Onpa täällä jaettu huisin mielenkiintoisia ajatuksia! Nämä (siis perheellisyys, valittu lapsettomuus, elämän ja aatteelliset muutokset lasten myötä) ovat sellaisia teemoja, joita olen paljon pohtinut itsekin.
Minulla on todella paljon ystäviä ja tuttuja lähipiirissä, jotka ovat aikuisiällä päättäneet etteivät halua lapsia, tai joiden kanssa olemme yleisesti puhuneet aiheesta paljon. Moni on elänyt kaksikymppisenä ajatuksella "joskus sitten, mutta ei vielä", ja ovat nauttineet elämästään ilman lapsia. Sitten kolmenkympin jälkeen on alkanut mietityttää, että kun edelleen tuntuu samalta - lapsia sitten joskus, mutta ei vielä. Itsekin erottuani pitkästä suhteesta (yli 8 vuotta, ja täysin aikuisiällä) mietin pitkään että haluanko oikeastaan edes perhettä, vai onko se vain sellainen ympäristön minuun luoma oletus. Olen jo lapsesta saakka tiennyt haluavani perheen, mutta johtuiko se siitä, että niin meitä pieniä tyttöjä silloin kasvatettiin? Naimisiin miehen kanssa, omakotitalo ja lapsia. Miksei siitä elämästä voisi nauttia vaikka tarvittaessa yksin, eikö elämällä voi olla muutakin tavoitetta, kuin lisääntyminen?
No, itse sen ankaran sinkkuajan pohdiskelun myötä tulin siihen tulokseen että kyllä minä aidosti haluan lapsen ja äidiksi, vaikka sitten itsellisenä. Ehdin jo tutkiakin aihetta aika paljon, kunnes sitten sattumalta tapasinkin nykyisen mieheni (en ole deittailevaa tyyppiä ja edellinen suhde jätti sellaiset arvet, etten ollut varma haluanko enää ikinä parisuhteeseen). En koe, että tarvitsen lasta tehdäkseni elämästäni mitenkään täydempää tai hakeakseni sille tarkoitusta, mutta ehkä pohjimmiltaan koen, että elämäni tarkoitus ja suola on perhe. Elää elämää, jonka jakaa itselleen rakkaiden ihmisten kanssa (myös ystävien, tottakai
).
Disclaimerina seuraavaan, etten ole sitä mieltä että lapsia tulisi hankkia vain siksi, että vanhalla iällä joku katsoisi perään - mutta kyllä minua myös surettaa vanhat ihmiset, joilla ei ole lapsia ja lapsenlapsia. Lähipiirinsä voi totta kai rakentaa niin, ettei vanhanakaan jää ns. yksin, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Yksinäisiä vanhuksia on niin kovin paljon, ja tuskimpa kukaan (tai ainakaan kovin moni) heistä on yksinäisiä omasta tahdostaan. Ja voihan sitä toki jäädä yksin, vaikka olisikin perhettä.
Mitä tulee tähän aihepiiriin, jossa lapsen saanut alkaa kohdella lapsettomia eri tavalla kuin ennen, niin fiilaan! Eivät kaikki, tietenkään, mutta tämä on niin mahdottoman yleistä.
Tietenkään lapseton ihminen ei voi koskaan täysin samaistua lapsellisen ihmisen elämään, mutta en voi sietää sitä asennetta että "et sinä tiedä kun sinulla ei ole lapsia". Minulla on mennyt välitkin yhteen entiseen hyvään ystävääni siksi, että kun hänelle syntyi lapsi (melko nuorena), ei häntä yhtäkkiä enää koskaan tullut nähtyä. Hän perui tapaamisia viime tipassa vedoten aina lapseen ja siihen, etten vain ymmärrä millaista se on. Myös hänen poliittinen näkemyksensä muuttui liberaalista todella konservatiiviseksi, syynä taas "ymmärtäisit jos sinulla olisi lapsia". Väitän, että vaikka saisin kuinka monta lasta, en ikinä tule äänestämään oikeistopopulistista puoluetta (en myöskään halua siis tuomita niitä, jotka äänestävät, oma katsomukseni ei vain sovi siihen linjaan).
Lapsi varmasti mullistaa elämän ja uskon, että omatkin näkemykseni tulevat vielä muuttumaan, mutta toivon todella hartaasti etten sitten kadota aivan itseäni äityyteen. Myös lapsettomilla voi olla ymmärrystä perheen dynamiikasta, ja empatiaa. Myös lapseton voi ymmärtää, miltä taloudelliset vaikeudet tuntuvat - sellaisenkin kommentin olen kuullut rahasta valittaessani, että menot ovat ihan toiset perheellisenä, että mitäs siinä valitat kun elät kahden aikuisen tulotaloudessa ilman lapsia (no, ehkei nyt ihan näin suoraan mutta tämä oli selvästi hänen mielipiteensä).
Sitten minulla on vastapainona muutama ihana ystävä, jotka eivät ole koskaan tehneet kommenteillaan minulle sellaista oloa, kuin olisin jotenkin "ulkopuolinen" ilman lapsia, tai etten voisi ikinä ymmärtää heitä ennen kuin minullakin on lapsia. Tai että minun arvoni olisivat jotenkin huonommat vain siksi, etten ymmärrä lapsettomana ihmisenä aidosta, oikeasta elämästä mitään.
Olipa rant, sellainen ajatusoksennus, onkohan siinä mitään tolkkuakaan. Aihe on tosiaan minulle melko tunteita nostattava.
Mäkin vähän epäilen kemiallista, on ollut sen verran sekavia testituloksia. Noh, tänään saan hcg-verikokeen tuloksen ja siitä oletettavasti viimeistään näkee.
Koska niiden lopetuksen jälkeen kun keltarauhashormoni tasot romahtaa voi vuoto alkaa vaikka ei olisi vain kemiallinen. Tai noin mulle sanottiin.
.
Kunpa pian tulisi pysyvä plussa
Itseäni harmittaa, etten ennen oman lapsen saamista ymmärtänyt tukea siskoani hänen saatuaan lapsensa. Jotenkin sitä tuen tarvetta ei lapsettomana ymmärtänyt. Tämä voi ehkä olla yksi syy joka ajaa kuilua lapsen saaneen ja lapsettoman ystävän välillä.
Voimia sinne! 
Paljon paljon voimia sinulle 
Enkä mä nyt arvostele ketään lasta persoonana, vanhemmatki omalla opastuksellaan ja kasvatuksellaan toki muokkaa paljon sitä, miten lapsi käyttäytyy.
Josko se vielä plussaksi muuttuis. 
(Oletan, että tiedät positiivisen ovistestin indikoivan myös mahdollista raskautta.)