Erityisherkät vanhemmat

[Vargynja]

Mullakin se oman ajan ja tilan ottaminen on vaikeaa. Osittain varmaan miehen sairastamisen takia. Hänen ollessa sairaalassa tai oikeasti huonossa kunnossa (esikoisen ollessa pieni) on vaan ollut pakko hoitaa ja selvitä. Sitten nyt kun voisi sanoa että äiti lepää nyt, ei sitä meinaa osata tehdä. Ja sitten sitä kuormittuu. Olen halunnut ajatella, että jaksaisin kuten "normaalit" terveet ihmiset ellen olisi masentunut miehen sairastuttua, mutta ei se parantuminen hälystä kuormittumista poista.

 

[VäriSointu]

Mullakin se oman ajan ja tilan ottaminen on vaikeaa. Osittain varmaan miehen sairastamisen takia. Hänen ollessa sairaalassa tai oikeasti huonossa kunnossa (esikoisen ollessa pieni) on vaan ollut pakko hoitaa ja selvitä. Sitten nyt kun voisi sanoa että äiti lepää nyt, ei sitä meinaa osata tehdä. Ja sitten sitä kuormittuu. Olen halunnut ajatella, että jaksaisin kuten "normaalit" terveet ihmiset ellen olisi masentunut miehen sairastuttua, mutta ei se parantuminen hälystä kuormittumista poista.

ihan sama minulla. Kun pitkään oli pakko jaksaa, on nyt vaikea levätä tarvittaessa.
Minulla myös taipumusta masennukseen/masennusjaksoihin. Se vaikeuttaa minkään ”oman” tekemistä, kun mistään ei meinaa saada iloa.

 

[Äiti kahdelle]

Täälläkin yksi erityisherkkä 03/19 ja 10/22 syntyneiden lapsien äiti.

Itse huomaan sen että erityisherkkyys kun ei ole sairaus niin siihen suhtautuvat sellaiset kenellä ei sitä ole melko vähättelevästi. Ja esim meillä töissä myös, josta olen nyt äitiyslomalla, on avokonttori ja kun koko ajan melua vieressä ja itse pitäisi siinä myös puhua puheluita niin menee ajatus katki ja tehot laskevat ja jatkuvasti kuuntelen väkisin mitä muut puhuvat ja ahdistaa kun mietin että muut kuuntelevat omaa puhettani. Ja meillä olisi mahdollisuus myös etätyöhön, jota rajoitetaan, mutta mikäli tästä olisi diagnoosi, työnantajani varmasti suostuisi että teen kokonaan etänä. Nyt kuitenkin olen huomannut että jotkut ihmiset joille kerron erityisherkkyydestä (suurinpiirtein nauravat) katsovat ihmeissään, joten en uskalla edes melkein kenellekään siitä kertoa. Ja he näyttävät ajattelevan että on vain laiska, väsynyt tai jotenkin mielenterveysongelmainen. Esim nyt kun reilu 4v esikoinen käy jatkuvasti ylikierroksilla, itse rasitun päivästä tosi paljon (tosin hän useimmiten päiväkodissa mutta jos esim sairaana, vapaapäivä tms) ja haluan vain käpertyä omaan kuoreeni ja olla edes hetken yksin. Silloin joudun esim lukitsemaan kylppärin oven että saisin olla hetken edes rauhassa ilman kyselyitä, kiukuttelua tai muuta häiritsemistä kun käyn vessassa tai suihkussa (tätä en tehnyt ennen vauvaa). Ja se tuntuu aivan kamalalta mutta olen muutaman kerran joutunut jopa kieltäytymään etten ota esikoista syliin koska en vain ole sillä hetkellä pystynyt siihen.

Miehellä siis vaikea ymmärtää tuota että haluan olla itsekseni edes muutaman pienen hetken viikossa (mieluiten olisin vaikka päivittäin hetken yksin, eikä ainoastaan suihkussa), esim kun vauva nukkuu päikkäreitä ja esikoinen pelaa/katsoo leffaa, menen mielelläni yksin makuuhuoneeseen lepäilemään, vaikken siis nuku mutta se oma rauha on se jota kaipaan enemmän kuin mitään, en edes tuolloin kestä olla samassa tilassa kuin muut.

Ja lapsiarjessa varmasti kaikkein rankinta on mielestäni se ettet itse kontrolloi enää omaa elämääsi, kun lapsi tai vauva varsinkin herää, niin joudut heräämään itsekin olit sitten virkeä tai niin väsynyt että tuntuu ettei keho enää vaan jaksa.

Ja tuo kosketteluasia, en siedä välillä lapsen tai miehen kosketusta jos päivä ei ole muutoin mennyt hyvin, jos olen itse hyvin levännyt ja arki mennyt hyvin niin kosketus on mieluista tietyissä määrin.

Haasteellisimpina päivinä (joita nykyisin tahtotaaperon vuoksi jatkuvasti) yritän vain selvitä jokaisesta päivästä sinne iltaan kun lapset nukkuvat ja on hetki edes omaa aikaa vaikka se olisi vain tunti. Muutamia kertoja olen jättänyt välistä jonkin sukuloinninkin ihan sen takia että saisin olla vain itsekseni, mutta en taas halua jättää välistä mitään lasten tärkeitä/kivoja kokemuksia jonka takia sitten yksin olo jää vähiin.

Mies ei raskaan työpäivän päätteeksi taas jaksa mennä lasten kanssa oikeen koskaan mihinkään, itse pyrin hänelle suomaan omaa aikaa ja pyytäessäni vastapalvelusta hän toteaa että: "en pyytänyt että saisin olla yksin joten miksi menit" josta alkaa sitten vääntö taas että miksi minä vain yritän miettiä sitä toisen jaksamista. Toki mies sitten auttaa tärkeissä asioissa kuten lasten nukuttamisessa joka minulle toisinaan haastavaa koska esikoinen temppuilee eikä tahdo nukkua jos häntä nukutan.

Erityisherkkyyden takia nyt kahden lapsen kanssa erityisen rankkaa, varsinkin kuin esikoinen uhmaa, en ymmärrä ihmisiä jotka pärjäävät 3 tai yli 3 lapsen kanssa. Tai yh vanhemmat, en voi ymmärtää miten selviytyvät arjesta. Vauva helpompi kuin esikoinen vaikka nyt takertuu minuun kovin. Lapset ovat tärkeintä maailmassa puolison lisäksi mutta tällä hetkellä enemmänkin rasite kuin voimavara...

Itse en kestä tiettyjä ääniä tai kovaa musiikkia ja en voi nukkua ilman että joka ilta putsaan muruset sängystä. Myös huoneen pitää olla pimeä jotta voin nukkua - paitsi tämän väsymyksen kanssa nukun nykyisin myös missä vaan.

Sellainen avautuminen täältä :D

 

[VäriSointu]

Täälläkin yksi erityisherkkä 03/19 ja 10/22 syntyneiden lapsien äiti.

Itse huomaan sen että erityisherkkyys kun ei ole sairaus niin siihen suhtautuvat sellaiset kenellä ei sitä ole melko vähättelevästi. Ja esim meillä töissä myös, josta olen nyt äitiyslomalla, on avokonttori ja kun koko ajan melua vieressä ja itse pitäisi siinä myös puhua puheluita niin menee ajatus katki ja tehot laskevat ja jatkuvasti kuuntelen väkisin mitä muut puhuvat ja ahdistaa kun mietin että muut kuuntelevat omaa puhettani. Ja meillä olisi mahdollisuus myös etätyöhön, jota rajoitetaan, mutta mikäli tästä olisi diagnoosi, työnantajani varmasti suostuisi että teen kokonaan etänä. Nyt kuitenkin olen huomannut että jotkut ihmiset joille kerron erityisherkkyydestä (suurinpiirtein nauravat) katsovat ihmeissään, joten en uskalla edes melkein kenellekään siitä kertoa. Ja he näyttävät ajattelevan että on vain laiska, väsynyt tai jotenkin mielenterveysongelmainen. Esim nyt kun reilu 4v esikoinen käy jatkuvasti ylikierroksilla, itse rasitun päivästä tosi paljon (tosin hän useimmiten päiväkodissa mutta jos esim sairaana, vapaapäivä tms) ja haluan vain käpertyä omaan kuoreeni ja olla edes hetken yksin. Silloin joudun esim lukitsemaan kylppärin oven että saisin olla hetken edes rauhassa ilman kyselyitä, kiukuttelua tai muuta häiritsemistä kun käyn vessassa tai suihkussa (tätä en tehnyt ennen vauvaa). Ja se tuntuu aivan kamalalta mutta olen muutaman kerran joutunut jopa kieltäytymään etten ota esikoista syliin koska en vain ole sillä hetkellä pystynyt siihen.

Miehellä siis vaikea ymmärtää tuota että haluan olla itsekseni edes muutaman pienen hetken viikossa (mieluiten olisin vaikka päivittäin hetken yksin, eikä ainoastaan suihkussa), esim kun vauva nukkuu päikkäreitä ja esikoinen pelaa/katsoo leffaa, menen mielelläni yksin makuuhuoneeseen lepäilemään, vaikken siis nuku mutta se oma rauha on se jota kaipaan enemmän kuin mitään, en edes tuolloin kestä olla samassa tilassa kuin muut.

Ja lapsiarjessa varmasti kaikkein rankinta on mielestäni se ettet itse kontrolloi enää omaa elämääsi, kun lapsi tai vauva varsinkin herää, niin joudut heräämään itsekin olit sitten virkeä tai niin väsynyt että tuntuu ettei keho enää vaan jaksa.

Ja tuo kosketteluasia, en siedä välillä lapsen tai miehen kosketusta jos päivä ei ole muutoin mennyt hyvin, jos olen itse hyvin levännyt ja arki mennyt hyvin niin kosketus on mieluista tietyissä määrin.

Haasteellisimpina päivinä (joita nykyisin tahtotaaperon vuoksi jatkuvasti) yritän vain selvitä jokaisesta päivästä sinne iltaan kun lapset nukkuvat ja on hetki edes omaa aikaa vaikka se olisi vain tunti. Muutamia kertoja olen jättänyt välistä jonkin sukuloinninkin ihan sen takia että saisin olla vain itsekseni, mutta en taas halua jättää välistä mitään lasten tärkeitä/kivoja kokemuksia jonka takia sitten yksin olo jää vähiin.

Mies ei raskaan työpäivän päätteeksi taas jaksa mennä lasten kanssa oikeen koskaan mihinkään, itse pyrin hänelle suomaan omaa aikaa ja pyytäessäni vastapalvelusta hän toteaa että: "en pyytänyt että saisin olla yksin joten miksi menit" josta alkaa sitten vääntö taas että miksi minä vain yritän miettiä sitä toisen jaksamista. Toki mies sitten auttaa tärkeissä asioissa kuten lasten nukuttamisessa joka minulle toisinaan haastavaa koska esikoinen temppuilee eikä tahdo nukkua jos häntä nukutan.

Erityisherkkyyden takia nyt kahden lapsen kanssa erityisen rankkaa, varsinkin kuin esikoinen uhmaa, en ymmärrä ihmisiä jotka pärjäävät 3 tai yli 3 lapsen kanssa. Tai yh vanhemmat, en voi ymmärtää miten selviytyvät arjesta. Vauva helpompi kuin esikoinen vaikka nyt takertuu minuun kovin. Lapset ovat tärkeintä maailmassa puolison lisäksi mutta tällä hetkellä enemmänkin rasite kuin voimavara...

Itse en kestä tiettyjä ääniä tai kovaa musiikkia ja en voi nukkua ilman että joka ilta putsaan muruset sängystä. Myös huoneen pitää olla pimeä jotta voin nukkua - paitsi tämän väsymyksen kanssa nukun nykyisin myös missä vaan.

Sellainen avautuminen täältä :D

Tunnistan tästä todella paljon asioita. Nyt en ehdi enempää kommentoimaan, mutta yritän myöhemmin ehtiä.

 

[Vargynja]

Täälläkin yksi erityisherkkä 03/19 ja 10/22 syntyneiden lapsien äiti.

Itse huomaan sen että erityisherkkyys kun ei ole sairaus niin siihen suhtautuvat sellaiset kenellä ei sitä ole melko vähättelevästi. Ja esim meillä töissä myös, josta olen nyt äitiyslomalla, on avokonttori ja kun koko ajan melua vieressä ja itse pitäisi siinä myös puhua puheluita niin menee ajatus katki ja tehot laskevat ja jatkuvasti kuuntelen väkisin mitä muut puhuvat ja ahdistaa kun mietin että muut kuuntelevat omaa puhettani. Ja meillä olisi mahdollisuus myös etätyöhön, jota rajoitetaan, mutta mikäli tästä olisi diagnoosi, työnantajani varmasti suostuisi että teen kokonaan etänä. Nyt kuitenkin olen huomannut että jotkut ihmiset joille kerron erityisherkkyydestä (suurinpiirtein nauravat) katsovat ihmeissään, joten en uskalla edes melkein kenellekään siitä kertoa. Ja he näyttävät ajattelevan että on vain laiska, väsynyt tai jotenkin mielenterveysongelmainen. Esim nyt kun reilu 4v esikoinen käy jatkuvasti ylikierroksilla, itse rasitun päivästä tosi paljon (tosin hän useimmiten päiväkodissa mutta jos esim sairaana, vapaapäivä tms) ja haluan vain käpertyä omaan kuoreeni ja olla edes hetken yksin. Silloin joudun esim lukitsemaan kylppärin oven että saisin olla hetken edes rauhassa ilman kyselyitä, kiukuttelua tai muuta häiritsemistä kun käyn vessassa tai suihkussa (tätä en tehnyt ennen vauvaa). Ja se tuntuu aivan kamalalta mutta olen muutaman kerran joutunut jopa kieltäytymään etten ota esikoista syliin koska en vain ole sillä hetkellä pystynyt siihen.

Miehellä siis vaikea ymmärtää tuota että haluan olla itsekseni edes muutaman pienen hetken viikossa (mieluiten olisin vaikka päivittäin hetken yksin, eikä ainoastaan suihkussa), esim kun vauva nukkuu päikkäreitä ja esikoinen pelaa/katsoo leffaa, menen mielelläni yksin makuuhuoneeseen lepäilemään, vaikken siis nuku mutta se oma rauha on se jota kaipaan enemmän kuin mitään, en edes tuolloin kestä olla samassa tilassa kuin muut.

Ja lapsiarjessa varmasti kaikkein rankinta on mielestäni se ettet itse kontrolloi enää omaa elämääsi, kun lapsi tai vauva varsinkin herää, niin joudut heräämään itsekin olit sitten virkeä tai niin väsynyt että tuntuu ettei keho enää vaan jaksa.

Ja tuo kosketteluasia, en siedä välillä lapsen tai miehen kosketusta jos päivä ei ole muutoin mennyt hyvin, jos olen itse hyvin levännyt ja arki mennyt hyvin niin kosketus on mieluista tietyissä määrin.

Haasteellisimpina päivinä (joita nykyisin tahtotaaperon vuoksi jatkuvasti) yritän vain selvitä jokaisesta päivästä sinne iltaan kun lapset nukkuvat ja on hetki edes omaa aikaa vaikka se olisi vain tunti. Muutamia kertoja olen jättänyt välistä jonkin sukuloinninkin ihan sen takia että saisin olla vain itsekseni, mutta en taas halua jättää välistä mitään lasten tärkeitä/kivoja kokemuksia jonka takia sitten yksin olo jää vähiin.

Mies ei raskaan työpäivän päätteeksi taas jaksa mennä lasten kanssa oikeen koskaan mihinkään, itse pyrin hänelle suomaan omaa aikaa ja pyytäessäni vastapalvelusta hän toteaa että: "en pyytänyt että saisin olla yksin joten miksi menit" josta alkaa sitten vääntö taas että miksi minä vain yritän miettiä sitä toisen jaksamista. Toki mies sitten auttaa tärkeissä asioissa kuten lasten nukuttamisessa joka minulle toisinaan haastavaa koska esikoinen temppuilee eikä tahdo nukkua jos häntä nukutan.

Erityisherkkyyden takia nyt kahden lapsen kanssa erityisen rankkaa, varsinkin kuin esikoinen uhmaa, en ymmärrä ihmisiä jotka pärjäävät 3 tai yli 3 lapsen kanssa. Tai yh vanhemmat, en voi ymmärtää miten selviytyvät arjesta. Vauva helpompi kuin esikoinen vaikka nyt takertuu minuun kovin. Lapset ovat tärkeintä maailmassa puolison lisäksi mutta tällä hetkellä enemmänkin rasite kuin voimavara...

Itse en kestä tiettyjä ääniä tai kovaa musiikkia ja en voi nukkua ilman että joka ilta putsaan muruset sängystä. Myös huoneen pitää olla pimeä jotta voin nukkua - paitsi tämän väsymyksen kanssa nukun nykyisin myös missä vaan.

Sellainen avautuminen täältä :D

Tuo yksin olon tarve kuulostaa kovin tutulta. Itselläni on jaksaminen koetuksella, kun esikoisella on koulusta kesäloma ja hän kaipaa huomiota. Ja loma on vasta alussa. Pääsee taas siihen rajaamisen vaileuteen. Pitäisi sanoa oman jaksamisen enemmän, ei, äiti ei nyt lue/leiki. Mutta se on niin vaikeaa. Kurjaa kun et saa ymmärrystä työpaikalla tai edes kotona. Kyllä parisuhteeseen kuuluisi ihan molemminpuolinen toisen huomiointi ja ainakin yritys ymmärtää.

 

[Lavendel]

Täälläkin yksi erityisherkkä 03/19 ja 10/22 syntyneiden lapsien äiti.

Itse huomaan sen että erityisherkkyys kun ei ole sairaus niin siihen suhtautuvat sellaiset kenellä ei sitä ole melko vähättelevästi. Ja esim meillä töissä myös, josta olen nyt äitiyslomalla, on avokonttori ja kun koko ajan melua vieressä ja itse pitäisi siinä myös puhua puheluita niin menee ajatus katki ja tehot laskevat ja jatkuvasti kuuntelen väkisin mitä muut puhuvat ja ahdistaa kun mietin että muut kuuntelevat omaa puhettani. Ja meillä olisi mahdollisuus myös etätyöhön, jota rajoitetaan, mutta mikäli tästä olisi diagnoosi, työnantajani varmasti suostuisi että teen kokonaan etänä. Nyt kuitenkin olen huomannut että jotkut ihmiset joille kerron erityisherkkyydestä (suurinpiirtein nauravat) katsovat ihmeissään, joten en uskalla edes melkein kenellekään siitä kertoa. Ja he näyttävät ajattelevan että on vain laiska, väsynyt tai jotenkin mielenterveysongelmainen. Esim nyt kun reilu 4v esikoinen käy jatkuvasti ylikierroksilla, itse rasitun päivästä tosi paljon (tosin hän useimmiten päiväkodissa mutta jos esim sairaana, vapaapäivä tms) ja haluan vain käpertyä omaan kuoreeni ja olla edes hetken yksin. Silloin joudun esim lukitsemaan kylppärin oven että saisin olla hetken edes rauhassa ilman kyselyitä, kiukuttelua tai muuta häiritsemistä kun käyn vessassa tai suihkussa (tätä en tehnyt ennen vauvaa). Ja se tuntuu aivan kamalalta mutta olen muutaman kerran joutunut jopa kieltäytymään etten ota esikoista syliin koska en vain ole sillä hetkellä pystynyt siihen.

Miehellä siis vaikea ymmärtää tuota että haluan olla itsekseni edes muutaman pienen hetken viikossa (mieluiten olisin vaikka päivittäin hetken yksin, eikä ainoastaan suihkussa), esim kun vauva nukkuu päikkäreitä ja esikoinen pelaa/katsoo leffaa, menen mielelläni yksin makuuhuoneeseen lepäilemään, vaikken siis nuku mutta se oma rauha on se jota kaipaan enemmän kuin mitään, en edes tuolloin kestä olla samassa tilassa kuin muut.

Ja lapsiarjessa varmasti kaikkein rankinta on mielestäni se ettet itse kontrolloi enää omaa elämääsi, kun lapsi tai vauva varsinkin herää, niin joudut heräämään itsekin olit sitten virkeä tai niin väsynyt että tuntuu ettei keho enää vaan jaksa.

Ja tuo kosketteluasia, en siedä välillä lapsen tai miehen kosketusta jos päivä ei ole muutoin mennyt hyvin, jos olen itse hyvin levännyt ja arki mennyt hyvin niin kosketus on mieluista tietyissä määrin.

Haasteellisimpina päivinä (joita nykyisin tahtotaaperon vuoksi jatkuvasti) yritän vain selvitä jokaisesta päivästä sinne iltaan kun lapset nukkuvat ja on hetki edes omaa aikaa vaikka se olisi vain tunti. Muutamia kertoja olen jättänyt välistä jonkin sukuloinninkin ihan sen takia että saisin olla vain itsekseni, mutta en taas halua jättää välistä mitään lasten tärkeitä/kivoja kokemuksia jonka takia sitten yksin olo jää vähiin.

Mies ei raskaan työpäivän päätteeksi taas jaksa mennä lasten kanssa oikeen koskaan mihinkään, itse pyrin hänelle suomaan omaa aikaa ja pyytäessäni vastapalvelusta hän toteaa että: "en pyytänyt että saisin olla yksin joten miksi menit" josta alkaa sitten vääntö taas että miksi minä vain yritän miettiä sitä toisen jaksamista. Toki mies sitten auttaa tärkeissä asioissa kuten lasten nukuttamisessa joka minulle toisinaan haastavaa koska esikoinen temppuilee eikä tahdo nukkua jos häntä nukutan.

Erityisherkkyyden takia nyt kahden lapsen kanssa erityisen rankkaa, varsinkin kuin esikoinen uhmaa, en ymmärrä ihmisiä jotka pärjäävät 3 tai yli 3 lapsen kanssa. Tai yh vanhemmat, en voi ymmärtää miten selviytyvät arjesta. Vauva helpompi kuin esikoinen vaikka nyt takertuu minuun kovin. Lapset ovat tärkeintä maailmassa puolison lisäksi mutta tällä hetkellä enemmänkin rasite kuin voimavara...

Itse en kestä tiettyjä ääniä tai kovaa musiikkia ja en voi nukkua ilman että joka ilta putsaan muruset sängystä. Myös huoneen pitää olla pimeä jotta voin nukkua - paitsi tämän väsymyksen kanssa nukun nykyisin myös missä vaan.

Sellainen avautuminen täältä :D

Ai että, hienosti sanailtu ja varmasti tästä avautumisesta löytyy monelle erityisherkälle samaistuttavia kohtia. Tosiaan olenkin pohtinut olisiko vain kaikille helpompaa että erityisherkkyys luettaisiin sairaudeksi ja se voitaisiin diagnosoida. Ei tarvitsisi selitellä itseään ja kokea tulevansa väärinymmärretyksi siellä ja täällä. Harmittaa melkein miten nopeasti neuvola/terveydenhuolto leimaa äidin masentuneeksi ja tarjoaa lääkkeet tähän (toki monessa tapauksessa varmasti tarpeen!) mutta itse löysin selityksen omaan kurjaan oloon tuosta erityisherkkä vanhempi -kirjasta, en siis ollut(/ole) masentunut vaan onneton vaativan vauvan erityisherkkä äiti.

Voi miten ristiriitaista tuo onkaan kun niitä lapsia(/lasta) rakastaa yli kaiken mutta samalla tuntuu että ne vievät enemmän kuin antavat. Monesti olen ajatellut ettei minusta ehkä olisi ollutkaan tähän vanhemmuuteen, saati useamman lapsen äidiksi - vaikka 2-3sta lapsesta aina olen haaveillut. Ja todella, miten selviytyvät he jotka ovat yksinhuoltajia tai joilla on lapsia tusina? Luulisi, että erityisherkät ovat heidän joukossaan vähemmistössä.

Puolison/muiden läheisten olisi kyllä aivan äärettömän tärkeää tietää ja sisäistää erityisherkkyyden perusteet, sillä erityisherkkyys vaikuttaa väistämättä myös ihmissuhteisiin. Itse olen luetuttanut miehellä kymmeniä tekstejä, infoa ja esimerkkiartikkeleita erityisherkän elämästä - ja ainakin hän nyt vaikuttaa ymmärtävän hieman paremmin miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn.

Mitähän vielä, ai että kun olen iloinen miten tämä keskustelu alkoi versoa täällä! Bowellan sanoikin jollain videolla, että erityisherkän olisi hyvin suotavaa hakeutua vertaistuen pariin, sillä tuntuuhan se nyt aivan ihanalta huomata että on muitakin samankaltaisia.

 

[VäriSointu]

Täälläkin yksi erityisherkkä 03/19 ja 10/22 syntyneiden lapsien äiti.

Itse huomaan sen että erityisherkkyys kun ei ole sairaus niin siihen suhtautuvat sellaiset kenellä ei sitä ole melko vähättelevästi. Ja esim meillä töissä myös, josta olen nyt äitiyslomalla, on avokonttori ja kun koko ajan melua vieressä ja itse pitäisi siinä myös puhua puheluita niin menee ajatus katki ja tehot laskevat ja jatkuvasti kuuntelen väkisin mitä muut puhuvat ja ahdistaa kun mietin että muut kuuntelevat omaa puhettani. Ja meillä olisi mahdollisuus myös etätyöhön, jota rajoitetaan, mutta mikäli tästä olisi diagnoosi, työnantajani varmasti suostuisi että teen kokonaan etänä. Nyt kuitenkin olen huomannut että jotkut ihmiset joille kerron erityisherkkyydestä (suurinpiirtein nauravat) katsovat ihmeissään, joten en uskalla edes melkein kenellekään siitä kertoa. Ja he näyttävät ajattelevan että on vain laiska, väsynyt tai jotenkin mielenterveysongelmainen. Esim nyt kun reilu 4v esikoinen käy jatkuvasti ylikierroksilla, itse rasitun päivästä tosi paljon (tosin hän useimmiten päiväkodissa mutta jos esim sairaana, vapaapäivä tms) ja haluan vain käpertyä omaan kuoreeni ja olla edes hetken yksin. Silloin joudun esim lukitsemaan kylppärin oven että saisin olla hetken edes rauhassa ilman kyselyitä, kiukuttelua tai muuta häiritsemistä kun käyn vessassa tai suihkussa (tätä en tehnyt ennen vauvaa). Ja se tuntuu aivan kamalalta mutta olen muutaman kerran joutunut jopa kieltäytymään etten ota esikoista syliin koska en vain ole sillä hetkellä pystynyt siihen.

Miehellä siis vaikea ymmärtää tuota että haluan olla itsekseni edes muutaman pienen hetken viikossa (mieluiten olisin vaikka päivittäin hetken yksin, eikä ainoastaan suihkussa), esim kun vauva nukkuu päikkäreitä ja esikoinen pelaa/katsoo leffaa, menen mielelläni yksin makuuhuoneeseen lepäilemään, vaikken siis nuku mutta se oma rauha on se jota kaipaan enemmän kuin mitään, en edes tuolloin kestä olla samassa tilassa kuin muut.

Ja lapsiarjessa varmasti kaikkein rankinta on mielestäni se ettet itse kontrolloi enää omaa elämääsi, kun lapsi tai vauva varsinkin herää, niin joudut heräämään itsekin olit sitten virkeä tai niin väsynyt että tuntuu ettei keho enää vaan jaksa.

Ja tuo kosketteluasia, en siedä välillä lapsen tai miehen kosketusta jos päivä ei ole muutoin mennyt hyvin, jos olen itse hyvin levännyt ja arki mennyt hyvin niin kosketus on mieluista tietyissä määrin.

Haasteellisimpina päivinä (joita nykyisin tahtotaaperon vuoksi jatkuvasti) yritän vain selvitä jokaisesta päivästä sinne iltaan kun lapset nukkuvat ja on hetki edes omaa aikaa vaikka se olisi vain tunti. Muutamia kertoja olen jättänyt välistä jonkin sukuloinninkin ihan sen takia että saisin olla vain itsekseni, mutta en taas halua jättää välistä mitään lasten tärkeitä/kivoja kokemuksia jonka takia sitten yksin olo jää vähiin.

Mies ei raskaan työpäivän päätteeksi taas jaksa mennä lasten kanssa oikeen koskaan mihinkään, itse pyrin hänelle suomaan omaa aikaa ja pyytäessäni vastapalvelusta hän toteaa että: "en pyytänyt että saisin olla yksin joten miksi menit" josta alkaa sitten vääntö taas että miksi minä vain yritän miettiä sitä toisen jaksamista. Toki mies sitten auttaa tärkeissä asioissa kuten lasten nukuttamisessa joka minulle toisinaan haastavaa koska esikoinen temppuilee eikä tahdo nukkua jos häntä nukutan.

Erityisherkkyyden takia nyt kahden lapsen kanssa erityisen rankkaa, varsinkin kuin esikoinen uhmaa, en ymmärrä ihmisiä jotka pärjäävät 3 tai yli 3 lapsen kanssa. Tai yh vanhemmat, en voi ymmärtää miten selviytyvät arjesta. Vauva helpompi kuin esikoinen vaikka nyt takertuu minuun kovin. Lapset ovat tärkeintä maailmassa puolison lisäksi mutta tällä hetkellä enemmänkin rasite kuin voimavara...

Itse en kestä tiettyjä ääniä tai kovaa musiikkia ja en voi nukkua ilman että joka ilta putsaan muruset sängystä. Myös huoneen pitää olla pimeä jotta voin nukkua - paitsi tämän väsymyksen kanssa nukun nykyisin myös missä vaan.

Sellainen avautuminen täältä :D

Tämä tosiaan tuntui niin tutulta, että pakko oli heti kommentoida, vaikka mitään järkevää ei ehtinytkään kirjoittaa.
Itselläni ollut samanlaisia tilanteita, että joutuu valitettavasti lapselle sanomaan, että nyt äidin syliin ei voi tulla. Se tuntuu pahalta, mutta sillä hetkellä kosketus tuntuu sietämättömältä. Samoin välillä äänet. Mies tekee yksinäistä työtä ja kotona tykkäisi katsella joskus telkkaria/YouTubea. Joudun sanomaan monesti, että nyt en siedä yhtään ylimääräistä ääntä. Meillä pieni koti, jossa vaikea päästä ääniä pakoon.
Minulla olisi varmasti avokonttorissa aivan mahdotonta työskennellä. Kokisin ihan samalla tavalla. Jos pitää saada keskittyä omaan tekemiseen ja puhumiseen, ei samaan aikaan voi olla toisten hälinää ympärillä.

Minä olen myös jättänyt kyläilyjä välistä, jotta voin olla yksin. Ja just tuo oman elämän kontrollin menetys. Enää ei ole mahdollista nukkua kun nukuttaa. Ajatella omia ajatuksia silloin, kun ne tulee. Jatkuvia keskeytyksiä ja jatkuvaa herätetyksi tulemista.

Minä nukun korvatulpat päässä ja unimaski silmillä. Ja silti herään hyvin pieniin kolahduksiin.

Paljon tsemppiä ja jaksamista sinulle Äiti kahdelle.

 

[silvera]

Ihanaa että tällainen keskustelu on!

Minä saan erityisherkkyystesteistä melkein täysiä pisteitä joten olen hyväksynyt sen osaksi itseäni Olen todella herkkä oikeastaan kaikille ärsykkeille, mieli on todella herkkä, ihmisten mielialat ja pienenpienet nyanssit käytöksen muuttumisessa huomaan todella helposti (niin hyvässä kuin pahassa).

Odotan nyt esikoista (olen ihan alussa vasta) ja rehellisesti sanottuna mua pelottaa että miten rankkaa tämä tulee olemaan. Ajatuskin esim imettämisestä aiheuttaa ahdistusta, puhumattakaan siitä että miten jaksan vähillä unilla.

Täytyy kyllä lähipiirille kertoa jo hyvissä ajoin omista ajatuksista ja huolista ettei ne sitten tule yllätyksenä. Pitää ruveta kyllä myös opiskelemaan itse lisää tästä erityisherkkyyden ja äitiyden yhdistämisestä että tiedän edes vähän mitä tuleman pitää

 

[summerlemon]

Itsekin toivon että erityisherkkyys olisi laajemmin tiedossa. Vaikkei ehkä sairasdiagnoosina, vaan ihmisten tiedossa että hei, tälläisiä ihmisiä oikeasti on! Mulla on ollut onni että lähipiirissä moni tietää mitä erityisherkkyys on ja että pystyn työelämässä toimimaan hyvin. Tosin kaikenlaista olen kokeillut ja ravintola-alan totesin itselleni täysin sopimattomaksi. Nyt olen löytänyt työpaikan ja alan joka tuntuu täysin omalta jutulta.

Tuo lapsen syliin ottaminen on jotain mitä en tajunnutkaan välttämättä johtuvan erityisherkkyydestä. Ajattelin että mussa on jotain vikaa kun välillä tulee niitä hetkiä, että ei vaan pysty. Ja se kun kosketus tuntuu pahalta. Ei välttämättä satu, mutta ei tunnukaan hyvältä.

 

[Aaltokukka]

Erityisherkkänä (etenkin valo+tuoksut/hajut+liian lähelle änkäävät ihmiset) parasta äitiysarjen parantajaa on ollut nuo eri ruokakauppojen keräily/kotiinkuljetuspalvelut.

 

[Lavendel]

Ihanaa että tällainen keskustelu on!

Minä saan erityisherkkyystesteistä melkein täysiä pisteitä joten olen hyväksynyt sen osaksi itseäni Olen todella herkkä oikeastaan kaikille ärsykkeille, mieli on todella herkkä, ihmisten mielialat ja pienenpienet nyanssit käytöksen muuttumisessa huomaan todella helposti (niin hyvässä kuin pahassa).

Odotan nyt esikoista (olen ihan alussa vasta) ja rehellisesti sanottuna mua pelottaa että miten rankkaa tämä tulee olemaan. Ajatuskin esim imettämisestä aiheuttaa ahdistusta, puhumattakaan siitä että miten jaksan vähillä unilla.

Täytyy kyllä lähipiirille kertoa jo hyvissä ajoin omista ajatuksista ja huolista ettei ne sitten tule yllätyksenä. Pitää ruveta kyllä myös opiskelemaan itse lisää tästä erityisherkkyyden ja äitiyden yhdistämisestä että tiedän edes vähän mitä tuleman pitää

Ihana kun löysit tänne! Ihmettelin, kun tällaista keskustelua ei vielä foorumilta löytynyt ja vähän epäilytti aloittaa koko ketju, mutta se selvästi kannatti!

Tuo on varmasti hyvä idea valmistautua etukäteen tulevaan ja vaikkei vauvan tuloon kai ikinä osaa olla täysin valmis niin jo se että tietää ketkä on niitä ihmisiä lähipiirissä joilta voi tarvittaessa pyytää apua on ehdottomasti kannattavaa! Eli tukiverkostoa suosittelen kyllä lämpimästi ja kuten sanoit niin hyvä heidänkin tietää mietteitäsi

Sittenhän paljon on varmasti kiinni siitä, millainen vauva on - eräs kaverini opiskeli korkeakoulussa osan aikaa vauvavuodesta eli vauva oli äärimmäisen helppo tapaus. Itse en selviä arjesta yksin vauvan kanssa, vaan mies on joutunut jättämään usein työpäivän kesken. Niin haastava tapaus sattui tänne. Ja paha univaje on tehnyt minusta välillä hirviön. Olenkin sanonut monesti, että tämä vauva vie äidiltään terveyden..

 

[Lavendel]

Tuntuuko teillä muilla fyysisinä oireina jos oman jaksamisen raja ylittyy? Itse olen huomannut nyt vauvan kanssa että tulee helposti huimausta ja oksettavaa oloa kun tarvitsisi omaa aikaa ja lepoa mutta sitä ei voi ottaa kun olisi tarve vaan täytyy syöttää, lohduttaa, viihdyttää ja muutoin hoitaa vauvaa silloin kun hän sitä vaatii.

 

[summerlemon]

Tuntuuko teillä muilla fyysisinä oireina jos oman jaksamisen raja ylittyy? Itse olen huomannut nyt vauvan kanssa että tulee helposti huimausta ja oksettavaa oloa kun tarvitsisi omaa aikaa ja lepoa mutta sitä ei voi ottaa kun olisi tarve vaan täytyy syöttää, lohduttaa, viihdyttää ja muutoin hoitaa vauvaa silloin kun hän sitä vaatii.

Itsellä on tuo huimaus myös, mutta onneksi harvoin. Enemmän tulee sellainen äkkiväsyminen. Joskus vaikka kaveria tavatessa alkaa vaan väsyttää aivan hirveästi ja tuntuu siltä että aivot menee lukkoon eikä enää jaksa/pysty puhumaan tai ajattelemaan. Vauvan kanssa tulee myös välillä, mutta silloin pitää jaksaa siihen saakka että on päiväuniaika.

 

[Vargynja]

Mulla tulee välillä fyysistä pahoinvointia kuormituksesta/uupumisesta. Huimausta on myös ajoittain. Sitä en ole osannut yhdistää kuormitukseen, mutta ei sille toisaalta somaattistakaan syytä ole löytynyt. Voihan sekin siis olla uupumusoire. Ahdistuneisuutta on myös, jos on liikaa kuormitusta.

 

[VäriSointu]

Tuntuuko teillä muilla fyysisinä oireina jos oman jaksamisen raja ylittyy? Itse olen huomannut nyt vauvan kanssa että tulee helposti huimausta ja oksettavaa oloa kun tarvitsisi omaa aikaa ja lepoa mutta sitä ei voi ottaa kun olisi tarve vaan täytyy syöttää, lohduttaa, viihdyttää ja muutoin hoitaa vauvaa silloin kun hän sitä vaatii.

Minulla painon tuntua rinnassa. Välillä hengenahdistusta. Varsinkin silloin, kun pitäisi saada olla kuuntelematta ketään hetkeen. Että omat ajatukset saisi kulkea omia polkujaan. Ja lapset puhuu välillä ihan koko ajan, vuorotellen ja päällekkäin kysymystä toisen perään…

 

[Lavendel]

Itsellä on tuo huimaus myös, mutta onneksi harvoin. Enemmän tulee sellainen äkkiväsyminen. Joskus vaikka kaveria tavatessa alkaa vaan väsyttää aivan hirveästi ja tuntuu siltä että aivot menee lukkoon eikä enää jaksa/pysty puhumaan tai ajattelemaan. Vauvan kanssa tulee myös välillä, mutta silloin pitää jaksaa siihen saakka että on päiväuniaika.

Toi äkkiväsymys esim. kaveria nähdessä on kyllä niin tuttua! Tuntuu vaan et ei jaksa enää keksiä mitään sanottavaa ja jumittuu jotenkin oman pään sisälle. Heh. Monesti oon miettinyt et oon varmaan tosi tylsää seuraa mut eipä sille mitään mahda. Sen takia varmaan jotenkin haastavaa ystävystyä superekstroverttien kanssa, kun ne vie mehut ihan hetkessä!

 

[summerlemon]

Toi äkkiväsymys esim. kaveria nähdessä on kyllä niin tuttua! Tuntuu vaan et ei jaksa enää keksiä mitään sanottavaa ja jumittuu jotenkin oman pään sisälle. Heh. Monesti oon miettinyt et oon varmaan tosi tylsää seuraa mut eipä sille mitään mahda. Sen takia varmaan jotenkin haastavaa ystävystyä superekstroverttien kanssa, kun ne vie mehut ihan hetkessä!

Onneksi omat kaverit ymmärtää kun iskee tuo jumitus. Yhtä kaveria monesti nähdessä vaivun melkein kuin johonkin horrokseen ja alan haukottelemaan todella paljon. Ei anna kovin hyvää kuvaa, mutta tuntuu että hän aina imee musta kaiken energian Käyköhän oman lapsen kanssa sitten samanlailla

 

[Tähtisadetikku]

Täällä myös yksi erityisherkkä äiti. Samaistun paljon tuohon jaksamisen teemaan. Välillä sitä tuntee itsensä huonoksi äidiksi ja jotenkin "nynnyksi" ihmiseksi kun tuntuu, että ei jaksa kunnolla pikkulapsiarkea verrattuna muihin, vaikka tiedänkin olevani herkempi kuin monet ovat. Minua rasittaa tosin vielä enemmän kuin itse fyysiset ärsykkeet se henkinen lasti, joka tulee esim. vuodenvanhan taaperomme jatkuvan marinan, itkun ja syliin haluamisen jatkuvasta kuuntelusta, loputtomasta kotitöiden vuoresta ja siitä, että tuntuu, että hetken levätessänikin olen kuitenkin koko ajan ns. päivystäjä. Välillä tuntuu, etten ole enää muuta kuin toisten tarpeiden tyydyttäjä päivästä toiseen, vaikka lapset ovat ihania ja rakkaita. Mieheni on yrittäjä ja hänelläkin on oma stressinsä, minkä ymmärrän senkin. Monet päivät ovat hyviä ja täynnä ihania hetkiä, mutta tuntuu kuitenkin, että romahdan aina tietyin väliajoin kun kuorma käy liian raskaaksi. Yhdyn tuohon, että ei oikein osaa ottaa omaa aikaa eikä monesti tunnista itsessään ylikuormittumisen merkkejä ennen kuin on jo mennyt yli. Olen yrittänyt opetella tasapainon säilyttämistä ja keinoja, jolla saisi helpotettua omaa arkea, mutta siinä tuntuu olevan vielä paljon hommaa. Ihana kun täällä on muitakin, joiden kokemus on samankaltainen :) En ole ehkä niin nynny äiti sittenkään hehe

 

[silvera]

Onneksi omat kaverit ymmärtää kun iskee tuo jumitus. Yhtä kaveria monesti nähdessä vaivun melkein kuin johonkin horrokseen ja alan haukottelemaan todella paljon. Ei anna kovin hyvää kuvaa, mutta tuntuu että hän aina imee musta kaiken energian Käyköhän oman lapsen kanssa sitten samanlailla

Mulla sama, sitten kun meen siihen yliväsymykseen niin musta tulee todella ärsyyntynyt ja pitää hirveän tarkasti olla ettei näytä sitä ärsyynnystä viattomille Mulla on kaksi kaveria (+mies ja oma perhe) jotka ei kuluta mun sosiaalista akkua tai muuten aiheuta kuormitusta meikäläiselle.

Vähän kyllä hirvittää että miten lapsen kanssa käy sitten kun alkaa olla vuoden ja alkaa roikkua kiinni. Pidän kyllä viimeiseen asti kiinni siitä että saan oikeasti pitää omaa aikaa tarpeeksi koska muuten kenelläkään ei ole kivaa.

 

[Lavendel]

Täällä myös yksi erityisherkkä äiti. Samaistun paljon tuohon jaksamisen teemaan. Välillä sitä tuntee itsensä huonoksi äidiksi ja jotenkin "nynnyksi" ihmiseksi kun tuntuu, että ei jaksa kunnolla pikkulapsiarkea verrattuna muihin, vaikka tiedänkin olevani herkempi kuin monet ovat. Minua rasittaa tosin vielä enemmän kuin itse fyysiset ärsykkeet se henkinen lasti, joka tulee esim. vuodenvanhan taaperomme jatkuvan marinan, itkun ja syliin haluamisen jatkuvasta kuuntelusta, loputtomasta kotitöiden vuoresta ja siitä, että tuntuu, että hetken levätessänikin olen kuitenkin koko ajan ns. päivystäjä. Välillä tuntuu, etten ole enää muuta kuin toisten tarpeiden tyydyttäjä päivästä toiseen, vaikka lapset ovat ihania ja rakkaita. Mieheni on yrittäjä ja hänelläkin on oma stressinsä, minkä ymmärrän senkin. Monet päivät ovat hyviä ja täynnä ihania hetkiä, mutta tuntuu kuitenkin, että romahdan aina tietyin väliajoin kun kuorma käy liian raskaaksi. Yhdyn tuohon, että ei oikein osaa ottaa omaa aikaa eikä monesti tunnista itsessään ylikuormittumisen merkkejä ennen kuin on jo mennyt yli. Olen yrittänyt opetella tasapainon säilyttämistä ja keinoja, jolla saisi helpotettua omaa arkea, mutta siinä tuntuu olevan vielä paljon hommaa. Ihana kun täällä on muitakin, joiden kokemus on samankaltainen :) En ole ehkä niin nynny äiti sittenkään hehe

Ihana kun löysit tänne ja et todella ole nynny, sitä vaan on aika vaikea itse hyväksyä että itsellä on rajoitteita jotka estävät jaksamasta samalla tavoin kuin muut. Taistelen itse tuon ajatuksen kanssa joka päivä, mutta muistan kyllä jo lapsuudessa miettineeni monesti mikä minussa on vikana kun tunne olevani heikompi kuin kaverini. Saan herkästi myös migreenin, oksennan helposti yms ja olen ne liittänyt tähän erityisherkkyyteen.. liekö muilla samaa?

Eniten ahdistaa kun olen nyt vauvavuoden ajan joka päivä valittanut asiasta lähipiirille, miehelle ja omalle perheelle sekä jopa kertonut tästä erityisherkkyydestä mutta monesti saan kuulla että et ole ainoa äiti maailmassa vaan on muillakin rankkaa. Olen käynyt lääkärissäkin mutta siellä sai vaan masennus diagnoosin ja mahdollisuuden lääkkeisiin vaikka tiedän ettei tämä sitä ole. Joka toinen päivä kadun että lähdin tähän puuhaan jossa oma terveys meinaa pettää, vaikka lasta tietysti rakastan yli kaiken.

On ollut kuitenkin huojentavaa ymmärtää, että erityisherkkä myös rasittuu helpommin sekasotkusta ympärillä. Eli sekin vie voimia kun koti on jatkuvasti pommin jäljiltä kun ei ehdi ja jaksa siivota, mutta mies ei ole tästä moksiskaan joten hän ei ota stressiä asiasta. Eli tässä ollaan nyt siinä pisteessä että tiedetään mikä ja mitkä asiat rasittavat sekä mitä täytyisi tehdä että oma olo helpottaisi. Mutta itse kun ei pääse vauvasta pitkäksi aikaa irti niin tuntuu mahdottomalta saada muutoksia aikaan. Ehkä ainoa keino olisi ulkopuolinen lastenhoito ja siivousapu? Onko kellään kokemuksia näistä?