Moikka kaikille!
Siirryn tuolta la 2016 marraskuun puolelta tänne kirjoittelemaan tuntemuksia. Keskeytynyt keskenmeno ja tasan viikko sitten lääkkeellinen tyhjennys takana.
Matka tuohon tyhjennykseen oli tosi kivinen, mua syvästi järkyttävä ja täynnä epätietoisuutta.
Miltei kuukauden päivät elin selkeiden raskausoireiden kanssa olettaen odottavani esikoistamme kunnes ensimmäisellä neuvolakäynnillä kohdusta ei mitään ultrassa löytynytkään. Juuri ennen tätä saimme mieheni kanssa sydäntä lämmittävät onnittelut raskauden johdosta. Minä tietenkin ihan tippa linssissä... Sain ajan sairaalaan tarkempaan ultraan siitä viikko eteenpäin, kamalaa ja ahdistavaa odotusta.
Sairaalaassa ei myöskään erikoislääkäri mitään löytänyt, heräsi epäilys tuulimunasta. Sain käskyn ravata muutamaan otteeseen labroissa josko hormonit kertoisivat tarkemmin.
Taas muutama päivä odottelua ja saan puhelun lääkäriltä. Hcg nousussa joten tämän mielestä näytti siltä että kohtu ei aio tyhjentyä tuulimunasta itsekseen. Sain seuraavalle päivälle aikaisen aamuajan jotta aloitetaan tyhjennys.
Aamulla lääkäri tahtoi vielä ennen lääkkeiden antamista kerran ultrata, on aina kuitenkin hyvä olla tarkkana. No, sieltähän se sitten näkyikin, sikiökaiku joka vastasi rv 6+4. Olin hysteerinen ja ihan sekaisin. Olenko siis raskaana? Jälleen kerran kätilö ja lääkäri onnittelee ja kehoittavat olemaan stressaamatta, sehän kun ei odottavalle äidille sovi. Sain taas kerran ajan tasan viikon päähän jolloin pitäisi sykkeen varmasti jo näkyä. Toivonkipinä syttyi uudestaan.
Toiveikkaana saavuin polille ja kätilö hymyillen kutsui minut huoneeseen. Lääkäri ryhtyy ultraamaan ja vastuksen odottaminen tuntuu ikuisuudelta. Kunnes tämä sanoo sen ääneen... Sykettä ei näy ja sikiö edelleen vastaa viikkoja 6+4. Keskenmeno. Odotetaan vielä hetki viimeisintä hcg:tä jotta saadaan lopullinen varmistus. Kyllä, arvo laskussa joten lääkäri antaa diagnoosin keskeytynyt keskenmeno.
Olin musertunut, tuntui niin tyhjältä. Olin viimeisten viikkojen aikana itkenyt niin paljon että itsekkin jo aloin ihmettelemään että mistä niitä kyyneleitä riitti kuin loputtomiin. Sain ohjeet ja lääkkeet kotiin, tyhjennys sattui ja oli yhtä tuskaa. Minua hävetti ja lääkkeiden laittaminen tuntui nöyryyttävältä... Että piti sekin vielä kokea kaiken muun lisäksi.
Nyt viikko tyhjennyksestä eteenpäin mielialat vaihtelee ihan hirveästi. Kokemus oli niin kamala ja satutti niin paljon että tahtoisin melkein "pitää lomaa" koko vauva-ajatuksesta kun taas toinen osa musta tahtoisi heti yrittää uudestaan. En vaan tiedä että kestäisinkö toista samanlaista tuskaa heti perään.
Vuosi ollaan oltu ilman ehkäisyä aluksi ajatuksella "tulee jos on tullakseen" joka vuoden aikana vaan vahvistunut kovaan haluun saada oma pieni ja ovulaatiotestien ostamiseen.
Aiempia raskauksia minulla ei ole...
Marraskuussa tein yhden positiivisen testin joka osoittautui kemialliseksi keskenmenoksi.
Haluaisin kuulla kokemuksia muilta km kokeneilta. Kuinka nopeasti raskauduit uudestaan ja milloin ylipäätään uskalsitte alkaa yrittämään uudestaan?
Pahoittelen tätä jäätävän pitkää romaania, teksti näköjään hieman venyi :)
Tämä on tuntunut melko aktiiviselta ryhmältä joten tästä syystä lähdin tänne puolelle kirjoittelemaan... Josko saisi juttukavereita.
Remontti piristää ja saa ajatukset muualle 
Paljon olet joutunut kestämään <3 Suosittelen sulle kyllä Viipsukan tavoin tota keskenmenon kokeneiden ryhmää. Täällä on aika paljon meitä pidempään yrittäneitä joilla ei ole vielä mitään kokemusta raskaudesta niin siellä varmaan olisi enemmän vertaistukea <3
