Vaikka aihe vähän menikin jo, niin mulla on myös tää ystävä-ongelma. Tai siis on mulla ystäviä, mutta raskautumisen jälkeen niin ei kukaan oikeastaan ole enää pitänyt yhteyttä. Tai jos pitää, heti kun tulee raskaus puheeksi, niin aihe vaihdetaan erittäin nopeasti johonkin viikonlopun pippaloihin, syksyn opiskelupaikkaan tms, vaikka mä haluaisin aina välillä hehkuttaa "jee 30viikkoa täynnä!" tms. Näen nykyään kavereita noin kerran kahdessa kuussa, ennen se oli päivittäistä. Tuntuu, että jos mulla on paita, josta huomaa raskausvatsan, mua hävetään. Ehkä pelko juuri tästä aiheutti sen, että ensimmäisen kerran puhuin raskaudestani julkisesti rakenneultran jälkeen rv. 22, muillekkin kuin ihan läheisimmille ystäville/ perheelle. Tuntuu ettei mulla oikein ole ketään, kelle purkaa näitä odotusajan ajatuksia. En tunne ketään muuta raskaana olevaa, ja suht nuoren ikäni takia niin ei kaveripiiristäkään löydy ketään, joka olisi samassa tilanteessa. Musta tuntuu, kuin mua pidettäisiin jotenkin kummajaisena. Lapsi on kuitenkin suunniteltu ja yritetty. Kun muut ystäväni stressailivat ylioppilaskirjoituksista, syksyllä mä surin kesken menoa, keväällä mä makasin sängyllä silitellen mahaa, suunnitellen hankintoja ja nimeä miettien. Kun muut valmistelivat ylioppilasjuhliaan, mä seisoin peilin edessä tunteja katsoen tätä raskausvatsaa sekä tunnustellen potkuja.
Tuntuu, että ainoa kenen kanssa jutella vauva-asioista on oma äiti, ja oma äitini on mulle kuin paras ystävä, mutta silti sitä kaipaisi toista "pallomahaa", kenen kanssa vertailla tuntemuksia. Suurinpiirtein samanikäistä juttuseuraa. Onhan mulla toki lapsen isä, mutta hän ei oikein vieläkään ymmärrä, että tässä ei ole enää kauaakaan, että lapsi syntyy. Hän ei ole vielä ns yhtä tunteella mukana kuin mä, vaikka vatsaa silittelee sekä pussailee, lueskelee vauvasivuja ja juttelee vatsalle. Ei tuleva isä oikein ymmärrä mitä tarkoittaa kun kohdunsuu on pehmeä ja auennut jo jonkun verran. Tulevaa isää ei niinkään kiinnosta mun pohdinnat limatulpan irtoamisesta tai siitä, tihkuukohan lapsivettä vai onkohan tuo normaalia vuotoa, Mies kysyy "jos synnyttäisit nyt, selviäisikö hän?" Multa puuttuu niinsanotusti se vertaistuki.
Nyt kun synnytys lähenee, mua on alkanut pelottamaan. Mulla on 8vuotta nuorempi pikkuveli, joka on viimeisin vauva jota olen pitänyt sylissä. Osaanko mä? Mitä jos mä en sitten osaakkaan? Kaikki mahdolliset mitä jos:sit n pyörinyt mun mielessä. Tiedän, että rahallisesti mä pärjään kyllä, tiedän että saan apua anopilta ja omalta äidiltäni tarvittaessa, tiedän etten ole yksin lapsen kanssa, mutta silti mua pelottaa. Olen monesti istunut suihkun lattialla itkien, että mitä jos mä olenkin surkea äiti. Enhän mä edes tiedä paljonko sille täytyy pukea päälle milloinkin, enhän mä tiedä paljonko vastasyntynyt syö... Tiedän olevani lapselleni paras mahdollinen äiti, mutta silti alitajunta tunkee nämä epävarmuuden tuntemukset ajatuksiin. Tuntuu hirveän yksinäiseltä, pelottavalta, mutta toisaalta, olen varmaan tämän kaupungin onnellisin parikymppinen tyttö. Ikätoverini siirtyvät yliopistoihin ja minä saan maistereita tärkeämmän tittelin; ÄITI♥
Romaanin mittainen purkautuminen, mutta nyt tuntuu kuin kivi olisi pyörähtänyt sydämeltä!
äiti antoi ohjeeksi, että rohkeasti (ja rennosti) vaan ja kokeilemalla oppii, vauvaa on aika mahdoton rikkoa.
) 
)
