Kuulumisia täältä taas vaihteeksi, nyt kun pikkuinen tuutii. Meillä arki on asettunut hyvin uomiinsa, etenkin kun tytöllä on melko säännöllinen rytmi ja hänen tarpeitaan on jo helppo ennakoida. Helppo neiti meillä on, yleensä hyvin tyytyväinen oloonsa. Esim. oman ruokailun kanssa ei ole ongelmia, kun voin laittaa ruokaa ihan hyvin tytön köllötellessä lattialla tai sitterissä. Yleensä kyllä pyrin syömään silloin kun tyttö nukkuu, että saan nauttia ruoasta rauhassa.
Ja ruoka se on viime aikoina ollutkin mielessä erityisesti, kun olen päättänyt tehdä pienen elämäntapamuutoksen: enemmän kasviksia ja vähemmän suklaata. Aiemmin suklaata on mennyt hurjaa noin 5 levyn viikkovauhtia (!!!) ja kasviksia aivan liian vähän. Aloin miettiä, että mulla on varmaan hurjat puutostaudit kun ravinto on niin yksipuolista. Paino ei tosin noussut, kai imetyksen ja maidon luovuttamisen takia, mutta ei pudonnutkaan. Nyt kun ravinto on monipuolisempaa, täyttävämpää ja kevyempää, vois toivoa, että lähtis vähän ihratkin sulamaan. Mutta hyvin hiljaa ja maltillisesti tietenkin. Luin jostain että jos oikeasti laihduttaa, rasvassa olevat ympäristömyrkyt lähtevät liikkeelle ja osa niistä päätyy myös äidinmaitoon. Tietenkään en halua myrkyttää pikkuistani.
Täytyy kyllä sanoa, että nyt kun on viikon katsonut mitä suuhunsa pistää, on tosi hyvä olo! Verensokerit ei heittele miten sattuu ja mieli on paljon virkeämpi. Makeaakin tekee vähemmän mieli. Joten mammat, jos tuntuu vaikealta sen syömisen kanssa kun ei ole energiaa eikä aikaa, niin siinä vasta onkin syy tarkkailla syömistään. Esimerkiksi ompun heittää äkkiä huiviin, vähän pesasee niin kuoretkin voi syödä. Jos kiirettä pitää, omenan voi haukata myös lasta syöttäessään.
Ruokarempan lisäksi pitäis alkaa käydä säännöllisesti salilla. Kaveri lupas lähteä joka viikko tsemppariksi. Huomenna olis eka kerta ja vähän pelottaa, kun lihaskunto on olematon. Vatsalihaksista ei tietoakaan. [:@] Enpä oo niitä kyllä kamalasti uskaltanut harjoitellakaan, vaikka synnytyksestä on jo 2 kk. Jälkitarkastuksessa unohdin kysyä treenaamisesta ja nyt harmittaa. Pari kertaa oon käynnyt jumpalla ja joogassa, mutta niitä ei lasketa.
Mites teillä muuten isät osallistuu vauvan hoitoon ja antaa teille omaa aikaa? Meillä on käynnyt vähän niin, että jos mä olen kotona, päävastuu tytöstä on aina mulla. Oonkin sanonut puoliksi leikillään ja puoliksi tosissaan, että meillä on kaksi vauvaa: miehellä on sellainen iloinen vauva ja mulla itkevä vauva. Aina kun vauva pärähtää itkuun, mun pitäis olla rauhoittamassa. Kuulemma äiti on paras rauhoittelija...
Mutta saan mä ihan kivasti omaakin aikaa. Ollaan sovittu että mies hoitaa vauvaa 2-3 kertaa viikossa niin että pääsen jumpalle. Eilen olin yli 4 h tyttökavereiden kanssa saunaillassa virkistäytymässä. Taisi tulla mulle enemmän ikävä tyttöä kuin hänellä mua [:D]
Musta on hyvä että mies hoitaa lasta alusta alkaen, niin kynnys hoitamiselle ei kasva ja he tulevat toisilleen tutuiksi. Ensi syksynä mun pitäis mennä 4 kk työharjoitteluun ja kun mies on ainakin toistaiseksi työttömänä, on musta luontevaa, että hän jää kotiin lasta hoitamaan. Jos hän vasta silloin aloittaisi lapsen kanssa olemisen, olisi alku varmasti paljon hankalampi kuin nyt. Kaverini, kahden lapsen äiti tätä mulle painotti kun vielä olin raskaana, ja otin neuvosta vaarin. Tytön ollessa noin kuukauden vanha ilmoitin miehelleni lähteväni yksin kavereilla käymään. Aluksi hän jäi lapsen kanssa kahden hammasta purren ja väitti kivenkovaan, ettei pärjää vauvan kanssa. Palatessani kotiin vastassa olivat kuitenkin iloinen ja ylpeä isä ja tyytyväinen lapsi, ja siitä alkaen mies on ihan mielellään suonut minulle omaakin aikaa [:D]
Monesti alan jo itsekin epäilemään, että onko pojalla oikeasti nälkäkään, mutta niin kovasti tuntuu hamuavan ja tunkevan nyrkkiä suuhunsa sitten, kun itku jo helpottaa ja saa pystyasennossa olla. Siispä epäilen, että onko se mahavaivaa sittenkin.... No ei ehkä samanlaista vääntyilemistä ole kuin masun vaivatessa ja jonkun kerran Sisu onkin kakannut vain vähän aikaisemmin. Että saa tän mamman pään välillä ihan pyörälle ja usko omaan kykyyn tunnistaa pojan tarpeet on lähes nolla. 
Vähän jännittää, että miten lentokentällä ja koneessa menee, mutta kai se siitä. Mielessä vaan pyörii tuhat ja yks asiaa, mitä pitää muistaa pakata yms, mutta enköhän siitäkin selviydy.
