Onhan se hyvä imetyksen suhteen olla kärsivällinen, mutta jos viikko/ kuukausi tolkulla, imettämisestä ja heruttamisesta yms huolimatta ei onnistu niin eipä siinä paljoa halua kuunnella lauseita miten imettäminen on parasta lapselle ja kyllä on vaan yritettävä. Näillä se suurin stressi saadaan äkkiä aikaseks. Itse sanon, että paras vaan kuunnella omaa kehoa, kyllä se oikeasti kertoo miten toimia tilanteessa kun tilanteessa :)
Ensisynnyttäjät
- Ketjun aloittaja ninski89
- Aloituspäivämäärä
Fiksuja ja maanläheisiä neuvoja tullut jo monta postausta, kiitos näistä :)
Näinhän se on, ettei imetys aina onnistu vaikka miten olisi tahtotila päällä. Omalta kohdaltani tiedän jo nyt, että mahdollisuudet on jotakuinkin 50/50, rinnat on nimittäin pienennetty kymmenisen vuotta sitten. Joten imetyksen suhteen, totta kai toivoisin ja olisi kätevää jos pystyisi, mutta en ota stressiä. Neuvolalääkärikin totesi, että ei kannata turhia etukäteen murehtia, lapsen saa kyllä ruokittua kummallakin tavalla. Sivumennen sanoen, tuo leikkaus on ollut yksittäisenä asiana kaikkien eniten elämänlaatuani parantanut, ja näin ollen yksi tähänastisen elämäni parhaista päätöksistä.
Näinhän se on, ettei imetys aina onnistu vaikka miten olisi tahtotila päällä. Omalta kohdaltani tiedän jo nyt, että mahdollisuudet on jotakuinkin 50/50, rinnat on nimittäin pienennetty kymmenisen vuotta sitten. Joten imetyksen suhteen, totta kai toivoisin ja olisi kätevää jos pystyisi, mutta en ota stressiä. Neuvolalääkärikin totesi, että ei kannata turhia etukäteen murehtia, lapsen saa kyllä ruokittua kummallakin tavalla. Sivumennen sanoen, tuo leikkaus on ollut yksittäisenä asiana kaikkien eniten elämänlaatuani parantanut, ja näin ollen yksi tähänastisen elämäni parhaista päätöksistä.
Niin tatkoitin vain sitä et jos oma halu olisi vain imettää, ei välttämättä tarvi ennen vauvan syntymää ostaa kaikkia tarvikkeita pulloruokintaa varten koska ne saa hyvin nopeesti kaupasta jos osoittautuu tarpeelliseksi. Esim mulla maito nousi vasta kun eka vauva oli viikon vanha ja jouduin alussa käyttään pikkusen korviketta (esim 30ml kerralla) mutta siihen ei tarvittu pulloja. Jos sit ois osoittautunut tuona aikana että halu/aikomus/toive imettää ei tuukaan toteutuun niin oishan siinä ollu viikko pelivaraa ainakin. Ei toki kaikki mene aina kuten toivoisi enkä tarkoittanut sitä
Multahan kätilö kysyi jo np-ultran yhteydessä, että "Aiotko sitten imettää?". Olin ihan hämilläni, että "Miksi sä tämmöistä kysyt, kun raskaus on vasta näin alussa? EN todellakaan ole kerennyt miettimään koko asiaa". Hän vastasi, että nykyään on niin paljon naisia, jotka eivät halua imettää, niin merkkaavat tietoihin sitten ettei kukaan vaan väkisin tuputa imetysasioita heille. Ihan hyvä käytäntö, mikään ei ole ärsyttävämpää kun väkisin tuputtaminen.
Itse vastasin, että kai mä ainakin yritän imettää...En todellakaan ollut asiaa miettinyt sen enempää, mutta kyllä mä edelleen olen sitä mieltä, että yritän, mutta jos en pysty, niin ei maailma siihen kaadu. Arvostan kyllä ihan kaikkia vaihtoehtoja yhtä paljon, tämähän on täysin henkilökohtainen asia ja syyt päätöksen takana moninaisia. Joku imettää, toinen ei missään nimessä ja kolmas ei siihen pysty, mutta kaikilla vauvat varmasti kasvavat hienoiksi taaperoiksi :)
Itse vastasin, että kai mä ainakin yritän imettää...En todellakaan ollut asiaa miettinyt sen enempää, mutta kyllä mä edelleen olen sitä mieltä, että yritän, mutta jos en pysty, niin ei maailma siihen kaadu. Arvostan kyllä ihan kaikkia vaihtoehtoja yhtä paljon, tämähän on täysin henkilökohtainen asia ja syyt päätöksen takana moninaisia. Joku imettää, toinen ei missään nimessä ja kolmas ei siihen pysty, mutta kaikilla vauvat varmasti kasvavat hienoiksi taaperoiksi :)
Joo itselle tehtiin odotusaikana selväks että joko päättää imettää tai päättää ruokkia korvikkeella. Paljon puhuttiin nimenomaan imettämisen tärkeydestä ja kehotettiin vaan imettämään jo raskausaikana, mutta missään vaiheessa ei tullut puheeksi korvikeruokintaa jos kävisikin ettei imetys onnistu. Eka kk meni ihan hyvin, ei paljoa korviketta tarvittu mutta sitten alkoi menemään alas päin. Tästähän itselle suurin epäonnistumisen tunne tulikin kun 2-3kk yritin imettää ja tehdä vaikka mitä, mutta maitoa ei tullut yhteensä kun 20-40ml/ päivä ja koko ajan vaan määrä laski ja lopuksi loppui kokonaan. Tämänkin jälkeen kaikkialla vaan puhuttiin että yritä sitkeesti, imetät ja teet sitä ja tätä niin maito nousee, mutta näin ei käynyt 
Sanotaan että vasta noin 2kk oon ollut sujut asian kanssa etten pystynyt imettämään... Toivon kyllä että tämän toisen kanssa onnistuisi paremmin :) Mutta nämäkin on mistä ei välttämättä neuvolassa tosiaan puhuta (tai muuallakaan), että jos imettäminen ei onnistu jne eli kaikkeen saapi varautua alkukuukausina :D
Sanotaan että vasta noin 2kk oon ollut sujut asian kanssa etten pystynyt imettämään... Toivon kyllä että tämän toisen kanssa onnistuisi paremmin :) Mutta nämäkin on mistä ei välttämättä neuvolassa tosiaan puhuta (tai muuallakaan), että jos imettäminen ei onnistu jne eli kaikkeen saapi varautua alkukuukausina :D
Juu ja muissakaan asioissa ei asiat usein suju kuten ois aatellu, mut noihin tarvikehankintoihin liittyen oikeestaan täs vaan pohdiskelin kun jotenkin niitä joutuu rajaamaan :D Mulla kävi ekaa oottaessa niin etten osannu aatella itseäni kantajamamana mutta halusin päästä pitkille vaunulenkeille ja ostin siis melkein tonnin vaunut joilla pääsee mukavasti maastoon, liina- ja kantorepputietouden jätin "tarvittaessa hankin" osastolle. No vauv ei suostunu oleen vaunuissa yhtään joten ei sitä vastasyntyneen kanssa voi heittää reippaita lenkkejä jotka vauva huutaa alusta loppuun henkensä hädässä.. jäi käyttämättä sit se hankinta ja piti niitä kantovälineitä alkaa tutkailla, onneks ne oli sit tosi paljon mun mieleen kunhan kärryille pääs hommasta :)
Niin, imetys... en ole minäkään kovin hirveästi sille suonut vielä ajatuksia, mutta tuntuma on, että haluan ainakin yrittää. Jos se sitten ei syystä tai toisesta onnistu, niin ei sillekään mitään mahda, enkä aio stressata siitä(kään) sen enempää.
Iän myötä on kyllä tullut tuo taito, etten jää murehtimaan sellaisia asioita, joille en mahda mitään. Olisihan se ollut todella surullista jäädä lapsettomaksikin, ja vaikkei tämäkään raskaus ole vielä kaikkien riskien yläpuolella, niin nyt on ainakin toivoa lapsesta. En usko, että olisin kuitenkaan surrut asiaa loppua ikääni, vaikka lapsettomaksi olisinkin jäänyt. Olin jo alkanut kääntää ajatuksia siihen lapsettomuuteen, kun omat solut eivät enää toimineet, ja hoidotkin tuntuivat epäonnistuvan ja aikaa oli aina vain vähemmän, ja lisäksi oli vielä kaikenlaista muutakin häiriötä matkan varrella.
Tuota kyllä suuresti ihmettelen, että miksi ihmeessä hoitohenkilöstö vaan sitkeästi kehottaa imettämisen jatkamiseen, vaikkei mitään enää tulekaan :O Kuulostaa niin typerältä, minkä se äiti sille mahtaa, kun ei tule niin ei tule! En ymmärrä, pitäisikö sitten vaan sitkeästi jatkaa, ja sitten vasta puututaan, kun vauvan paino alkaa laskea liian vähäisen ravinnon takia. Ei se nyt niinkään saisi olla tietenkään. Itse aion kyllä sitten sellaisessa tilanteessa sanoa suorat sanat hyvin painokkaasti, jos itselleni tapahtuu noin.
Iän myötä on kyllä tullut tuo taito, etten jää murehtimaan sellaisia asioita, joille en mahda mitään. Olisihan se ollut todella surullista jäädä lapsettomaksikin, ja vaikkei tämäkään raskaus ole vielä kaikkien riskien yläpuolella, niin nyt on ainakin toivoa lapsesta. En usko, että olisin kuitenkaan surrut asiaa loppua ikääni, vaikka lapsettomaksi olisinkin jäänyt. Olin jo alkanut kääntää ajatuksia siihen lapsettomuuteen, kun omat solut eivät enää toimineet, ja hoidotkin tuntuivat epäonnistuvan ja aikaa oli aina vain vähemmän, ja lisäksi oli vielä kaikenlaista muutakin häiriötä matkan varrella.
Tuota kyllä suuresti ihmettelen, että miksi ihmeessä hoitohenkilöstö vaan sitkeästi kehottaa imettämisen jatkamiseen, vaikkei mitään enää tulekaan :O Kuulostaa niin typerältä, minkä se äiti sille mahtaa, kun ei tule niin ei tule! En ymmärrä, pitäisikö sitten vaan sitkeästi jatkaa, ja sitten vasta puututaan, kun vauvan paino alkaa laskea liian vähäisen ravinnon takia. Ei se nyt niinkään saisi olla tietenkään. Itse aion kyllä sitten sellaisessa tilanteessa sanoa suorat sanat hyvin painokkaasti, jos itselleni tapahtuu noin.
On kyllä Hulivilillä sattunut erityisen törpöt kätilöt, kun tuollalailla tuputtavat imetystä. Mutta niitä hoitajiakin on moneen lähtöön, toivotaan että sinulle tällä kertaa sattuisi osaavammat.
Paljonhan noilla ammatti-ihmisilläkin on edelleenkin kaikenlaisia yleistyksiä, vaikka eletään vuotta 2017. Itse tein heti alussa selväksi, että odotan itsellisenä naisena ja se on oma valintani, enkä sen vuoksi kaipaa säälipisteitä tai mitään muutakaan ihmettelyä. Vaadin vieläpä neuvolantätiä kirjaamaan asian mun tietoihin niin selvästi, ettei kukaan ala mulle puhumaan "teistä, isästä, tms". Ja tämä on toiminut, missään vaiheessa en ole kuullut sitä isä-läppää. Itse olen siis ollut tämän asian tiimoilta ammattilaisten käsissä. Mutta voin kuvitella kuinka paljon vaikkapa naisparit joutuu kohtaaman noita yleistyksiä vielä nykypäivänäkin.
Paljonhan noilla ammatti-ihmisilläkin on edelleenkin kaikenlaisia yleistyksiä, vaikka eletään vuotta 2017. Itse tein heti alussa selväksi, että odotan itsellisenä naisena ja se on oma valintani, enkä sen vuoksi kaipaa säälipisteitä tai mitään muutakaan ihmettelyä. Vaadin vieläpä neuvolantätiä kirjaamaan asian mun tietoihin niin selvästi, ettei kukaan ala mulle puhumaan "teistä, isästä, tms". Ja tämä on toiminut, missään vaiheessa en ole kuullut sitä isä-läppää. Itse olen siis ollut tämän asian tiimoilta ammattilaisten käsissä. Mutta voin kuvitella kuinka paljon vaikkapa naisparit joutuu kohtaaman noita yleistyksiä vielä nykypäivänäkin.
Juu fakta on se, että pelkkä imettämisen onnistumisen haluaminen ei riitä, varsinkin jos taustalla on leikkauksia tms. Itsellä myös vähän vajaa 10v sitten pienennetyt rinnat ja leikkauksesta jäi molempiin rintoihin hermovaurioita (osuttain tuntopuutosta ja osittain yliherkkyyttä). Itsellä oli siis myös about 50/50 tsäänssit onnistua imetyksessä (edes osin).
Loin esikoisen raskausaikana jumalattomat paineet onnistumiselle ja monen monta kertaa murehdin asiaa jo etukäteen neuvolassa. Korostin myös synnytystoivelistassani sitä, että haluan mahd. paljon imetysohjausta jo sairaalassa. Noh, sitä en sitten tayssissa kuitenkaan saanut hoitajien kiireisyyden vuoksi, joten aika omillaan sitä oli.
Sitä en sitten tiedä johtuiko ryttyisestä imetystaipaleen alusta (molemmat nännit meni heti haavoille ja oli viikkoja jumalattoman kipeät ja vereslihalla) vai taustalla olleesta leikkauksesta, mutta maito ei koskaan noussut kunnolla.
Sairaalassa pärjättiin ilman lisämaitoa ja kotona sinniteltiin pari päivää, mutta sen jälkeen oli korvike otettava avuksi. Siitä lähtien sitten mentiinkin osittaisimetyksellä (n. 50% maidosta tuli tissistä ja 50% oli korviketta). Rankkaa oli kyllä, se on pakko sanoa, mutta pikku hiljaa sitä hyväksyi tilanteen ja totesi tehneensä parhaansa imetyksen suhteen ja vaikka kuinka paljon olisi pumpannut (tai käsin lypsänyt koska en herunut pumpullekaan) ja imettänyt, niin ei maidon määrä siltikään olisi riittänyt.
Edelleen silti imetän, esikoinen nyt 1v 2kk. :) Ei tisseistä taida enää tulla kuin tippoja (herumista ei ole tapahtunut enää pitkiin aikoihin), mutta silti ollaan vielä 1-2krt tissitelty. Pikku hiljaa koitetaan lopetella.
Tulipas stoori.
Rajansa kaikella kuten aiemmat tekstit osoittaa, mutta itse kehotan kuitenkin yrittämään kovasti jos imetys on tavoite. Itsellä imetys ei meinannut lähteä tulille millään ja meinasi loppua moneen kertaan erinäisistä syistä. Mutta sitkeästi yritin, etsin tietoa, kokeilin ja yritin ja mulla se kantoi hedelmää ja pystyin täysimetyämään lapsen 4 kk kunnes alkoi syödä kiinteitä ja senkin jälkeen kunnes nyt uuden raskauden myötä itse lopetti 1 v 5 kk iässä. Kokeilee asioita ja sitten kun tuntuu että oma voitava on tehty ja silti ei onnistu niin sille ei voi mitään. Hienosti vauvat kasvaa korvikkeellakin. Mutta varmasti siinä imetyspettymyksessä on käsittelemistä ja herkkä aihe kyseessä, toivottavasti onnistuin muotoilemaan asiani niin ettei loukkaa ketään.
ja herkkä aihe kyseessä, toivottavasti onnistuin muotoilemaan asiani niin ettei loukkaa ketään.
Mulla kans ollut aika paljon haasteita mutta lopulta onnistunu ja veikkaan osin siksi kun ei vauvat jättäneet vaihtoehtoa (ekan viikon jälkeen ei mikään lisämaito ole vaan uponnut yhtään millään metodilla, ei edes oma lypsetty). On siinä ollu mielestäni tosi tärkeää sellanen rohkaisu et jatka vaan ja koetettu keksiä mistä vois olla apua jne, olisi mieli tehnyt monesti heittää hanskat tiskiin että ei tästä mitään tuu. Tietenki leikkausten jälkeen/keskosen kanssa yms on eri asia.. eikä se imetys mikään äitiysmittari ole, että tarvis huonolla mielellä olla jos ei onnistunut muutenkaan, mutta musta tuntuu että kuitenkin aika usein (siis ei aina :) ) syynä on tiedon tai jonkun vinkin puute jos ei onnistu. Ja hormonien mukana se uskon puute tulee myös helposti ja joku kun rohkaisee sopivasti jatkaan (versus luo lisää epäuskoa et mahtaako tuo edes olla mahdollista) niin se voi olla hirveen tärkeää. Siinä mielessä ymmärrän kannustuksen ja sen et asiasta puhutaan jne, kun ei se usein mitenkään vaivatonta sit oo. Hiillostus ja tuputus on tietenki eri juttu, mut eri ihmiset ehkä kokee eri asiat liiallisena niin siks varmaan voi tulla vastaan itselle liialliselta tuntuvaa ohjausta. Mulla oma kokemus et varsinki sairaalassa, neuvolassa jne päinvastoin ei ole kannustettu eikä ole ollut oikein hyvää tietotaitoa ohjata ja auttaa.. Itse on sitä saanu etsiä.
Yks mistä ei täällä ole vissiin paljoa puhuttu, enkä tiedä miten paljon neuvolassa yms puhuttu muilla paikkakunnilla, niin on mahdollinen tunnemyrsky synnytyksen jälkeen... Kaikkiin tunteisiin kannattaa varautua: aluksi kaikki tuntuu menevän hyvin, mutta sen jälkeen voi tulla itku kun kokee olevansa huono äiti, suuttua hyvin herkästi, voi olla hyvinkin väsynyt äitiyteen ja tulla olo ettei äitinä olosta tuu mitään, voisiko ajassa mennä vaan taaksepäin ettei äidiksi olisi tullutkaan, koko ajan tuntuu väsyttävän/ mitään ei jaksa tai huvita tehdä ja kaikkien näiden tunteiden välissä kokea suurta iloa ja rakkautta tuota pientä ihmettä kohtaan. Itse voin suoraan sanoa käyneeni tämän läpi, alkoi jo toisena yönä sairaalassa (tästä puhutaan myös nimellä baby blues). Välillä itkin väsymystä ja vihasin olla äiti, mutta hetken päästä olin onneni kukkuloilla. Raskauden aikana asiasta ei puhuttu vaikka neuvolakäynneillä kerroin pelkääväni vähän vauva- arkea ja mitä jos väsähdän siihen arkeen. Silloin vaan todettiin, että kyllä se siitä eikä sanallakaan puhuttu mahdollisista tunnemyrskyistä mitä voi tulla vastaan tms... Tämän takia otin jo lääkäriin yhteyttä ja puhuin asiasta lastenneuvolassa, kun kävi mielessä olenko sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Silloin lastenneuvolassa sanoi olevan ihan normaalia ja joillakin voi kuulema olla vielä rajumpia tunne skaaloja. Mutta kuitenkin seurattava ja tutkailtava oloa sekä keskustella lastenneuvolassa jos siltä tuntuu, ettei vaan nimenomaan ole sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen :)
Mä ainakin pelkään tota synnytyksen jälkeistä masennusta, kun oon masennusta sairastanut muutenkin, ja siitähän ei 100 %:sti parane koskaan. Osaan kyllä tarvittaessa hakea apua. Ainakin uskoisin, että kun masennustausta on niin tunnistan sitten merkit itsessäni, jos ei voimat meinaa riittääkään.
Angnes, sama täällä. Sillä itekin tuli otettua puheeks lastenneuvola käynnillä ja varattua aikaa lääkärille, mutta onneks oli asiaan kuuluvaa ja mennyt ajan kanssa ohitse. Kyllähän tuossa useampi kuukaus meni, kun helpotti ja sitten samaan syssyyn tulikin raskaushormoonit ja taas mielialat yms sekaisin :D
Hyvä pointti tuosta baby bluesista.
tunnemyrsky pari päivää synnytyksestä ei vielä tarkoita että on masennus. Varmaan about kaikki kokee sen alun tunnetivolin. Hormonit heittää häränpyllyä, uusi elämäntilanne kun ei olekaan enää mahaa ja sen liikkeitä vaan VAUVA. Sairaalassa ei saa nukuttua, maito ei nouse, tisseihin ja alapäähän sattuu, koti-ikävä... Itsellä ainakin nämä syyt pistivät mielen matalaksi viiden sairaalassaoloyön ja päivän aikana. Itsellä pahin helpotti kun kotiin pääsi ja elämä alkoi palata uomiinsa. Tarkkailla pitää ja herkästi tuntosarvet pystyssä jos kehittyykin masennuksen puolelle.
tunnemyrsky pari päivää synnytyksestä ei vielä tarkoita että on masennus. Varmaan about kaikki kokee sen alun tunnetivolin. Hormonit heittää häränpyllyä, uusi elämäntilanne kun ei olekaan enää mahaa ja sen liikkeitä vaan VAUVA. Sairaalassa ei saa nukuttua, maito ei nouse, tisseihin ja alapäähän sattuu, koti-ikävä... Itsellä ainakin nämä syyt pistivät mielen matalaksi viiden sairaalassaoloyön ja päivän aikana. Itsellä pahin helpotti kun kotiin pääsi ja elämä alkoi palata uomiinsa. Tarkkailla pitää ja herkästi tuntosarvet pystyssä jos kehittyykin masennuksen puolelle.
Ainiin, ja yks mikä kans tuli mieleen synnytyksen jälkeisistä asioista on jälkisupistukset! Itsellä ainakin tuli useiden päivien ajan todella kipeitä jälkisupistuksia etenkin imetyksen yhteydessä, mutta tämä johtuu siitä, kun kohtu alkaa palautumaan normaaliin kokoon :)
Onko täällä kellään kokemusta ensisynnyttäjille tarkoitetusta fysioterapian ryhmätunnista? Ainakin Espoossa joillekin tota neuvolassa tarjotaan ja itse pitää aika varata, maksuton on. Jännä kyl et monelle mun kavereista ei tosta oltu mitään neuvolassa puhuttu ja espoolaisia ovat. Mut onko toi hyödyllinen? Haittaako jos siellä on jo 21. viikolla, kun ohjeessa lukee rv 10-20? Onks siellä muutakin kuin pelkkää lantionpohjalihasharjotuksia, kun ne on ihan tuttuja :) Kokemukset kiinnostais.
Joo nuo jälkisupparit niin tuttuja. Käytin niihin lämpöpusseja ja kaurapusseja. :) imettäessö tuntu ihan hirveästi ja joka raskauden myötä pahentunut selkeästu nuo jälkisupparit.
Babyblues myös ihan tuttua. :) tunnemyrskyt kuuluu asiaan synntyksen jälkeen, jos kuitenki pitkittyy niin ois hyvä mennä neuvolaan tms keskustelee. :)
Babyblues myös ihan tuttua. :) tunnemyrskyt kuuluu asiaan synntyksen jälkeen, jos kuitenki pitkittyy niin ois hyvä mennä neuvolaan tms keskustelee. :)