Henkinen jaksaminen

Keskustelun 'Lapsettomuus' aloitti hopeinenomena, 20 syys 2018.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | VAUfoorumin sovellus puhelimeen! | Top 100
  1. hopeinenomena Uusi käyttäjä

    Hei kanssasisaret!

    Miten jaksatte ja käsittelette omaa lapsettomuutta? Meillä on takana 4 vuoden primaarilapsettomuus ja nyt seuraavalla kierrolla olisi tarkoitus aloittaa ensimmäiset hoidot. Me jouduttiin suoraan icsiin miehen huonon siittiö tilanteen vuoksi. Pelottaa ja ahdistaa!
    Viimeiset vuodet on mennyt kuin siivillä ja ikään kuin luovuin toivosta pari vuotta sitten. En edes muista koska olisin viimeksi testannut ovulaatiota tai tunnustellut omaa kehoa mahdollisten raskausoireiden toivossa.

    Raastavinta omalla kohdalla on ollut seurata vierestä omien sisarten ja muiden ystävien raskauksia. Alkuun kaikki tuntuu niin väärältä enkä tahdo pystyä olemaan muiden puolesta onnellinen. Eihän muiden onni ole meiltä pois, eihän? Lopulta kuitenkin esimerkiksi sisarten lapsista on tullut kuin omia. Niin rakkaita ja läheisiä.

    Nyt loppu kesän ja alkusyksyn aikana muutama läheinen ystävä on ilmoittanut olevansa raskaana. Tuntuu niin väärältä ja ahdistaa valtavasti, varsinkin nyt kun omat hoidot on alkamaisillaan. Miten kerään itseni ja saan oman kehon rennoksi ja stressittömäksi? Olen henkisesti rikki, romahtanut täysin ja pelkään ettei koskaan saada omaa pienokaista syliin. Tuntuu niin kohtuuttomalta kadehtia muiden onnea, mutta en vain voi tunteilleni mitään.

    Jakakaa omia kokemuksianne, kiitos!
    • Sympatiaa Sympatiaa x 2
  2. ShiruLi82 Aloittelija

    Täällä kirjoittelee 35 vuotias myöskin lapseton ja hoidot edessä. Tiedän tasan mille sinusta tuntuu hopeinenomena. Sitä on vaikea olla onnellinen toisten puolesta kun itse haluaa sitä mitä toisilla jo on. Tavallaan vähän kateutta toisten onnesta, mutta sekin on ihan inhimillistä ja voisin väittää että kaikki joilla on yhtään vauvakuume -tuntee noin. Itsekkin olen tähän "sortunut".

    itselläni myös pieni pelko tulevista hoidoista. Päästiin oman hoitohistorian ja iän vuoksi heti inseminaatio hoitoihin joskin haluaavat sitä ennen tehdä munatorvien aukiolotutkimuksen (joka on mulle tehty jo v-2012 ja oikea puoli oli vähän tukossa mutta silti haluisivat tutkia tämän uudelleen) ja olo sen suhteen ristiriitainen. Lisäksi miehen simpat ei ole ihan priimaa kun eteenpäin meneviä on liian vähän, niitä on mutta aikas vähäsen -joskin niitä on paljon ja rakenne hyvä -se eteenpäin meno tuntui olevan pienoinen probleema.
    Lisäksi mulla on endometrioosi (tai näin lekuri sen ilmaisi kun löysi yhden 2cm myooman). Nyt siis lähetään taas kokeilemaan ovista tukevaa lääkitystä vaikka mulla ei ole ollut ongelmia oviksen kanssa, aina kun olen tikuttanut olen sen tikuilla saanut kiinni. Siksi en myös ymmrrä miksi aukiolotutkimusta pitäisi tehdä jos ovikset tulee normaalisti?

    Olen siis ollut lapsettomuus hoidoissa 6 vuotta sitten mutta sillon moni asia kaatui lapsettomuuhoitoihin -myöskin silloinen parisuhde.



    Onneksi nyt ei ole pelkoa parisuhteen kanssa -itselläni luottavainen olo kyllä suh suhteen mutta toki aika moni muu asia mietityttää. Liekkö sitten siitä johtuen olen kauheen skeptinen enkä uskalla antaa itselleni lupaa olla edes toiveikas. En ainakaan sano sitä ääneen, koska pelottaa se pettymys ja kun sen on koenut jo aikaisemmin. :sad001 Lisäksi jännittää kaikki hoidot ja kun jonkunverran niitä jo aikaisemmin kokeiltu niin tietää että miten keho reagoi tiettyihin asioihin.

    Eipä se auta kun elää päivä kerrallaan ja ottaa iisisti. Huomenna soitto polille että voiko tuon aukiolotukimuksen skipata kun ovis kuitenkin tulee tikkuun. Mahdollisesti tässä tai seuraavassa kierrossa sitten inseminaatio joka onkin uusi kokemus itselleni.
  3. AiraP Aloittelija

    Tilanteeni on toinen, koska minulla on yksi lapsi, ja mielestäni sekundäärinen(?) lapsettomuus on todellakin eri asia. Olemme naispari, ja ensimmäistä yritettiin ensin vuoden verran tunnetun luovuttajan kanssa kotona, jolloin kyllä tuollaiset katkeratkin ajatukset tulivat välillä mieleen, ja olin kateellinen äideille. Silloin onneksi hoitoihin hakeutuminen helpotti oloa ja tuotti tulosta nopeasti, vaikka kaikki ei mennyt ihan kuten olin toivonut. Tällä kertaa joudumme melko varmasti rankempiin hoitoihin (ja olen jo 36v), mutta samanlaista katkeruutta ei ole, enkä ole kateellinen kahden/useamman lapsen perheille jostakin syystä. Mutta tällä kertaa tuo yllättävä "epäonnistuminen" vaikuttaa oudon nopeasti niin sanotusti identiteettiin, koska ehdin jo kuvitella että olen jotenkin hedelmällinen ja helppo tapaus...oli luulot siitä, miten toinen lapsi hankitaan. No vielä en valita sen kummemmin. Onnea yrityksiin!
  4. Iffy Peruskäyttäjä Heinäkuun äidit 2019

    Täällä ensimmäisen kerran on alkanut tulla myös henkinen puoli vastaan.. Jotenkin olen tähän saakka jaksanut olla todella positiivinen ja ajatellut, että ajan kanssa saan ovulaationi pelittämään. En ole stressannut ja koko ajan on ollut positiivinen olo, vaikken todellisesti raskautumiseen ole uskaltanut uskoakkaan...

    Täällä siis takana yritystä 3,5 v, joista hoitoja jo 2 vuotta.... Nämä hoidot ovat olleet kuitenkin ns. kevyitä hoitoja, joiden avulla ollaan yritelty käynnistää mun kuukautiskiertoa, saada aikaan ovulaatiota ja siten raskautumista. Takana terolutit, clomifemit, letrozolit yms. Munatorvet auki (testattu) ja miehen tavara priimaa. Mä en vaan ovuloi. Viimeisimpänä hoidoista nyt kesäkuusta saakka hormoni-pistoshoidot menopurilla. Aikaisemmilla lääkkeillä ei ole ollut kehoon ja munarakkunloiden kypsymiseen mitään vaikutusta, vasta pistokset ovat tehonneet. (Alkuun huonosti ja sitten yli-innokkaasti! :O ! ) Ehkä siksi toivo alkaakin pikkuhiljaa herätä, jonka vuoksi kuukautisten alkaminen onkin suuri pettymys ja isompi henkinen juttu, kun oikeastaan annan ymmärtää :sad001

    Edellinen pistoskirto oli melko rankka, 15 pv pistoksia, jonka seurauksena väsymystä, oma paino on noussut (mikä on ihan ok asia, mutta syö henkisesti...) yms. Vielä ei ole kuitenkaan menty edes inseminaatioon saati IVF hoitoihin... Eli mikäli raskaus ei ala näillä, on todennäköisesti mulla vielä usseampia vuosia lapsettomuushoitoja edessä/mahdollista kokeilla.
  5. november-rain Peruskäyttäjä

    Vastaan paremmalla ajalla vielä aiheeseen, mutta kommentoin vaan tähän alle yhdestä asiasta.

    ShiruLi82, aukiolotutkimus on hyvä tehdä koska jos tuubat on tukossa niin ivf on ainut vaihtoehto käytännössä. Ovulaation tuleminen ei vaikuta johtimien aukioloon millään tavalla. Endometrioosi ja mahdollisesti jos on ikinä ollut klamydiaa tai muuta niin voi vaikuttaa että eivät ehkä olekaan ihan auki.
    • Tykkää Tykkää x 1
  6. november-rain Peruskäyttäjä

    Ensiksi haluisin sanoa että et ole yksin tunteidesi kanssa. Kaikki tuo kuulostaa minusta ja varmasti monesta muustakin varmasti hyvin tutulta.

    Toiseksi en itsekään aina tiedä miten jaksaa eteenpäin tai mikä on hyvä tapa käsitellä tunteita, eli en ole mikään malliesimerkki aiheen suhteen joka suoraan osaisi antaa mitään vastauksia tai ratkaisuja. Ihan samalla tavalla tässä tunteiden vuoristoradassa pyöritään.

    Mutta omalta kohdalta olen huomannut että puhuminen auttaa. Puhuminen miehelle/puolisolle, puhuminen suoraan ihmiselle jonka raskautuminen satuttaa, toki puhuminen perheen kanssa mutta tärkeänä pidän myös puhumista jollekin toiselle läheiselle joka ei ole niin investoitunut teidän tilanteeseen (ei siis vanhemmat tai perheenjäsenet) koska heillä on osin myös omaa surua mukana.

    Aika auttaa. Armollisuus itsen kanssa, katkeruus ja kateus on luonnollista mutta aika raadollisesti onneksi auttaa, tottuminen tilanteeseen tapahtuu ajan kanssa ja pienin askelin. Välillä tulee takapakkia mutta kuitenkin suuremmassa mittakaavassa usein menosuunta on kohti positiivisempaa ajatusta.

    Suurempi ongelma on tässä mielestäni omalla kohdalla se ylipäänsä yrittämisen jaksaminen ja toivon ylläpitäminen. Sitä en osaa sanoa kuinka kauan me jaksetaan tätä suoraan sanottuna p*skaa. Helpompaa olisi luovuttaa ja alkaa työstämään elämää ilman lapsia ja ajatusta kahden aikuisen elämästä. Mutta jokin vielä haraa vastaan. Haraa vielä aika pitkään luulen kun kyse on kuitenkin meistä kahdesta, ei vain minusta. Eikä siihen mulla ole mitään hyviä neuvoja miten tätä prosessia ja jaksamista voisi parantaa muuten kuin puhumalla.
  7. Poppy82 Peruskäyttäjä Joulukuun äidit 2019

    Löysin juuri tämän lapsettomuus ryhmän ja tulen tänne kirjoittelemaan. Olen 36v ja takana 1,5 vuotta yritystä. Tsemppiä kaikille!
    Last edited: 1 syys 2019
  8. Katjusha Addikti

    Minäkin haluan kannustaa päivä päivältä eteenpäin. Raskasta on elää toiveikkuuden ja pettymysten kanssa. Sanoisin myös, että puhuminen ja aika auttaa. Jokaisen prosessi on omansa!
    Meillä valmistauduttiin lapsettomaan loppuelämään, hoidoissa oltiin niin kauan, ettei mitään järkeä. Tunne pakotti jatkamaan. Tyttö syntyi 11 vuotta siitä, kun yritys alkoi.
    Nyt kun hoitoja emme enää ikäni takia saa, sulattelen, että se oli sitten siinä: ei uutta raskautta, ei sisaruksia lapselle. Yhdestä asiasta toiseen siis.
  9. T535 Peruskäyttäjä Lokakuun äidit 2019

    Tulen myös uutena kirjoittamaan. Ikää 35 ja yritys aloitettu vuoden alussa. Nyt olemme aloittamassa ensimmäisiä hoitoja lapsettomuuden suhteen, julkisella puolella jo käyty.

    Olen pari päivää miettinyt miten suhtautua asiaan. Tällä hetkellä emme ole puhuneet kellekään edes yrityksestä. Olen jollain tapaa sellainen joka inhoaa puhua omia asioitaan.

    En tiedä auttaisiko puhuminen. Osaisiko kukaan ystävistäni auttaa, kun heillä kaikilla on jo lapsia.
  10. ShiruLi82 Aloittelija

    Juuh, mulle tehtiin sit kuitenkin se aukkari ja molemmat puolet näytti siinä olevan auki. Oikea epäselvempi kuin vasen mutta tehtiin geelillä niin ei juilinut yhtälailla kun keittosuolaliuos.
  11. Iffy Peruskäyttäjä Heinäkuun äidit 2019

    Itse puhuminen on mulle auttanut. Käytännössä olen puhunut vain yhden ystäväni sekä sisareni kanssa, mutta sekin riittää. Jokainen keskustelu nostaa mielialaa usein korkeammalle. Harvoin kuitenkaan muuten asioistani puhun.
  12. Cygnus Peruskäyttäjä Marraskuun äidit 2019

    Moikka! Sain vihdoin aikaiseksi kirjautua foorumille. Olisi ehkä kannattanut jo aiemmin, koska tuntuu että nyt sanottavaa on liiankin paljon.

    Olin nuorena tosi pitkään sitä mieltä, etten halua lapsia. Identiteetin muutos lapsettomaksi on ollut iso. Pidin aiemmin jotenkin itsestäänselvänä, että totta kai lapsia saan, jos joskus suostun niitä tekemään. Voi hyvää päivää... Joka tapauksessa, meille ei ollut mitään tulee jos on tullakseen -meininkiä, vaan heti oli selvää että jos ehkäisy jää pois niin se on sitten yritystä. Aika pian otin mukaan ovulaatiotikut, aamulämmöt ja kiertosovellukset. Opiskelin lisääntymisbiologian teoriaa ja takerruin ajatukseen, että elämää voi hallita.

    Hallinnan puute on ollut tosi kova pala. En voi päättää lisääntymisestäni, kokeilin sitten millaisia lisäravinteita tai todennäköisyyslaskentaa tai loitsuja tahansa.

    Alkuun tämä aiheutti jopa jonkinlaista vainoharhaa, vaikken ole normaalisti lainkaan taikauskoinen. Mitä jos universumi yrittää kertoa, etten sovi vanhemmaksi? Mitä jos en ansaitse tätä? Mitä jos olen geneettisesti epäkelpo?

    Diagnoosina on selittämätön lapsettomuus. Tavallaan on hyvä että mitään selkeää elimellistä vikaa ei ole löytynyt, mutta toisaalta epätietoisuus tuntuu lannistavalta. Nyt takana on kolme inseminaatiota, ja syksy on ollut hoitotaukoa kun jonotamme ivf:ään. Tauko on tehnyt tosi hyvää, emme ole yrittäneet ajoittaa seksiä mitenkään, en ole edes merkinnyt kuukautiskiertoja ylös

    Nyt ohjauskäynti lääkärin pakeilla lähestyy, ja levottomuus valtaa mielen. Vähän kaikki pelottaa, sekä hoitojen fyysiset puolet, mahdolliset poissaolot töistä ja opiskelupaikasta, sekä se että hoidot ei onnistu tai jopa onnistuu.
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 2
    • Sympatiaa Sympatiaa x 1
  13. Cygnus Peruskäyttäjä Marraskuun äidit 2019

    Puhumisesta: Varmaan tosi yksilöllistä, mutta veikkaan että suurin osa hyötyy jonkinlaisesta keskustelusta - joillekin voi riittää puoliso tai tällainen foorumi. Itsellä oli jotenkin tosi suuren kynnyksen takana kertoa asiasta varsinkin vanhemmille, kun se tuntui jotenkin niin isolta dramaattiselta julistukselta. Läheisimmille kavereille olen kertonut, mistä on ollut eniten apua. Joskus vaan tuntuu että haluaisin jotenkin puhua asiasta lisää, mutten tiedä miten tai mitä. En myöskään haluaisi kuormittaa ystäviäni, onhan tää vaike a aihe johon ei voi oikein antaa mitään käytännön neuvoja.

    Viime aikoina on tuntunut etten haluaisi "salailla" asiaa, ja kerroin illanvieton yhteydessä muutamalle opiskelukaverille, ihan jo siksi että ärsyttää aina valehdella lääkärikäyntien aiheuttamista poissaoloista. Tapanani on käsitellä usein asioita huumorin kautta, ja nytkin kerroin lapsettomuushoidoistani vähän vitsinomaisesti, johon porukka vastasi kyllä ihan empaattisesti mutta aihetta ei käsitelty enää sen jälkeen kun vitsilleni oli naurettu. Mikä on ihan ymmärrttävää, ei suurimmalla osalla ole työkaluja tällaisten asioiden käsittelyyn, varsinkin jos ne tulee ihan yllätyksenä. Kuitenkin jälkikäteen tuli vähän morkkis kertomisesta, tuli fiilis että tulin paljastaneeksi itsestäni jotain liian haavoittuvaa, jota muut ei ehkä edes tajua koska näytän iloista naamaa. Tämä pienenä varoituksena, että näin intiimien asioiden kertominen julkisesti voi aika avoimellekin aiheuttaa jänniä vastareaktioita omassa mielessä. Mutta tehty mikä tehty, pitäis vain ajatella niin että kerron jos siltä tuntuu, eikä kuulijan reaktio oo mun vastuulla.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 1
  14. T535 Peruskäyttäjä Lokakuun äidit 2019

    Minulla on yksi kaveri joka tietää yrityksestämme, mutta hänellä on tällä hetkellä pieni vauva itsellä, joten en jotenkin jaksa vaivata häntä omalla ongelmallani.

    En vieläkään tiedä mitä ajatella lapsettomuudesta. Tavallaan ajattelin aina, etten kuitenkaan saa lapsia helposti, kun muuten oma elämä on mennyt ns. putkeen. Jossain vaiheessa on pakko tulla siis hankaluuksia.

    En ole myöskään uskaltanut vielä "antautua" vauvakuumeelle ja sille, että oikeasti toivotaan lasta. Selittelen vain itselleni miten paljon helpompaa on, jos ei oikeasti toivokaan lasta paljoa niin ei pety. Ei se toki oikein auta tähän.
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
  15. Lallastiina Peruskäyttäjä

    Mulla pitkälti sama tarina kuin Cygnuksella, eli olin pitkään "ei kiitos ollenkaan lapsia ikinä", ja kun parin vuoden sisäisen taistelun jälkeen sain tehtyä päätöksen "antaa tulla", homma tosiaankin alkoi heti yrittämisenä eikä tjottailuna. Olin myös ihan varma että pamahtaisin heti paksuksi. Joopa joo... Meillä nyt takana 3 v. yritystä ja kolme keskenmenoa.

    Välillä käy mielessä, että onko tämä nyt "kohtalon ivaa"? Jos olisin ennen tähän ryhtymistä tiennyt, miten vaikeaa tämä on, olisin sanonut heti EI KIITOS, antaa olla. Vauvakuumetta en ole koskaan potenut, mikä on omalta osaltaan ehkä siunaus ja toisaalta hankaluus - sen puutteen takia mun on ollut tosi vaikea perustella itselleni, miksi hakeuduttiin hoitoihin, eikä se silti tee keskenmenoista ja negatesteistä yhtään pienempiä pettymyksiä. Joskus mietin, että ehkä alitajuntani on koko ajan tiennyt etten ole kelpo äidiksi ja siksi ei herättänyt vauvakuumetta, ja olis vaan pitänyt kuunnella sitä ääntä...

    Meillä ei hoidoista tiedä kuin mun äiti ja miehen pomo... Yrityksestäkään ei tiedä näiden lisäksi kuin siskoni. Ei mulla ole niin läheisiä ystäviä, että tekisi mieli kertoa.
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
    Last edited: 16 marras 2018
  16. Iffy Peruskäyttäjä Heinäkuun äidit 2019

    Samat fiilikset. En uskalla ”antautua” ja uskoa, että jostain kierrosta tärppäisi. Pelkään, että petyn kovasti. Yritän jaksaa uskoa ja olla positiivinen. Huomaan hokevani itselleni, et ”vielä mä oon äiti”. Aluksi uskoin siihen kovastikin. Toisaalta taas mietin, et miten ihmeessä olenkaan jaksanut tämän asenteen kanssa 3,5v? Oon ehkä vaan haalinu itselleni niin paljon kaikkea muuta, ettei mulla jää aikaa murehtimiseen. Nyt, kun jonkinlaista toivoa alkaa ehkä olla, huomaan, että pelko pettymyksestä alkaa nousta positiivisuuden rinnalle. Vaikka tulokset ovatkin olleet jo parempaan päin (ovulaatio saatu aikaan pari kertaa), en uskalla toivoa.... ajatukset vaihtelee hyvin paljon laidasta laitaan ja huomaan yrittäväni sysätä niitä kokoajan taka-alalle.
    • Tykkää Tykkää x 1
    • En tykkää En tykkää x 1
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
  17. Cygnus Peruskäyttäjä Marraskuun äidit 2019

    Mä olen jo pitkään ollut pessimisti (omasta mielestäni realisti :angelic:), oletan että mitään ei tapahdu. Johtuu varmaan osittain siitä että mulla ei ole ollut keskenmenoja, ei raskauksia, ei pihaustakaan. Ajatus raskaaksi tulemisesta tuntuu tosi abstraktilta. Mutta vaikka miten väitän itselleni ettei tässä mitään, menkkojen alkaminen on joka kerta valtava pettymys, varsinkin hoitokierron jälkeen. Pari päivää ennen kuukautisia on pahimmat, kun pms vetää muutenkin mielialaa alas ja kuitenkin on se hoping against hope.

    Mulla on auttanut tosi paljon vanha kunnon torjunta. Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa ja keskityn harrastuksiin ja projekteihin, joista mun on onneksi helppo innostua
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 2
  18. Cygnus Peruskäyttäjä Marraskuun äidit 2019

    Lallastiina,

    Mä olen miettinyt jonkun verran sitä, että kadunko sitä ettei aloitettu yrittämään aiemmin, että olisinko toiminut toisin jos oisin tiennyt että tässä kestää. Tulin siihen tulokseen että en, mä tarvitsin sen ajan enkä ollut silloin valmis.
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 3
  19. T535 Peruskäyttäjä Lokakuun äidit 2019

    Mietin ihan samaa. Ikää itselläni jo 35, joten olisinko raskaitunut helpommin jos olisi yritetty jo aiemmin? Mutta toisaalta, vuoden alussa oli ensimmäisen kerran oikeasti se aika kun olin valmis tulemaan joskus äidiksi.

    Eipä onnistunutkaan niin helposti, vaikka en sitä kyllä kuvitellutkaan. Mutta nyt vielä vähemmän. Välillä en ole varma kumpi on pahempi asia, se että tulen raskaaksi vai se, että en tule. Molemmat pelottaa.
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
  20. Iffy Peruskäyttäjä Heinäkuun äidit 2019

    Aivan kuin olisin itse tämän kirjoittanut! Ei ole ollut raskauksia, keskenmenoja eikä edes ovulaatioita! (Hyvä, et menkat silloin tällöin...)
    Torjunta täälläkin, elämä on hektistä, jotten ajattelisi asiaa liikaa...

Jaa tämä sivu