Henkinen jaksaminen
- Ketjun aloittaja hopeinenomena
- Aloituspäivämäärä
Hei Johis, luulen että tiedän mitä tarkoitat. Vaikka minulla on todella hyviä ystäviä, en jostain syystä ole valmis avaamaan asiaa heille. Heillä kaikilla on lapsia ja yksi raskaana tälläkin hetkellä. Heidän raskautumisista olemme puhuneet, joten tiedän ettei mitään isompia ongelmia ole kellään ollut.
Pelkään kertoa asiasta, koska inhoan saada mitään sääliä. Tai sanomisia että tietäisivät miltä minusta tuntuu.
Yksi ystäväni on käynyt lapsettomuushoidot läpi, mutta hänellä on nyt vauva (mistä olen hyvin onnellinen), niin en tiedä haluanko kaivaa hänenkään ikäviä muistoja nyt esiin. Toisaalta odotan yhteydenottoa häneltä, mutta eihän hän tällä hetkellä ehdi.
Todennäköisesti tulen siis hakemaan vertaistukea täältä, en oikeasta elämästä.
Pelkään kertoa asiasta, koska inhoan saada mitään sääliä. Tai sanomisia että tietäisivät miltä minusta tuntuu.
Yksi ystäväni on käynyt lapsettomuushoidot läpi, mutta hänellä on nyt vauva (mistä olen hyvin onnellinen), niin en tiedä haluanko kaivaa hänenkään ikäviä muistoja nyt esiin. Toisaalta odotan yhteydenottoa häneltä, mutta eihän hän tällä hetkellä ehdi.
Todennäköisesti tulen siis hakemaan vertaistukea täältä, en oikeasta elämästä.
Mulle jostain syystä vanhemmille kertominen on kynnyskysymys. Mä tiedän, että mun äiti ainakin murehtii ja pohtii tällaisia asioita kovasti ja en halua tuoda hälle vielä yhtä huolta lisää. Tiedän, että hänellä on myös ollut nuoruudessa ongelmia raskautumisen suhteen, vaikka lopputuloksena onkin useampi sisarus.
Näitä asioita on meillä pohdittu, koska Mun siskoni ei voi saada omia lapsia lapsuuden syöpähoitojen seurauksena. Siskoni tietää mun tilanteesta ja hänkin totesi, että ehkä on hyvä jättää vielä tässä vaiheessa vanhemmille kertomatta. Luulen, että kerron vanhemmille jos hoidot päättyvät onnellisesti. Tai sitten, jos päätämme, että hoitoja ei jatketa.
Tällä hetkellä riittää, että mulla on sisko tukena. Yritän olla myls hänen tukenaan, vaikka nyt puhutaankin kipeistä asioista.
Näitä asioita on meillä pohdittu, koska Mun siskoni ei voi saada omia lapsia lapsuuden syöpähoitojen seurauksena. Siskoni tietää mun tilanteesta ja hänkin totesi, että ehkä on hyvä jättää vielä tässä vaiheessa vanhemmille kertomatta. Luulen, että kerron vanhemmille jos hoidot päättyvät onnellisesti. Tai sitten, jos päätämme, että hoitoja ei jatketa.
Tällä hetkellä riittää, että mulla on sisko tukena. Yritän olla myls hänen tukenaan, vaikka nyt puhutaankin kipeistä asioista.
Herttuatar
Oman äänensä löytänyt
Teidän kaikkien ajatukset tuntuu kovin tutuilta. Olen 29-vuotias, nyt reilun parin vuoden yrityksen läpikäynyt nainen. Hoidot alkamassa julkisella vuodenvaihteen jälkeen.
Ajattelin itsekin nuorempana etten edes välttämättä halua lapsia. Sitten löytyi ihana puoliso, jolle perhe on ykkösarvo ja sen seurauksena oma ajatusmaailmani siinä muuttui. Sitten löytyi pco ja perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi. Ensimmäinen yritysvuosi meni nopeasti ja huolettomasti.
Vuosi sitten oli ensimmäinen kerta, kun asia alkoi käydä henkisesti raskaaksi. Ei mulle ennen ollut vaikeaa kohdata tätä asiaa, tai muiden raskauksia, mutta kun läheinen ystäväni raskautui melko nopeasti, se iski mun tajuntaan, että multa tämä ei onnistu. Tosiaan, kaikilla, paitsi parilla ystävälläni on lapsia, osa jo koululaisia. Siitä seurasi tosi synkkiä aikoja, vaikeuksia ystävyyssuhteisiin ja muuta. En osannut varautua sellaiseen, vaan se tuli ihan puskista. Kaiken lisäksi näistä asioista puhuminen aiheutti ihmisissä reaktioita (kerroin ystävälleni, miten hänen raskausuutisensa sai minut surulliseksi omasta tilanteestani): en olisi saanut tuntea pahaa oloa, kateutta tai muuta. Olin todella loukkaantunut. Puhumisella ja ajan kanssa tilanne helpottui. Myöhemmin asia ei hänen raskautensa aikana vaivannut, olemme edelleen hyvin läheisiä ja kaikki on hyvin.
Tämän jälkeen suhtautuminen omaan lapsitoiveeseen on vaihdellut. Välillä olen tuntenut pakottavaa tarvetta saada perhe. Välillä olen tuntenut pelkoa, että jos saankin lapsia, mutta en osaa olla äiti. Olen kokenut, että yhteiskunta painostaa minua tekemään lapsia, ja sitä ajatellen haluaisin heittää hanskat tiskiin kokonaan (en sen takia ainakaan lapsia halua saada, pyh). Olen kokenut pelkoa tutkimuksia ja hoitoja kohtaan. Olen kokenut senkin, miten olen jäänyt näiden asioiden kanssa ulkopuoliseksi ystävieni jutuista. Olen miettinyt, että ehkä minun ei kuulu saada lapsia. Ehkä en edes halua lapsia. Ja sitten taas haluan. En uskonut, että nämä asiat tulisivat olemaan osa elämääni.
Sitten tuli taas toivo. Yritetään lisää. Yritetään paremmin. Liikutaan. Syödään hyvin. Käytetään lisäravinteita. Kyllä tämä tästä. Ja mitä sitten. Tuli terveysongelmia itselle. Ja taas yksi ystävä tuli raskaaksi, kolmatta kertaa nyt. Kaikki taas romuna oman pään sisässä. Mutta kokoan itseäni, ja taas kaikki on ihan kohtalaisen hyvin. Ja yritys alkaa taas.
Puhuminen on auttanut. On ollut helpottavaa puhua ystäville. Vanhemmatkin tietävät. Suurin osa on osannut sanoa jotain fiksua takaisin. Mutta on niitäkin, jotka eivät. Välillä tunnen, että asiasta pitäisi kertoa kaikille, että ihmiset osaisi olla hienotunteisempia. Toisaalta mietin, etten missään nimessä halua kertoa monelle, koska sitten ne urpot möläytykset vasta sattuukin, jos on jollekin kertonut tilanteestaan ja silti se toinen kyselee tai selittää jotain itselle kivuliasta. Itsehän tässä jalostuu kestämään vaikka mitä, jos jotain hyvää haluaa hakea.
Erityisen raskasta asiasta tekee se, etten tunne ketään, joka olisi käynyt vastaavaa läpi. Kaikki ystäväni ovat saaneet lapsensa helposti ja nopeasti. Ulkopuolisuuden tunne on musertava. Jotain kaukaisempia tuttuja on, joilla ei ole lapsia, ja voisin kuvitella, että heistä joku voi käydä samaa läpi. Mutta eihän sellaista voi toiselta kysellä, joten asia jää arvailuksi.
Huh, olipa avautuminen. Mutta henkisesti tämä on tällaista. Tämä on vuoristorata.
Ajattelin itsekin nuorempana etten edes välttämättä halua lapsia. Sitten löytyi ihana puoliso, jolle perhe on ykkösarvo ja sen seurauksena oma ajatusmaailmani siinä muuttui. Sitten löytyi pco ja perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi. Ensimmäinen yritysvuosi meni nopeasti ja huolettomasti.
Vuosi sitten oli ensimmäinen kerta, kun asia alkoi käydä henkisesti raskaaksi. Ei mulle ennen ollut vaikeaa kohdata tätä asiaa, tai muiden raskauksia, mutta kun läheinen ystäväni raskautui melko nopeasti, se iski mun tajuntaan, että multa tämä ei onnistu. Tosiaan, kaikilla, paitsi parilla ystävälläni on lapsia, osa jo koululaisia. Siitä seurasi tosi synkkiä aikoja, vaikeuksia ystävyyssuhteisiin ja muuta. En osannut varautua sellaiseen, vaan se tuli ihan puskista. Kaiken lisäksi näistä asioista puhuminen aiheutti ihmisissä reaktioita (kerroin ystävälleni, miten hänen raskausuutisensa sai minut surulliseksi omasta tilanteestani): en olisi saanut tuntea pahaa oloa, kateutta tai muuta. Olin todella loukkaantunut. Puhumisella ja ajan kanssa tilanne helpottui. Myöhemmin asia ei hänen raskautensa aikana vaivannut, olemme edelleen hyvin läheisiä ja kaikki on hyvin.
Tämän jälkeen suhtautuminen omaan lapsitoiveeseen on vaihdellut. Välillä olen tuntenut pakottavaa tarvetta saada perhe. Välillä olen tuntenut pelkoa, että jos saankin lapsia, mutta en osaa olla äiti. Olen kokenut, että yhteiskunta painostaa minua tekemään lapsia, ja sitä ajatellen haluaisin heittää hanskat tiskiin kokonaan (en sen takia ainakaan lapsia halua saada, pyh). Olen kokenut pelkoa tutkimuksia ja hoitoja kohtaan. Olen kokenut senkin, miten olen jäänyt näiden asioiden kanssa ulkopuoliseksi ystävieni jutuista. Olen miettinyt, että ehkä minun ei kuulu saada lapsia. Ehkä en edes halua lapsia. Ja sitten taas haluan. En uskonut, että nämä asiat tulisivat olemaan osa elämääni.
Sitten tuli taas toivo. Yritetään lisää. Yritetään paremmin. Liikutaan. Syödään hyvin. Käytetään lisäravinteita. Kyllä tämä tästä. Ja mitä sitten. Tuli terveysongelmia itselle. Ja taas yksi ystävä tuli raskaaksi, kolmatta kertaa nyt. Kaikki taas romuna oman pään sisässä. Mutta kokoan itseäni, ja taas kaikki on ihan kohtalaisen hyvin. Ja yritys alkaa taas.
Puhuminen on auttanut. On ollut helpottavaa puhua ystäville. Vanhemmatkin tietävät. Suurin osa on osannut sanoa jotain fiksua takaisin. Mutta on niitäkin, jotka eivät. Välillä tunnen, että asiasta pitäisi kertoa kaikille, että ihmiset osaisi olla hienotunteisempia. Toisaalta mietin, etten missään nimessä halua kertoa monelle, koska sitten ne urpot möläytykset vasta sattuukin, jos on jollekin kertonut tilanteestaan ja silti se toinen kyselee tai selittää jotain itselle kivuliasta. Itsehän tässä jalostuu kestämään vaikka mitä, jos jotain hyvää haluaa hakea.
Erityisen raskasta asiasta tekee se, etten tunne ketään, joka olisi käynyt vastaavaa läpi. Kaikki ystäväni ovat saaneet lapsensa helposti ja nopeasti. Ulkopuolisuuden tunne on musertava. Jotain kaukaisempia tuttuja on, joilla ei ole lapsia, ja voisin kuvitella, että heistä joku voi käydä samaa läpi. Mutta eihän sellaista voi toiselta kysellä, joten asia jää arvailuksi.
Huh, olipa avautuminen. Mutta henkisesti tämä on tällaista. Tämä on vuoristorata.
Muokattu viimeksi:
Hei Herttuatar, tietäisitpä miten samanlaisia ajatuksia täällä liikkuu.
Meillä meni pitkään ennenkuin halu saada lapsia tuli kummallekaan meille. Asiasta puhuttiin jo paljon aiemmin, mutta tunne ei ollut koskaan ajankohtainen. Toisaalta asiaa lykättiin myös ihan pelon takia, mitä tulevaisuus toisikaan vastaan.
Kun lopulta teimme ratkaisevan päätöksen, ei tapahtunutkaan mitään.
Oikeastaan kaikilla ystävilläni on jo lapsi tai useampia. Ennen oli vain iloinen asiasta ja tavallaan olen toki edelleenkin. Toisaalta en ole vieläkään uskaltautunut oikeasti haaveilla lapsesta, jos en sitä sittenkään tule koskaan samaan. Joskus tunne omasta lapsesta on todella vahva, joskus haluan elämäni pysyvän vain tällaisenä. Juuri kuten kirjoititkin!
Minulla on yksi ystävä, jolle olen asiasta maininnut. Hän sai myös lapsen vasta kevyiden hoitojen jälkeen ja siitä asiasta olen onnellinen hänen puolestaan. Mutta muille, ei tulisi mieleenikään kertoa.
Tällä hetkellä elän vain järjellä, en tunteella. En halua päästää tunteitani tähän asiaan enää enempää mukaan, koska tiedän siinä vaiheessa kärsiväni enemmän.
Muiden kokemusten lukeminen täällä toki auttaa hieman. Aloitatko hoidot Naistenklikikalla?
Meillä meni pitkään ennenkuin halu saada lapsia tuli kummallekaan meille. Asiasta puhuttiin jo paljon aiemmin, mutta tunne ei ollut koskaan ajankohtainen. Toisaalta asiaa lykättiin myös ihan pelon takia, mitä tulevaisuus toisikaan vastaan.
Kun lopulta teimme ratkaisevan päätöksen, ei tapahtunutkaan mitään.
Oikeastaan kaikilla ystävilläni on jo lapsi tai useampia. Ennen oli vain iloinen asiasta ja tavallaan olen toki edelleenkin. Toisaalta en ole vieläkään uskaltautunut oikeasti haaveilla lapsesta, jos en sitä sittenkään tule koskaan samaan. Joskus tunne omasta lapsesta on todella vahva, joskus haluan elämäni pysyvän vain tällaisenä. Juuri kuten kirjoititkin!
Minulla on yksi ystävä, jolle olen asiasta maininnut. Hän sai myös lapsen vasta kevyiden hoitojen jälkeen ja siitä asiasta olen onnellinen hänen puolestaan. Mutta muille, ei tulisi mieleenikään kertoa.
Tällä hetkellä elän vain järjellä, en tunteella. En halua päästää tunteitani tähän asiaan enää enempää mukaan, koska tiedän siinä vaiheessa kärsiväni enemmän.
Muiden kokemusten lukeminen täällä toki auttaa hieman. Aloitatko hoidot Naistenklikikalla?
Herttuatar
Oman äänensä löytänyt
Hei T535,
Hyvin samanlaisilta tarinamme tosiaan kuulostavat. Näin että olit aiemmin kirjoittanut, miten raskaus ja raskauden alkamattomuus on melkein yhtä suuria pelkoja sinulla. Mä ajattelen välillä ihan samoin! Jotenkin kiva kuulla, että joku muukin kokee tällaista, kun kovin usein ihmiset ei tätä oikein ymmärrä. Ja tuohon kysymykseesi, olenko tulossa Naikkarille, niin en ole. En asu pääkaupunkiseudulla, joten menen oman kaupunkini sairaalaan. Alkaako sun hoidot Naistenklinikalla?
Mulle on tullut tässä vähän vastoinkäymisiä matkaan, kun mulle todettiin vähän aikaa sitten munasarjakysta, joka on sekoittanut mun kierron ihan totaalisesti. En ovuloi. Eikä ole tullut kuukautisia nyt vaikka piti. Tein tietty testin, ettei vaan olis käynyt tuuri, mutta ei ollut. Että tämäkin tähän päälle vielä - juuri silloin, kun kierron pitäisi olla hyvä ja sitä pitäisi seurata ekstratarkkaan. En vielä tiedä miten tämä vaikuttaa ja miten edetään. Tammikuussa polille kuulemaan jotain suunnitelmaa.
Herttuatar
Oman äänensä löytänyt
Onko teille tarjottu mitään keskusteluapua tms. kun olette käyneet lapsettomuusasioiden takia lääkärissä?
Minulta kysyttiin käynnin jälkeen nettikyselyssä, haluaisinko tavata psykologia. Vastasin haluavani, koska omaa mielenterveyttä on ihan hyvä suojata, onhan tämä iso pala. Tästä huolimatta ei mulle kuitenkaan annettu aikaa tai otettu yhteyttä asiaan liittyen. Mutta siis, millaisia kokemuksia teillä on?
Minulta kysyttiin käynnin jälkeen nettikyselyssä, haluaisinko tavata psykologia. Vastasin haluavani, koska omaa mielenterveyttä on ihan hyvä suojata, onhan tämä iso pala. Tästä huolimatta ei mulle kuitenkaan annettu aikaa tai otettu yhteyttä asiaan liittyen. Mutta siis, millaisia kokemuksia teillä on?
Muokattu viimeksi:
november-rain
Satasella mukana keskusteluissa
Allekirjoitan lähes kaiken saman. Sait hyvin puettua ajatuksia sanoiksi. Paitsi minulla vain parilla kaverilla on lapsia, toki koko ajan alkaa enemmän selvästi tulla ajankohtaiseksi. Ikää meidän kaveriporukassa kaikilla on se 30v tullut täyteen viime vuonna. Mutta kaikilla tutuilla on heti tärpännyt mikä tekee asiasta vaikeempaa.
Jaksamiseen liittyen niin Hus naistenklinikalla tarjottiin yhteystietoja sairaalapastorille (antaa myös ei-uskonnollista tukea/keskusteluapua) mutta kun häneen otti yhteyttä niin vastausta ei ikinä kuulunut. Nyt en vaan enää jaksa. Miehen kanssa vähän olemme heittäneet ajatuksen ilmaan että voisi kahdestaan terapeutille mennä mutta katsotaan saadaanko aikaiseksi...
Miten täällä ihmiset jaksavat?
Lähipiirissäni on taas yksi raskaus. Sellainen, jossa minun olisi lähipiirin mukaan "pitänyt" olla raskaana ennen tätä, koska olen kuitenkin vanhempi ja ollut mieheni kanssa yhdessä pidempään kuin tämä pariskunta.
En pitkään aikaan ole joutunut kuuntelemaan kyselyitä tai vihjailuja asiasta, mutta tämän raskauden julkistamisen jälkeen olen saanut asiasta taas paljon vihjailuja.
Niihin on tehnyt mieli vastata hyvinkin kärkkäästi tai sanoa, että "ei se v###u ole niin helppoa".
Olen saanut pidettyä suuni kiinni, vaikka kotimatkalla olenkin asiasta purnannut miehelleni sitä.
Lähipiirissäni on taas yksi raskaus. Sellainen, jossa minun olisi lähipiirin mukaan "pitänyt" olla raskaana ennen tätä, koska olen kuitenkin vanhempi ja ollut mieheni kanssa yhdessä pidempään kuin tämä pariskunta.
En pitkään aikaan ole joutunut kuuntelemaan kyselyitä tai vihjailuja asiasta, mutta tämän raskauden julkistamisen jälkeen olen saanut asiasta taas paljon vihjailuja.
Niihin on tehnyt mieli vastata hyvinkin kärkkäästi tai sanoa, että "ei se v###u ole niin helppoa".
Olen saanut pidettyä suuni kiinni, vaikka kotimatkalla olenkin asiasta purnannut miehelleni sitä.
november-rain
Satasella mukana keskusteluissa
No siitä vaan kommentit suoraan päin naamaa! Ei se maailma muutu tänkään asian suhteen paremmaksi itsestään, valitettavasti! Rohkeasti puhuminen antaa itselle sen voiman tunteen että ottaa omat asiat omiin käsiin eikä kärsi hiljaisuudessa yksinään.
Hillamarie
Oman äänensä löytänyt
Hei, vuosia sivusta seuranneena ilmoittaudun nyt joukkoon. Taustatietoina; olen 36 v, ekat hoidot 2011, josta keskenmeno 2012 ja vauva 2013.
Vuosien ajan prosessoinut asiaa, mutta taas kun kuumeilu iski 2017 ja toive vielä yhdestä nyytistä, kaikki järki katoaa.
Tiesin jo kouluikäisenä haluavani 4 lasta. Nimetkin päätin jo silloin (miehellä pieni oikeus muutokseen). No entäpä kun tämä toive/tahto ei sitten mennytkään niin kuin halusin. Tulee aikakausia milloin kaikki menee täydellisesti ja ymmärrät lapsilukumäärän jäävän tähän. Keskityt uraan ja jo olemassa olevaan perheeseen. Ja sitten tulee taas tämä vaikein vaihe, mistä et puhu kellekään muulle kuin miehellesi (joka käsittelee asiat "vähän" erilailla).
Kävelet taas hoitavaan laitokseen ja hymyilet onnellisesti ( olethan juuri tehnyt päätöksen uudesta perheenjäsenestä). Nappailet lääkärin määräämiä lääkkeitä, joista tulee mitä mielenkiintoisempia oireita. Pistät tiettyinä päivinä piikin nahkaasi, josta taas seuraa uusia oireita. Työkaverit nauraa tunneyliherkälle kanssa eläjälle, autuaan tietämättöminä mitä oikeesti tapahtuu. Puren hammasta ja kestän. Tallustelet taas hoitavaan laitokseen hymyillen, jospa siellä näkyis jotain mistä tämä nyytti voisi saada alkunsa. Jos näkyy, parin päivän päästä kävelet taas siihen laitokseen. Toki olet miettinyt mitä kerrot pomolle. Pekkaset on käytetty jo loppuun näiden aikaisempien ravaamisten vuoksi. Päivät venyy pitkiksi, koska matka laitokseen on pitkä plus sitä työmatkaakin ihan kivasti, eikä tasan just sinne päin. No käväiset inssissä siinä ohimennen ja odottelet plussa tuulia. Raskausoireet pukkaa päälle. Menkat alkaa. Ja taas toteat oireiden johtuvan lääkkeistä.
Mietin olenko liian vanha? Milloin on aika lopettaa? Miksi en mennyt aiemmin takaisin?Jos vielä yhden kerran. Valmistaudun siis pahimpaan, että tämä oli tässä. Kyse on myös rahasta. Ei muuten nytkään tullut eurojackpotista täysosumaa. Mitä tapahtuu jos luovutan? Hajoanko tuhansiksi sirpaleiksi vai saanko vihdoinkin rauhan? Miksi toisille on annettu tämä taakka kannettavaksi?
Tässä nyt osa asioista mitä pyörittelen mielessäni. Toivon salaa, pelkään pahinta.
Vuosien ajan prosessoinut asiaa, mutta taas kun kuumeilu iski 2017 ja toive vielä yhdestä nyytistä, kaikki järki katoaa.
Tiesin jo kouluikäisenä haluavani 4 lasta. Nimetkin päätin jo silloin (miehellä pieni oikeus muutokseen). No entäpä kun tämä toive/tahto ei sitten mennytkään niin kuin halusin. Tulee aikakausia milloin kaikki menee täydellisesti ja ymmärrät lapsilukumäärän jäävän tähän. Keskityt uraan ja jo olemassa olevaan perheeseen. Ja sitten tulee taas tämä vaikein vaihe, mistä et puhu kellekään muulle kuin miehellesi (joka käsittelee asiat "vähän" erilailla).
Kävelet taas hoitavaan laitokseen ja hymyilet onnellisesti ( olethan juuri tehnyt päätöksen uudesta perheenjäsenestä). Nappailet lääkärin määräämiä lääkkeitä, joista tulee mitä mielenkiintoisempia oireita. Pistät tiettyinä päivinä piikin nahkaasi, josta taas seuraa uusia oireita. Työkaverit nauraa tunneyliherkälle kanssa eläjälle, autuaan tietämättöminä mitä oikeesti tapahtuu. Puren hammasta ja kestän. Tallustelet taas hoitavaan laitokseen hymyillen, jospa siellä näkyis jotain mistä tämä nyytti voisi saada alkunsa. Jos näkyy, parin päivän päästä kävelet taas siihen laitokseen. Toki olet miettinyt mitä kerrot pomolle. Pekkaset on käytetty jo loppuun näiden aikaisempien ravaamisten vuoksi. Päivät venyy pitkiksi, koska matka laitokseen on pitkä plus sitä työmatkaakin ihan kivasti, eikä tasan just sinne päin. No käväiset inssissä siinä ohimennen ja odottelet plussa tuulia. Raskausoireet pukkaa päälle. Menkat alkaa. Ja taas toteat oireiden johtuvan lääkkeistä.
Mietin olenko liian vanha? Milloin on aika lopettaa? Miksi en mennyt aiemmin takaisin?Jos vielä yhden kerran. Valmistaudun siis pahimpaan, että tämä oli tässä. Kyse on myös rahasta. Ei muuten nytkään tullut eurojackpotista täysosumaa. Mitä tapahtuu jos luovutan? Hajoanko tuhansiksi sirpaleiksi vai saanko vihdoinkin rauhan? Miksi toisille on annettu tämä taakka kannettavaksi?
Tässä nyt osa asioista mitä pyörittelen mielessäni. Toivon salaa, pelkään pahinta.
Niiin tutun kuuloista!
Herttuatar
Oman äänensä löytänyt
Moikka,
Täällä jaksellaan taas vähän huonommin. Tai no, paremmin jos vertaan eiliseen. Kirjoittelin johonkin toiseen ketjuun, että kävin eilen taas klinikalla. Piti aloittaa Letrot, mutta ei niitä aloitettukaan, sillä munasarjastani lokakuussa löytynyt kysta on edelleen siellä, eikä lääkettä voi aloittaa ennen kuin se on poissa. Ja sitä poistumista pitää vaan odotella, kystaa ei operoida. Lääkäri oli eri tyyppi kuin ennen, ja hänen tiedot minusta olivat puutteelliset ja muutekin koin koko käynnin taas aivan mielettömän turhauttavana. Lääkäri puhui minulle, kuin jollekin muutaman kuukauden yrittäneelle, vaikka meillä on yritystä jo reippaat pari vuotta takana. Aiemmin he tarjosi mulle psykologia keskusteluavuksi, mutta en sitten saanut aikaa vaikka pyysin. Otin asian eilen uudelleen esille, ja kävi ilmi, ettei heillä mitään psykologia ole, vaan kätilö, joka tarjoaa keskusteluapua. Ensimmäinen aika hänelle meni reilun parin kk päähän, että se siitä henkisestä tuesta.
Mun ympärillä kaikki on raskaana, ei esikoisten, vaan toisten tai kolmansien kanssa. Monen lapset menee jo kouluun. Ahdistaa taas ihan kamalasti. Haluaisin kolme tai jopa neljä lasta, mutta kun vuodet vierii, se vähentää aina lukumäärää, ja voi olla, etten saa yhtäkään. Jos jotain hyvää hakee, niin viime aikoina nämä pettymykset on lähentäneet mua ja miestä.
Oletteko muuten koskaan miettineet sijaissynnyttäjän käyttöä? Joskus vuosia sitten luin Matkalla Perheeksi-blogia, missä suomalainen pari sai kaksoset sijaissynnyttäjän avulla Jenkeissä (pariskunnan naisella ei ole kohtua). Suomessahan tuo ei ole tällä hetkellä mahdollista. Asiasta oli myös juttu jossain Iltalehdessä, että ruotsalaisfirma tarjoaa sijaissynnytys mahdollisuutta esim. Thaimaassa. Täytyy sanoa, että nämäkin vaihtoehdot alkaa näyttää jo houkuttavilta.. Mutta homma kaatuu ajatuksen tasolla jo hintaan - se on tosi kallista. Leikittelen ajatuksella silti...
Täällä jaksellaan taas vähän huonommin. Tai no, paremmin jos vertaan eiliseen. Kirjoittelin johonkin toiseen ketjuun, että kävin eilen taas klinikalla. Piti aloittaa Letrot, mutta ei niitä aloitettukaan, sillä munasarjastani lokakuussa löytynyt kysta on edelleen siellä, eikä lääkettä voi aloittaa ennen kuin se on poissa. Ja sitä poistumista pitää vaan odotella, kystaa ei operoida. Lääkäri oli eri tyyppi kuin ennen, ja hänen tiedot minusta olivat puutteelliset ja muutekin koin koko käynnin taas aivan mielettömän turhauttavana. Lääkäri puhui minulle, kuin jollekin muutaman kuukauden yrittäneelle, vaikka meillä on yritystä jo reippaat pari vuotta takana. Aiemmin he tarjosi mulle psykologia keskusteluavuksi, mutta en sitten saanut aikaa vaikka pyysin. Otin asian eilen uudelleen esille, ja kävi ilmi, ettei heillä mitään psykologia ole, vaan kätilö, joka tarjoaa keskusteluapua. Ensimmäinen aika hänelle meni reilun parin kk päähän, että se siitä henkisestä tuesta.
Mun ympärillä kaikki on raskaana, ei esikoisten, vaan toisten tai kolmansien kanssa. Monen lapset menee jo kouluun. Ahdistaa taas ihan kamalasti. Haluaisin kolme tai jopa neljä lasta, mutta kun vuodet vierii, se vähentää aina lukumäärää, ja voi olla, etten saa yhtäkään. Jos jotain hyvää hakee, niin viime aikoina nämä pettymykset on lähentäneet mua ja miestä.
Oletteko muuten koskaan miettineet sijaissynnyttäjän käyttöä? Joskus vuosia sitten luin Matkalla Perheeksi-blogia, missä suomalainen pari sai kaksoset sijaissynnyttäjän avulla Jenkeissä (pariskunnan naisella ei ole kohtua). Suomessahan tuo ei ole tällä hetkellä mahdollista. Asiasta oli myös juttu jossain Iltalehdessä, että ruotsalaisfirma tarjoaa sijaissynnytys mahdollisuutta esim. Thaimaassa. Täytyy sanoa, että nämäkin vaihtoehdot alkaa näyttää jo houkuttavilta.. Mutta homma kaatuu ajatuksen tasolla jo hintaan - se on tosi kallista. Leikittelen ajatuksella silti...
Katjusha
Kunnioitettu kommentaattori
Herttuatar, ei varsinaisesti leikitty ajatuksella, mutta omaan kroppaan yrittämisellä saa saman ison rahan uppoamaan ... nimimerkillä ”liioittelematta kymmeniätuhansia sijoittanut biologisesti lapseton äippä”. Meillä siis omat ja vieraat munasolut kokeiltu moneen kertaan, ja yksi aarre pörrää kotona :)
Sivusta huutelen, sijaissynnytys ei varsinaisesti ole laissa kielletty Suomessa. Raha ei vain saa vaihtaa omistajaa eikä lääkäri saa siinä avustaa. Vaatisi siis että siittiöissä ei ole vikaa ja että löytyisi tuttu joka olisi valmis yrittämään raskautumista koti-insseillä ja sitten (mikäli onnistuisi) antaisi lapsen adoptioon tiety(i)lle henkilölle.
Ikä ja lapsitoiveet täälläkin mietityttää.
Ennen hoitoihin lähtemistä keskustelimme lyhyesti mieheni kanssa siitä, mihin asti olisimme valmiit menemään. Luovutettuihin munasoluihin olisin valmis vaikka heti jos olisi tarve. Voisin siis harkita sijaissynnyttäjääkin, jos se jotenkin järkevästi olisi mahdollista.
Tsemppiä Herttuatar sinne!
Täälläkin odotellaan edelleen ensimmäisen letrokierron alkua. Kun kierrot vaan pitkittyy jostain syystä, niin hidastahan tämä aloituskin on.
Herttuattaren mainitsemasta keskusteluavusta sen verran, että ainakaan omalla kohdallani sellaisesta ei ole taidettu vielä kertaakaan missään mainita eikä muutakaan.
Ennen hoitoihin lähtemistä keskustelimme lyhyesti mieheni kanssa siitä, mihin asti olisimme valmiit menemään. Luovutettuihin munasoluihin olisin valmis vaikka heti jos olisi tarve. Voisin siis harkita sijaissynnyttäjääkin, jos se jotenkin järkevästi olisi mahdollista.
Tsemppiä Herttuatar sinne!
Täälläkin odotellaan edelleen ensimmäisen letrokierron alkua. Kun kierrot vaan pitkittyy jostain syystä, niin hidastahan tämä aloituskin on.
Herttuattaren mainitsemasta keskusteluavusta sen verran, että ainakaan omalla kohdallani sellaisesta ei ole taidettu vielä kertaakaan missään mainita eikä muutakaan.
Herttuatar
Oman äänensä löytänyt
Kiitos tsempistä, sitä samaa teille kaikille muille myös 
Välillä on usko vaan niin koetuksella. Eilenkin oli sellainen päivä, mutta tänän on taas parempi olo.
Välillä on usko vaan niin koetuksella. Eilenkin oli sellainen päivä, mutta tänän on taas parempi olo.
Tämä ketju on niin hyvää terapiaa. Vaikka onkin kurja kuulla että monella ei ole nyt ne ihan huippuajat, on jotenkin niin lohdullista ymmärtää etten mä ole ainoa ihminen maailmassa, jolle käy näin.
Henkisen jaksamisen suhteen olen tosi onnekkaassa asemassa: harvalla kaverillani on lapsia, olen kertonut läheisimmille hoidoista, ja tunnen/tiedän useita hoidot läpikäyneitä - kaikilla kolmella hoidot ovat onnistuneet. Se luo toivoa.
Ihan ekalla kerralla mainittiin naikkarilla keskusteluapu, muttei silloin vielä koettu tarvitsevamme sitä. Jos käy ilmi että meille ei tule lasta ja hoidoista luovutaan, asia on varmaan toinen. Minulla ei ole hirveän suurta luottoa julkiseen puoleen, mutta toivottavasti olisi sitten mahdollisuus maksaa edes muutama kerta yksityisellä psykologilla/pariterapeutilla.
Henkisen jaksamisen suhteen olen tosi onnekkaassa asemassa: harvalla kaverillani on lapsia, olen kertonut läheisimmille hoidoista, ja tunnen/tiedän useita hoidot läpikäyneitä - kaikilla kolmella hoidot ovat onnistuneet. Se luo toivoa.
Ihan ekalla kerralla mainittiin naikkarilla keskusteluapu, muttei silloin vielä koettu tarvitsevamme sitä. Jos käy ilmi että meille ei tule lasta ja hoidoista luovutaan, asia on varmaan toinen. Minulla ei ole hirveän suurta luottoa julkiseen puoleen, mutta toivottavasti olisi sitten mahdollisuus maksaa edes muutama kerta yksityisellä psykologilla/pariterapeutilla.