Ja miehistä muuten sen verran, että edellinen liitto kaatu siihen ettei oikeesti keskusteltu asioista(vaikka omasta mielestäni yritin jatkuvasti ottaa asioita esille, mutta toinen joko vähätteli tai sit harrasti 'ammattiloukkaantumista' ja otti kaiken henkilökohtaisesti, eli ei sisäistäny mitään) ja kasvettiin nätisti sanottuna eri suuntiin(minä kasvoin, hän oli sama kuin täysi-ikäisyyden kynnyksellä tavatessamme). Sitten ne asiat vähitellen kasaantu, ja valehtelematta mä tein siis aivan kaiken, omien hommien lisäks pyöritin kotia ja sain vielä haukut päälle kun ei ollu tarpeeks siistiä miehen makuun. Itse otti imurin käteen tasan kerran kun oli appivanhemmat kylässä, ihan vaan että näyttäis että muka joskus jotain tekee. Laittoi joskus ruokaa, muttei sen jälkeen kun en pahoinvoinniltani pystyny syömään: loukkaantu siitäkin ja totes että saan sit kokata ite kun ei kelpaa. Muistan vaan miten itkin vaan usein vessan lattialla 'paskaa elämää'(kukaan ei olis ulospäin arvannu, oli puitteet vähintäänki kunnossa noin aineellisesti...) enkä saanu tukea keneltäkään kun en uskaltanu lähimmillenikään kertoa että liitto on ratkeamispisteessä, halusin vaan pitää kulissin pystyssä. Tyttö synty, asiat meni koko ajan huonompaan suuntaan kun puoliso ei ymmärtäny paskaakaan, olin 24/7 kiinni lapsessa, kun itsestään epävarma isä ei uskaltanu jäädä kauppareissunkaan ajaks lapsenkaa kahdestaan. KOLME KERTAA kävin vuoden aikana yksin kävelylenkillä ja KAHDESTI kaupassa, ja koko ajan soitteli perään että tuu nyt kotiin tää itkee täällä. Pari kertaa pääsin hoitaa pakollisia juttuja kun tytön kummisetä tai joku vahti pari tuntioa, kun isukki teki oharit. Hammaslääkäriinkin jouduin ottaa lapsen mukaan ku tyyppi keksi jonku tekosyykiireen. Lisäks mies pakeni kotoa, oli illat huitelemassa ties missä ja tuli usein (siis välillä monta kertaa viikossa) täydessä kännissä kotiin ja haastoi riitaa ja kiusas(ei onneks koskaan fyysisesti, mutta verbaalinenkin häirintä on tosi väsyttävää kun on pienen vauvan ylirasittunut ja univelkainen äiti, eikä enää draamannälkäinen teini joka jaksaa antaa takas). Joi varmaan omaa epävarmuuttaan ja pakeni todellisuutta, jossa koki epäonnistuneensa isänä. Joulun yli sinnittelin ja hymyilin sukulaiskierroksella, mut ennen tytön 1v synttäreitä tuli lähtö: mulle riitti. Elämäni paras päätös, tuli monille tutuille täysin yllätyksenä. Hetkeäkään en oo katunu, löydettiin ihana kämppä ja oli pitkään ihanaa tytönkaa ihan kahdestaankin, ja sit tapasin ihan sattumalta nykyisen avomiehen, en siis todellakaan etsiny ketään! Nyt yhteinen pieni tulossa, ja aika erilainen alkuraskaus ollu, enteilee hyvää...Mies tukee ja antaa purkaa tuntemuksia. Edelliseen verrattuna erilainen taloudellinen tilanne ei haittaa yhtään(eikä kuitenkaan mitenkään huonossa jamassa olla silti moniin verrattuna). Jos jotain kadun niin sitä, etten aiemmin lähteny nyytti kainalossa vetää talvipakkaseen, mutta toisaalta ainaki sinnittelin niin kauan ettei YHTÄÄN jääny mietityttää et olisko voinu mennä toisin. Käänsin joka kiven ja yritin kaikkeni. Että usein ne raskaat ja vaikeat päätökset antaa sit tilaa uudelle, niin paljon paremmalle mistä olis edes voinu haaveilla. Tosin täytyy sanoa, että vauvavuosi on kaikille pariskunnille rankka, ja monet tasapainoisessakin parisuhteessa elävät harkitsee sillon eroa, mutta miettikää tarkkaan, minkä tasoisia teidän ongelmat on: onko kyseessä likaiset sukat lattialla vai jotain oikeesti suurempaa pielessä...
