Henkinen jaksaminen

[Jumper]

Hei, liitympä uutena joukkoon myös.

Lapsettomuutta takana useampi vuosi, itse en tarkkaan enää edes muita. Miehellä tuntuu olevan tarkemmin hallussa. Olisiko viiden-kuuden vuoden luokkaa, joista hoidoissa vuosi. Letroilla menty ja pregnylillä. Inssiin ei olla päästy kun mennyt ohi kerran ja kerran töppäilivät sairaalan puolella. Piina päiviä siis jällen eläen.

Omalla kohdalla ei alkuun ollut mitään suunnitelmia tai halua saada/hankkia lasta. Kuitenkin ikää tullessa lisää ja ymmärtäessä perheen merkityksen alkoi kuumeilu. Tämäkin asia kovin mietityttää ja aiheuttaa pohdiskelua, saadaanko niitä lapsia vai hankitaanko niitä. Pikkuhiljaa on alkanut tuntua, että tämä on enemmän tekemistä tai hankkimista. Toisaalta se on ihmeellinen asia mikäli lapsi tulisi. Kovin ristiriitaista

Lähipiirissä on paljonkin lapsi ja joiltain on tullut kyllä sellaisia törttöily kommentteja että Heihin yhteydenpito on kyllä vähentynyt huomattavasti. Kaksi ystävääni tietää hoidoista ja mikä on tilanne. Toinen kulkee kyllä ihanasti mukana ja auttaa tsemppaamaan, vaikka itselläänkin kiirusta ja ihana pienokainen myös elämässä. Toinen ei ehken ihan ymmärrä mitä käydään läpi. Puolison eikä minun vanhemmat saati sisaret tiedä asiasta. Ei oikein osaa kertoa saati halua, että asiasta tehdään numero ja jaetaan sääliä. Vaikka arkea varmaan helpottaisi, kun osaisi kertoa heille ja tietäisivät miksi välillä olen niin kipeä.

Keskusteluapua ei ole tarjottu ollenkaa, itse on käyty muiden asioiden tiimoilta yksityisellä psykologilla ja samalla tätä asiaa käsitelty, siitä oli apua muttei jatku toistaiseksi. Olo on hoitojen suhteen et mennään liukuhihnalla ja ollaan yki lapsetonpari muiden seassa. Tietyllä tavalla aivan naurettavalle tuntuu, nämä "synnytys talkoot" ja kuitenkin tuki tähän asiaan on näin surkealla tolalla. Melkoinen sekasotku kirjoitus, mutta sainpahan jonnekkin purettua

Toivotaan kaikille plussa tuulia ja jaksamista ylä ja alamäkiin. Onneksi kevät on kuitenkin tulossa ja valoisuus lisääntyy, jospa se virkistäisi mieltäkin.
Plussa tuulia toivottelen

 

[HelloKitty]

Voi, ihanaa että löysin tänne ja vieläpä juuri nyt! Teidän jutut kuulostaa niin tutuilta: ne utelut, mielipiteet ja tökeröt kommentit kuten "sun pitää vaan relata niin tulet raskaaksi!"... aarggh!

 

[Pene]

Mua on lähipäivinä asia taas enemmän raastanut. Me joudutaan odottamaan hoitojen alkua ensi syksyyn, koska mukana alkiodiagnostiikka. Ja just nyt se tuntuu ihan helvetin pitkältä ajalta.. On jotenkin outo olo, kun Naikkari käski käyttämään kumia hoitoihin asti. Joten nyt on jäänyt kaikki omat "rutiinit" asiaan liittyen pois; ovulaation metsästys ja epätoivoinen raskaustestien tiirailu. En meinaa osata olla. Jos järjellä menisin niin ottaisin nyt tosi rennosti asian suhteen, olisin ns. lomalla yrittämisestä. Mutta eipä se järjen asia ole kun tunteet huutaa toista ja tyhjä syli sattuu.
Mun on nykyään hankala olla tekemisissä ihmisten kanssa, keillä on lapsia. En esimerkiksi haluais millään mennä käymään kotipaikkakunnalla, kun siellä näen aina siskon lapset. Älkää ymmärtäkö väärin, he on mulle äärettömän rakkaita ja tottakai haluan olla heidän elämässä mukana, mutta ei se sitä poista että se sattuu. Ennen tätä ei oo ainakaan tässä mittakaavassa ollut. Mutta kyllähän tää alkaa sielua syödä kun kaks vuotta yritystä takana ja nyt sekin ns. kiellettiin. Hetkellisesti, mutta silti.

 

[Catlady]

Meillä yritystä takana 1,5 vuotta ja ollaan jo 4-kymppisiä. Miehellä lapsia aiemmasta suhteesta. Itse en aiemmassa liitossani ollut valmis hankkimaan lapsia, ja näin jälkikäteen ajateltuna varmaankin siksi, että olin suhteessa tosi ahdistunut. Nykyisen miehen kanssa yhteinen lapsi alkoi tuntua ihan mahdolliselta ajatukselta, vaikkakin edelleen koen pelkoa siitä, että jos minusta ei olekaan äidiksi.

Takana on yksi luomu-km vuoden takaa. Oltiin tuolloin jo saatu gyneltä lähete Naistenklinikalle prog.arvojen takia, ja km:n jälkeen päästiin hoitoihin.

Itse en kärsi muiden raskauksista tai vauvoista. Tiedän, että monella on takana vaikea taival, vaikkeivät siitä välttämättä puhu juuri kenellekään, kuten en minäkään. En koe, että toisen raskaus olisi minulta pois tai jotenkin epäreilua. Sen sijaan kyllä samaistun muiden lapsenteko-ongelmiin ja saatan liikuttua niistä.

Omalla kohdallani suurin henkinen kuormitus tulee siitä, että koen olevani viallinen, kun tämä luonnollinen asia on näin vaikeaa. Lapsiuteluista en enää juurikaan kärsi - niiden kanssa oli paljon vaikeampaa silloin, kun oli epävarma lastenhankinnasta yleensäkin. Toinen ahdistus tulee iästä, koska tämä 40v on julkisella yläikäraja ja tiedän, ettei meillä ole mahdollisuutta moneen hoitokertaan yksityisellä.

Totta kai kaihertaa myös se, kun ei ihan tiedetä, miksi kroppa toimii hassusti. Mutta toisaalta Naistenklinikalla on ihan huippuporukka miettimässä juuri minulle parhaiten sopivia hoitokeinoja, joten olen tuntenut olevani hyvissä käsissä.

Olen välillä pohtinut, että kaduttaako, etten yrittänyt raskautua aiemmassa liitossa ja aina totean, että ei todellakaan kaduta, vaikka nuorempana varmasti olisi raskautunut helpommin.

Haasteiden keskellä helpottaa se, kun tiedän, ettei mies ajattele minua viallisena, käy tässä miten tahansa. Itselleni on jotenkin helpottavaa myös se, että miehellä on jo lapsia, joten en koe painetta saada hänelle jälkeläisiä :D

 

[Poistettu]

.

 

[Maris83]

Samoja tunteita näyttää itselläkin olevan kuin edellisissä kommenteissa. Itsellä alkaa ensimmäiset hoidot heti IVF-hoidolla pitkän kaavan mukaan seuraavasta kierrosta.

Tutkimuksiin ja hoitoihin hakeutumista ollaan lykätty ja lykätty. Sitä vain elätteli toiveita että ehkä seuraavasta kierrosta tärppäisi ja vuodet vain vierivät. Aluksi oltiin sillä fiiliksellä että tulkoot jos on tullakseen ja sitten sitä vähän hämmästyi ettei se raskaaksi tuleminen tapahtunutkaan niin helposti. Varsinkin kun koko aikuisikänsä oli ”keskittynyt” siihen raskauden ehkäisyyn, luullen suurin piirtein että jos penis vain käykin emättimessä ilman kondomia niin että pelkästään jo siitä voi tulla raskaaksi. No kaikki tietty on mahdollista....

Ihmeen vaikeaa tästä on ollut puhua kellekään. Tällä hetkellä oon aika herkillä ja on itketyttänyt oma ”viallisuus”. Nyt myös jännitän tosi paljon IVF-hoitojen alkua ja sitä reagoiko oma kroppa toivotulla tavalla hormoneihin.

Lisäksi ärsyttää pienet asiat. Esim. töissä kun raskaana olevan työkaveri pyöristynyttä vatsaa kehuttiin ihanaksi, tokaisi työkaveri tuskastuneena ja vähätellen ”Joo, on tosi ihana”.
Tiedän että raskaus voi saada olon tuntumaan todella tukalalta, itse olisin vain onnellinen jos olisi se ”raskausmaha” kaikkine epämukavuuden tunteineen.
Tällä hetkellä vain ärsyttää ja itkettää tavallista herkemmin. (vaikkea hormonihoidot vielä oo alkaneetkaan )

 

[Auniainen]

Mä olen saanut

Oon lukenu tän palstan tekstejä vasta nyt kun olen raskaana (vuosienvuosien lapsettomuus, ivf plussa). Muualta luin jo asian ollessa akuutti ja samat huomiot tein muuallakin, eli jaksoin koko prosessin aika hyvin varmasti siks et en lähteny tohon testirumbaan lainkaan (siis jatkuvaa ovis ja raskaustestien tekemistä) ja pidin huolta terveydestäni tarkemmin. Rööki pois, paska ruoka pois, alko minimiin, liikuntaa eli kroppa muuten kuntoon..
Mun luonteella jatkuva testaaminen ja pettyminen,päivittäin lämmön mittaaminen jne olisi aiheuttanut vain niin kovan stressin että olis brakannu loppuki kroppa.

Itse en kertonut hoidoista kellekään. Paras ystävä tietää nyt kun oli pakko jo sanoa että ei ollut niin helppo tie kun kaikki luulevat. Voin kertoa että ne "oliks vahinko?"-heitot sattuu tuplasti enemmän ku ne "tehkää teki vauva!"-heitot.

 

[Neretle]

Yli 10 vuotta lapsettomuutta takana.. Olemme molemmat nyt yli kolmekymppisiä ja ajattelimme nyt viimeistään olevan aika hakeutua tutkimuksiin. Mitään syytä ei löytynyt, selittämätön lapsettomuus. Olo on helpottunut, mutta ristiriitainen. Miksi emme ole saaneet lasta, jos mitään syytä lapsettomuuteen ei näyttäisi olevan?
Miehelleni tieto oli suuri helpotus ja hän ajattelee, ettei aika vain ole ollut meille oikea ja kyllä lapsi vielä tulee kun aika on. Itsekin näin haluan ajatella, mutta näin pitkä odotus herättää minussa ahdistusta, epävarmuutta ja katkeruuttakin. Olen teinistä asti tiennyt haluavani tulla äidiksi ja ajatellut jo silloin että olisi kauheaa, jos ei jostain syystä saisikaan omaa lasta. Onko pelkoni toteutumassa? Sitä ei vielä tiedä.
Mitään hoitoja ei ole vielä aloitettu joten tässä ollaan sen suhteen tietämättömiä, että tuoko jokin hoito avun vai auttaako mikään. Hirvittää jo valmiiksi, että kuinka selviän tulevien hoitojen tuomista mahdollisista pettymyksistä, koska kyllähän odotukset niiden suhteen vielä tässä vaiheessa on toiveikkaat. Nyt kuitenkin lähden toiveikkaana kohti hoitoja ja toivon, että saisimme avun ja vielä joku päivä saisimme syliin oman lapsen.

 

[Annuliina]

Tutun kuuloisia tuntemuksia... Meillä on pari vuotta lapsettomuutta takana, itsellä ikää 34 ja miehellä 39. Kaikki tunteet... toiveikkuus, pettymys, suru, ahdistus, viha jne. tuntuvat menevän aaltoina, välillä kierron mukaan, välillä miten sattuu.

Hoitoihin pääseminen kesti mielestäni tosi pitkään, tutkimusten aloittamisesta diagnoosin saamiseen (selittämätön) ja ensimmäiseen hoitoon meni melkein 10kk. Ennen ensimmäistä hoitoa oli henkisesti n. 5kk:n ajan melko hyvä jakso, nyt hoitojen alettua mieli on taas musta ja itkuisuus lisääntynyt tosi paljon. Mieli elää tätä tilannetta tosi vahvasti. Tuntuu, että meillä on tässä rinnakkain kaksi elämää: toinen, jossa ollaan tosi onnellisia ja toinen, jossa on ollaan tosi surullisia. Ja vain ensin mainittu näkyy muille...

Kukaan läheinen ei meidän lapsitoiveista, yrityksestä tai hoidoista tiedä. He joko luulevat ettei haluta lapsia tai sitten suhtautuisivat asiaan niin, että ollaan liian vanhoja ja "johan teillä on lapsia" kun meillä molemmilla on yksi kouluikäinen lapsi edellisistä suhteista.Mutta ei se ole sama asia... kun halutaan se yhteinen lapsi ja elää kaikki ne vaiheet yhdessä. Välttelen parhaani mukaan puheenaihetta sekä tapaamisia ihmisten kanssa, jotka ovat raskaana tai joilla on vauvoja. Onneksi ystäväpiirissä ei ole tällä hetkellä ketään sellaista...

 

[Auniainen]

Tuntuu inhottavalta lukea kun kirjoitatte että haluatte vältellä raskaanaolevia jne.

En koskaan niinä lapsettomuuden vuosina voinut kuvitellakaan kuinka minuun suhtauduttaisiin jos tulisin raskaaksi. Kateus ja katkeruus on jotakin niin sakeaa että en olisi voinut kuvitellakaan. Lähipiiristä 2 hyvin läheisenä pitämääni naista on katkaissut minuun välit kokonaan raskaaksi tulemiseni jälkeen.
Kummallakin on lapsia ennestään ja toisen "lapsettomuus" tarkoittaa sitä että aviomiehensä ei halua enempää lapsia.

Törkeitä kommentteja olen saanut näiden ihmisten lisäksi niin monelta että uskon kaveripiirin menevän uusiksi hyvin moneltaosin. Ei siksi että minusta tulee äiti vaan siksi että sitä ei minulle haluttaisi suoda.

 

[dimou]

Tuntuu inhottavalta lukea kun kirjoitatte että haluatte vältellä raskaanaolevia jne.

En koskaan niinä lapsettomuuden vuosina voinut kuvitellakaan kuinka minuun suhtauduttaisiin jos tulisin raskaaksi. Kateus ja katkeruus on jotakin niin sakeaa että en olisi voinut kuvitellakaan. Lähipiiristä 2 hyvin läheisenä pitämääni naista on katkaissut minuun välit kokonaan raskaaksi tulemiseni jälkeen.
Kummallakin on lapsia ennestään ja toisen "lapsettomuus" tarkoittaa sitä että aviomiehensä ei halua enempää lapsia.

Törkeitä kommentteja olen saanut näiden ihmisten lisäksi niin monelta että uskon kaveripiirin menevän uusiksi hyvin moneltaosin. Ei siksi että minusta tulee äiti vaan siksi että sitä ei minulle haluttaisi suoda.

Tosi rankan kuuloista Mulla ei juuri ollut lapsellisia kavereita yritysaikana (eikä kyllä vieläkään) mutta kaikki siskoni ja miehen siskot ovat sellaisia "sarjalisääntyjiä". Paljon lapsia ja pienellä ikäerolla. Toki silti perhettäni tapasin, mutta kyllä se vaan tuntui ihan todella raskaalta tapaamisten jälkeen palata tyhjään kotiin. Ihan ymmärrettäväähän se on, ettei itseään ehdoin tahdoin halua kovin usein sellaisiin tilanteisiin laittaa, jotka vie voimavaroja enemmän kuin antavat. Vaikka kuinka ei olis itseltä pois muiden onni, on se katkeruuskin silti ihan ymmärrettävää ja inhimmillistä. Ja sallittua.

En tiedä odotatko nyt ensimmäistäsi, mutta sekundäärinen lapsettomuus voi myös olla ihan yhtä kova paikka. Toki se kipuilu ja surun syy siinä taustalla on hyvin erilaista, mutta silti validia. Siitäkin saa olla surullinen, että mies ei enää halua lapsia, eikä siksi onnistu saamaan niin montaa lasta kuin haluaisi.

Toivottavasti sulla tilanne kohenee.

 

[Auniainen]

Odotan ensimmäistä lasta. Ja ymmärrän että sekundäärinen lapsettomuus sattuu ja ymmärrän että sekin sattuu jos lapsilukuhaaveet eivät kohtaa.
Mutta en koe olevani vähemmän oikeutettu tähän yhteen kuin he kolmanteen tai neljänteen.

Voin ihan hyvin nyt, kun raskaus niin pitkällä että tiedän kaiken menevän hyvin. Silloin en voinut kun rv15 kerroin parille ystävänä pitämälleni naiselle asiasta..ja kommentti oli jotakin "keskenmenonriski on vielä suuri kuule tuossa vaiheessa!". Ihan kuin sitä olisi minulle toivottu.

 

[Annuliina]

Tuntuu inhottavalta lukea kun kirjoitatte että haluatte vältellä raskaanaolevia jne.

En koskaan niinä lapsettomuuden vuosina voinut kuvitellakaan kuinka minuun suhtauduttaisiin jos tulisin raskaaksi. Kateus ja katkeruus on jotakin niin sakeaa että en olisi voinut kuvitellakaan. Lähipiiristä 2 hyvin läheisenä pitämääni naista on katkaissut minuun välit kokonaan raskaaksi tulemiseni jälkeen.
Kummallakin on lapsia ennestään ja toisen "lapsettomuus" tarkoittaa sitä että aviomiehensä ei halua enempää lapsia.

Törkeitä kommentteja olen saanut näiden ihmisten lisäksi niin monelta että uskon kaveripiirin menevän uusiksi hyvin moneltaosin. Ei siksi että minusta tulee äiti vaan siksi että sitä ei minulle haluttaisi suoda.

Oma katkeruuteni ja kateellisuuteni ei kyllä ole kenellekään varmasti näkynyt koskaan mitenkään, eikä kyse ole siitä ettenkö haluaisi vanhemmuutta kellekään muulle suoda. Päinvastoin, olen vilpittömästi onnellinen heidän puolestaan vaikka salaa itkenkin omaa tilannettani. En ole ikinä kommentoinut kenellekään mitään ilkeää, antanut tunteideni näkyä ulkopuolelle tai katkaissut välejä keneenkään. Raskauksista ja vauvojen syntymistä olen aina lämpimästi onnitellut, osallistunut sukulaisten nimiäisiin ja ristiäisiin jne. Kuitenkin esim. vähemmän läheisten ystävien vauvakutsuilta olen jättäytynyt pois itseni suojelemiseksi. Samoin en halua esim. työkavereiden tai tuttujen kesken ottaa osaa keskusteluihin, jotka liittyvät lisääntymiseen tai vauvoihin vaan vetäydyn niistä suosiolla tai pyrin vaihtamaan aihetta. Mielestäni tämä on sama kuin minkä tahansa aiheen kohdalla, joka ei ihmistä kiinnosta (oli taustalla mitkä tahansa syyt)... kohteliaisuudesta voi hetken kuunnella juttua vaikka moottorin osista tai vasemmistopolitiikasta (hatusta heitetyt esimerkit) mutta jos keskusteluun ei ole henkilökohtaisesti mitään annettavaa, voi siitä pyrkiä sitten pois. Sen ei mielestäni pitäisi loukata ketään, en itsekään "pakota" kanssaihmisiä keskustelemaan aiheista, jotka eivät heitä selvästi kiinnosta. Joku voi sivuuttaa yhtä nopeasti minun intoilemani aiheen kuin minä toisen vastaavan ja sen pitäisi olla molemmille osapuolille ihan totaalisen ok. :)

 

[Auniainen]

Annuliina: Juurinoin se pitäisi olla, saa tuntua pahalta ja saa olla katkerakin mutta kuinka sen tunteen kanssa elää.. Pystyykö olemaan läheisen puoleata kuitenkin sen verran onnellinen ettei tälle pahaa toivoisi.

Mä en ole hehkuttanu raskautta enkä ole oikein asiasta halunnut keskusteluja käydä. Piilottelin sitä keskenmenonpeloissani todella pitkään. Joka ilta ajattelin vain että Luojan kiitos selvisin taas päivän saamatta keskenmenoa. Pelko oli niin vahva ja todellinen eikä siihen todellakaan olis enää toisten puolihuolimattomia ilkeitä kommentteja tarvittu.
Kertoo heistä ihmisenä paljon.

 

[Katjusha]

Itsestään pitää vaikeina aikoina pitää huolta. Jos lapsettomuusasioisen kanssa kamppailee ehkä 1/5 - niin 4/5 ei kamppaile. Onhan siinä jo hyvä joukko :)
En olisi kenellekään pahaa tietenkään toivonut, mutta tikarin se pistää omaan rintaan, joka kerta. En tiedä, helpottaako se koskaan, vaikka miten prosessoi tai on prosessoimatta.

 

[Kyfi2299540]

18.12 piti menkkojen alkaa mutta eivät ole alkaneet. Tänään tein testin ja näytti negatiivistä. Menkat 5pv myöhässä. Odotellaan vielä ja teen loppuviikosta uuden testin.

Oireina: aamupahoinvointia, närästystä, rinnat kasvaneet ja maha turvonnut.

 

[burnout]

Heippa.
Tama ei taida olla kovin aktiivinen palsta, mutta tulin silti tanne avautumaan, kun talla hetkella ei ole ketaan muutakaan, jolle puhua. Luin foorumia ja ajattelin vertaistuen helpottavan oloa. Mutta taalla tuntuu kaikilla olevan vahva parisuhde taustalla ja yhteinen lapsihaave.

Jatimme ehkaisyn pois reilu kolme vuotta sitten. Ajateltiin, etta lapsella ei ole mikaan kiire. Elamassa oli paljon muitakin suuria projekteja kesken ja olihan se tavallaan vahan pelottavakin ajatus, jos oikeasti tarppaa. Pelosta huolimatta huomasin olevani pettynyt joka kerta, kun kuukautiset alkoivat. Epillereiden lopetus aiheutti kropassa aikamoisia muutoksia. Kuukautisista tuli todella runsaat ja kipeat, kierto oli tosi lyhyt, n. 20 paivaa. Sain pahan aknen kasvoihin seka ylaselkaan ja rintakehaan, vaikka ihoni oli lapsesta saakka ollut tosi hyva ja huoleton. Aloin lihoa huomaamatta akiivisesta elamantavasta huolimatta.

Yritin olla ajattelematta koko lapsiasiaa ja jatkaa normaalia elamaa. Vaihdoin tyopaikkaa ja huomasin ahdistuvani tosi paljon, kun joka kerta uuden tyokaverin tavatessa jouduin vastaamaan kysymykseen, etta ei, minulla ei ole lapsia. Moni sukulainen ja ystava lisaantyi samalla rysayksella ja huomasin purskahtavani joka kerta itkuun raskausuutisen kuullessani, vaikka kuinka yritin olla iloinen toisten puolesta. Kevaalla 2019 kiertelin kirpputorilla ja huomasin, etta en pystynyt katsomaan lasten tuotteita ja huonekaluja painkaan. Mina, joka olen aina ihastellut kaupassa pienia sukkia ja bodyja. Ymmarsin, kuinka salakavalasti ahdistus lapsettomuudesta oli hiipinyt alitajuntaan. En ollut huomannut, enka antanut sille tilaa. Paatin, etta oman mielenrauhani takia on hakeuduttava tutkimuksiin. Ehkaisyn pois jattamisesta oli kulunut kaksi vuotta.

Parisuhde voi huonosti. Lapsettomuudesta ei puhuttu. Olin burn outin partaalla oman tyoni ja kotona pyorivan yrityksen parissa. Hoidin lahes kaiken yksin. Miehen alkoholinkaytto ja saamattomuus lisaantyi. Seksielama kuoli. Mies kertoi, etta hanta ahdistaa seksi kanssani ilman ehkaisya, pelkaa etta raskaudun. Olin ikava kumppani, aina vasynyt ja itkuinen. Ehkaisyn eteen han ei kuitenkaan tehnyt elettakaan.

Jotenkin sita rammittiin puoli vuotta eteenpain. Parisuhde voi hetken jopa paremmin. Taloudellinen tilanne koheni ja miehen alkoholinkaytto vaheni. Syksylla saatiin viimein lahete ja aika hormonipolille. Mies kavi antamassa spermanaytteen, vaikka ei edelleenkaan halunnut asiasta keskustella. Itse oli tosi ahdistunut ja pelkasin, otin sairaslomaa toista ja purskahtelin itkuun milloin missakin.

Tutkimuksissa ei loytynyt mitaan selvaa syyta lapsettomuudelle. Lieva kilpirauhasen vajaatoiminta minulla, joten sain tyroksiinilaakityksen. Laakari kertoi munasarjojeni nayttavan ikaistani vanhemmalta ja suositteli hoitoihin lahtemista mahdollisimman pian, silla muutaman vuoden paasta olisi todennakoisesti jo myohaista. Olin jarkyttynyt. Miehesta en edelleenkaan saanut sanaakaan irti. Han ei kommentoinut, olisiko valmis hoitoihin.

Voin pahoin. Olin tayttamassa 30. Tajusin, etta parisuhteeni ja sen myota yhteinen yrityksemme ja unelmani oli tekemassa kuolemaa. Tajusin, etta tassa vaiheessa eroaminen tarkoittaisi sita, etta todennakoisesti tulen jaamaan lapsettomaksi. Olin aina haaveillut saavani suuren perheen. Olin lihonut 10kg ja ihoni kamalassa kunnossa, enka kyennyt edes lisaantymaan.

Parisuhde ajautui karikkoon. Miehen alkoholinkaytto lahti taysin kasista. Olin aivan yksin ajatuksineni. En halunnut puhua lapsettomuudesta tuttavilleni, joilla oli kaikilla pienia lapsia.

Puoli vuotta sitten erosimme, tai olemme ainakin asumuserossa. Haaveilen edelleen perheesta. Olen valilla yrittanyt deittailla, mutta ne miehet, jotka ovat minuun sykahdyttaneet, heilla on ollut jo lapsiluku taynna.

Eron myota vaihdoin tyopaikkaa ja joudun jalleen kertomaan jokaiselle uudelle tapaamalleni ihmiselle, etta ei, minulla ei ole lapsia. Olen alkanut valtella sukulaistapaamisia ja jopa omia tarkeita kummilapsiani, silla vaikka heidan nakeminen on ihanaa, niin kotimatkalla purskahdan aina itkuun ja olen lohduttomassa tilassa seuraavat pari paivaa. Eli olen aikalailla eristaytynyt ihmisista talla hetkella ja edelleen ajatusteni kanssa yksin. En ainakaan viela ole valmis hakeutumaan hoitoihin yksin luovuttajaspermalla. Kumppanuusvanhemmuutta olen miettinyt. En tieda.

 

[Alcyone]

Sinulla on ollut tosi raskasta burnout, paljon voimia!

Elämäntilanteesi tuntuu varmasti tällä hetkellä lohduttomalta vauvatoiveiden suhteen. Uskon, että löydät vielä kunnon puolison rinnallesi ja oman perheen perustaminen on mahdollista. Oletko harkinnut munasolujesi pakastamista, saisit lisää aikaa lapsihaaveen toteuttamiselle?

 

[Burnout]

Kiitos. Olo keveni jo tosi paljon, kun sain kirjoitettua tanne.

Munasolujen pakastus olisi varmaan fiksuin ratkaisu. Sellaista ei taideta kunnallisella puolella tehda? Hinta taitaa nousta aika hurjaksi?

Kylla nykyaan on hyvia paivia jo enemman kuin huonoja ja olo tulevaisuuden suhteen jopa toiveikas. Mutta on tuo kumppanin etsiminen tassa elamantilanteessa aika haastavaa ja tuntuu muutenkin silta, etta nyt olisi hyva olla hetki yksin.

Olisi kiva, jos joku muukin uskaltaisi avautua tanne, jolla ei ole puolisoa kuvioissa tai tukena.

En olisi osannut ikina kuvitellakaan, etta lapsettomuuden kylkiaisena tulee nain valtava yksinaisyys ja ulkopuolisuuden tunne.

 

[Alcyone]

En tarkalleen osaa sanoa pakastamisen hinnoista, mutta voisin kuvitella että ei ihan halpaa ole ja tässäkin voi ikä tulla vastaan. Kuluja tulee ainakin lääkärikäynneistä, lääkkeistä ja varsinaisesta säilytyksestä. Ylipäätään kaikki lapsettomuushoidot tai niihin liittyvät toimenpiteet ovat hinnakkaita. Jos on mahdollisuus käydä esim. Virossa, niin sitten pääsee halvemmalla. Mutta kannattaa kysyä eri klinikoilta heidän käytännöistään. Veikkaisin, että julkisella puolella ei ennakoiva munasolujen pakastus onnistu.

Minusta on tosi raskasta, kun yhteiskunnassamme on paljon puhumattomuutta asioista, joita kuitenkin ihmisille tapahtuu aivan jatkuvasti. Lapsettomuus, yksinäisyys ja sopivan puolison löytämisen vaikeus ovat juuri tällaisia aiheita. Kun ei voida puhua avoimesti, niin kokemus yksinäisyydestä ja jopa omasta kelpaamattomuudesta vain pahenee. Kuitenkin kuulluksi tuleminen, keskustelu ja jakaminen ovat keskeisiä avaimia niin yksilökohtaisen, kuin yhteiskunnallisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Kunpa vain useampi löytäisi tiensä tänne keskustelemaan!