Mua on eniten yllättänyt se, kuinka erilaisia vauvat todella voivat olla. Meidän esikoinen oli koliikkivauvan rajamailla, ei nyt varmaan pahinta koliikkia ollut, mutta kyllä ne illat sellaista itkua ja kantamista oli. Toisaalta sitä jaksoi, kun ei paremmasta tiennyt ja vauva oli odotettu ja ilman muuta rakas. Nyt tämä tulokas on tosi säyseä, iltaisin nukahtanut tissille tai syliin ja se on siinä. Toki itkee väsymystä, mutta yleisesti tuntuu olevan jotenkin helpommin käsiteltävä. Voihan siinä olla sekin, että on jo yhden vauvavuoden elänyt, niin kokemustakin sen verran on, osaa ehkä lukea vauvaa paremmin.
Ekan kanssa toi sitovuus kyllä yllätti. Nyt kun sain toisen lapsen, tää vauvan hoito ei tunnu missään. Koko elämä on jo yhtä lastenhoitoa, rytmiä ja touhua lapsen kanssa. Hämärästi muistelen elämää ennen lapsia ja ihmettelen mitä silloin tein? Välillä tuntui olevan kauhea kiire ja ettei ehdi tekemään mitään! En tajua, silloinhan oli kaikki aika käytettävissä vain itseen :)
Se, mitä etukäteen pelkäsin, oli että miten sitä toista lasta osaa rakastaa. Että miten elämään mahtuu vauva, kun esikoinen on täyttänyt sydämen. Mutta kuten sanotaan, että ennen kuin saa lapsen, ei voi tajuta sitä muutosta ja rakkauden ja huolehtimisen määrää, pätee mun kohdalla toisenkin lapsen saamiseen. Tää vauva on taas mielettömän rakas ja ihana, kaikkeni antaisin. Äidin rakkaus on ihmeellinen juttu :)