...Onko muilla tällaisia fiiliksiä välillä?"

Sophien tapaan melkeen kaikkien muiden lapset, elleivät ne ole hyvin erityisen sööttejä ja kilttejä, ärsyttävät. Etenkin jos ne huutavat, käyttäytyvät huonosti, sotkevat ja vaativat (=normi lapsi)...Olin vielä muutama vuosi sitten sellainen lapsivihaaja, että esim. omassa kotona tai ravintolassa tai lentokoneessa riehuvat, sotkevat ja huutavat lapset mun teki mieli heittää säälimättä ikkunasta ulos. Mutta musta on kyllä selkeästi kuoriutunut pikkuhiljaa myötämielisempi, kun on viettänyt aikaa kavereiden lapsien kanssa ja huomannut ettei ne niin hirviöitä olekaan :) Vauvoja ei ole liiemmin fiilisellyt ikinä, lähinnä pelännyt että miten niiden kanssa täytyy olla, kun ei ole tullut sitä lässytysreaktiotakaan noin niin kuin luonnostaan...Nyt viikko sitten hengasin ystäväni vauvan kanssa hetken ja kuvittelin, että mulla on kohta sellainen pikku tuhiseva pötkö itsellänikin ja olin ihan fiiliksissä siitä vastasyntyneestä ja rupesin vähän herkistelemään...Mutta se oli kiva fiilis, että hei mulla on näitä naisellisia ja äidillisiä tunteita :)
 
Hauska lukea noita teitin tekstejä! :laughing001
Itselläni kun on jo kolme lasta ja tosiaan tämä neljäs putkahtaa kait muutaman viikon sisään, ni pakko todeta että fiilikset oli samat kun teillä sillon ennen esikoista 11 vuotta sitten, ja huvittavinta että ajatukset on edelleen samat!
Rakastan omia lapsia yli kaiken ja heillä on todella mukavia kavereita(valtaosa), meillä ravaa päivittäin lastemme kavereita ja minusta hienoa, koska ovat tärkeitä omille lapsilleni, mutta tunnen itseni välillä todella huonoksi ihmiseksi, kun tekisi mieli "kuristaa" naapurin penskat tai kaupassa rääkyvät kakarat!
Ei auta kun hymyillä ja olla "hyvä" äiti!
Joten hattua niille, jotka pystyvät näkemään kaikki lapset samalla viivalla, mutta itse en ole siihen pystynyt enkä tule koskaan pystymään!
Kyllä oma on aina oma!
Enkä tosiaankaan kuvittele että omat lapseni olisivat mitään enkeleitä, vaikka tiukka kuri meillä kotona onkin. osaavat kyllä saada miunkin nupin sekoamis pisteeseen aika ajoin! :schocked028
:smiley-angry016
 
Itsehän kuulun näihin urpoihin, jotka ei halua vauvoja huutamaan ravintolaan! Jotkut pitäneet sitä hyvin ristiriitaisena kun itse olen raskaana... Aattelin että se ois muuttunut oman lapsen myötä, mutta ei.. päivisin eri asia, mutta jos meen ravintolaan päivälliselle niin haluan, että se on nautinto kaikille aisteille, eli myös kuulolle! :D Enpä vieny tosin itsekkään esikoistamme itkemään rafloihin pienenä, että ehkä reilu peli..?
Mulla kanssa helposti menee kuppi nurin muiden lasten kanssa ja enpä mitää ihana vauva fiiliksiä helposti muista babyista saa, mutta oma on ihana ja varmasti tämä seuraavakin tulee olemaan! <3
Oon aika luv luv luv fiiliksillä, että kohta näkee pikkuisen tyttärensä! Toisaalta taas pelottaa, että jos meneekin taas hermot ja vaipuu sinne masennuksen puolelle niinkun esikoisen kanssa vähän kävi. Kaksi pienokaista kun on aika suuri vastuu ottaa.. Eikä tätä voi peruakkaan jos kaikki meneekin päin pyllyä! :D
 
Kappas, itsekin tuli sitten kirjoitettua tuonne toiseen ketjuun kun en tänne asti kerinnyt lukemaan... :)

Just pisti miettimään, miten sitä jaksaa sit esim. katsella sitä sotkemista kun aletaan harrastamaan sitä paljon hehkutettua sormiruokailua... Yleensäkin kun inhottaa katsoa kaikenlaista ruualla sotkemista.. :confused013
 
Ja minua arsyttaa se jos lapsi on sotannut naaman korviaan myoteen jauhelihakastikkeeseen tai suklaavanukkaaseen (tai molempiin yhtaikaa) ja sitten se on jotain niin IHANAA, etta siita on pakko ottaa kuva ja laittaa se facebookiin...
Ymmarran kylla, etta lapset sotkevat, mutta itse samassa tilanteessa antaisin moitteita ja pyyhkisin lapsen kasvot. En suinkaan jakaisi katastrofia sosiaalisessa mediassa. o_O
 
Ai meitä onkin näin monta jakamassa "lapsivihaansa". ;) Luulin myös olevani ainoa, joka ei syty lapsiin.. En voisi kuvitellakaan olevani työssä, missä pitäisi olla koko ajan lasten kanssa, esim perhepäivähoitaja.. Karmein työharjoitteluni oli esikoulussa 2 vkoa. Vannoin, etten IKINÄ halua omia lapsia. Sitä paitsi useimmat lapset vierastavat mua. Muutamasta sukulaispenskasta tykkään tiettyyn pisteeseen (känkkäränkkäpisteeseen). Ja jos joku asia alkaa jurppiin, puran sen töksäyttelynä alaikäisiin.. murrosikää lähestyvä neiti, joka seuraa joka paikkaan, kyselee ja puhuu intiimeimmätkin asiat saa parin tunnin jälkeen hulluuden partaalle. Mieheni osaa ja tykkää leikkiä ja riehua sukulaislasten kanssa, mä oon se tormakka, joka pitää kiinni säännöistä ja rajoista ja komentaa tarvittaessa. Sama ilmiö meidän koiraa kohtaan, muuten.

Kannatan lapsiperheiden herjaamia Tjäreborgin 'vain aikuisille' -lomia, mulkoilen kiukkuisesti vanhempia, jotka antavat lastensa esim kaupassa mellestää, juosta ympäriinsä kiljuen ja törmäillen muihin asiakkaisiin ja räkäsillä sormillaan kaivella irtokarkkilaareja saaden lähinnä kehuja!!? :O Ymmärrän toisaalta, ettei aikuiset pysty kontrolloimaan varsinkaan uhmaikäisen lapsen käytöstä ja puheita, mutta... Kestän vieraita lapsia iässä 0-1,5v & 14-18v, mutta en rehellisesti pidä kaikkia automaattisesti suloisina ja söpöinä. Mikä onni, että (lähtökohtaisesti) jokaisella lapsella on biologinen äiti, joka on ohjelmoitu ehdoitta rakastamaan lastaan joka iässä. Ehkä suvaitsevaisuus tulee ymmärryksen myötä.

Raskauden alkaessa näkyyn oon tuntenut jotenkin velvollisuudeksi ilmaista sympatiaa lapsiperheitä kohtaan ja harjoittaa huonosti osaamaani lepertelyä. Se on tietoinen valinta, ei luontaista.

Tuon purkauksen jälkeen ihmettelen itse eniten vauvakuumettani, joka tuli itsepintaisesti ja vankasti kuin tsunami pieneen maailmaani mullistaen sen totaalisesti. Naimisiin mennessä emme mieheni kanssa kumpikaan halunneet lapsia ja jaoimme yllä mainitsemani mielipiteet 100%. Kun miehelleni parin vuoden jlk tuli jonkin asteinen vauvakuume, nauroin makeasti ja epäuskoisesti..kunnes se iski itseeni. Nyt rakastan jo masuasukkiani täydestä sydämestä, malttamattomana odotan jopa yöheräämisiä ja ensimmäistä itkupotkuraivaria tavaratalon leluosastolla.

En tule olemaan sellainen unelmaäiti, joita on televisiossa, jotka uhraavat kaiken lapsensa tähden ja ovat herttaisia 24/7. Mutten myöskään hirviömamma, tai kylmä. Rajoja ja rakkautta. :) Tietyt periaatteet meillä on päätetty, mutta olemme mieheni kanssa sopineet, että vaikeudet käsitellään sitä mukaan kun ne tulevat vastaan. Sen verran uskon ymmärtäväni äitiydestä, että osaan odottaa odottamatonta. Mielestäni olemme mieheni kanssa hyvä tiimi, täydennämme toisiamme ja vaikka temperamenttia löytyy, olemme edes vuorotellen rauhallisia. Eniten pelottaa se, miten jaksan olla kopioimatta lapsen mielialaa ja lähtemättä mukaan pahaan päivään. En oo tunne-elämältä mitenkään kallio ja välillä vähän äkkipikainen. Aika ..?!

Olen hankkinut kasan kestovaippoja ja aion imettää ainakin vuoden vanhaksi, mutten tunnustaudu ekoäidiksi, ennemminkin taloudelliseksi. Haluaisin olla lapseni kanssa kouluikään saakka, mutta jos nykyolosuhteet kestävät, joudun palaamaan vähintään osa-aikatyöhön ensi kesänä. Monessa asiassa teen varmaankin samoin, kuin minut on kasvatettu, mutta sovitellen ja joustavasti. Tämä kun on eri vuosituhat, kuin omassa lapsuudessani. Lapseni ei saa uusinta muotia niskaansa, ei pääse harrastamaan kalliisti viitenä päivänä viikossa, mutta voi olla varma, että äiti ja isi antavat aikaansa ja huomiotaan ja kaiken tarvittavan.

Erityisesti odotan ikävaihetta, kun voin puhua lapseni kanssa kuin aikuisen kanssa. Se on ollut palkitsevinta omassa äitisuhteessani, saada ystävä ja tuki, kun olen melkoisen nuorena lähtenyt lapsuuden kodista toiselle paikkakunnalle. Mutta nyt aluksi odotan vain, että pikkuiseni syntyisi, katsoisi minua ja ajattelisi: "RUOKAA". Ja minä katsoisin häntä ja ajattelisin "voi ei, sittenkin ihan mun näköinen, tuotako kannoin sisuksissani kaikki nämä kuukaudet"! Ja antaisin itseni latautua äitihormoneilla ja olisin valmis puolustamaan lastani ja ajattelemaan, että ainakin hän kiljuu kovimmalla äänellä koko vauvaosastolta. <3

Tämä on <<plan A>>. Tiedän olevani menossa vähintäänkin <<plan C>>:ssä jo ennen kuin toukka täyttää 2. Voihan sitä päättää ja haaveilla..
 
Tänne voi varmaan lisätä oudot unet.. viime yönä näin unta että mulla oli vauva kantoliinassa ja kun tulin kaupasta kotiin unohdin vauvan (barbie-nuken kokoinen) kauppakassin pohjalle kantoliinaan käärittynä. Toivottavasti ei enteile mitään... :smiley-ashamed008

Sit seuraavaksi vaihdettiin vaippaa ja sit vasta tajusin et hei, nythän me voidaan katsoa jos saatiin tyttö tai poika.. ja tyttöhän se oli :)
 
Sophie82, noi on ihan hirveitä unia. Itsekkin olen nähnyt jos jonkinnäköistä heitteillejättö-unia, ihan kamalia :(

Mä olen muuten jostain syystä ihan varma, että saatte pojan :D On vaan ollut sellanen kutina!
 
Hihi.. Saria1, kaikki ne uskomukset äidin olotiloista, mieliteoista, mahan muotoon ym viittaisivat poikaan :)
 
Mulla on alkanut jotenkin viimeaikoina hirveesti pelottaa, että onko lapsi terve ja meneekö kaikki synnytyksessä hyvin. Raskaus on ollut kaikin puolin helppo eikä ole mitään ongelmia ollut, mutta aika ajoin tulee sellain en fiilis, että apua, jos lapsi ei olekaan terve vaan löydetään jotain sairauksia tai tulee ongelmia. Asiaa ei yhtään auttanut, että kampaajani kertoi eilen asiakkaastaan, jonka vastasyntynyt oli kuollut jonkun sydänvian takia, joka huomattiin vasta synnytyksen jälkeen ja tämä nainen myi tällä hetkellä kaikki ostamansa vauvan tavarat ettei muistuttelisi kotona liikaa asiasta. Jotenkin rupes ahdistaa ihan hirveesti. Ahdistaa myös vauvan pieni koko: Viimeksi kun mitattiin Rv 36, niin kokoarvioiksi saatiin 2333 eli ihan pikkuinen on tulossa, hyvä jos kerkiää kolmeen kiloon ennen syntymäänsä :( Sitten olen tietenkin mennyt lueskelemaan keskustelupalstoja, mitä pienikokoinen sikiö voi tarkoittaa ja ahdistaa vielä enemmän :( Tää stressaaminen on ihan hirveetä. Ei auta vaikka kuinka ajattelee, että kaikki on varmasti hyvin joillekin syntyy pieniä vauvoja, jotka ovat ihan terveitä. Tätä tää äidin stressaaminen ja huolehtiminen varmaan nyt on sitten lopun ikää.
 
Täällä on kans ruvennu pulpahteleen kaikenlaista päähän kun tietää että on enää 6 päivää että tapaa tyypin vihdoin ja viimein... Just samoja asioita mitä Jasmin7 mainitsi, että onko kaikki nyt varmasti ok, lapsi terve ja sujuuko sektio hyvin.. Lääkäri mainitsi myös eilettäin että pää kasvaa alakäyrällä, en oo ees uskaltanu googlettaa mitä vois tarkoittaa etten saa paskahalvausta.. :D Ei kyllä tuntunut olevan mitenkään huolissaan asiasta, eikä kukaan ole maininnut mitään aikaisemmin joten jospa olis vaan.. Joku.
Samaten oon kauheasti nyt miettinyt sitä, että mitähän meille miehen kanssa käy kun tää viimein pullahtaa pihalle, pikkulapsiperheissä nuo erot kun on aika yleisiä.. Ei sillä että tässä joku erotilanne olisi päällä, mutta mietityttää vaan että kestääkö meillä molemmilla nyt sitten varmasti pää huonoja unia, itkua, kiukkua ja mun kipuilua... Ja naurettavaa kyllä, mää pelkään sitä että mies lakkaa näkemästä mut naisena ja meillä loppuu seksi kokonaan! :DDD
Ja sitte huolestuttaa seki, että osaanko olla oikeanlainen äiti? Haluaisin olla ihan erillainen kuin omani on ollut, mutta se, mikä käytännössä tulen olemaan, huolestuttaa...
 
Olipa ajattelematonta kampaajaltasi ruveta tollasia juttuja kertomaan sulle!

Kyllähän noiden vauvojen syntymäpaino vaihtelee tosi paljon! Mun mielestä 3kg kuulostaa jo paljolta :) Kaverini keskoset syntyivät 1,3kg ja ovat jo reippaita kolmevuotiaita ja eikä heistä huomaa että ovat niin pieninä syntyneet. Pomoni molemmat lapset syntyivät alle 3kg, vaikka olivat täysaikaisia. Syytä pieneen painoon ei löytynyt, mutta kuulemma joillakin esim istukka on hiukan toisenlainen jolloin lapsi kasvaa hitusen vähemmän masussa, eikä todellakaan mitään vaarallista tai epänormaalia! Hänenkin molemmat lapset ovat terveitä, fiksuja ja oikeita rasavilejä :) Kyllä noi lääkärit olisivat reagoineet jos teillä olisi jotain pielessä! Älä turhaa murehdi tuosta painosta, vauvasta kasvaa varmasti ihan normaali, kunnon kansalainen!

Mutta joo, tiedän miten vaikeaa se on olla huolestumatta.. itse murehdin jatkuvasti ihan kaikesta, kuulunee tähän meidän uuteen rooliin :) Tsemppiä loppuajalle ja kohta saat ihanan ja terveen pikkuisen käärön syliisi!!
 
Kuymin, hyvä, ettet ole lähtenyt tolle googlettamislinjalle :) Se on hormoonihuuruiselle huolestuneelle odottajalle pahin mahdollinen vaihtoehto alkaa selvittämään, että kaikki on ok. Mä oon just sellanen et alan heti hakemaan epämääräistä tietoa epätietoisuuteni tueksi (luotettavilta keskustelupalstoilta...), vaikka olen moneen kertaan itselleni luvannut, etten sitä tee, kun siitä tulee väistämättä aina paska olo ja huolettaa entistä enemmän...Tää on varmaan sitä viimetipan panikointia, kun oikeesti ihan tarkaan tietää koska lapsi syntyy. Sulla enää alta viikko! :) Mulla on sektio 15. päivä ja tulen varmaan päivä päivältä hyseerisemmäksi ja omituisemmaksi. Tällä hetkellä saatan vaikuttaa hieman mielenvikaiselta, kun fiilikset liikkuu tuolla maanisen hysterian ja maanisen onnen ääripäissä. Ja se muutosaika noiden fiilisten välillä on myös mikrosekunnin luokkaa. Eilen illalla mieheni oli (jälleen kerran) todistamassa kuinka ihminen voi tunnin sisään muuttua hyperiloisesta ja onnellisesta odottajasta raivohulluun hirmuliskoon ja siitä siirtyä itkuisen ja epätoivoisen kautta takaisin iloiseksi. Toivottavasti tää tästä edes vähän tasottusi. NOOOT! :)

Ja Kuymin, samaa mietin, kuinka parisuhteen käy, kuinka käy miehen ja vaimon, seksin ja parisuhteen "ilman lasta". Siis lapsihan tulee jäädäkseen, mutta henkisellä tasolla, että olisimme mies ja vaimo, ei vain äiti ja isä. Mä niin kovasti toivon ja haluan, että kun olemme ihan kahdestaan irrottelemassa, että meillä olisi muutakin yhteistä kuin koti, lapsi, asuntolaina jne. Voisimme puhua muustakin kuin niistä kakkavaippoista, ihottumista, mikä on kenenkin iltavapaa/hoitovapaa... Haaveilla, fiilistellä elämää ja suunnitella jänniä juttuja vinilasin äärellä, "kuten ennenkin". Enkä tarkoita sitä kesän matkaa Muumimaahan. Ja sis ylipäätään, että jaksaisi sitä parisuhdeaikaa yhdessä järjestää...useammin kuin kerran vuodessa. Tällä hetkellä makkaririntamalla ihan kuollutta. Mun mies on ihan suoraan mulle sanonut, että se katsoo mua tällä hetkellä eri tavalla, enempi jotenkin pyhänä ja viattomana, hänen lastansa kantavana naisena. Siksi likainen seksi mun kanssa ei jotenkin sovi kuvaan plus pelkää edelleen, että vehkeellään voisi satuttaa lasta... :angel13 Kumpa tietäisi, miten rivoja ajatuksia/unia mun päässä välillä liikkuu, niin rapisisi viimeisetkin pyhyyden rippeet :devil10

Kiitos, että sain tilittää. Kyllä tää oikeesti jeesaa, kun purkaa vähän ajatuksia teille mammat! Tää hormoonihuuruinen mamma lähtee nyt pikku kävelylle, nyt kun vielä on sellainen fiilis :)
 
Sophie, samaa mieltä, että oli hieman ajattelematonta tollasta kertoa hormoonihuuriselle odottajalle. Tämän kyllä hänelle sanoin, että et olisi kertonut, kun nyt on vähän herkkä tuo mentaalipuoli. Oli kyllä todella pahoillaan. Ajetteli kuulema vain, että voisin noita vauva tarvikkeita ostaa, jos on jotain mitä vielä puuttuu. Menin siis itse kyselemään, miksi joku myy kaikki vauvan tarvikkeet, jotka ovat täysin käyttättömiä.... NO EN TOD pystyisi jonkun menehtyneen lapsen tavaroita käytämään...tulee ihan kylmät väreet pelkästä ajatuksesta.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top