Äidiksi ensi kertaa

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Nymeria
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Hih vielä kaks vuotta sitten jos joku sanoi että mie oon raskaana ni jouduin tosissaan nieleskelemään hetken ja sit onnittelemaan. Nimittäin oma vaistonvarainen reaktio olis että "Ihan totta? Oliko se vahinko? Aiotko pitää sen?!" Ei vaan maailmankuvaan mahtunut että joku oikeasti haluais sen lapsen ja esim. kun kaveri kertoi että oli miehensä kanssa harjoittanut vaan ulos vetämistä ehkäisynä jo monta vuotta ni mä olin ihan kauhuissani et miten joku voi olla noin vastuuton eikä tullut mieleenkään et heitä ei oikeasti haittais jos se lapsikin sitten tulee. Nykyään heillä on tuokin ehkäisy lopetettu jo ajat sitten ja kaksi lasta... :)

Mie en oo ikinä kyllä potenut mitään lapsikateutta ennen kuin nyt sit ikä tai edellisen suhteen parisuhdekriisi tai mikä lie biologinen kello tehnyt tehtävänsä. Toki oon tiennyt että haluan lapsia joku päivä ja mielellään monta, mutta se on tosiaan ollut aina joku päivä, enkä oo ollut valmis muuttamaan elämäntyyliäni lapsien takia. Nyt sitten elämäntyyli on töiden loppumisen ja muuton takia muuttunut joka tapauksessa ja kestäisi monta vuotta olla yhtä "jaloillani" kuin silloin olin taloudellisesti. Että lapset on sitten tähän tilanteeseen oikein tervetulleita. Muuten jos alkaa yritys vasta 32-37-vuotiaana ja kuitenkin monta lasta on toiveissa eikä kenelläkään mitään takuuta siitä tuleeko yhtäkään niin aika myöhäiseksi jää, tulee väkisinkin ikä vastaan.
 
Oottepa te pulisseet täällä ahkerasti sillä välin kun silmä hetkeksi vältti. Mut kiva vaan toisaalta että ketjussa on elämää ja kivoja keskusteluja. :)

Hyviä pointteja on ollut vähän kaikilla ja varsinkin elmiinan viesti on kiva. Kyllähän sitä ihastua voi vaikka omassa suhteessa olisi kaikki hyvin. Sitten voi jo huolestua jos tekee mieli tehdä jotain. Siinä kohtaa kannattaa miettiä, mikä mättää, mitä oikeasti haluaa elämäänsä. Pettämällä/vaihtamalla harvemmin kuitenkaan saa pitkäksi aikaa sitä jännitystä. Pahimmassa tapauksessa hyppää vain ojasta allikkoon.

Joskus tulee minunkin mietittyä, onko tämä nyt sitä mitä haluan loppuelämäni. Tässäkö se nyt on. Ja jotenkin päädyn aina vastaukseen, kyllä. Ainakin miehen suhteen. Tokihan meilläkin on huonompia hetkiä jolloin toinen ärsyttää ja riidellään, mutta useimmiten ollaan onnellisia yhdessä. Annetaan toisillemme hellyyttä halien, silitysten, suudelmien, rapsutuksen jne muodossa. Ja ymmärretään ja kuunnellaan toisiamme. Ja seksikin toimii eikä tunnu siltä että toinen vain runkkaa itseään toiseen (hieman vähemmän kauniisti ilmaistuna, anteeksi.) Sen jälkeen on molemmilla raukea tyytyväinen olo ja käperrytään sylikkäin vähäksi aikaa ennen kuin mennään pesulle. Nukkumaan mennessä yleensä painaudutaan lähekkäin, vaikka harvemmin niin koko yötä nukutaankaan. Usein jumiset hartiamme ei tunnu kestävän sitä. :/ Mutta yleensä ikinä ei tönitä kauemmas jos toinen haluaa tulla lähelle.

Muuten sitten kaipaa yhtä jos toistakin kuten lasta, kokopäivätyötä ja vakaata rahatilannetta, vaikka näinkin tullaan toimeen. Allison, täällä on sitten kaksi homssuista lisää. :D Me ei kumpikaan tykätä vaateshoppailusta ja ostetaan niitä lähinnä kun oikeasti tarvitsee. Varmaan aika kivat säästöt siitä saa ja voidaan sitten ostaa kivemmin ruokaa ja vaikka joskus kirjan tms. Asunnon suhteen olen aikani tuskailtuani päätynyt siihen tulokseen, että tämähän on meidän näköinen sieltä sun täältä tulleista matoista, huonekaluista, verhoista, astioista yms. huolimatta. Joskus mietin, miksi sitä ei vain voi olla tyytyväinen siihen mitä on. Taidetaan me ihmiset olla siitä pöhköjä, että on asiat sitten miten hyvänsä, aina kaivataan jotain mitä ei ole. Ajatellaan että ruoho on vihreämpää siellä aidan toisella puolella. Ja kun päästään sinne, kaivataan jo jotain muuta. Varmaan sitten kun on lapsi kaipaa vapautta ja omaa aikaa, mitä nyt on enemmän. :D Yritän kovasti itselleni muistutella, että asiani on loppujenlopuksi hyvin. Olen ottanut tavaksi kirjoittaa joka päivä pieneen muistikirjaan jonkin mukavan asian sinä päivänä/elämässä yleensä. Ehkä sen avulla muistan paremmin, että elämä on tosiasiassa täynnä isoja ja pieniä iloja ja jaksan keskittyä niihin enkä vajoa huonojen puolien kanssa synkkyyteen.

Tästä nyt taisi tulla aika sekavaa tajunnanvirtaa, josta unohtui puolet, mutta koittakaa kestää..
 
On se jännä kyllä kuinka pitää joskus kadehtia joitakin.. nyt kyllä yritän ajatella näitä asioita vähän erilailla ja olla tyytyväinen siihen mitä jo on :) ja on mukava tietää että vielä se vauvan tuoksuknen arkikin on edessäpäin eikä takana ;)
 
Työ ja vakaampi rahatilanne olis kyllä pop. Itsellä ainakin ajatuksena helpottaa, että nyt opiskelemalla sentään teen asian eteen jotain enkä vaan istu kotona persittä raapimassa ja luule, että sillä elämä muuttuu :P Miulla tuo siis sillain helppo / vaikea ratkaisu että ammattitutkintoa miulla ei ennestään ole ja aiemmalta alalta miltä vuosien työkokemus en tule uudella paikkakunnalla työllistymään ikinä. Ja muutenkin se homma on nyt nähty vaikka vähän ikävä entistä elämää joskus onkin. Se opiskelu on siis oikeastaan pakko tai sit tilapäistä hanttihommaa pimeänä minkä pystyy ja toivoo et niistä poikis oikea työpaikka joskus.

Mie en myöskään paljon vaatteita nykyään ostele. Tai jos ostan ni tilaan suoraan ebaystä kaiken ja toi kiinalaatu kun on sitä samaa mitä henkkamaukkakin, kestää siis ilman reikiä jne kyllä mut kulahtaa, menettää muotonsa, nyppyyntyy nopeasti. Ei oo kyllä juuri rahaakaan. Tässä kuussa jos jotain jää aion hemmotella itseäni tilaamalla essun itelleni ja / tai vauvaa varten värikkäitä harsoja :)
 
Täällähän on pulistu, hyvä niin! :happy119 Ja kiitokset Vargynjalle kun valotit tuota greippimehujuttua minulle. Onkohan siitä mitään tutkittua tietoa? En pitäisi ihan mahdottomana, kukas sen tietää mitä kaikki positiivisia vaikutuksia luonnon antimilla on keholle.

Täällä oli pohdittu ihastumista suhteessa ja minusta se on ihan normaalia, varsinkin jos on pitkässä suhteessa. Itsekin olen ihastunut (tälläkin hetkellä hieman), mutta kyse ei ole siitä, että haluaisin "vaihtaa" oman mieheni tähän ihastuksen kohteeseen. En osaisi lainkaan kuvitella seurustelevani tämän kyseisen tyypin kanssa, mutta hänessä vaan on jotakin mielenkiintoista ja pidän häntä mukavana ihmisenä ja onhan hän komeakin. Parit päiväunetkin olen hänestä nähnyt, mutta ei ole mitenkään aktiivisesti mielessäni päivittäin. Niin kuin joku sanoikin, niin kyse on ainakin minulla koulutyttömäisestä ihastuksesta, samantyyppisestä, kun esim. fanittaa jotain komeaa leffatähteä tai laulajaa. En ole koskaan tehnyt minkäänlaista aloitetta hänen suhteensa (enkä aiokaan) eikä hän minun, en usko hänen olevan minusta kiinnostunut, olemme vain satunnaisesti tekemisissä. Joten en pode siitä huonoa omaatuntoa, luulenpa, että miehenikin on hieman "ihastunut" tai tykästynyt yhteen ystävääni, mutta tiedän myöskin sen, että hänelläkin jää vain ajatuksen tasolle, eikä se vaivaa minua. :wink

Jännityksellä odottelen marraskuuta ja pillereiden lopettamista, varmaan ehdin katuakin ajatusta ja pelätä ja vaikka mitä, mutta toivon voivani olla avoimin mielin sitten, kun ehkäisy viimein loppuu. :)
 
En tiedä, onko siitä ihan tutkimuksia. Itsekin kuulin siitä tällä samalla sivustolla muilta käyttäjiltä aiemmin. :D On kyllä täysin mahdollista, että siitä on apua, mutta voi myös olla että se riippuu ihmisestä ja limoista, auttaako se. Eiköhän pieni pelko ole ihan tervettä. Ite ainakin välillä mietin, että mitä tässä on tekemässä. Osaako sitä vauvaa sitten hoitaa ja kasvattaa. Mutta eiköhän työ tekijäänsä opeta. :> Vauvakuume on kuitenkin voimakkaampi kuin epävarmuus.
 
Kyllä mullakin niit kateuksia löytyy, kai se on luonnollistakin. Ei silleen että paha ku jollain on vaan että oispa mullakin. Esim. tukiverkko uupuu pahasti ja se vähän ahdistaa välillä. Mitä mä teen jos hurtta pitää viedä ell keskellä päivää tai jos väsyn ihan täysin? Kuka jeesii jos mies ei pääse irtoamaan töistä jos ja kun tapahtuu jotain?
Mies ei voi hoitaa yösyöttöjä, ei vaan herää niihin huuteluihin varmaankaan kun mä en meinaa saada itsekään sitä hereille ikinä. Aamu tai yö. Ei tee tahallaan siis.
Mutta toisaalta ne asiat jotenkin yleensä järjestyy lopulta.
Meillä käynnistynee jonkunasteinen tjottailu ensikuussa, olettaen ettei mennä molemmat selibaattipaniikkiin koska molemmat jännittää hurjasti kun ehkäisy on pois.:D
Pitänee koettaa harjotella ns varmemmilla päivillä eka, hihi..:p
 
Täytyy sanoa, että vaikka (elmiinaa lainatakseni) ikä tulee väistämättä vastaan, kun aloittaa lasten teon myöhemmällä iällä, niin mitään epävarmuuksia en koe omaavani, vaan tiedän että tulen (tulemme) pärjäämään lapsen kanssa hyvin. Ja tiedän että tämä on sitä mitä haluan loppuelämältäni.
Toinen hyvä puoli tässä on se, että voimme tarjota lapselle taloudellisestikin vakaat oltavat. Kun jättää näin viime tippaan, on ehtinyt hankkia koulutuksen ja työn ja niitä ei sitten enää tarvitse miettiä. Tietyllä tapaa tosi helpottavaa, kun sitten voi ihan vain keskittyä lapseen, eikä tarvitse murehtia raha-asioita hirveästi. Eihän sitä rahaa tietty koskaan ole tarpeeksi, mutta semmoinen perus-toimeentulo on turvattu.
Kolmas hyvä puoli on se, että nyt on suhde johon luottaa 100 prosenttisesti ja tiedetään että tiiminä selvitään kaikista esteistä, on tässä sen verran elämää tullut nähtyä.
Teille nuoremmille varmaan kuulostaa tosi hullulta, että näin vanhana on hankkimassa ensimmäistä lasta ja itsekin sitä välillä mietin, että onko tässä järkeä. Mutta äitini sai veljeni minun ikäisenä ja monet kaverit ovat lisääntyneet vasta viime aikoina ja kaikilla on kaikki mennyt ihan hyvin.
 
Tähän ikäasiaan liittyen...
Itse olen kanssa suhteellisen myöhään liikkeellä näin 31-vuotiaana. Tavallaan uskon, että olisin ollut valmis äidiksi aikoja sitten, mutta olen kuitenkin tätä asiaa siirtänyt osin tietoisesti ja osin myöskin yksinkertaisesti sen takia ettei tähän ole ollut mahdollisuutta (lue: vakaata parisuhdetta) aikaisemmin. Vaikka tiedän ettei tulevasta voi koskaan olla täysin varma ja ettei avioliitto ole mikään tae hautaan kestävälle ONNELLISELLE liitolle, on vakaa parisuhde kuitenkin edes hyvä lähtökohta sille ettei tuleva lapseni joutuisi palloilemaan kahden kodin välillä. Suurin toiveeni (ja huoleni) on siis ettei lapsestani tulisi ns. erolapsi. Omat vanhempani erosivat minun ollessa 4-vuotias ja vaikken asiaa lapsena miettinyt liiemmin, näin jälkikäteen tiedostan tämän vaikuttaneen negatiivisesti monessa asiassa. Mikäli olisin kasvanut "oikeassa" perheessä, uskoisin olevani tänään varmempi, vahvempi ja tasapainoisempi nainen. Tai ehkä tilanne olisikin sama, tiedä häntä. En tosin usko, että lapsentekoon ryhtyessään kukaan suunnittelee eroavansa. Varmasti kaikkien lähtökohta on, että yhdessä perheenä mennään vaikka läpi harmaan kiven. Omien kokemuksien pohjalta olen ehkä vain antanut tälle asialle muita enemmän painoa? Ja nyt vaikka parisuhde on vakaa, en väitä että pelko tästä olisi täysin poistunut. Olen vain siirtänyt sen taka-alalle. Ei pidä antaa pelolle valtaa, muuten se vie mennessään!

Muuten näin elämää enemmän tai ainakin pidempään nähneenä, uskon että minä olisin äitinä rauhallisempi. Ja uskon myös, että kerta olen saanut mennä omia menojani näin pitkään, niin ihan nopeasti ei varmasti iske se vimma lähteä radalle vaan voin viikonloppuiltaisin lapsen nukahdettua muistella hymyssä suin tuota menevämpää vaihetta elämässäni kotisohvalle käpertyneenä. Voihan toki parikymppinenkin kokea, että on omat menonsa mennyt jo ajat sitten. Yksilöitä kun olemme...

Epäilen myös, että kun tämä lapsen hankinta meni näin myöhälle ja etenkin nyt kun sitä lasta ei ala nyt yrityksestä huolimatta kuulumaan, niin lapseen ja koko asiaan kohdistuu isommat odotukset ja toiveet kuin niillä joille se putkahtaa parikymppisenä sen enempiä yrittämättä. Vaikka kuinka toivon saavani oman lapsen, en ole voinut olla miettimättä sitä, että jos ja kun tuon nyytin saisin rinnalleni joku päivä ja vauva-arki lähtisi käyntiin, niin toteaisin, että tätäkö tämä nyt on? Tästäkö olen haaveillut yli kymmen vuotta? :schocked028

Lapsen hankintaan kohdistuu varmasti paljon ajatuksia ja odotuksia iästä riippumatta. Tässä oli omia mietteitäni asiaan liittyen. Vaikka omaan vauvaprojektiini on tullut tahdostani riippumaton ainakin parin kuukauden tauko, asia on siitäkin huolimatta mielessä entiseen tapaan. Täällä siis seuraillaan tätä ketjua suurella mielenkiinnolla edelleenkin ja odotetaan, että taas pääsisi taas itsekin odottamaan aktiivisesti!!

Tsemppiä kaikille, ikään katsomatta :)
 
Minä myös koen nyt olevani ensimmäistä kertaa sellaisessa parisuhteessa, johon lapsen haluan. Rahat ja työt sen sijaan on nyt enemmän levällään kuin nuorempana. Menin lukiosta suoraan töihin ja tulot ollu koko ajan kohtuulliset. Kunnes nyt muuton myötä ei vanhalla työkokemuksella olekaan enää merkitystä ja alan vaihto pakollinen juttu.
 
Naapantuura, itse olen "ehjästä" perheestä ja tällä hetkellä meillä asuu puolet ajasta miehen erolapsi; ne molemmat nähneenä voin myös sanoa, että suurin toiveeni lapselle olisi se ehjä perhe. Ikinä ei ole tullut mieleen alkaa "tekemään" lasta huonoon suhteeseen tai sellaisen kumppanin kanssa, jostai en olisi varma että juttu toimisii. Toki eronneistä perheistäkin kasvaa varmasti niitä normaaleita lapsia, mutta kyllä se vaan on kamalaa katsoa kun pientää lasta revitään kahden kodin välillä koko ajan. Tässäkin kohtaa se lapsi oli tehty huonoon suhteeseen tarkoituksella, että se muka sitten parantais sen. Joo kyllä, joku voi tosissaan ajatella niin. Ikävää että se lapsi maksaa siitä nyt sitten.


MinulleKIN tulee toisinaan niitä "tässäkö se nyt on" ajatuksia, nyt kun on oma koti ja vakiintunut suhde ja lapsenteko meneillään :) Enkä minäkään ajattele sitä pahalla enkä muuttaisi meidän elämästä mitään, mutta siitäkin on vasta muutama vuosi kun vielä olin menevä ja vapaa eikä koskaan voinut tietää missä tulee olemaan vuoden kuluttua; tykkäsin siitä vapaudesta. Samalla mietin, että millaistahan se "aikuisen elämä" sitten joskus tulee olemaan; no tätähän se sitten. Eikä siinä mitään, olis voinu mennä huonomminkin! ;D

Ja menkat tuli taas ihan aikataulussa viikko sitten, eli uutta yritystä vaan... :rolleyes:
 
Napantuura, eihän 31 ole vielä ikä eikä mikään! Mulla on suurin osa kavereista perustanut perheen yli kolmekymppisenä (niitä paria kakskymppisenä avioitunutta lukuunottamatta) ja muistaakseni kukaan ei ole "vanhuuttaan" valitellut vanhemmuudessa :)
Itse olen ns. ehjästä perheestä, mutta vaikka on ollut turvallinen ja suht onnellinen lapsuus, niin en välttämättä kyllä hyvää mallia parisuhteesta vanhemmiltani ole saanut. Ja se ehkä on sitten taas pitkittänyt sitä, että en ole omalle kohdallenikaan sitä löytänyt ennen kuin nyt vasta.
Meilläkin on joka toinen viikonloppu miehen tytär asumassa ja siinäkin on tehty lapsi huonoon parisuhteeseen aikanaan. Itselleni on näiden kokemusten perusteella tärkeää, että lapsi saa hyvän parisuhteen mallin meiltä (miehen tytär ja myös meidän oma lapsi sitten joskus). Että näkevät myös sitä hellyyttä ja toistensa kunnoitusta vanhempien välillä.
Noita "tässäkö se nyt on" ajatuksia ei kyllä ole tullut kuin viimeksi silloin kun olin sinkku :)
 
BeNe, eihän tämä tosissaan mikään aivan mahdoton ikä ole! Oma äitinikin oli 33-vuotias saadessaan minut, tosin esikoisen sai jo parikymppisenä. Kovasti vaan kuulee kommentteja siitä, että kyllähän teidänkin kannattaisi jo sitä lasta alkaa hankkimaan, kun sinullakin tuota ikää jo on... He kun eivät tiedä, että kovasti tässä perkules yritetäänkin!!!
Omaan erolapsi asiaan vaikuttaa varmasti myös sinun ja Miu88:n tavoin se, että meilläkin asustaa puolet ajasta miehen matkassa tulleita erolapsia kaksin kappalein. Minulle on myös tärkeää saada heille mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämään tästä tilanteesta huolimatta. Se ei muuten ole aina kovinkaan helppoa... Blaah! SIitäkin riittäisi tarinaa satoja rivejä, mutta jätetään ne jollekin muulle palstalle. Täällä keskityn vain siihen mahdollisesti jossain vaiheessa tulevaan OMAAN lapseen <3
 
En tiedä, minkä ikäinen olet BeNe, mutta luulen olevani sinua nuorempi (24) ja minusta ei ole YHTÄÄN hullua nuo löytämäsi hyvät puolet siinä, että lapsia hankitaan vasta "myöhemmällä" iällä. Taloudelliset perusteet ja hyvä parisuhde ovat aivan mainioita syitä siihen, että lapsen hankkimisessa ei ole hätiköity aiemmin.

Itse koen olevani ihan "hyvän ikäinen" esikoisen äidiksi, jos siihen joku hyvä ikä edes on laughing7 eikös tärkeämpää kuin ikä ole kuitenkin se oma tunne asiasta ja elämäntilanne, joka mahdollistaa lapsen kasvatuksen ja huolenpidon? Toki joskus äidiksi päädytään hieman yllättäen ja todella nuorenakin oli raha/parisuhdekuviot mitä tahansa, mutta useimmat meistä selviävät sellaisestakin tilanteesta oikein hyvin. :)

Kaiken kaikkiaan fiksun oloista pohdintaa naiset, kyllä teidän kanssa kelpaa jutella. :wink :laughing002 Huomaa, että asioita on tullut pohdittua monesta eri näkökulmasta, esim. tuo Miu88:n heittämä ajatus, "tässäkö tämä on", on varmasti useimmille meistä tuttua... ja väittäisin, että tavallinen "arki" ja tasapainoinen parisuhde (plus se perheenlisä) on asioita, joita moni elämässään eniten kaipaa, ei niinkään kaikki ylimääräinen hömpötys jatkuvat suuren luokan elämykset... toki pitäähän sellaista välillä olla vaihtelun vuoksi. :wink Eihän lapsi estä elämästä ja toteuttamasta haaveita, hänet vaan tulee ottaa niissä jutuissa sitten huomioon.

Tjooh, tämä nyt oli tällaista pohdintaa, koittakaa kestää :whacky011 tänään ostamat kaksi viimeistä pilleriliuskaa!!!
 
Onpas täällä paljon jutusteltu! :)

Oon nyt aika jännän äärellä. Mulla on terolut kuurien aikaan alkanu menkat jämptisti viimeistään toisena päivänä viimeisestä tabletista. Mulla on ollu kaksi päivää mielettömät alavatsa kivut, tuntuu ihan kuukautiskivuilta, eilen tuli ihan pari tippaan jotain verensekaista, mikä ei ees valu mihinkään. Nyt menossa kolmas päivä, eikä vieläkään menkkoja! :) Voin sanoa että jännittää! En silti nyt toivo liikoja kuitenkaan ja testiä en uskalla tehdä vielä moneen päivään.
 
Tuohon ikäkeskusteluun voisin tuoda omat kantani esiin. Vaikka ei ne eroa mitenkään teidän kommenteistanne :) Itse olen siis täyttämässä 24 vielä tämän vuoden puolella ja koen olevani kypsä äidiksi. Vakaa parisuhde ja melko hyvä taloudellinen tilanne (vaikka olen vielä opiskelija ja vakinainen työsuhde puuttuu) ja ollaan valmiiksi miehen kanssa mietitty lähtökohtia vanhemmuudelle, kuten alkoholi, tupakka, erilaiset mielipiteet jne. Eihän sitä tiedä mitä se sitten tosipaikan tullen on mutta näillä näkymin on yhtenäiset linjat. Ja ollaan ainakin viimeiset kolme, ellei neljäkin, vuotta oltu tosi kotihiiriä eli menojalka ei ole vipattanut. Tietysti nuo eläimet on hieman sitä jo valmiiksi rajoittaneetkin, ettei tuosta noin voi vain lähteä ja olla kauaa poissa.

Mutta veljeni ovat saaneet ensimmäiset lapset päälle kolmekymppisinä ja he olivat nuorena melko meneviä. Heille siis sopi paremmin kuin hyvin, että perhe tuli myöhemmin. Omat vanhempani saivat minut myös päälle kolmekymppisinä, veljeni ovat minua 10 vuotta vanhempia, ja olen saanut kasvaa yhdessä paikassa, taloudellisesti vakaassa perheessä ja oikeastaan olen saanut kaiken minkä olen halunnut (maalaisjärjellä ajateltuna!). Toisaalta, en koe, että lapsen on välttämätöntä saada aivan kaikkea, mitä hän haluaa. Monet kavereistani, jotka tulevat ns. köyhemmistä perheistä on paljon fiksumpia kuin ne, jotka tulevat varakkaista perheistä. Itselle on tärkeää se, että tietää tulevansa toimeen silloinkin, jos lapsi tulee ja pystyy turvallisen arjen turvaamaan hänelle (esim. yllättävät sairaalareissut jne). Rikkaita me miehen kanssa tuskin koskaan tullaan olemaan.

Pointtina siis se, että iällä ei ole merkitystä. Jokainen voi omaa elämäänsä tarkastella ja miettiä miksi on tai miksi ei ole hyvä hetki perheen perustamiselle. Olen myös sitä mieltä, että vaikka kaikkea koittaa kuinka etukäteen suunnitella, niin ei kaikki kuitenkaan mene niin. Lapsi on kuitenkin niin iso asia, että se voi yllättävällä tavalla horjuttaa vaikka kuinka vakaata parisuhdetta. Elämästä kun ei ikinä tiedä, ihmiset on niin erilaisia ja osa pääsee vaikeiden asioiden yli ja osa jää haikailemaan sitä vihreämpää nurmea.

Kiva kuulla muuten, että muitakin hompsuisia löytyy :laughing002 Kyllä mulla aina välillä on vaatekriisejä ja fiksuja vaatteita kyllä löytyy kaapista (nekin usein kissankarvojen peitossa) mutta se shoppaileminen ei ole yhtään mun juttu. Joskus onneksi sillekin päälle satun mutta enemmän mä tykkään ostella kaikkea muuta, kuten nyt tuli ostettua uusi sohvaryhmä olohuoneeseen.

Missäs kierron vaiheessa täällä leidit muuten menee? Onko testipäiviä kenelläkään lähipäivinä luvassa? Laitan kaikki plussapallot pyörimään teidän suuntaanne! "plussaa, plussaa, plussaa"
 
Starr, olitkin vastannut, kun mulla oli tuossa kirjoitus kesken. Jännältä kuulostaa :) stemppiä!! :thumleft Älä sitten kovin pitkään pidä meitä jännityksessä.
 
Itse olen eroperheestä ja selvästi isältäni perinyt levottoman sielun, kuten myös suurin osa sisaruksistani. Sinällään en tiedä paljonko siitä on ihan geeniperimää ja kuinka paljon sitä levottomuutta ja ahdistusta siirtyy ihan käytöksen kautta. Mutta meidän isällä oli kaikkiaan kuusi lasta, 4 ensimmäisen vaimon kanssa ja meitä oli 2 jälkimmäisessä pesueessa. Tähän mennessä kuudesta kaksi menee hyvin viinaan (vaikka molemmat työelämässä kuitenkin onkin) ja pikkuveli matkalla siihen suuntaan. Yksi on tappanut itsensä. Vain yhdellä kuudesta sisaruksesta on lapsia ja hänelläkin sitä ennen takana katkonaista elämää, pari aborttia ja alkoholi on valitettavasti yhä mukana kuvioissa lapsesta huolimatta.

Ite oon onnellinen siitä että oon tätä tähän mennessä rauhassa tarkkaillut ja kyennyt päättämään toisin. Vaikka on miullakin ne raikuliajat ollut. Mutta kyllä miulla kirittää kotona ollessa se levottomuus koko ajan, pitäis mennä, nähdä, tehdä, kokea maailma. Onneks miulla on mies joka on saman luontoinen ja nyt yhdessä voidaan reissata ja harrastaa ja toivottavasti vielä lasten kanssakin kulkea. Ja sitten järjestää myös toisillemme niitä mahdollisuuksia mennä ja tulla, ei tartte sen alkoholin voimin maailmaa paeta kun sen elämän näkee, kokee ja maistaa.
 
Ihanan vilkasta keskustelua!
Itse olen siis 38-vuotias jo, eli käytännöllisesti katsoen toinen jalka haudassa :) Taitaa olla meikäläisellä joku ikäkriisi menossa ja pelottaa tuleeko tästä mitään, kun tuntee tarvetta puolustella valintojaan.
No kuten joku sanoi, kaikki ovat erilaisia ja kaikilla on erilainen elämäntie, jolla kaikki tekevät omia valintojaan ja ne ovat (toivottavasti) hänelle oikeita valintoja. Turhaan sitä muista ihmisistä ja niiden mielipiteistä murehtii.
Itse olen ollut myös tosi levoton aiemmin. Olen asunut ulkomailla useasti ja muutenkin reissannut kovasti ja meni aika pitkään ennen kuin tiesin "miksi haluan isona" ja kun ei sitä hyvää parisuhdettakaan ole tosiaan löytynyt aiemmin, niin asiat venyivät ja elämä vei. Äitiys on kuitenkin ollut semmoinen haave, joka on kulkenut mukana aina. Jossain vaiheessa kun olin pitempään sinkkuna niin mietin, että jos en 38-vuotiaana ole löytänyt itselleni miestä, niin hankin lapsen yksin. Luojan kiitos, olen nyt aivan eri paikassa kuin silloin!
Eihän sitä kyllä ikinä tiedä mitä elämä tuo tullessaan ja miten meidänkin parisuhteen käy kun (huom. kun!) lapsi tulee ja elämä riepottaa, mutta ainakin lähtökohdat ovat mielestäni hyvät.
Allisonin kanssa samaa mieltä siitä, että lapselle ei pidä kaikkea haluamaansa antaa. Mutta on hyvä kun ei tarvitse (toivottavasti) joka penniä laskea ja pystyy matkustelemaan yms. Itselle matkustaminen on aina ollut tosi iso ilon aihe ja mua on lapsesta pitäen raahattu ympäri maailmaa, siitä tämän kroonisen matkakuumeen olen varmaa saanutkin. Nyt näyttää siltä, että olen tartuttanut sen myös mieheeni ja sehän on aivan loistava homma! Olisi kauheeta jos toinen haluaisi vain olla kotona ja itse haluaisi matkustella. Arjessa me ollaan kyllä aikamoisia kotihiiriä.

Täällä odotellaan ovista tapahtuvaksi tuossa viikkonlopun kieppeillä, aloitan tikuttelut varmaan huomenna tai perjantaina.
 
Ihanan vilkasta tämä keskustelu ja on mukava kuulla mitä muidenkin äidiksi haaveilevien mielessä liikkuu sekä niiden jotka jo ovat raskaana :)

On ollut ihana lukea, että en ole ainoa joka ajattelee ''tätäkö tämä elämä nyt sitten tulee aina olemaan''. Enkä siis todellakaan pidä tätä asiaa huonoa, koska rakastan omaa miestäni, perhettäni ja kotiani ja minulla on vakituinen työ. Mutta tuleehan sitä väkisinkin ajateltua, että voisiko elämä olla jotenkin erilaista..tai ainakin minä joskus sitä mietin :) en mieti sitä sen takia, että minun elämäni olisi huonoa tai haluaisin jotain uutta vaan joskus sitä tulee pohdittua...

Itse koen, että nyt on aivan sopiva hetki saada meidän perheeseen vauva! :) Minulla ja miehelläni on vakituinen työ, koti antaa lapselle sekä suuri joukko ystäviä ja sukulaisia ympärillä. Minun muilla sisaruksilla on myös pieniä lapsia joten olisi mukava saada omakin lapsi juuri tähän aikaan elämästä, kun muillakin on niitä pieniä tallustajia :) Olenkin joskus kertonut, että vauvakuumeeni tuli reilu vuosi sitten, kun näin unta, että olin raskaana ja siitä lähtien en ole saanut ajatusta vauvasta pois mielestäni. Ja jos katosaan elämääni kaksivuotta takaperin niin silloin minä vielä kammoksuin lapsia ja ajattelin, että en varmaan koskaan edes tee niitä ja jos teen niin vasta 30vuotiaana. Näin se elämä voi muuttua hetkessä :)

Itselläni on ollut melkoisen hurja lapsuus. En ala siitä sen enempää kertomaan, koska siitä voisi melkein kirjoittaa vaikka kirjan. Oma lapsuuteni on vaikuttanun minuun sen verran, että luulen paniikkihäiriöni johtuva osittain siitä. Moni ystävänikin on sanonut, että olen yllättävän positiivinen ja rauhallinen ihminen vaikka olen joutunut kokemaan kaikenlaista. :)

Nyt kopioitua omaa napaa...

Täällä eletään aikoja, jolloin tehdään taikoja! :cheers Nimittäin kp14 menossa, ovis taitaapi olla ihan näillä näppäimillä! Maanantaina ja eilen oli oikealla puolella kipua munasarjan kohdassa...eilen illalla CB:n digitaalisella ovistestillä en saanut hymyä, mutta uskon, että sitä ei siksi tullut koska pissa ei ollut rakossa kovinkaan kauaa, mutta ajattelin kuitenkin testata kun ovis kivut olivat niin merkilliset.. :) Enään yksi testi minulla jäljellä ja ajattelin tuossa päivemmällä testata ja katsoa mitä sille viivalle on tapahtunut... :) jos on haalistunut niin uskon, että ovis päivä on juuri tänään, koska limat ovat niin kirkasta ja sitkeää, että melkein vessassa lorottaa tulemaan :cool01 ja ne viivathan kertovat vain sen huipun? :) halutkin on niin suurenmoiset, että huh huh..tulisipa se mies jo kotiin! laughing7 Maanantaina pupuiltiin ja luulen, että tänään saan mieheni kyllä kellistettyä..hän on ollut paljon enemmän tässä jutussa nyt mukana! :) Ja minulla itselläni on paljon parempi fiilis!!! Elän tätä hetkeä ja näitä päiviä ajatellen, että nyt jos koskaan niin tänään tärppää!!! En tiedä mistä tämä positiivisuus juontaa nyt juurensa,mutta nautin tästä koko sydämmestäni :) Tulipas pitkä sepustus jostain ovulaatiosta.... :laughing002

Ja olisihan se mahtavaa aloittaa syysloma plussan kera! ;) niin minä taidan tehdä <3
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top