Äidiksi ensi kertaa

Nymeria

Nymeria

Vauhtiin päässyt keskustelija
Kun täällä on oma ketju jo lapsia omaaville kuumeilijoille, niin ajattelin aloittaa omansa myös meille, joille ei ole sitä esikoista vielä suotu, mutta toiveissa sellainen. En tiedä, millä tavalla vauvakuume on erilaista jos lapsia jo on, vai onko se lainkaan erilaista. Siinä mielessä erilaista tietysti, ettei ole omakohtaista tietoa siitä, millaista on olla raskaana (paitsi he, jotka ovat valitettavasti kokeneet keskenmenon), miltä se synnytys tuntuu ja miltä tuntuu pitää ensimmäistä kertaa omaa lastaan sylissä.

Minua ainakin kiinnostaa muiden odotukset, innostuksenaiheet, pelotkin toivottuun raskauteen, synnytykseen ja vanhemmuuteen liittyen. Itse kun olen v. -79 syntynyt ja siis vielä lapseton, alkaa tosiaan pikkuhiljaa pelottaa, että onko jättänyt liian myöhäiseksi. Varsinkin kun useampikin lapsi olisi toiveissa. Nyt on yk 6 aluillaan ja tutkimuksissakin käyty vuotohäiriöiden vuoksi (ultra ja labroja, kaikki näyttäisi niiden mukaan normaalilta) ja se pienokainen olisi niin tervetullut!

Tänne siis esikoishaaveilijat jakamaan ajatuksia! [:)] Ja toki kokeneet äiditkin ovat tervetulleita, hyvät neuvot ovat aina tarpeen!
 
Hei! Minä käyn reippaammin tuolla joko nyt onnistaisi..-keskustelun puolella, mutta kyllä tähänkin kastiin kuulun eli esikoista yritetään miehen kanssa. Myös hänelle kyseessä olisi ensimmäinen. Itse täytän vasta 22 joten fyysinen ikä itsellä ei vielä pelota, mutta yk 3 meneillään juuri ja jos ei kuukautisia tule niin testaus olisi edessä tuossa 18-21 päivien tietämillä.
 
Jees, ahkerimmin minäkin vierailen tuolla joko nyt onnistaisi -puolella (tosin nyt ollut taukoa reilun kuukauden verran), mutta ajattelin, että tässä voisi keskustella juuri siitä, mikä liittyy nimenomaan esikoishaaveiluun. [:)] Toivottavasti täti ei tule, Artemis, ja esikoinen olisikin tulollaan! [:D]
 
Sitä tässä toivotaan -ja pelätäänkin[:D] Nyt on alkanut lähi-piiriin ilmestyä jälki-kasvua, mutta muuten olen ihan ulalla vauvan-hoidosta, samoin kun miehenikin. Minä olen perheeni nuorin, mieheni on ainoa lapsi joten ei kauheasti ole tullut noita pikku-nyyttejä hoidettua. Itsekkin joskus ollut perhepäivähoitajan-sijaisena, mutta aina hoidettavat ovat olleet 2-6vuotiaita, vaippaa en ole vaihtanut ikinä![8|] Mutta jostainhan se opettelu on aloitettava ja meidän äiti nauraakin että se eka on aina se "harjotus-kappale", sen kohdalla tulee tehtyä ne isoimmat mokat jos on mokatakseen[;)] Mutta totta kai jännittää ja pelottaa. Miestä pelotti koko jälkikasvu niin paljon että hyvä kun edes suostui asiaa ajattelemaan[8D] Onneksi meillä tosiaan nyt alkaa noita vauvoja olla/tulla lähipiiriin niin voi pikkuisen harjoitella näin etu-käteen ja mun äitini on niin mahtava lasten kanssa että mä sanoinkin sille, että kun joskus sairaalasta kotiutetaan niin me tullaan palleron kanssa sitten sun luokses. [:D] Toivottavasti noi sen viili-pytty-hermot on perinnölliset[;)]
 
[font="courier new"]heis...
kiva tämmöi palsta..

täällä päässä kanssa esikoista yritetään. puuhat käynnis..itse olen 23 ja mies 26
pelottaa hiukan se odottaminen, tai se kun tulee raskaaksi, millaiseksi "hirviöksi" mie muutun, kuin voimakkaaksi luonteeni tulee. Olen nyt opetellut hillitsemään raivoamistani miehelleni, en minä muihin purakaan ärsytyksiäni.

sitten se että mitä sitten kun raskaaksi, jääkö ns. vanhat ystävät ja löydänkö uusia joilla lapsia ja mistä saan apua kun lapsi tulossa.

olen pienestä pitäen halunnu suurperheen, ainakin 10lasta, voi olla että haaveeni jää siihen kahteen, kun mies ei sen enempää tahtoisi.
olen ollut 15kesäsestä asti ollut lasten vahtina iältä ovat olleet 3kk-8 vuotta :) eli kyllä olen pienten ja suurten kanssa ollut tekemisissä

juuh ei kai tässä muuta kuin odotella että se tärppäis ja plussaa näyttäis ja pääsis kokemaan odottamisen riemua (tulen kyllä sitten kirjoittelemaan kun niin tapahtuu että miltä milloinkin tuntuu)

jeps juups :)
 
Heh, musta olis ihana saada kaksoset tai kolmoset, vaikka toisaalta hirvittää et miten sitä yhtäkään osaa hoitaa... [;)] Kuulun kanssa tähän samaan kastiin, tuttuja jo ollaankin tuolta toisesta ketjusta. Mä oon Nymeria sun kanssa saman ikäinen, muutaman kuukauden kauemmin on meillä esikoista nyt tehtailtu...

On tämä oikeasti aikamoinen laji; Vauvan tahtois niin paljon että välilllä ei mahdu päähän mitään muuta, stressaa ja hirvittelee juuri tuotakin että jäikö lapset haaveeksi kun ei "tajunnut" niitä alkaa ajoissa tekemään (itsekin kun haluais usemamman, eikä tunnu edes se ensimmäinen tulevan), ja samaan aikaan kauhulla oottaa et entä jos se plussa joskus tuleekin? Mitä sitten? Miten sitä osaa olla ja toimia oikein, niin raskausaikana kuin sitten vauvan kanssa..? Tottakai tajuan että kyllä routa porsaan puuhun ajaa ja silleen - maalaisjärjellä pärjää jo pitkälle, mutta silti suuri (tai pieni) tuntematon hirvittääkin vaikka sinne kaikin keinoin pyrkii. Jonkun verran oon itekkin ollut lapsenvahtina - jopa pari vaippaa vaihtanut - mutta onhan se eri asia kun se on oma ja siitä pitää huolehtia 24/7 [8D]

Noh, "kaikki" muut ympärillä on huolehtineet siitä lisääntymisestä tähän asti tehokkaasti joten mä voin vissiin rauhassa kuumeilla vaan edelleen...
 
Iltaa.
Ilmoittaudun myös tälle palstalle.

Lyhyesti olen mieheni kanssa 20 vuotiaita ja esikoista yritetty kohta vuosi. Alussa ei niin innokkaasti mutta nyt jonki aikaa jo todella aktiivisesti. Itse olen kerran ollut raskaana joskus 16 vuotiaana joka loppui keskenmenoon juuri "riskiajan" jälkeen. Itseä ei tuo raskausaika jännitä. Enimmäkseen se että miltä tuntuu pitää omaa nyyttiä sylissä ja se että tuleeko taas kesken. Lapsi on ollut toivottu siitä lähtien kun olen viimeksi ollut raskaana, mutta iän ja elämäntilanteen ja sopivan miehen löytämisen takia lapsen teko on saanut jäädä. Nyt kun olen löytänyt elämäni miehen jonka kanssa haluan jakaa loppuelämäni on lapsi tervetullut! Hiukan on ruvennut pelottaa jo ajatus että en voikaan enää tulla raskaaksi. En kyllä usko että niin olisi käynyt..

Yk 11 Kp 25/35-65
 
Tämäpä kiva palsta - mä olen mukana!
 
Ikää vielä tämän viikon 35v, ja esikoista olis tarkoitus. Kuumetta ollut ailahtelevasti, mutta nyt kolmas yk menossa.
 
Mulla kans kokemusta vauvoista ja vanhemmistakin lapsista. Isosisko ja isoveli ovat lapsettuneet kauan sitten, joten lastenhoitoapua on pikkusisko tarjonnut. Mä olen se iltatähti, joka joskus toivoa pikkusisaruksia, muttei saanut. Lapsista olen tykännyt, murrosikäiset on vieraampia. Pienet lapset pitävät minustakin, vaikken tiedä miks.
 
Kaikesta kokemuksesta saaneena, naurahdin joskus kun siskoni mies oli kuulema saunassa pohtinut, miten esikoistaan tulisi pitää sylissä, sitten kun hän syntyy. Nyt mietin sitä itsekin - tavallaan. En ehkä niin konkreettisesti. Mutta muutoin, just että miten sitä jaksaa jne. Suunnitelmia on paljon ja ajatellut, että lapsi ei tulisi rajoittamaan menemisiäni, ehkä kyllä hidastamaan. Mutta käytännössä... joudunko sittenkin neljän seinän sisään ja juttelemaan toisten kanssa vaan vauvan kakan väristä? [:'(] No sellasia kai on etukäteen vaikea miettiä,  mutta sellaset välillä mietityttää.
 
Ja mitä se odotus on? Vaikea kuvitella sitäkään. Toivon vaan, ettei se olisi pahoinvointia, raskasta vatsaa, josta yrittäisi lasta potkia pihalle etukäteen... siellähän sen paras paikka olis kuitenkin... Toivottavasti me kaikki päästään kaikkea tätä vielä kokemaan [:)]
 
Tämä ilmoittautuis kanssa [:)]

Olen 26 ja mies 28 ja tosiaan ensimmäinen saa tulla kun on tullakseen. Joulukuun alussa lopetin pillerit joten toinen yrityskuukausi menossa. Tällä hetkellä vielä opiskelen omaa kroppaa eli odottelen että kierto tasaantuu pillereiden jäljiltä.

Meillä on jo useampia lapsia lähipiirissä ja muutama kummilapsikin. Itselläni ei koskaan ole varsinaista vauvakuumetta ollut, mutta nyt lähiaikoina syntyneistä tuttavien lapsista on pientä kuumeilun oiretta havaittavissa [:D] Stressittömästi silti mennään, kiirettä ei ole, vielä ... [;)]
 
Joo, kyllä itteekin toi raskautuminen mietityttää, että minkäköhänlaiseksi vinku-iitaksi määkin muutun[8|][:D]
Sitä tekee kauheasti suunnitelmia mihin asti ja millon jaksaa palata töihin, mikä olis duunin kannalta paras, mutta mistä sitä tietää kun se hetki koittaa että miten jaksaa, haluu tai edes pystyy, näin etukäteen ko on niin "hyvä" suunnitella just joo..
Mä toivon (ja mies pelkää [:D]) ettei me muututa ihan pelkiksi kakan koostumuksesta-puhujiksi mutta kait se on tärkeää myös että on sit sitäkin ystävä-piiriä josta myös siitä voi puhua. Mut onneksi tiedän että ihan kaikki vanhat ystävät ei hylkää, osasta varmaan tulee entistä läheisempiä, mut ikävä kyllä varmaan jostain ihmisistä sitä pakostakin erkaantuu, kun ei voi samallalailla vapaasti viiletellä ja varmaan ne omatkin puheen aiheet saattaa olla joillekkin hieman vieraita[&o]
 
Kivaa että Nymeria aloitit tämän pinon, tykkään! [:)] Pohdintaa lasten saamisesta ja vanhemmaksi tulemisesta. Kaikkia mietteitä kun ei aina uskalla lausua "ääneen" jos on seurassa useamman lapsen äitejä [:)] (ei pahalla ketään äitiä kohtaan!! [:D][:D][:D])

Olen Nymeria ja Bandida teidän kans saman ikäinen (30-v). Ehkäisy (ei hormonaalinen) lopetettiin elokuussa ja nyt on käsittääkseni yk 4 puolivälissä. Vielä ei ole tärpännyt, toivoisin kovin että pian tapahtuis.

Minkähänlainen äiti minusta sitten tulee?.. Uskoisin, että hyvä! Juuri niin hyvä kuin voin omalle lapselleni olla.

Kokemuksesta: En oo yhtään hoitanu ikinä lapsia, en vauvoja enkä leikkiväisiäkään, ööö, oonkohan edes pidelly vauvaa sylissä, ehkä kerran?...[8|]  Mutta jotenki ei se kokemuksen puute mua yhtään pelota, luotan vakaasti siihen että sitten kun se oma lapsi on sylissä, sitä kyllä oppii käsittelemään ja hoitamaan. Neuvojahan tarvii tietty ja onneksi niitä löytää mukavilta ihmisiltä esim. osoitteesta vau.fi, ja google-setäkin neuvoo aina, eiks niin...ehhh..[8|]

Hössötyksestä: Oon usein nyt miehelle sanonu että en voi yhtään kuvitella että musta tulis sellaista hössöttävää ja vauvalle "lässyttävää" äitiä (en halua nyt pahoittaa kenenkään mieltä [:D] Se vauvasössötyspuhe saattaa tulla automaattisesti [:D] mullekin) joten ystävät hyvät! saatte sitten sanoa oikeutetusti "mitä minä sanoin" jos saatte tietää minun sössöttävän ärsyttävästi omalle vauvalleni jonain päivänä [:D] Oon niin äärimmäisen rauhallinen luonteeltani ja järkevä, että en tunnistaisi itseäni semmoisena pelkästään lapsen ympärillä hyörivänä emona. Mutta mitä jos muutun sellaiseksi raskauden aikana? sitähän ei voi tietää!

Lapsettomana sitä usein ihmiset naureskelee, että vastikään vauvautuneet puhuvat vaan lastensa pissa- ja kakkajuttuja, että joopa joo ja eikö niillä ole mitään muuta järkevämpää juteltavaa. Mutta todennäköistä on että meilläkin sen ekan vauvan kanssa menee tärkeysjärjestykset sekaisin ja lapsen hyvinvointi ja kaikki ruumiintoiminnot on vaan himputin tärkeitä varsinkin alkuvaiheessa.

Artemiksen kanssa samanlaisia ajatuksia kakan koostumuksesta puhumisesta [:D] Ja myös se että olen mäki moneen kertaan laskeskellu että jos ny tärppäis, millon jäisin äippälomalle töistä, millon olis "hyvä sauma" ja millon palaisin takas... niinkuin näitä vois oikeesti tosiaan etukäteen valmiiksi paketiksi suunnitella!.... [:)]

Oma äitisuhde ja oma lapsuus vaikuttaa varmasti kaikilla oman lapsen hoitoon... ootteko miettineet? Mulla on ollu ihan hyvä lapsuus, mutta oon aina ajatellu että joitakin kokemiani asioita en halua toistaa sitten kun kasvatan omaa lastani. Esim. mulla on teettäny paljon töitä itsetunnon kanssa, kun äidin heikko itsetunto sai tyttärensäkin tuntemaan olonsa joskus arvottomaksi. Koskaan en ole myöskään kuullut vanhemmilta että "rakastan sinua" tms. vaikka tiedänkin että kyllä he rakastaa, tunteiden osottaminen on vaan ollu täysin outoa. Päätin jo kauan sitten että minä sitten tuhlaan haleja, pusuja ja rakkauden sanoja niin lapsilleni kuin miehellenikin! Miehen kanssa se toteutuukin päivittäin, mutta saas nähdä miten sitten lapsen/lasten kanssa!

Hyppy tuntemattomaan olis tavoitteena... [:)][:)] Joten ei muutakun töpinäksi.
 
Moikka kaikille ja ihana ketju Nymeria!

Mä en ilmoittaudu tähän ketjuun, mutta saanen kommentoida:

Mulla oli niitä keskenmenoja jo ennen esikoista ja jälkikäteen, kun tajusin, että en voi niihin keskenmenoihin vaikuttaa, harmitti hieman, kun oli koko raskausajan enemmän tai vähemmän paniikissa...

Joten kommenttini:

Nauttikaa jokaisesta raskaudesta (viimeistään toisen kolmanneksen[;)]) alusta saakka! Ensimmäistä odotusaikaa ei saa koskaan takas ja se esikoisen saaminen on muutenkin ainutkertainen kokemus.
 
Liityn mukaan tähänkin ketjuun. Tuolla haaveilijoissa olen käynyt ensin tosi tiheästi monta kuukautta ja nyt vähän harvemmin, kun olen tarkoituksella ottanut etäisyyttä ja rauhoittanut mieltä, ettei vaan vauvantekostressi estä raskaaksi tuloa. Ikää mulla on ensi kuussa jo 39 vuotta ja miehellä vielä 6 vuotta enemmän eli aika viimetipassa ollaan lähdetty vauvantekoon. Syy on yksinkertaisesti se, ettei aiemmin ole ollut sellaista parisuhdetta, joka olisi tähän pisteeseen asti edennut. Me alettiin puhumaan, että vauva saisi tulla jo pian 2 vuotta sitten. Menin gynelle tarkistuttamaan, että kaikki on kunnossa, mutta eipä ollutkaan! Minulla oli myoomia, jotka olisivat raskauden myötä voineet vaarantaa sekä oman että sikiön hengen eli tuli reilu vuosi ylimääräistä odotusta leikkausjonon ja leikkauksen vuoksi. Viime touko-kesäkuun vaihteessa jätin pillerit pois. Vielä ei ole plussaa ilmestynyt muuhun kuin ovistestiin.
 
Itse olen hoitanut paljon lapsia enkä pelkää ollenkaan, ettenkö pärjäisi sen puolesta. Oikeastaan ainoa, mikä vauvan kanssa elämisessä pelottaa, on se, miten jaksan yövalvomisia tässä iässä.
 
Yllättävintä on ollut se, ettei se raskaaksi tulo tapahdu tosta vaan heti, kun haluaa. Meninkin jo ihan hermoromahduksen partaalle tuossa syksyllä, kun vauvaa ei vaan kuulunut. Siksi harvensin foorumilla käyntiä ja upotin itseni harrastuksiin. Ei huonompi juttu, sillä toissapäivänä lähetin toiminimihakemuksen ja uskalsin ottaa ratkaisevan askeleen vuosien haaveilun jälkeen.
 
Tsemppiä kaikille! Eiköhän me tänä vuonna raskauduta!  [:)]
 
Heippa!Ihana ketju,kiitos!Liityn siis tännekin!

Useampia "tuttuja" täällä näkyypi jo olevan,mutta kerron silti hieman tilanteestamme.Oon 26-vuotias,mieheni vuotta nuorempi,yhteistä taivalta on takana 7 vuotta ja häitä tanssittiin n.1,5 vuotta sitten.Siitä asti on molempien ensimmäinen ollut tervetullut,vaan eipä ole näkynyt...Itse hyppäsin ahkerana ja pelokkaana testeissä turhankin usein,eikä mitään varsinaista syytä löytynyt,kaikkia pieniä juttuja,jotka ei kuitenkaan sopinut siihen,etten raskaudu.Uskoin silti,että vika oli mussa,kunnes joulun jälkeen saatiin miehen siemennesteanalyysin tulokset.Järkytys oli suuri.Miehen siittiöiden laadussa ja määrässä oli sen verran heikkoutta,että tarvitsemme hedelmöityshoitoja avuksemme.No nyt on jo ensikäyntiaika klinikalle varattuna.

Oon jo pienestä tytöstä asti haaveillut äitiydestä ja se on edelleen suurin haaveeni...Oon myös toivonut useampaa lasta ja nytkin ollaan päätetty,että jos hoidot vaan auttaa,niin lapsia saa tulla useampi.Ammatinkin puolesta oon lasten kanssa joka työpäivä tekemisissä ja lähipiirissä on lapsia joita saan hoitaa.Toivon,että musta aikanaan tulee niin hyvä äiti,kun tällä hetkellä uskon.Toki kuvitelmat on aina turhan ruusuiset...Toivon,ettei tämä raskautumisen kestäminen tee minusta ylihuolehtivaa äitiä,sillä taipumusta siihen muutenkin on...No,aika näyttää!

Juuri oli tuo ovulaatio,ja olipa ihanaa aikaa,kun ei pitkästä aikaa tarvinnut ollenkaan murehtia ja stressata noita päiviä!Täällä siis jo positiivisin mielin,onhan meillä toisemme ja asiat etenee koko ajan!

Paljon plussia tällekin palstalle!Päästään sitten yhdessä jakamaan niitä kokemuksia sen oman esikoisen kanssa![:)]
 
mäkin ilmottaudun tännekin.
Parissa muussakin ketjussa olen hengaillut.
Nopeasti taustoja: Eli oon 23 ja mies saman ikäinen.
Lasta,sitä ensimmäistä, yritetty nyt 1,5vuotta. Tuloksena KM keväällä 2009 ja nyt toinen,
eli siis olen parhaillaankin KM kourissa vuotojeni kanssa ja tilanne ihan auki...
Eli seuraillaan tässä nyt miten tämä edistyy.Tästäkin syystä olen varmaan hiljaisempi aluksi,
kun oma tilanne on mitä on.
Naimisiin mentiin tossa kesällä 2008,saman katon alla asuttu vuodesta 2005.
Meillä haaveena edes se yksi nyytti, kahta tai kolmea ollaan mietitty.
Ja haluan vielä senkin kertoa että minusta tulee täti nyt huhtikuussa,ihan ensimmäistä kertaa.
Ja onnekseni saan hänen raskauteensa osallistua myös,pääsee edes seuraamaan<333
Näin isosiskona pienemmän raskautta<3
Hän vaan ehti nyt ensin[;)] Olin hänen mukanaan ultrassakin eilen, hän on jo viikolla 25-26.
Ja vauva potkaisi minua käteenkin eilen<333

Mutta toivotaan että tähänkin ketjuun alkaa paukkua onnellisia plussia pian[:)]
 
Onpas meitä täällä aika värikäs joukko! Ikähaarukka taitaa olla tuossa 20 ja 39 välillä ja varmasti kaikki pohtivat ihan samoja asioita iästä ja muutenkin taustasta riippumatta. Aika monella on myös jotain ongelmaa ollut ja tutuksi on tullut se, että ei se vauva siitä vaan tule heti kun haluaa.

Minua vähän tällä hetkellä pelottaa taloudellinen tilanne. Ostimme juuri omakotitalon, iso laina siis niskassa. Itse olen työttömänä nyt, töitä tietysti haen ja lisäksi aloitan helmikuussa informaatiotutkimuksen opinnot avoimessa yliopistossa verkko-opintoina. Minulla ainoa tulo siis tällä hetkellä työttömyyskorvaus (ansiosidonnainen, mutta se ei todellakaan päätä huimaa kun olin aiemmin osa-aikatöissä). Tuo työllistyminen ei käy niin helposti täällä Itä-Suomessa ja jos nyt raskautuisin, niin ei se ainakaan helpottaisi asiaa. Jännittää vähän nuo opinnotkin, että miten niissä pärjään ja varsinkin, jos vauvakin siihen tulisi. Mutta onneksi ovat siis verkko-opintoja eli kotoa käsin tehtäviä. Miehellä on onneksi kuitenkin vakituinen duuni, tuskinpa muuten olisimme sitä asuntolainaakaan saaneet. Mutta kaikesta tästä huolimatta todellakin se vauva olisi tervetullut. Mie olen luonteeltani sellainen himostressaaja (mikä varmasti osaltaan voi vaikeuttaakin raskaaksituloa) ja tapana on panikoida kaikkea mahdollista jo etukäteen vain myöhemmin huomatakseni, että miks miun piti tätäkin asiaa niin kamalasti etukäteen pelätä, eihän tää niin paha olekaan. [;)]

Meitä lähes kaikkia vauvakuumeilijoita täällä taitaa yhdistää se tekijä, että raskautumisessa on ollut jotain ongelmaa tai muuten vaan siinä kestää kauemmin. Niinno, tietysti heti tärpänneet pääsevätkin sitten nopsasti tuonne odottajien puolelle. [:)]

Nyt viikonloppuna tai alkuviikosta olis oviksen paikka vissiin miulla. Toivottavasti jo viikonloppuna, mies kun on lähdössä ensi viikoksi työmatkalle. Ja jättää miut yksin pakkaamaan, muutto sinne omaan taloon lähenee kovaa vauhtia. [:D]
 
Minua vähän tällä hetkellä pelottaa taloudellinen tilanne. Ostimme juuri omakotitalon, iso laina siis niskassa. Itse olen työttömänä nyt, töitä tietysti haen ja lisäksi aloitan helmikuussa informaatiotutkimuksen opinnot avoimessa yliopistossa verkko-opintoina. Minulla ainoa tulo siis tällä hetkellä työttömyyskorvaus (ansiosidonnainen, mutta se ei todellakaan päätä huimaa kun olin aiemmin osa-aikatöissä). Tuo työllistyminen ei käy niin helposti täällä Itä-Suomessa ja jos nyt raskautuisin, niin ei se ainakaan helpottaisi asiaa.


Tervetuloa joukkoon, ihan sama lämpö on nimittäin itselläkin persuksissa Ostettiin asunto ja mun piti mukamas saada hirveästi töitä (olen siis miltei 3 vuotta tehnyt keikka töitä, mutta sillä on harvinaista kyllä ihan hyvin elellyt), mutta kuinkas kävikään? Eka meni yksi firma konkkaan, sitten paikka johon minun piti päästä vakituiseksi, meni myöskin konkkaan! Ja kiitos lasku-suhdanteen, firmat on kiristäneet kukkaron nyörejään ja kaikki keikkaukset on kadonneet kuin pieru saharaan.. Nyt sitten työkkäri sivuilla päivittäin tuijottamassa vapaita paikkoja tai lähettämässä hakemuksia. Eniten inhottaa kun osa työnantajista ei edes vastaa mitään, ei kuittausta siitä onko hakemus edes tullut perille.. Vuoden verran tätä puuhannut (välissä siis olin töissä mutta tulivat nuo konkurssit) ja pitkä aikaista työ-suhdetta haaveillut mutta ei ni ei.. Eniten ketuttaa se kun tietää että ei tunne oloaan mukavaksi haastatteluissa, mä olen niissä ihan törkeän huono, mut on aina palkattu joka paikkaan mun työni perusteella, en mä osaa kehua itseäni tai kertoa mitään ihmeen liirum-laarum-tarinaa siitä minkälainen olen tai mitä teen

Ja lasta kaipaillaan molemmat miehen kanssa, mutta kyllähän tää työttömyys oman mausteensa tähän soppaan antaa. Vaikka sitä sanotaankin että lapsi tuo leivän tullessaan, niin kyllä toi työ-paikka ennen sitä olis aika "kiva" juttu..
 
Itelläki on mielessä tuo että kun ei ole töitä. Mies on työttömänä. Itse opiskelut loppusuoralla.. Silti vaikka tiukilla joudutaan elämään niin se lapsi olis just nyt tervetullut. Kyllähän se pelottaa että mitäs jos rahat loppuuki kesken. Mutta en anna sen häiritä. Ku oon tähän asti pärjänny niin enköhän mä pärjää sit ku lapsi syntyy. Nyt ku eka sais sen lapsen alulle ;) Tuntuu että työttömyys on tällä hetkellä kaikkien ongelma :/ se on valitettavaa.. Todella vaikea saada mitään töitä.. Nyt kun tulisi raskaaksi niin kerkeisin juuri opiskelut saada loppuun..
 
Tosi kurjaa, että täällä on muitakin samassa (työttömyys)tilanteessa olevia, mutta toisaalta siitäkin saa tsemppiä, ettei ole tässäkään asiassa yksin. Ja että muutkin uskaltavat lähteä "lapsenyritystielle" taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Mulle henk.koht. on aina ollut äitiys tärkeämpää kuin mikään uranluominen, mutta tottakai työpaikkakin olisi hyvä saada. Siksi nyt aloitankin nuo opiskelut, että saisin pätevyyden kirjastoalalle, jolla olen sijaisuuksia muutaman vuoden ajan tehnyt. AMK-tutkintokin löytyy toiselle alalle, mutta se ala ei kiinnosta enää. Onneksi miehellä on siis vakitulot, mutta en haluaisi, että hän joutuu koko ajan kustantamaan kaiken. Eikä ne miehenkään tulot ole todellakaan niin suuret, että niistä riittäis koko perheen elättämiseen.

Artemis: No meillähän on tosiaan aika samanlainen tilanne! [:)] Onnea vaan asuntokaupoista! Me tultiin tästä tilanteesta huolimatta siihen tulokseen, että otetaan se laina ja lyhennetään sitä mieluummin kuin enää vuokraa maksetaan. Ja joka tapauksessa oli tarvetta isommalle asunnolle varsinkin, jos vielä vauva olisi tulossa. Onhan tuota vuokraa tullutkin maksettua yhteensä jo melkein 10 vuotta. Voi että sulla on käynyt huono tuuri noiden konkkien kanssa! [:@] Mulla muuten sama juttu työhaastatteluissa: oon jotenkin tosi huono kehumaan itteeni ja muutenkin kun ne tilanteet jännittää ihan älyttömästi, niin menen tosi helposti lukkoon siinä. Ja sitten jälkikäteen tulee mieleen, miten olis voinut vastata. [&:]

Miplis: Joo, tosi yleistä tuntuu olevan työttömyys varsinkin juuri meidän parhaassa työiässä olevien keskuudessa. Sekin on kurjaa, että äitiyspäivärahakin pienenee sitä mukaa kuin tulotkin ovat olleet. Aika nurinkurista toisaalta. Että senkin takia ois hyvä saada töitä, että ehtisi saada tuloja ennen mahdollista äippälomaa, jolloin se rahakin ois isompi. Mutta joo, taas mie menen asioiden edelle. [;)] Sullahan ois nyt siinä mielessä hyvä sauma, että ehtisit kuitenkin saada opinnot loppuun ennen vauvan syntymää! [:)] Siinä olis askel eteenpäin menty ja vois hyvillä mielin jäädäkin äippälomalle. [:D] Tsemppiä siis!
 
Takaisin
Top