Henkinen jaksaminen

Keskustelun 'Lapsettomuus' aloitti hopeinenomena, 20 syys 2018.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. CherryRed Peruskäyttäjä

    Burnout: Sinullakin ollut raskasta taivalta. Täältä löytyy kyllä henkistä tukea ja hyvää informaatiota. :)

    Kannattaa selvitellä eri klinikoilta paljonko munasolujen pakastaminen maksaisi. Nyt yli 40-kymppisenä kadun, etten tehnyt sitä itse, vaikka oli lähellä 27-vuotiaana. Olin tuolloin lahjoittamassa munasolujani parhaalle ystävälleni, joka oli vuosia kärsinyt lapsettomuudessta ja vika hänessä. Sitten yllättäen tulikin raskaaksi luomuna vielä ja sai lapsen, niin ei tarvinnut luovuttaa ja asia jäi siihen ja yhtäkkiä vuodet vaan vierii...

    Tuo munasolujen laatu kun on äärettömän tärkeä asia lasten hankinnassa. 38-vuotiaasta alkaa jyrkkä alamäki laadussa ja todennäköisyydessä raskautua sen ikäisten munasolujen kanssa, että tuo neuvo pakastaa munasoluja varastoon on todella hyvä. :)

    Alcyone: Puhut niin totta tuosta avoimuudesta :Heartred Olisipa vähemmän tabuja ja enemmän keskusteluja. Kaikilla meillä on elämän varrella jotain eri haasteita.


    Musta olis ihan kiva tavata vaikka livenäkin pääkaupunkiseudun ihmisiä ja jakaa kokemuksia. Tietysti korona huomioonottaen.
    • Tykkää Tykkää x 2
    • Optimistinen Optimistinen x 1
  2. Hei

    Oon lukenut tän koko ketjun ja hyvin lähelläni on pari paria joita lapsettomuus koskettaa. Täällä kun paljon "kirotaan" muiden kommentointia ja ne ikävät kyllä ymmärrän mutta kertoisko joku että miten te itse haluatte että asiaan otetaan kantaa? Kuinka keskustella loukkaamatta? Miten lähestyä asiaa jne? Oon siis itse jopa miettinyt et jos voisin niin yhdelle läheiselleni voisin olla sijaiskohtuna, tai jos itse saisin/olisin saanut kaksoset niin tälle yhdelle tarjoisin toisen vauvan yms. Että kyllä, paljon olen tuota lapsettomuuden surua läheltä nähnyt mutta en itse ole kokenut. Jotain haluaisin kuulla teiltä, miten lohduttaa? Huomioida?
  3. Noaidi Aloittelija

    Tietysti kaikki koemme tilanteemme eri lailla ja tunnemme ihan eri tavoin, mutta jos omasta puolestani vastaan niin:
    1. Mä en kaipaa sääliä, riittää kun rypee siellä syvyyksissä ihan yksinään
    2. Mikään ei vituta nin paljoa kuin se "rentoudu niin kyllä se siitä" - tyyppiset hyvää tarkoittavat lässynläät. no vittu ei se kyllä sillä sikiä. On testattu.
    3. Me lapsettomat ollaan ihan normaaleja ihmisiä noin muuten, meillä on vain vaikeampaa tämä lisääntyminen. Meille voi edelleen jutella kuten kaikille muillekin, ja PLIIS tee niin ystävillesi. Juttele heille kuin normaaleille ihmisille. Jos olet läheinen heille niin kysy miten hoidot etenee, mutta älä sääli. Kuten sanoin, en tiedä miten muut oman tilanteensa kokee, mutta itse koen että elämää hoitojonoissa on helpompaa käsitellä kun tästä ei tee liian suurta numeroa. Mun läheisimmät ystävät tietää meidän tilanteen ja he uskaltavat kysyä että miten hoidoissa menee ja se on niin arkinen keskustelunaihe jo meille ettei siitä ole enää vaikea puhua heille ihan suoraan.
    Jos haluat tosissasi tarjota apuasi esimerkiksi sijaiskohdun muodossa tai adoptiona kautta, niin kerro siitä vain suoraan ja kysy heiltä mielipidettä. Jos ei heti syty siihen niin pidä tarjous voimassa ja ennen kaikkea pysy siinä
    • Tykkää Tykkää x 2
  4. Myrtle Aloittelija

    Niin tuttuja tunteita, erityisesti toi viallisuuden tunne. Tuntuu välillä, että olenko oikea nainen ollenkaan kun en pysty raskautumaan. Mutta itse olen onnistunut aika hyvin pysymään kasassa, erityisesti sen jälkeen kun itse hoidot aloitettiin. Kun yritettiin luonnollisesti, mietin jatkuvasti missä vika ja mitä voisin tehdä auttaakseni asiaa, tunsin syyllisyyttä jos join liikaa kahvia tai unohdin ottaa luontaistuotteet! Nyt taas on sellainen olo, että tämä ei ole minun ongelmani vaan lääkärini. Että miten ihanaa olla hoidoissa ja siirtää tavallaan vastuu asiasta pois meidän harteilta. Halusin mainita tämän, jos joku saisi siitä lohdutusta. Ollaan kuitenkin siinä mielessä onnekkaita, että apua ylipäänsä on saatavilla.
    • Tykkää Tykkää x 2
  5. Ilona-H Aloittelija

    Hienoa että näet näin paljon vaivaa halutessasi ymmärtää ystäviäsi, olet varmasti hyvä ystävä ja kanssakulkija jo nyt! :Heartred Pari huomiota itseltäni:

    - Myös minä pidin lapsettomuuden ja hoidot itselläni pitkään, kerroin useammalle ystävälle vasta kun siirryttiin IVF:ään. Silloin asian sai tosiaan ulkoistettua lääketieteelliseksi ongelmaksi ja siitä oli helpompi puhua. Silloin on kiva jutella just arkisesti että miten hoidot etenee, mitä seuraavaksi. Itse ainakin koin että vauvan yritys ikään kuin alkoi alusta, ja oli about samat mahkut taas kuin kaikilla muilla jotka jättää ehkäisyn pois (ei ehkä vähän paremmatkin :wink).

    - Tätä ennen, sen kamalan paineisen yrityksen aikana kun yrität luonnollisesti raskautua, en halunnut jutella meidän vaikeuksista. En ottanut asiaa itse puheeksi ja suojasin sillä itseäni. Joskus tietysti silti juteltiin siitä että ei ole vielä onnistunut, ja silloin olisin kaivannut vain ihan yksinkertaista ”toivotaan että pian nappaa, kaikki on mahdollista, pidän peukkuja”. Eli ei just mitään vinkkivitosia ”tiedän yhden joka tuli raskaaksi heti kun muutti sinne tai tänne/erosi ja löysi uuden rakkauden (siittiöt)/lopetti yrittämästä/alkoi joogata, meditoida jne...”

    Pahin oli mielestäni äitini, joka toistuvasti jo ennen IVF:ää kyseli eikö meidän kannattaisi mennä jo valmiiksi/varulta adoptiojonoon, kun adoptiolapsia ei sitten saa kovin vanhana ja jos ei me saada kuitenkaan omaa lasta. Olin niin raivoissani ja huusin vaan että ei me sinne varuiksi mennä, kyllä siellä sitten pitää olla tosissaan ja ei olla vielä luovuttu toivosta saada omia!

    Eli summa summarum, ehkä sellainen aika neutraali, toivoa antava lähestymistapa on toimiva. Ja jutelkaa ystäväsi ehdoilla, ehkä hän miettii näitä asioita niin paljon itsekseen/kumppanin kanssa että ystäviä tarvitaankin muusta elämästä muistuttamiseen. :)
    • Tykkää Tykkää x 2
  6. Kanna Peruskäyttäjä

    Suosittelen kysymään heiltä itseltään, millaista lähestymistapaa he kaipaavat asiaan: haluavatko mieluummin käsitellä ilman ulkopuolisia vai tarvitsevatko he kovasti tukea ja keskustelu/psyykkausapua lähipiiriltä.

    Itselläni on matkan varrella tarpeet ja toiveet muuttuneet, mitä tulee ystävien tukeen. Aluksi puhuin asiasta todella avoimesti ja ns. kevyesti jopa puolituttujen kanssa eikä haitannut vastailla mihinkään kysymyksiin. Monen epäonnistumisen jälkeen muuttanut mieltäni aiheesta, enkä halua puhua aiheesta muun kuin mieheni kanssa. Kaikki ovat ainakin sanoneet ymmärtävänsä sen. Pahinta itselle on epäonnistumisista nousut sympatia ja tunne, että joudut oman surun lisäksi ns. kannattelemaan ystäviäsi ja vakuuttelemaan heille, että tästä jaksetaan vielä painaa eteenpäin.
    • Tykkää Tykkää x 2
  7. smoothie. Rakastunut foorumiin Helmikuiset 2021

    Minä kaipasin vain kuuntelua ja sellaista ymmärrystä tilanteeseen. Ymmärrystä vois kuvata lause "voin vaan kuvitella miten vaikeaa sulla on/mitä tunnet". Kaikki vinkit/neuvot, oman perhe-elämän haasteiden esille tuominen ("on tämä lasten kasvatuskin rankkaa", "nauti nyt vielä kun saat mennä ja tulla") ja muiden kaverin kaiman onnistumistarinat: ei. Myös liian ei-realistiset kannustukset tyyliin "kyllä te varmasti onnistutte", ei. Koska kukaan ei voi onnistumista luvata ja se et vakuutellaan onnistumista vie jotenkin oman surun ja epätoivon arvon pois vaikkei kukaan niin tarkoita mutta siltä se tuntuu. Parempi vois olla "toivon kovasti että vielä onnistutte" Mua ei haitannut jos hoidoista yms oltais kysytty neutraaliin sävyyn mutta kukaan ystävä ei varmaan uskaltanut itse tungetella, ja sekin oli ihan ok. Kuitenkin usein itse sitten puhuin asiasta jotain.
    • Tykkää Tykkää x 3

Jaa tämä sivu