Ensimmäistä odottavien vertaistuki!

Minusta on ihan normaalia, etta muutokset jannittavat, koska sehan vain kertoo, etta ihminen valmistautuu tulevaan muutokseen. Jannityksessa ja peloissa ei sinansa ole mitaan pahaa, jolleivat ne lahde lapasesta. :)

Hiliputti, ymmarran hyvin huolesi. Minusta sinun, tai kenenkaan aidin, ei yksin tarvitsekaan jaksaa, osata ja parjata. Ajattelen, etta lapseni opettaa minua ja auttaa kasvamaan aitiyteen vuosien varrella ja etta minulle vanhemmuus on matka eika paamaara, johon saavutaan tai jossa pitaisi olla laskettuun aikaan mennessa. :)

Tarkeimpia kysymyksia, joita olen itse pohtinut ovat: Kenelta pyytaa apua epatoivon hetkina? Mista saa vertaistukea? Kenelle voi soittaa 24/7? Kuka voi tulla apuun, jos omat voimat alkavat loppua? Helpotti hirvittavasti, kun sain listattua ne tahot, joista apua saa.
 
Täällä voidaan hyvin, kiitos kysymästä. :)
Oli Papun eka kylpyläreissu, johan se varmaan ihmetteli kun vatta tärisi porekylvyssä että mitäs nyt tapahtuu! :D
Papun ekat festaritkin oli, oltiin SuomiPOPpia kuuntelemassa ja sille aina kerroin että nyt esiintyy J. Karjalainen, se on sitten hyvä ja nyt on Juha Tapio se on kans hyvä jne. :D Johan se ihmetteli varmaan sitä musiikkiakin kun tuli kovempaa kuin kotona. :D
Mökkireissu siihen päälle, talviturkki tuli vasta heitettyy ni johan Papu on ollut varmaan ihmeissään viimeisen viikon mitä oikeen tapahtuu vatsanahkan tällä puolella. <3

Jalkojen kramppaamista ollut, vähän juilimista selän/lonkan/lantion alueella mutta se on sitä normaalia.

Hyvä fiilis on edelleen. Alkanut tulevaisuus vähän jännittää jo!
Tänään selvii yks tärkee juttukin, kerron sitten menikö syteen vai saveen. :D
 
Tohon 24/7 tukeen mulla vastauksena on oma äiti. Tiedän että sinä voi soittaa ja pyytää apua jos sitä tarvitsee. Onneksi minulla on niin läheiset välit äitini kanssa. Tärkeämpää nyt vielä, kun isän kuolemasta on n. 3 vuotta.

Tottakai sossu auttaa, vaikka ei muuten olisikaan kyseessä sossun piirin asiakkaat.

Sent from my HTC One mini using Vau Foorumi mobile app
 
Mulla ei ole raskaus tuntunut missään vaiheessa mitenkään mullistavana tunteena, ei ole ollut mitään suuria fiiliksiä suuntaan tai toiseen. On välillä mietityttänyt, että olenkohan ihan terve, että eikö normaali ihminen olisi positiivisen raskaustestin tehtyään joko hurjan onnellinen, säikähtänyt tms jotain siltä väliltä. Itse totesin mielessäni vain, että kas, kaksi viivaa, olen raskaana.
Semmoinen itsestäänselvä olo, että kun näin nyt tulee tapahtumaan ja elämä muuttuu taas askeleen parempaan suuntaan ja elämä on hassua kun näin vie ja johdattelee minua, antaa minulle hyviä asioita, osaankohan pitää niistä kiinni ja olla kiitollinen. Tuntuu uskomattomalta miettiä silti, että -minä- saan lapsen ja tuon ihanan miehen kanssa vieläpä, mitähän siitä tulee, miten me pärjätään sen lapsen kanssa.

Näin pari päivää sitten niin suloisen pienen vauvan äitinsä kanssa, että näin jo sitten samantien itseni vauva sylissä ja haaveilin pienokaisen halailusta malttamattomana. Siitä sain rohkaisua, että en kai mä nyt mikään tunnekylmä ihminen ole, jos niin lämpimiä tunteita sain tilanteesta.
 
Itse kun tein plussatestin tammikuussa, n.vartin päästä (kun hengitys tasaantui) niin soitin neuvolaan että tarvis aika. :)
Hämilläni hiukan vaikka asenne oli se että vauva tulee jos tullakseen (ja että toivottavasti tärppää jossain kohtaa!) niin tottakai hämmensi että nyt tärppäs! Kävi silleesti äkkiä kun viime elokuussa viimiset pillerit tul syötyy.
Vähän samantapaisia fiiliksiä ollut kuin Maiden_Of_Sleep kirjoittaa tuossa kohtaa eteenpäin tuo Tuntuu uskomattomalta miettiä silti----> . :)

Nyt eilen kun katteltiin mun aaltoilevaa vatsanahkaa niin kyllä sitä herkistyi, siellä se meidän vauva on. <3
 
Maiden of sleep täällä hieman samoja fiiliksiä. Olen ihmetellyt, että missä se niin onnellinen pilvilinnaliihotus -olotila on..?

Tottakai olen erityisen onnellinen raskaudesta, sillä kolmisen vuotta tätä ehdittiin toivoa ja monet katkeran sävyiset itkut tuli sinä aikana itkettyä. Kun tein testin, niin jollain tavalla tiesin jo ennen sitä olevani raskaana. Olin tosi rauhallinen ja katsoin testiä, siinä ne minun odotetut viivani nyt ovat. Joka päivä yritän olla erityisen kiitollinen siitä, mitä olen saanut. :)


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Ei minullakaan mitaa sen kummempia tuntemuksia tai ajatuksia herannyt. Olin jo jollain alkukantaisella tasolla arvellut, etta olen raskaana vaikkei sita oltu mitenkaan suunniteltu, vaikka asiasta oltiin kerran keskusteltu. Parisuhde oli lapselle niin kypsa kuin se olla voi, mutta muuten elamantilanne oli epavakaa. Ensimmainen ajatukseni taisi olla jotain tyyliin "no, nytpa sen sitten tietaa, olen raskaana". En liidellyt ylailmoissa enka vaipunut epatoivoon, mutta en sita edes odottanut - olen jalat maassa -tyyppi. Alkuun olin ensin hieman jannittynyt, sitten vahan yllattynytkin vaikka osasinkin tulosta odottaa ja lopulta sitten epauskoisissa tunnelmissa viikkokaupalla. Epailin, etta miten mina selvian, onkohan minusta vanhemmuuteen, miten selvian raskaudesta ja miten tasta eteenpain.

En edelleenkaan ole kokenut mitaan sen suurempia tunne-elamyksia, en itke kun naen vauvoja, en herkisty vauvanvaatteita hiplaillessa, jne. Juttelen ja (salaa!) lauleskelen mahalleni, silittelen sita hellasti ja rakastan tutkiskella, miten sikio liikkuu mahassa. :) Eniten jannitys liittyy tassa vaiheessa synnytykseen ja vauvanhoitoon, koska niihin liittyy viela monia tuntemattomia tekijoita. Tama on minusta kuitenkin ihan normaalia, kun perhettaan perustaa kotimaan ulkopuolella. Pikkuhiljaa selvittelen asioita ja se on helpottanut.
 
Nuorempana kun ajattelin että en halua ikinä lapsia ja menen sterilisaatioon heti kun on ikää... niin on mulla sellainen olo ollut viime aikoina, että äidiksi tuleminen on sittenkin mun asiani, koko sen epätasaisen ja epätoivoisen nuoruuden jälkeen, olen alkanut vihdoinkin saavuttamaan asioita elämääni, jotka tuovat minulle hyvää oloa ja tasapainoa.
Pidän henkisestä kasvusta ja olen kovin utelias kaikkia kokemuksia kohtaan.
Odotan kovasti sitä, kuinka äitiys kasvattaa minua ihmisenä. Innosta seuraan myös miehen eläytymistä isyyteen, hänkään kun ei ikinä oikein kuvitellut tulevansa isäksi. Olemme samalla viivalla ja saamme yhdessä kokea vanhemmuuden.
 
Ei minullakaan oo koskaan ollut vauvakuumetta ja aina vähän vaikeena ollut pienten lasten läheisyydessä, ei oikeen oo osannut olla kun ei tie mitä tehä... :D tosiaan, nyt kun on ikää (31) tullut ja nuoruuden hömpötykset saanut kokea niin nyt tunnen olevani valmiimpi kuin koskaan aiemmin. :)
Meni siis ihan hienosti vaikka ensin sitä jo ajattelikin jossain kohtaa että mites, tuleekohan sitä koskaan lapsia tehtyä. Nyt tätä odottaa niin just lepertelen vattalle ja ihan eritavalla suhtauden pieniin lapsiin. Molempien suvuissa on nyt pienet (veljellä n.4kk ja miehen siskolla vajaa 2kk) niin saanut käytännön harjoitustakin sitten hyvin tässä. :D

Elämä on ihmisen parasta aikaa! -Matti Nykänen-
 
Mä oon mielestäni aika luontevasti pärjännyt vauvojen kanssa, kun olen tiiviisti hoitanut siskojeni lapsia. Nyt kun kahta ihan vastasyntynyttä on taas viimeaikoina hoidellut, on tullut sellainen erilainen todellisuus mieleen siitä, että oma vauva on kohta sylissä. Siis ilman muuta pääosin ihanana asiana, mutta myös sellainen pieni jännitys siitä, että sitä omaa ei sitten voikaan lykätä toisten syliin, jos ei jaksaisi vaihtaa vaippaa tai putsata napaa tai pitää tyytyväisenä.
 
Se itsellakin on kaynyt mielessa, etta toisten lapset voi aina palauttaa, omia ei niinkaan. :wink Vaikka olen yrittanyt miettia, millaista se arki tulee olemaan pikkuisen kanssa, tuskin olen siihen valmis, kun aika tulee. Onneksi elama vain menee niin, etta sita on vain oltava valmis ja sitten sita tekee parhaansa niilla mita siina hetkessa on. Ja pyytaa apua. :)

Talla hetkella saan myos paansarkya siita, etta yritan sovittaa tulevien isovanhempien vierailuja. Kaikki haluaisivat tulla syyskuussa tai lokakuun alusta, eli lapsen todennakoisimman syntyman aikoihin. Ja sen ymmarran, mutta mina tulen hulluksi, jos taalla on kaksi mammaa siivoamassa ja tapisemassa. Saati sitten, jos ihan oikeasti alan synnyttaa ja taalla on yokylassa vieraita. "Hei, issee/appiukko, joo, ala anna mun hairita, tassa lapsenlastasi pukaan maailmaan - sori jos vahan vilahtelee!":eek: Siina sita oltaisiinkin pahimmassa painajaisessani. Jos tasta sotkusta selvian ehjin nahoin ja kenenkaan loukkaantumatta, niin kylla ansaitsen jonkun sortin rauhanpalkinnon! :cool:
 
Aargh. Mä en ole vieläkään saanut kerrottua mun äidille tästä raskaudesta, ja huomenna se on tulossa käymään... :eek: Ahdistaa kamalasti, en varmaan saa nukuttua koko yönä, ja olen huomenna töissä ihan hermoraunio... Meillä on aika hankalat välit, enkä oikein osaa enkä halua hänen kanssaan mistään puhua. No, sittenpä sekin on lopulta hoidettu alta pois, meni miten meni... Näin jo tässä yhtenä yönä unta, että vauva syntyi etuajassa enkä ollut ehtinyt kertoa äidille etukäteen mitään, ja mietin siinä unessa että minkähänlaisen hepulin se saa kun kuulee että meille on tullut vauva, kun ei ole tiennyt mitään että olen edes raskaana... o_O
 
Kiitos! Huh, sehän meni jopa ihan suht hyvin! Ei nyt varsinaisia onnitteluja tullut, mutta ei mitään raivokohtausta eikä moraalisaarnojakaan :grin (...ainakaan vielä...) Ei tuo oikeastaan sanonut hirveästi mitään :O No, nyt on siitäkin selvitty, ja voi vähän huokaista helpotuksesta, kun ei tarvitse tätä enää keltään salailla... Voi alkaa rauhallisemmin mielin valmistautua siihen, että reilun 2 kuukauden päästä meillä on ehkä jo vauva :Heartred
 
Ajattelin kirjoittaa tänne ensimmäistä odottavien ketjuun, kun en nyt oikein osaa luonnehtia tälle parempaakaan kategoriaa.

Oon niin stressaantunut, ahdistaa ja pelottaa koko ajan. Oli pakko ottaa saikkua, ku en ois varmaan selvinnyt duunipäivästä itkemättä jotain tuhatta kertaa. Olen siis muutenkin luonteeltani hyvin stressiherkkä ja nyt tuntuu loputtomalta odotus tonne kättärille, ja siis pelko, että jotain on vialla (=kirjoittelin tonne "miltä raskaus tuntuu tänään" tästä mun sf-mitan pienuudesta ja painosta).

Tosiaan ensimmäistä odottelen, eli ei saa edes lohtua siitä, et näinhän mulla meni viimeksikin. Lisäksi tuttavapiirissä tällaista ongelmaa ei kellään ole ollut eli vertaistuki nolla. Omaa äitiä eikä edes isää ole, joten en voi tietää olisko joku sukuvika pienimahaisuus, ollaan kuitenkin veljien kaa oltu varsin jässiköitä. Mies nyt ei osaa suhtautua tähän mun stressiin ja luulen, et meen muutenkin vähä ylikierroksilla, mut minkäs teet ): nyt mulla ois viimein suht hyvä tilaisuus nauttia raskaudesta, kun fyysisesti, hikoilua lukuunottamatta voin hyvin. Pää ei vaan tahdo kestää..

Oikeastaan en tajua, miksi oon näin "sekaisin"... vauva liikkuu ja osallistuu koko ajan (varmaan ihan mielettömän huolissaan musta), ja kun kattelen tota pötsiäni, niin kyllä sinne vauva mahtuu (: ja varmasti myös ihan normaalikokoinen ja kaikinpuolin terve (alussa siis mentiin ihan keskikäyrillä ja painoarviot ulltrissa jopa edellä). Plah tää on niin raastavaa... onko täällä muita näin "vammasia" ylistressaavia äitejä?
 
Kyllä täälläkin kaikenlaista ressiä ollut... Me käytiin myös sikiöseulonta yksikössä katsomassa asukkia tosi tarkkaan. Ei nyt oikein muuta löydy, kuin lapsiveden vähäinen määrä... Sitä seuraillaan ja nyt to seuraava uä. Kyllä sitä kokoajan miettii, että mitä jos tulee huonoja uutisia..

Ei se tietenkään oli parane vain miettimällä näitä huonoja asioita. Nykyään seurataan todella tarkkaan näitä juttuja ja tavallaan se on omiaan aiheuttamaan huolta odottaville äideille. Jaksamisia!

Sent from my HTC One mini using Vau Foorumi mobile app
 
Voi, etta onpa tosiaan stressaava tilanne. Tuo on niin totta, mita Johannainenkin sanoi, etta nykyaan seurataan niin tarkasti, etta pienikin poikkeavuus aiheuttaa jo huolta. Isoaitini sanoi, ettei hanen aikanaan ollut mitaan seurantaan saatavilla maaseudulla - sita mentiin niin kuin aina ja synnytyksessa sitten selvisi, millainen lapsi sielta tuli. Hanella on siis seitseman lasta - kunnioitettava maara. :)

Aina valilla on ahdistanut kaikenlaiset asiat tahan raskauteen ja aitiyteen liittyen. Olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, etta minua on helpottanut ajatus siita, etten voi tehda asialla mitaan, se ei ole minun kasissani, vaan menen hetki kerrallaan eteenpain ja yritan nauttia jokaisesta hetkesta. Raskaudessa on miljoonia ja taas miljoonia solujakautumisia ja erilaisia kehitysvaiheita, niista jokainen voi menna pieleen tai olla menematta. Ja kuitekin kuin ihmeenkaupalla lapsia syntyy ja kasvaa. :) Kaverini lahetti minulle tahan kuvan eilen, kun mielessani pyori kaikenlaista ja se kolahti minuun. Ehka siita on apua muillekin, joten yritan liittaa sen tahan postiin. Minulla ei ole kuvaan minkaanlaisia tekijanoikeuksia (sivustolta: kaikkijoogasta.fi).

Voimia, ccix ja muutkin! :)

10502484_553029251474492_7089439398024122500_n.jpg
 
Minä olen huolehtinut, stressannut ja panikoinut niin paljon, että lopulta neuvolasta lähetettiin neuvolapsykologille. Olo helpottikin älyttömästi, mutta tänään stressi, pelot ja ahdistus palasivat ihan kuin hyökyaalto. Onneksi huomenna taas se psykologin tapaaminen. Pahimmillaan en voi nukkua enkä syödä.

Haluan kai vaan sanoa, että todella tiedän mitä tuo stressaaminen ja pelkääminen on. Helpottaa kuulla, etten ole yksin. Ja toivottavasti helpottaa muitakin tämä vertaistuki.

Olen sairaslomalla, koska kuumuus uuvuttaa nyt ihan totaalisesti ja hemoglobiini oli laskussa. Pari päivää saikkua ja toivon jaksavani taas aivan toisella tavalla. Toivon myös henkisen puolen tsemppaavan nyt lepäillessä.

Olen todella monta kertaa miettinyt miksen minä osaa tätä raskaana olemista. Fyysisesti kaikki hyvin, mutta pää ei pysty. Minulle hyvin erikoista.


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Ja Libra, mieletön tuo kuva... tai siis teksti. Kiitos siitä todella paljon!


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top